Karkausvappu

Mikäköhän ötökkä nyt minua pistänyt sillä olen kädet syyhyten kaivannut –leipomista! Ja kukkien istuttamista! Kukkajuttua en nyt ainakaan ymmärrä. Mutta leipominen sai ehkä potkaisun lauantaisilta Kädentaito-messuilta joilla olimme Haisulin kanssa. Ihastelin siellä taidokkaasti tehtyjä cupcakeja ja oli lähellä etten rynnännyt Lapsimessujen puolelle pikkukokkikouluun ja ruvennut leipomaan.

Sainkin äitienpäiväksi idean ja katsotaan saankohan toteutettua sitä. Silmiini iski niin ihanasti ne perhosenmuotoiset kakkuvuoat ja värikkäät päällysteet.. Jotka pahimmassa tapauksessa voivatkin lopulta löytyä roskiksesta ja keittiön seinältä. Lapsenakin hermostuin jos jokin värityskuva ei mennytkään juuri niin kuin halusin. Eli täydellisesti.

Mutta jos kuitenkin onnistun olemaan sotkematta seiniä voi äitienpäivänä saapua kylään vapiseva tyttö joka kantaa kädessään taidonnäytettään. Kuulen korvissani jo itseni huutavan ”Älä koske siihen, se menee pilalle!”

Jos aloittaisin pienemmästä näin alkajaisiksi, eli salaatin valmistamisesta, ja laittaisin vappueväät minulle ja Haisulille valmiiksi. Haisuli nimittäin karkaa luokseni evakkoon ja aionkin istuttaa hänet sohvalle ja laittaa piirrettyjä pyörimään. Ah.

Värikästä vappua! Lupaan pukeutua muuhun kuin mustaan!

::30.04.2006 Vappu Misa::

Tapasin pienen niiskuneidin

En ymmärrä miten olen koonnut itselleni muumiperhettä viimeaikoina ja yhdistänyt ihmisiä tiettyihin henkilöihin. Nyt löysin Niiskuneidin.

Niiskuneiti hahmona on mielestäni sellainen joka rakastaa kaikkea kaunista, mutta on myös herkkä ulkonäköpaineille. Milloin hän on leikkivinään olevansa prinsessa tai löytölapsien äiti, hän on aina huolehtivainen. Vaikka kasvattilapset vetivätkin hänet äärirajoilleen puri hän vain hammasta yhteen ja mumisi ”äidit eivät suutu”.

Kuten Haisulikin, on Niiskuneiti yksi hahmoista josta en juurikaan pitänyt, mutta nyt tämän uuden ihmisen, ystävän myötä olen katsonut Niiskuneitiä eri tavalla. Tekisi mieli ottaa se vain syliin ja suukottaa otsatukkaa kun maailma on ilkeä.

Kuten Haisulinikaan ei haise, ei tämä Niiskuneitikään ole pyöreä. Hän on pieni ja kaunis ja iloisen keltainen.

”Älä nyt itke enää, vaan syö voileipäsi, muumipeikko sanoi. Lähdetään sitten kiipeilemään tämän metsän läpi. Ja kampaa hiukan otsatukkaasi, sillä minusta on hauska katsella sinua kauniina.” [Tove Jansson – Vaarallinen juhannus]

Säännöt tavoiksi

Minulla on sääntöni, aivan kuten kaikilla muillakin. Niitä voi myös kutsua kontrolloinniksi tai itsensä vahtimiseksi. Lapsikin tekee heti tuhmuuksiaan jos ei sitä vahdi, niinhän sanotaan, joten varmaan minäkin, jos minä en itseäni vahtisi ja asettaisi sääntöjä. Kuka ottaa selvää leikkiikö lapsi ilman valvontaa vain rauhallisesti ja sääntöjä noudattaen.

Voihan näitä kutsua myös tavoiksi, rutiineiksi, käyttäytymismalleiksi, lapsena opittuina tai vanhempina itselleen kehitettyinä.

Katukivetyksen ruuduille ei saa astua.

