Särkymätön kolmetoista

Aamukävely avaa omat ajatukseni, harmikseni en vain saa itsenäisiä ulkoiluja joten ajatukset katkeavat aina siinä vaiheessa, kun joku väkisinkin yrittää keskustella kanssani. Tänäänkin kävelyllä olin juuri miettimässä tarkoitusta sekä eilistä päätöstä, niin johan joku alkaa kertoilemaan kuinka on liukastunut märkään mutaan niin että kännykät ym ovat lentäneet. Kunpa vain olisikin mahdollisuus joskus sulkea silmänsä, korvansa, mielensä täysin ulkomaailmalta. Olla van omassa maailmassaan. Kuulla vain omat ajatukset. Oma hengitys, poistua hetkeksi omasta kehostaan ja vain leijailla täydessä tiedottomuudessa.

Tämä viikko on alkanut huonommin kuin edellinen. Olen melkein alanut itkemään ilman syytä päivittäin, olen ollut levoton ja mielessäni olen lähtenyt juoksemaan, purkamaan energiaa, tehdä jotakin jonka vain minä päätän itse. Ilman valvovia silmäpareja. Käydä vaikka kotona hakemassa lisää vaatteita, olla vain yksin.

Eilisen ulkoilun aikana oli maassa vielä pakkanen. Lehdet olivat jäisen routaisia ja lammikot väreilemättä. Täysin tasainen. Minun teki mieli särkeä ne. Olin vihainen, pettynyt, turhautunut. Itseeni, painonnousuun -vaikka sitä yritetäänkin hyväksi tolkuttaa- niin kuitenkin liika on jo liikaa! Tuntui että on oikein särkeä jotain niin ehyttä, pilata täydellisyys. Jos minulle tehdään näin niin olen oikeutettu särkemään parit jäät tieltäni. Kuitenkaan oloani helpottamatta. Mitäköhän ihmiset sanoisivat jos heittäytyisin jonain päivänä ja vain huutaisin, karjuisin, kiljuisin. Ilman mitään sanoja, päästäisin vain tunteen pois.

Mutta ei, minun kuuluu olla hiljainen, hymyiltävä kun kohtaan ihmisiä, naurettava kun joku kertoo jotain hauskaa. Onneksi kukaan ei näe sisääni miltä oikeasti tuntuu. Vain harvoille sen kerron, ei se muille kuulu. Jos huomiota haluaisin, voisin tehdä yhtä hyvin julkisissa tiloissa. Jakaa muidenkin kanssa tämän tunteen. Mutta mitäpä se auttaisi?

Mitä auttaisi kertoa kuinka maaginen luku 13 minulle on. Kuinka se on kulkenut huomaamattani aina elämässäni. Asuntomme numero, portaiden määrä. Ja nyt se on seurannut minua aikuisuuteen.

(Ja sitten taas tultiin keskeyttämään ajatukseni. "15min jos viitsisit olla tässä muiden kanssa läsnä" Unohdetaan sitten se ahdistuksen purkaminen siis hetkeksi ja ollaan läsnä kahvihetkessä missä kukaan ei puhu mitään ja kuulee kuinka kahvitermarikin huokaisee)

Mutta numero 13, se ihana houkutteleva jo lapsuudessani läsnä ollut numero. Kuulin joskus elokuvasta 13 askelta kuolemaan mutta itse aina ajattelin kun talomme portaita kävelin, että 13 askelta taivaaseen. Ei yhtään vähempää, eikä yhtään enempää. Se voisi olla myös onnennumeroni 9, mutta lukema kolmetoista tuntuu juuri sopivalta, vain kaksi numeroa joihin pitää tarttua. Vaikka täällä jouduinkin vain haaveilemaan kolmestatoista, tiedän sen kotona odottavan minua. Katsotaan kuinka kovaksi kaipaus kasvaa, jaksaako vielä kaksi viikkoa vai karkaanko jo ensi yönä siivet selässäni kohti portaita.

Hiljaisuuskaan ei riitä

Moni eksyy yksinään

On turha huutaa, on mykkä suu

Ja toivo luhistuu

Kukin meistä on kovin hiljainen, johtuuko se siitä ettemme tiedä mitä sanoa vai olisiko liikaa sanottavaa? Vai siitä ettemme uskalla, jos häiritsemmekin toisia, tai eikö meitä kiinnosta vai tunnemmeko ettemme omasta mielestämme ole tarpeeksi kiinnostavia? voihan tietenkin olla, että jokaisen päässä ajatukset huutavat niin lujaa ettei edes huomaa olevansa hiljaa. Tähän teoriaan voisin ainakin itse kirjoittaa nimeni. Tietenkin koen olevani myös porukkaan kuulumaton sillä olen uutena leikkikentällä. Luon aina ovesta astuessani naamalleni pirteän ilmeen peittääkseni ne äänet ja kivut joita mielessäni koen. 

