Sinkun outo tapa olikin seurustelun siunaus

Kun vietät suurimman osan ajastasi tyypin luona, on tietysti luonnollista, että juuri se vaate tai tavara mitä etsit, sijaitseekin tyypin luona. Mutta miksei tätä muista ikinä, kun lähtee kotiin pitkästä aikaa. 

Ehkä vedin, ehkä en, (ok vedin) pienet itkupotkuraivarit kun suunnitellusta asusta toinen puoli majaili toisella puolella metrolinjastoa.

Mutta tähänkin olen huomaamattani jo sinkkuaikoinani kehittänyt ratkaisua jota moni muu kummaksui. Vaatekopiot! Jos joku vaate miellyttää, hankitaan toinen samanlainen. Nyt tyypin luona majailee moni vaate mistä on tuplaversio kesäasunnolla (eli minun luonani, kutsumme sitä kesäasunnoksi koska piha). 

Nerokasta ennakointia ellen sanoisi?

#tyyppi

Niin tyyppi, elämässäni on nykyään sellainen. Hän ei ole muumihahmo, hän ei ole muusikko, hän on vain tyyppi ja pidettäköön hänet sellaisena. Sillä joskus tuntuu, että se mistä kerrot, katoaakin jokaisen sanan mukana. 

Tyyppi ei kuitenkaan ole vain tyyppi, tyyppi on tunne. Tunne jonka luulin tietäväni, tunteen jonka tajusin juuri löytäneeni uudestaan. Enkä minä pidä siitä. Tunne joka tekee sinusta haavoittuvan niin helposti, tunne jota sinä et voi hallita.

Mutta perhana, tunne on silti hyvä. Koska se tunne on rakkaus.

Ja se on pelottava tunne, koska voiko koskaan joku oikeasti olla vain hyvä ilman kysymysmerkkiä perässä?

#ihanaa

Käännätkö korttisi oikein?

Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.

Mutta entä jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku. Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.

Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?

Jos voisitkin jättää mustan maijan pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.

Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet muka kertoisivat koskaan totuuden. 

Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että se murenee taas enkä pääse  päiviin ylös sängystä, riskiin että ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että  olen valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.

Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen, varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?

Se että mahdollisuutena on elämä. 

Tunteiden siivousfriikki, poissa silmistä poissa mielestä?

Tuntuu, että olen kadottanut sen taidon mistä olen ollut ylpeä, sen taidon minkä varaan tämäkin sivusto nojaa. Kirjoittamisen taitoon.

Muistan, kuinka ennen pystyin kirjoittamaan mistä vain sanasta joka putkahti päähäni, kehittämään siihen tunteita ja herättämään sen henkiin. Vai pystyinkö? Tuntuuko se nyt vain siltä, kun yhdenkin sanan kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Kuka minä olen enää ilman sitä? Kun kyseessä olisikin vain kirjoittamisen tukos, tuntuu että myös ajatuksissani ja tunteissani on tukos.

Tukos jonka syynä on pelko.

Mitä sitten ajatuksissani on pelättävää, miksi en enää uskalla laittaa lauseen perään pistettä. Ehkä pelkään kirjoittaa jotain, jonka joudun kuitenkin pyyhkimään, ehkä pelkään kirjata asioita, jotka myöhemmin heitän eteeni todistusaineistoksi siitä kuinka hyväuskoinen ja tyhmä olinkaan, taas.

En uskalla kirjoittaa onnesta, koska jos kirjoitan siitä, minulla on vain lisää todisteita ja syitä miksi vihata itseäni. Koska onnea minun elämässäni ei koskaan kirjoiteta kuulakärkikynällä, se on vain vesiväri, joka liukenee niin nopeasti, ettei se ehdi edes kuivumaan.

Joten miksi koskaan kirjoittaa jostain, kun siitä ei muuta todistusaineistoa jää kuin vain tahra lattialle. Ja vaikka kuinka pyyhkisit lattian puhtaaksi, tahra ei koskaan poistu sieltä mistä sen pitäisi, oman mielen nurkista.

Ja olen vain niin väsynyt siivoamiseen, jokaisen tunteen läpikäymiseen ja siihen ettei ne kuitenkaan mene pois. Joten olisiko parempi vain olla aiheuttamatta sotkua?

Koska, onko muutakaan vaihtoehtoa?

Mä koitan keksiä järkevää suuntaa mut sitä ei oo,

on nii vaikeet antaa valojen sammua

vetää vihdoin liipasinta ja ampua