Varjoon mentäessä on pidätettävä hengitystään.

Oikea kenkä laitetaan jalkaan aina ensin.

Sohvan oikea puoli on parempi puoli istua.

Muistan kun näin pikkutytön syömässä hampurilaista mc’donaldsissa ja hän ei tykännyt hampurilaisen sisällä olevasta ketsupista. Ranskalaiset kuitenkin hän söi ketsupin kanssa. Kun kysyin asiaa häneltä hän tokaisi vain ketsupin kuuluvan ranskalaisille. Kun vielä ihmettelin hänen tapaansa, loi hän minuun halveksuvan katseen ja sanoi hyvin hitaasti, kuin vähäjärkiselle; ”Eihän ketsuppi nyt hampurilaisessa voi olla kun se on ranskalaisilla, ei sitä voi kahta kertaa olla”.

Tuntuipa tyhmältä, sehän oli täysin päivänselvä asia.

Onhan minullakin tapoja jotka, no, tuntuvat minusta vain oikeilta. Minun käteeni kuuluvia toimintamalleja. Moni liittyy ruokailuihin, kuten etten mielelläni söisi kahta ruokaryhmää (kasvikset - liha/kana/kala/soija - peruna/pasta/riisi/leipä ym) enempää saman aterian aikana. Ja luumut on pilkottava viilin seassa ensin, ennen kuin sitä voi ruveta syömään.

Mutta on myös muitakin, joita minun on vaikea rikkoa. Misan panta on laitettava aina pään alta vasemmalta oikealle, sukat pitää pukea ennen housuja, puhtaat vaatteet sijoitetaan aina pinon alimmaiseksi jotta kierto säilyy. Kirja sarjat (esim. Tiina-sarja) on luettava oikeassa järjestyksessä, eli siinä milloin ne ovat ilmestyneet. Ei sikin sokin osa kerrallaan.

Kirjoihin muutenkin on tullut tietyt rutiinit ja säännöt, jotka joskus ärsyttävätkin, mutta niitä ei voi rikkoa. Jos omistan kirjailijan yhden kirjan, ja pidän siitä, on minun saatava kirjailijan muutkin teokset, samassa muodossa. Siis pokkarina tai sidottuna. Ne eivät voi olla sekaisin kumpiakin, elleivät ole eri sarjaa kuten esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjat. Himoshoppaajathan on kirjasarja ja kevyttä lukemista, joten ne kuuluu olla pokkareina. Ja sitten taas Kinsellan 5muuta ilmestynyttä kirjaa kuuluu olla sidottuina, eli siis oikeina kirjoina. Miksi?

No.. koska se vaan kuuluu niin.

Ärsyttää vain etten voi hallita kirjojen kokoa, niiden paksuutta sekä korkeutta. Niiden vuoksi olen tuhlannut monia päiviä asetellessani niitä oikein ja oikeille hyllyille jotta kaikki mahtuisivat seisomaan esiin. Kivoimmat kirjat täytyy tietenkin olla näkyvimmällä paikalla, ja sen vuoksi revinkin hiuksia päästäni miettiessäni Harry Pottereiden sijaintia. Ne ovat niin (ihanan) paksuja etteivät kaikki mahdu seisomaan siinä kapeassa hyllyssä missä muut kivat kirjat ovat. Mutta en voi myöskään laittaa niitä toiseen hyllyyn, on kuin luokittelisin ne alempaan kastiin.

Ja sitten Marian Keyes päätti julkaista uuden kirjansa eri korkuisena kuin vanhat! Menetän vielä yöuneni kirjojen vuoksi ellei kirjahylly ehdi sitä ennen haljeta kun hakkaan päätäni siihen niin useasti.

Inhottavaa kun on tietty visio miten asia kuuluisi mennä niin että siitä tulee rutiini, tapa, pakko ja kukaan muu ei noudata sitä.