Olen kateellinen (voiko niin sanoa?) niille jotka uskaltavat näyttää tunteensa, jotka saavat kipua pois purkautumalla toiselle. Heille jotka osaavat romahtaa ja itkeä hiljaa tai kovaa hoitajan sylissä. Heille jotka huutavat naamapunaisena kirosanoja. Heille jotka ovat ahdistuneita ulkoisesti.

Olen itse aina tottunut vain purkamaan ajatuksiani hiljaa, joko paperille tai itseeni. Miten pystyisi opettelemaan olemaan avoimempi? Uskaltaisinko edes olla, sillä kun pidän jotain itselläni, jotain sisälläni, minä hallitsen tilannetta. Minulla on kontrolli.

Ensimmäinen viikko vierähtänyt isoissa tunnelmissa. Siis tunnelmissa (ja tiedossa) että olen isoin. Nyt tänään onkin tuntunut numerolta 101, kaksi pientä kuolleen näköistä ja yksi iso aivan liian elossa oleva. Miksi minä kadehdin kuolleita, mikä niissä minua kiehtoo? Miksi aina haluan olla enemmän kuin mitä jo olen, miksi mikään ei koskaan riitä? Jokaisena päivänä olisi pitänyt tehdä vielä enemmän, olisi pitäny kurottaa pidemmälle. Ei olisi pitänyt luovuttaa niin helposti, olisi pitänyt vain jatkaa kovempaa.

Hiljaisuudessakaan en saa rauhaa ajatuksiltani jotka huutavat aivan liian kovaa. Kuka tekisi minusta tarpeeksi pienen, nostaisi ylös ja veisi pois. Kuka voisi hiljentää hiljaisuuden melun.

Ilta saapuikin niin äkkiä

kirkkaana aamu nyt jo hämärä

Niin jäikin päivän matka lyhyeksi

mä olen tässä, otathan mut syliisi

Kun varjo musta kaiken yli käy

ei valon pilkahdusta missään näy

Mä käden laitan käteen ystävien

kuuletko kun hiljaisuuskin tekee sen?

On meitä täällä heikkoa niin monta

surun alla aivan voimatonta

Sanat haihtuivat, vain toivo jäljellä

pidät huolta minustakin pienestä

Muistojen polulla osa 2

Välipalalla oli maailman suurin kakkupala ja vain miten sain sen alas, oli ajattelemalla isiä. Suljin silmäni ja olin isin kanssa taas lapsuudessa lapissa, onkimassa, ajamassa autoa. Silmät kiinni halasin isiä ja kuiskasin samalla "anteeksi".

Sana toistuu varmaankin liian usein, mutta usko, tarkoitan sitä. 
- -

14.12.2006        Anteeksi

Anna anteeksi
että siivet selkääni
mä liian aikaisin kai sain

anteeksi siitä että
osa tahtoisi pois jo lentää
kauas täältä
mutta osa
tahtoo olla kanssasi
ikuisesti

jos ei olisi pakko kummankaan
koskaan lentää pois
olisi hyvä olla niin

kanna minut kotiin
minua väsyttää
anna anteeksi isi
minua pelottaa

anna anteeksi isi,
että siivet selkääni
mä liian aikaisin sain.

Hotel all inclusive, apua energian purkamiseen

Tervetuloa!

Tahtoisin kertoa täyden palvelun hotellista, johon tänään kirjottauduin sisään.

Hotelli sijaitsee keskellä Helsingin vilskettä, silti kuitenkin välttäen kaupungin häiritsevät äänet. Huoneet on valittavissa aurinkolasku näkymällä tai puiston näkymällä. Valitettavasti yhden hengen huoneita tarjottavissa ei ole, mutta kahden hengen huoneet ovat viihtyisiä. Huoneeseen kuuluu kalusteet (sänky, kaappi, yöpöytä) sekä oma wc-suihku huone. Tiloissa sijaitsee myös yhteinen oleskelutila, mistä löytyvät nykyajan viihdykkeet televisiosta aina lautapeleihin asti.

Hotelli on savuton, mutta samasta kerroksesta löytyy viihtyisä parveke jossa voi istuskella iltaa. Valitettavasti lemmikkieläinten tuominen tiloihin ei ole sallittua. Ulkoilu on aluksi rajoitettua 15min kävelyitä seuralaisen kera, mutta kuka tuonne pimeään kylmään ulkoilmaan haluaisikaan?

