Näin
viimeyönä unta töihin paluusta. Jo heti siinä sain huudot korvilleni koska olin
aivan liian hidas. En ollut tarpeeksi tehokas, en ollut kuten pitää
.
Työhön
paluu on siis ollut ajatuksissani nyt kun sairasloman yksi ajanjakso on
päättymässä. En tosin tiedä minkä tuntein, epätietoisuuden ja pelon ehkä?
Uskallanko ottaa riskin itseni, että työpaikkani puolesta jos en pystykkään
siihen mihin haluaisin, suoriutumaan työstä.
En
usko että monikaan minun asemassani miettisi, olisi vain tyytyväinen jottei
”joudu” töihin. Monihan ei pidä töistä. Miettivät tuhansia keinoja luistaa
siitä.
Minä
itse en ole niitä. Kun olin voimissani rakastin työtäni jos niinkin vahvasti
voi sanoa. Pidin vastuusta, siitä että sain kontrolloida omaa aluettani.
Innoissani odotin tuoteuutuuksien tuloa, sekä asiakkaiden kanssa
kommunikoinnista.
Tiesin
tasan mikä tuote kuuluu minnekin, ja mistä yogurtista päiväys onkaan
lähestymässä. Osasin tilaukset ja vastata asiakkaiden tarpeisiin. Hymy oli aina
huulillani enkä koskaan väsynyt vitsailemaan asiakkaiden kanssa.
Oli
päiviä kun kaikki sujui loistavasti kun taas vastapainona päivät jolloin ei
ehtinyt edes syömään. Kun kaikki se paino tuntui nousseen minun ylleni.
Kun siitä tuli sellaista että jouduin miettimään kuka
olen kun aamulla en jaksakaan. Kun luhistun ulko-ovelle itkemään,
henkeäni haukkoen. Kun en jaksa mennä suihkuun. Kun hampaidenpesukin on liian
aikaa vievää.
Vaadin
molemmin puolin itseltäni liikaa, minun pitää olla työssä se mitä olin ennen kun töihin palaan. Tai jos sairauspäivät jatkuvat eikö minun sitten pitäisi
näyttää sairaalta, siltä että ansaitsen
sairasloman.
En
tiedä, ajatukseni tuntuvat tukkeutuneen tai kulkevan liian vilkkaasti. Päätös
on kuin arpakuutioiden heittämistä pelissä, lukeman tietämälläkään, ennen
askelia ei ole varma oliko se hyödyksi vai haitaksi. Oliko tuplakutoset
sittenkään hyvä, vai olisiko pitänyt toivoa pienintä mahdollista summaa.
Masennus on vain laiskojen ihmisten
tekosyy pitää ylimääräisiä vapaita
[©Isabella Holm-Salatut elämät]
Kirjoituksessa
tuskin oli mitään järkeä, mutta minua kehoitettiin jatkamaan kirjoittamista.
Muiden silmille kuin omille, sillä se on minun tapani käsitellä asioita, en jää
yksin niiden kanssa. Kun puhuminen on vaikeaa on parempi kun näppäimistö sanoo
sanat minun puolestani.