Vaaleilla jäljillä

Kuinkakohan monta mustaa tai tumman väristä neuletta omistan, tai ylipäätänsä sen värisiä vaatteita. Tuntuu nimittäin siltä että jatkuvasti olen pesemässä tummaa pyykkiä ja nuo harvat vaaleat odottavat puhtaampia päiviä varmaan vielä ensi vuodenkin.

Tänään tungin vaaleiden mukaan kaiken maailman harmaat sekä vaaleita muistuttavatkin vaatteet. Silti sain täytettyä vain puoli koneellista. Ja seuraavaksi kone täyttyikin taas tummasta. Ehkä se on jo huomattukin että tunnen itseni varmemmaksi mustat vaatteet ylläni.

Kunhan kelit vielä vähän aurinkoistuvat ja kuivuvat tiet niin uskallan varmemmin ottaa käyttöön vaaleanpunaiset conversenikin. Jokin väripilkku on kuitenkin oltava. Ehkä.

Tai sitten piilotan ne säärystimien alle. 

::Aamu ja aurinko - mikä sen parempaa?::

Mieltymysten etsiminen

Myönnän, olen aina ollut helposti ihmisten johdateltavissa. Johtuuko se siitä, että olen kaksonen. En ole yksin voinut mielipiteitäni pohtia vaan olen aina katsonut kun mieleltään vahvempi meistä sanoo että asia on noin tai miten asiat tehdään ja siten käsittänyt ne ainoina oikeina.

Teinivuosina tuntui jo oudolta kuunnella erilaista musiikkia kuin siskoni, monesti sainkin huudot huoneeseeni ”lopeta sen paskan kuunteleminen!” ja kun kaveripiiri alkoi eroamaan. Tai kaverit erkaantumaan minusta ja liittymään enemmän siskoni seuraan. Silloin ajattelin että siskoni on oikeanlainen. Minunkin kuuluisi pitää siis samoista asioista.

Joitain kavereitanikin häpeilin ulkoisten paineiden vuoksi. Nyt kaipaan juuri niitä ystäviä enemmän kuin näitä joiden vuoksi heitä häpesin. Lopetin harrastukseni mistä pidin erittäin paljon koska muut sanoivat sitä apinakouluksi.

Jos ajassa voisikin mennä takaisinpäin.

Aina olen tehnyt ja pitänyt asioista koska niistä kuuluu pitää. Olen maistanut tupakkaa teini-iässä koska niin kuului tehdä. Sain heti outoja katseita jos en halunnut. Olen juonut alkoholia koska ikäisteni kuului maistaa sitä. Olen myös juonut itseni sellaiseen kuntoon että vanhempani ovat joutuneet minut hakemaan ja etten seuraavana aamuna muistanut mitään. Silloin nauroin ja vitsailin siitä koska niin kuului tehdä, nyt minua vain hävettää ja hyvin paljon.

Yritin käyttää slangi- ja kirosanoja kuin muutkin ikäiseni, mutta suuni tuntui likaiselta jo samperi sanasta. Aina kirosanan sanottuani halusin maastoutua ja mennä piiloon koska pelkäsin siitä seuraavaa tukkapöllyä ja huutoa. Muille kirosanat sopivat, minä sain niistä sapiskaa. Ehkä sen huomasi että suuhuni ne eivät sopineet.

Olen miettinyt mistä oikeasti pidin silloin ilman muiden sanavaltaa ja salailematta. Saldokseni sain vain mustan värin ja converse kengät.

Mutta nyt olen tässä ja edelleen mietin mistä oikeasti pidän. Ja samalla kuitenkin päässäni pyörii että saanko pitää oikeasti siitä ja tuosta jos joku muu ei pidäkään. On edelleenkin vaikeaa pitää jostain ilman että kysyisin jonkun toisen mielipidettä.

Etsintä on siis hyvä edessä, niin maku- haju- tunto- kuuloaistienkin suhteen. Ja kokoajan joudun kuitenkin kysymään itseltäni, pidänkö oikeasti.