Hotelli sisältää seuraavat palvelut. Ruoka tuodaan eteesi valmiina, huomauttamista kyllä toisinaan löytää yksi jos toinenkin hotellin asukkaista ruan laadusta että mausta. Hotellissa ei myöskään suvaita lautaselle ruoan jättämistä, tai yli tarpeiden ruoan hamstraamista lautaselle. Toivottavaa siis olisi, ettei eksotiikasta innostuineita kokkeja näkyisi ainakaan parin viikon aikana. En mielelläni haluaisi nähdä lautasellani jonain päivänä etanoita, fetassakin on jo sietäminen.

Oman huoneen vessat ovat lukittuja 08-21 välisen ajan, mutta yleisiä toiletteja voi vapaasti käyttää, tietenkin ruoka-ajan jälkeen puolituntia olisi maltettava odottaa ennen askareiden hoitoa.

Nukkua saa milloin (ja melkeinpä missä) vain ja aina tylsyyden iskiessä (tai puheripulin) on lähistöllä ihmisiä jotka mielellään auttavat purkamaan ylimääräisen energian pois sinusta.

Mitään muuta pakollista hotellin palveluihin ei kuulu kuin syöminen, purkautuminen tarvittaessa sekä mielellään tietenkin omasta hygieniastaan huolehtiminen.

Niin ja pahintahan tässä kaikessa on se, että kaikki tapahtuu (josta jaksetaan muistuttaakin liiankin usein) täysin omasta tahdostasi.

Muistojen polulla osa 1

Löysin muistitikulta vanhoja kirjoituksiani, vanhimmat yltävät jopa vuoteen 2006 asti. En edes muistanut että kirjoituksia oli niin paljon. Mihin on tämä kirjoituksen into hävinnyt? Tai ei hävinnyt vaan jotenkin on runosuoni ja keskittyminen kuihtunut niin paljon ettei ajatuksia saa enää millään paperille. Mutta vanhoja muistellen.. tai toisille uusia sanoja kuultavaksi. Sanoja menneisyydestä. Tänään on tällainen päivä, että tämä sai minut huokailemaan. Muistamaan tuon hetken, sen kun chihuahuani oli vain puolivuotias ja minä sen lumoissa. Me molemmat olimme niin täynnä elämää ja sitä hetkeä, molemmat niin kiinni toisissamme ettei irti päästäminen ollut ajatuksenkaan tasolla mahdollista. 
--

26.6.2006 Maanantai - ihmisen paras ystävä

Joillekkin mä voin olla ylimielinen,
toinen pitää mua tyhmänä,
kolmas läskinä,
neljäs vihaa mua koko sydämestään.
Viides voi haluta olla niinkuin minä,
kuudes voi kertoa musta tarinoita mun selän takana.
Seitsemäs ei halua mua tunteakkaan,
kahdeksas voi pitää mua hulluna,
yhdeksällä ei väliä,
eikä sillä viimeiselläkään.

Koska jollekkin minä ja mun olemassa oloni merkitsee niin paljon, että olen hänelle koko maailma. Joten miksi välittäisin.

Tämä yksi rakastaa minua sellaisenaan. Kun herään herätyskelloon, hän on aivan kiinni minussa ja katsoo minua kuin sanoakseen, että ei vielä tarvitse nousta, ei meillä minnekkään kiire ole.

Joka juoksee perässäni vetäen yöpaitaani suussaan että nyt takaisin sänkyyn jos nousenkin liian aikaisin.

Ulkona ollessamme, hän menee edelläni mutta kurkkailee taakseen, kuin tarkistaakseen että tulen perässä. Hän on se joka katsoo minua surullisena kun menen suihkuun, eihän sinun tarvitsi ees peseytyä.

Kesken aamu teenjuontini, hän menee ovelle ja tuijottaa minua siellä pylly pystyssä.

Kun lähden pois, hän katsoo minua niin että sydämeni särkyy, ja hän aina toivoo ettei minun tarvitsi mennä, mutta aina on mentävä. Ja kun tulen takaisin, hän on niin onneissaan ettei saa mitään muuta päähänsä kuin että äiti on taas kotona. Äiti tuli takaisin.

Kun minulla on paha olla, hän tulee syliini ja antaa pari pusua ja kertoo syliin käpertymällä rakastavansa minua. Kun itken, hän läppää tassulla nenääni, kuin sanoakseen että hölmö nyt ei itketä.