Kuvapäiväkirja

Koska kirjoituspääni ja sormeni ovat nyt aivan eri taajuudella kirjoitus tulkoon silloin kun tullakseen eikä pakotettuna. Siltikin halusin tuoda päivän kuvat näytille, varsinkin matkalaukku koirani.

 Ja koska Haisulini tahtoi tietää Muumi –mukieni määrän, ja tokaisi että minun pitäisi joskus ottaa kuva jossa esiintyisi jokainen muumituotteeni. Nyt Haisulia varten kuitenkin oli otettava tämä seuraava kuva. 

Pakollinen elämänkaari?

Minusta on epäreilua että se uni olikin totta kun heräsin.

Unia on aina vaikea muistaa, saati käsittää, herättyään. Viime yönä näinkin sekavia unia, olin vuoroillani vanhempieni laatikossa, töissä, pakoilemassa ilmapalloja. Yhtenä hetkenä myös tiesin ettei seuraavaa hetkeä tule ja mitä päätin tehdä, tanssia ympyrää sadettimen ympärillä, ilman pelkoa. Tein sitä joskus pienenä lapsena, juoksenneltiin kavereiden kanssa kilpaa sadettimen läpi ja ympäri. Paras sadetin oli se joka sateen lailla heilui puolelta toiselle, välillä saatoimme nähdä jopa pienen sateenkaaren. Aarretta emme vain koskaan ehtineet etsimään iloltamme.

Katsoin joulun tienoilla (kai) 5-osaisen dokumenttisarja Anne Frankista ja viimeinen osa, jossa Annen perhe lopulta löydettiin, sai minut miettimään loppua. Kai Anne tiesi sen lopulta tulevan, ja kuinka pitkään hän jaksoi olla toiveikas. Tiesikö hän että kiinni jääminen merkitsisi samalla loppua, ja väistämätöntä kuolemaa. Vai oliko hän silloinkin toiveikas?

Kuule Mamma, olen ajatellut sitä kaikkea aika lailla.

Itse siinä iässä en ajatellut juuri kuolemaa, nykyään jokainen päivä. Tuleeko se suuri viikatemies ensiyönä, ja jos tuleekin olisinko minä sittenkin halunnut nähdä huomisen auringonnousun? Se ei pelota minua, luonnollistahan on että jokainen meistä poistuu aikanaan ja olisi typerää kuvitella kaikkien menevän täysin sen elämänkaaren mukaan kuin odotetaan. Syntymä-koulutus-työ-naimisiinmeno-lapset-eläke-nukahtaminen. 

Enemmänkin huolestuttaa että teinkö kaiken mitä piti ja olenko unohtanut jotain. Aivan kuin ovesta lähtiessäni tarkastan laukkuni moneen kertaan ja oven ulkopuolella vielä mielessäni. Vihdoinkin kun olen päässyt lähtemään, mitä tekisinkään jos huomaisin joutuvani palaamaan takaisin. Voisinko lähteä enää?

Minä en aio enää viettää tavallista paikallaan pysyvää elämää. Luon itse oman onneni.

[Sitaatit Muumit –tv sarjasta. 60/101 Muumipapan muistelmat 1]

Kevään merkkejä

”Minkä kokoinen koira sulla on?”

”Chihuahua”

”Eli et kuitenkaan tee sen kanssa mitään juoksulenkkejä”

”Ei, vaan jos se näkee oravan”

Viimeaikoina jok'ikisellä aamulenkillä vasemman olkani yli on lentänyt harakka. Tai varis. En säikähdykseltäni ole tajunnut tuijotella värejä. Joko luonto tarkoituksella säikäyttää minut kuoliaaksi aamuisin tai linnut vain tykkäävät kiusoitella Misaa.

Tänään luonto selvästi kiusasi Misaa. Oravat hyppivät nenän edestä ja huutelivat puusta Misalle lälläsläätä. Muutenkin eläimet tuntuivat aloittaneen kevään kunnolla, äiti lintu huuteli kopin katolla pieniä syömään ja nämä pienet tappelivat autonrenkaan vieressä ties mistä. Olisin voinut kuvitella äiti linnulle vielä esiliinan ja pyykkinarun jolle hän olisi samalla asetellut pyykkejään, ja pikkutipusille nyrkit, siltä se meininki tuntui siellä näyttävän että yritettiin kamppailla kuka on kovin.

Minun teki mieleni huutaa eläimille huomenet ja mennä erottamaan riitapukarit toisistaan. Kuin lumikki joka lauleskelee lintujen kanssa kilpaa. Tai jos joku on nähnyt Lumottu elokuvan, kun siinä Giselle aloittaa aamun laulamalla ja askareet hoituu samalla. 

Jätinpä laulamisen kuitenkin välistä, eläinparat olisivat luultavammin jo puolivälissä venäjää jos siinä olisin yhden nuotinkin luritellut. Niin kuin isäni joskus minulle ylä-asteella sanoi ”lopeta jo se hoilaaminen, sun äänes ei oo mikään Katri Helenan”.

Miksi muistojen polulla?

Olen aina ollut huono puhumaan tunteistani. Kai olen ajatellut että kyllä ihmiset tietää mitä todella tunnen, kyllä he tietävät että hymyillessäni oikeasti mieleni tekisi mieli huutaa. Joten kirjoitin, kirjoitin tunteistani mitkä olisivat kuuluneet sanottavaksi. Niitä sanomalla ehkä en olisi nyt tässä, tässä tilanteessa. Puhuin paperille, siis kuuroille korville.

Ehkä jos olisin osannut puhua ääneen lauseet, olisi minun ja A:n suhde ollut erilainen, se olisi ollut vahvempi tai kaatunut aiemmin. Äitini olisi ymmärtänyt halata minua enemmän, isäni lopettaa juominen ja nähdä kuinka paljon se oikeasti satutti. Mutta aika ja paperi kuluivat minun kääntäessäni kasvoni vain sille.

Tuon menneisyyden tähän hetkeen, yritän kulkea polkua ulkopuolisena, nähdä sen mikä oli hyvää ja sen järjettömyyden mikä minua ajoi pois kaikesta. Kuvastan sillä itselleni (ellei muillekkin) kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, kuinka rauhallisempi olen mieleltäni. Enää kuolema (mitä, millloin, miten, miksei) pyöri mielessäni ylittäessäni katua, tai tietty painolukema määrittele voinko nähdä ihmisiä.

Jotenkin olen vapaampi kuin ennen, näen syyt ja seuraukset, näen menneen heikkoudet ja vahvuudet. Tai heikkoudet, se etten osannut sanoa sanoja. Nyt minä päästän menneisyyden äänet kertomaan miltä minusta tuntui, vaikka se satuttaakin. Vielä jonakin päivänä osaan ehkä lukea enemmänkin, näen rivien väliin tuherretun tekstin "apua" ja kurkotan käteni ottamaan siitä kiinni.

Siihen saakka kävelen muistojen polullani sanoja kuunnellen.

Muistojen polulla osa 5

24.02.2007

Minun elämä on kuin minun vaatekaappi. Mustavalkoinen. Tai pikemminkin musta johon sekoittuu harmaita sävyjä, sekä jossain kohdissa voi vilahtaa valkoinen raita. Eli loppujen lopuksi ei kovinkaan musta valkoinen. Ei valkoista, vain musta johon sekoitettu sen eri asteita eri muodoissa ja eri mitoissa. Jotkut, niin kuin itsekin sanoisivat tylsä, tavallinen. Ei mitään seikkailun makua. Ei tunteita. Ei mitään. Musta voisi merkitä samaa kuin tyhjyys. Jos hyllyt olisivatkin mustan väriset, tyhjyyden väriset, ei sieltä löytyisikään mitään. Tyhjyys ammottaisi takaisin kun sinne katsoisin. Sama tyhjyys heijastuisi silmiini. Ei mitään tunnetta kun katson vaatekaappiini, ei mitään tunnetta kun katson elämääni.