Kun minulle käy jotain, hän on heti tarkkana nujertamaan jokaisen joka on minulle ilkeä.

Hän ei ole niin vahva että pystyisi minut maasta nostamaan yksin. Hän tekee sen olemuksellaan. Makaan öisin valveilla välillä vain tarkistaen että tämä pieni olento hengittää ja tulee aina olemaan kanssani. Välillä hän huomaa tuijotukseni ja tulee vielä lähemmäksi, kuin sanoakseen olevansa aina tässä.

Joten miksi minä välittäisin, kun tässä maailmassa on yksi, ellei kaksi muutakin, keille olen koko maailma. Ja kun minä katoan, he etsivät minut kunnes löytävät, ja itkevät jos en tulisi takaisin.

Sitä varten ovat ystävät. Vaikka yksi heistä ei olekkaan ihminen, vaikka jokaiselle ei voikkaan sanoa kaikkea mitä sydämeen on kätketty, mutta kuhan tietää että on niitä, jotka tukevat, ja jotka pitävät kiinni tarvittaessa.

Tärkeintä ei ole, että he osaavat puhua, tarvittaessa he osaavat myös kuunnella.
--

On yksi joka halauksella saa kaiken poistumaan
on yksi joka ymmärtää paremmin kuin kukaan muu
on yksi joka mut maahan saa yhdellä sanalla
on yksi joka ei enää mua edes tunnekkaan
on se yksi josta ei tiedä mitä selän takana puhuu
on yksi jonka kanssa puhuu laidasta laitaan
on yksi josta kukaan ei ymmärrä miksi on mun ystävä, mutta on yksi rakkaimmista
on yksi joka on pitkäaikaisin
on yksi joka ajatukset saa harhaan

Kaunis kuollut

Viikonloppu lähtenyt ainakin loistavasti käyntiin, eilen olimme Camillan kanssa elokuvissa ja tänään nukuinkin jopa puoli yhteentoista –joka on käsittämätöntä- ja sain tehtyä rästiin jääneet kotiaskareet. Mutta ensinnäkin, elokuva jota kävimme katsomassa oli (tietenkin) ensi-iltaan saapunut Twilight – Aamukoi osa 1.

Jostain kumman syystä kuolema ja vampyyrit siihen kuuluen ovat kiehtoneet minua pienestä pitäen. Ahmien luin Pikku Vampyyri kirjoja ja samalla toivoin että minun ikkunani taakse ilmestyisi myös viittahahmo. Skeptisenä luulin jo, että tulisin pettymään Twilight saagaan siitä kuultuani, mutta yllätys yllätys jo ensimmäisellä katseellaan elokuvassa, ja olemuksellaan kirjan sivuilla saivat minut antautumaan tällekin villitykselle. Varsinkin vielä kun elokuvassa Bellaa näyttelee kaunis Kristen Stewart, huomioni oli taattu. Miksi minä en voinut olla siinä jonossa kuin Kristen kun kauneutta jaettiin?

Eilen elokuvateatterissa istuessani lumouduin siis täysin Kristenin kauneudesta tavalliseen tapaani, mutta huomioni kiinnitti kokonaan lopun elokuvaa vain ja ainoastaan Kristenin esittämän Bellan vartalo. Kuihtunut sekä riutunut vartalo (kirjan jo varmaan lukeneet tietävätkin miksi näin oli) sai minut kun huokailemaan. Ei siis ihmekään että kuolleena makaava Bella oli minun mielestäni kaunein kohtaus ikinä. Kateus, hyvinkin hallitseva sellainen, iski silloin urakalla ja aika nopeasti ne karkit katosivatkin kädestäni takaisin laukun uumeniin. Jos joskus joku taivaassa haluaisi muokata minun elämästäni elokuvaa, tehkää minulle sama kuvankäsittelyllä mikä Kristenillekin tehtiin tuossa elokuvassa.

Harmi vain että keskellä yötä Google petti minut, enkä saanut kuvaa itselleni siitä. Sen ilmestymistä internetin ihmeelliseen maailmaan odotellen.

Tänään olin vielä sen kuvan lumoissa, kunnes huomasin että kaupassa soi Anssi Kelan kappale Milla. Ironiaa? Viestiä suuremmalta tasolta? Antakaa nyt minun vielä hetki nauttia siitä olosta ja toiveesta, että jonain päivänä minäkin olisin ainakin hetken yhtä ihana kuin Bella maatessaan siinä pöydällä sinisessä mekossa.

Elokuvasta vielä sen verran, että menisin katsomaan sen uudestaankin. Bellan vartalostakin huolimatta. 