Jokainen voi vierailla vapaasti vaatekaapissani ja todeta saman kuin minä. Kyllä kaapistani väripilkkujakin löytyy, mutta ne ovat niitä vaatteita joita laitan päälleni, mietin, ja otan saman tien pois. Jos erehdyn pitämään sitä liian kauan päälläni, en ole minä. En ole turvassa. Kaikki on väärin. Joten tunnun valitsevan aina sen saman mustansävyisen paidan päälleni, ja samat farkut mitkä minulla oli viikkoja sittenkin jo jalassani. Kuulostaako tylsältä? Minä näen sen turvana. Tiedän että niissä minulla on hyvä olla, minun ei tarvitse miettiä peilin edessä ahdistunko kohta, vai olenko taas tasapaksu tylsä minä koko päivän. Valitsen jälkimmäisen.  En ole hyvä muutosten kanssa.

Minun elämäni perustuu tosiasioihin, en edes muista milloin olisin viimeksi haaveillut. Miksi edes haaveilisin? Totuus iskee kumminkin minua päin naamaa joka ikinen päivä. Joten miksi kuluttaa yhtäkään ylimääräistä minuuttia haaveisiin, mitkä ei kumminkaan toteudu. Ai mistä tiedän etteivät ne toteudu? Koska minun elämäni on mustavalkoista. Ei mitään salaperäisyyksiä. Vain kylmiä totuuksia. Minusta on tullut ihminen joka ei jaksa muiden ihmisten seuraa. Minusta on tullut erakko. Viihdyn mielummin yksin ajatusteni kanssa, kuin ihmisten seurassa jotka puhuvat vain pitääkseen ääntä. Tai puhuvat niin sanotuista ongelmistaan. Jos joku kysyy minulta jotain vastaan tietenkin kohteliaasti. Puhun kun minua puhutellaan, vastaan jos minulta kysytään jotain. Puhun vain jos haluan sanoa jotain, mutta en puhu ellei minun tarvitse. Minun ei tarvitse avata verhoani kenellekään. Huomaan kumminkin kun minua puhutellaan, sen jälkeen minua ei kuunnella. Joten puhumisessa ei ole järkeä. Ei kukaan kumminkaan osaisi vastata kysymyksiin joita haluaisin kysyä, ei kukaan kumminkaan jaksaisi kuunnella sitä mitä minulla olisi sanottavana. Joten parempi yksin kuin ahdistunut seurassa. Pakenen ihmisten ääniä, heidän nauruaan ja heidän huutojaan.

Mutta silti minulla on velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan joita pitää täyttää. Minun pitää olla vahva, seisoa jaloillani. Minä en saa valittaa, en itkeä. En tuntea. Minun pitää olla se kuka ei horjahda, se joka pitää langat käsissään ja tarvittaessa ottaa uuden langan käsiinsä. Minun pitää olla näkymätön, mutta silti esillä jotta muut voivat laittaa tuskansa ja huolensa minun harteilleen. Minulle ei koskaan sanota ”sinä voisit” ”haluaisitko”, minulle sanotaan ”sinun pitää”.  Ihmiset ovat tottuneet siihen, en voi muuta. Jos joskus kapinoin minulle valitetaan, että en ole oma itseni tai muuta vastaavaa. Ja ahdistus tulee takaisin kovempana vain itselleni. Tekisi mieli välillä syyttää muita jokaisesta erheestäni, mutta lopulta kaikki palaa takaisin vahvempana kuin koskaan. Minä itse tähän itseni sain.

Ja tällä hetkellä haluan kuolla. Vihaan itseäni. Jokaista solua, jokaista lihasta. Ennen kaikkea, kaikkea tätä mitä olen. Olen heikko, epäonnistuja, läski. Olen  ruma enkä koskaan tule olemaan mitään muuta. Mutta nyt on kaiken muututtava, aion saada kontrollin takaisin. Silti hymyilen kulissien takaa, kudon uuden verkon valheista. Kukaan ei pääse ennen kuin onnistun. xkg täältä tullaan. Vihaan itseäni vihaan vihaan ja vihaan. Kuolisin pois olisi helpompaa. Kuolisin pois ja kaikilla olisi hyvä olla. Kuolisin pois. Kuolisin kuolisin jos vain pystyisin. Kuolisin ellen välittäisi. Kuolisin ellei sinun takiasi kyynel vierähtäisi poskelleni. Koska sinä olet ainoa joka saa minut enää mitään tuntemaan. Sinä olet tähteni. Sinä olet elämäni. Sinä olet Misa.

Siitä puhe mistä puute

Miltäköhän ihmisten silmiin näyttää se kun joku pyörii lähikaupassa lähes tunnin ottaen tavaroita ja vieden takasin. Kaupan kassana tiedän että hyvin oudolta, epäilys myymälävarkautta kohtaan kasvaa. Ei sitä vaan itse silloin mieti näyttävänsä epänormaalilta kun on itse tuo asiakas.

Kauppareissut onkin ihan mielenkiintoisia nykyään - pyörimistä, miettimistä, ottamista, takaisin viemistä, takaisin hakua, takaisin viemistä. Hyvänä päivänä saan kaupasta jotain itselleni, toisina päivinä ostoskorin pohjalla näkyy vain 30g jauhelihaa Misalle. Tai sitten laitan rahani johonkin turhanpäiväiseen elokuvaan yms. tai ostan jollekkin toiselle jotain.

Niin kuin eilen tylsyyttäni pakoon lähdin vanhempien lähikauppaan. Matkaa siihen menee alle 5min, kaupassa asiointiin taas vierähti lähemmäs tunti.

”Mihin ihmeeseen sä jäit?”

”Jäätelöaltaalle.”

Sain ostettua vanhemmilta puuttuvat tavarat sekä itselleni pakkaseen laktoosittomia jäätelötuutteja. Koska olen niin kovaan ääneen allergiarasismista valittanut (kyllähän sitä ruokaa olisi, mutta ei laktoositonta!) päätin että on kokeiltava niitä mitä on tarjolla vaikka suklaakuorrutteet eivät houkuttelisikaan. Ainakin on maistettu ja minun ei tarvitse miettiä miltä se maistuu. En minä vielä vuosi sitten ajatellut tunkevani perunaakaan suuhuni, nyt se menee. Mieluiten yksi sellainen pieni mahassa kuin sangollinen salaattia.

Joten eilen vanhempieni ja Tikrun syödessä lettuja itse söin Kingis uutuus puikkoa. Joskus lapsena se taisi olla lempijäätelöni mutta nyt suklaasisus ei iskenyt, äiti tosin taisi himoita sitä vieressäni.  No nyt se on maistettu, ja ilman suklaasisusta ihan syötävää mutta en tiedä valitsisinko uudelleen.

Ainoa jäätelö jota ”odotan” on Oma vadelma –purkki. Jos purkin tuote on yhtä hyvää kuin kyseinen puikko, tulee kesän ruokavalioni koostumaan siitä ja mansikoista. Niin ja viilistä, ihan kun mua koskaan saisi eroon siitä.

Hampurilaiskuu

Olenkohan mä ollut unessa viimeiset viikot kun luulin kevään jo koputtelevan vauhtia ovella. Aamulla olikin hieraistava silmiä tuhanteen kertaan kun ulkona olikin täydellinen talvisää. Pehmeine lumineen joista sai helposti tehtyä lumipalloja. Huhtikuu ja helmikuu selvästi mennyt sekaisin.

Helmikuu on hiihtokuu, maaliskuussa sulaa jääjääjää, huhtikuu jo lämmittää.

Pikainen vilkaisu vaatehuoneeseen todisti kuitenkin sen ettei kaikki suinkaan ollut unta, ja tosissani olin siirtänyt talvivaatteet sinne ja eihän siinä muu auttanut kuin kaivaa feikkiUGGit takaisin jalkaan, muut talvivaatteet saivat mielenosoituksena luontoäidille jäädä paikalleen. Misakin sai päällensä taas villapaidan ja oli ihmeissään mitä sitä nyt puetaan, ulkona tietenkin riemu oli mieletön kun lumienkelikeli oli mitä parhain. Koira kuin omistajansa, jaa hieman metsään mennyt tässä asiassa.