Milla hei sun täytyy muuttuu

Sun elämältäs suunta puuttuu

Sä aina tartut tikkuun lyhimpään

Se ei johda mihinkään

Sä et oo mikään tyttö enää

Sun täytyis tehdä jotain järkevää

ja lapselliset leikkis lopettaa

Pakkautuminen

Kyllä tänään se tapahtui, nimittäin talvitakin korkkaaminen. Pitkään olen jo jaksanut sinnitellä tuolla toppaliivillä ulkoilut, kai olen sisäisesti odottanut sitä lunta tai jäätä talvitakin pukemisen syyksi. No tänään ainakin jäätä oli autojen ikkunoissa, ei siis yhtään harmittanut liikkua julkisilla. Jotenkin taisi vähentää sekin harmitusta että olin muistanut laittaa sukkahousut jalkaan ennen lähtöä. 

Aamulla koiran vieminen ulos on hyvä keino tarkastaa sää. Meidän perheessä miinusasteet huomataan siitä että astutaan ovesta ulos, kävellään roskiskatokselle päin ja asiat hoidettua nopeasti takaisin. Sateen, että käännytään ulko-ovella heti takaisin, paukkupakkaset taas ettei koko koiraa näy ulos kutsuttaessa missään.

Ymmärrän hyvinkin miksi sanotaan koiran muistuttavan omistajaansa, (vai oliko se toisinpäin) varsinkin jos mukavuudesta puhutaan. Molemmat viihtyvät mieluisammin lämpimässä ja mukavassa paikassa. Sellaisissa paikoissa, joissa vältämme pakkautumisen.

Seuraavaksi onkin varmaan edessä joulu. Ahdistaa jo nyt kävellä kaupoissa kun joka kulmasta pilkottaa joulukoriste, joulukalenteri tai joulujoku. Viimeiset kaksi vuotta olen jo kärsinyt mielenkiinnon puutteesta kyseistä päivää kohtaan, mutta aina kuitenkin ostanut joulukalenterit, lahjat sekä istunut joulukuusen äärellä. Nyt tänä vuonna olen mennyt epäkiinnostuksessani asteen syvemmälle –minua ei edes kiinnosta ostaa joulukalentereita!

Voisinkohan vain nukkua talviunet jotta tämäkin episodi menisi ohi. Muumeilla on paljon helpompaa, he saavat vain nukkua männynneulaset vatsassaan läpi talven. On se mieluisampi kuin tämä, maata sohvalla vatsassa pelkkiä hiilareita. Raviolin näkemys pinaattilohi-lasagnetesta oli lopulta vain pelkkää pastaa. Vatsani on kuin ilmapallo, sellainen taikurin laukusta löytyvä mitä edes neula ei poksauta.

Tiedossa vielä puuroa ja jos tämä vielä näin jatkuu, on tästä heinäsuovasta alettava etsimään isompaa neulaa. Muuten olen aivan mörkönä. 

Sabotagen jäljissä

Viikon ajan olen jo tutustunut Chisun uuteen albumiin Kun valaistun, ja pidän siitä. Ennakkoon olin lukenut parit arvostelut jossa tuotiin esiin lyriikkojen synkkä teksti, mutta itse en huomannut niissä mitään kovin synkkää. Tavallista tämän ikäisen naisen pohdintoja, välillä mietinkin onkohan Chisu saanut käsiinsä aivojeni muistikortin, niin samanlaisia ajatuksia ja tekstejä meillä on syntynyt.

Mutta kuten kaikissa levyissä ja artistin tuotannossa eteeni osui kappaleita jotka suosiolla vieläkin sivuutan. Ei vain iske minuun. Tutuin näistä on hänen aiemmasta tuotannostaan oleva Baden-Baden.

Äitini suosikiksi noussut Sabotage uhkaa jo mennä minun kyllästymisen puolelle, jonka vuoksi onkin hyvä että albumi on täynnä muita uusia loppuun kulutettavia kappaleita. Nytkin listoilla soiva Kohtalon oma on ollut kovalla kulutuksella sekä mm. Minä ja mun pää, Ennustus, Kriisit ja Vanha jo nuorena.

Suosittelen albumia muillekin kuunneltavaksi, ja myös Chisun varhaisempaa tuotantoa. Edelleen yksi suosikeistani on Yksinäisen keijun tarina.

Chisu halusi piirtää maailmansa musiikin kautta jo nuoresta tytöstä saakka. Tytöstä kasvoi nainen, elämästä tuli monimutkaisempaa ja maailma kasvoi hänen ympärillään.

[www.chisu.fi]