Viime viikon aurinkoisilla aamulenkeillä tosin allekirjoitettiin koira kuin omistajansa -lausauhdus. Olimme ennen aamupalaa kävelyllä ja tiellemme osui mies oman koiransa kanssa. Tämä tuntematon karvakasa kun yritti tehdä tuttavuutta meidän neitiin sai hän pienet ärinät päällensä. Mies ihmettelikin pelkääkö koirani tätä toista. Totesin hänelle vain että koirani on aamukireä aivan kuin omistajansakin, meitä ei saa häiritä ennen aamupalaa.

Tahtoisin oikeasti työntää jonkunlaisen tikun päähäni joka tallettaisi ajatusvirrat ennen kuin ne katoavat, sillä niin ne tekevät yleensä kun pääsen koneen ääreen –katoavat. Tai sitten puuhailen jotain muuta etten ehdi koneelle ja luulen muistavani sen asian ilman että kirjoittaisin sitä suttupaperille ylös.

Perjantaina neitiGnuun pitämällä luennolla ajatuksia tulikin mieleeni tuhansia. Siinä sitten kehdannut kaivaa penaalia ja muistilehtiötä esiin, ”juu ei tässä muuta, teen muistiinpanoja vain, eiei en sinusta!”.

Puhuimme siis ajasta kun neiti gnuu sairasti. Puhuimme vertaistuesta, ja miten hoito kaikilla yksilöllisesti toimii. Kuinka jokaisella on yksilöllinen sairaus loppujen lopuksi, koska toisilla on takana puhtaasti laihdutus ja toisilla taas, no jokin elämän tilanne mikä ajaa masennukseen ja sen kautta oireilemaan ruoan kautta. Tai  molempien yhdistys. Itselläni vertaistuki on toiminut hyvällä että huonolla tavalla. Ensin huonona sillä vertaistukenani oli vain juuri hoitoon päässeitä, sairastumisen alkuvaiheessa olevia ja niitä jotka palasivat osastolle aina uudestaan.

Tällä hetkellä paras vertaistuki mitä olen saanut on haisulini. Haisuli on itsekkin tietoinen ruoan epäesteettisyyden aiheuttamista ongelmista pään sisällä, mutta kuitenkin me olemme oppineet pitämään ruokaa normaalina asiana. Toivottavasti pian koittavat meillekkin (siis minulle) ajat jolloin ei tarvitse miettiä aikoja jolloin pitää syödä ja tuntien pohdinnan siitä mitä söisikään ja kaapista voi ottaa kiireessäkin vain jotain koska pitää syödä. Pitää syödä elääkseen, ja minun on vielä nähtävä vielä se miksi pitää elää, joten miksi syödä.

Siskoni on taas aivan päinvastainen esimerkki tästä. Hän onkin sanonut että hän elää syödäkseen. Hah, kunpa se olisikin joskus vain niin helppoa. Varsinkin tänä aikana kun ruokaa pitää miettiä eettisyyden, lisäaineiden tai muun perusteella kuten tekstissäni ruokasota pohdiskelin.

Mutta haisulini, vertaistukeni kanssa olemme koetelleet päämme kestävyyttä uusilla haasteilla ja lopulta todeten ettei se niin suuri askel ollutkaan kovinkaan suuri otettavaksi. Tänään toteutimme taas yhden haasteemme, menimme Hesburgeriin syömään –muuta kuin salaattia. Kalahampurilaisen. Itselleni vaikeuksia tuotti miten hampurilaisen syön kun olen tottunut haarukkaan ja veitseen, kun taas haisulilla oli ongelmia pitää hampurilaisensa kasassa. Tuli kuitenkin syötyä ja loppukommenttimme olikin; ei se ollutkaan niin paha kuin ajattelin!