Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day 12

A photo of you – Kuva sinusta

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Oi kultainen teini-ikä ja helppo ystävyys

Aikuisuus on tylsää. Kokoajan on vain hirveä kiire, joka päivä on tehtävä jotain ja ikävä ystäviä kohtaan vain kasvaa. Nykyään kun ystävät ovat töissä, toiset vuorotyössä ja toiset arkipäiväisin, on mahdotonta löytää yhteistä aikaa joka sopisi molemmille. Siihen kun lisätään vielä pakolliset vapaa-ajalla suoritettavat menot, yllättävät menot ja lapsiperheen arki, aijai mistä sitä aikaa löytyisi? Voisiko joku pysäyttää maailman vain hetkeksi, vain ihan hetkikin riittäisi, tahtoisin vain halata ystäviä, varsinkin Tuutikkia ja kertoa kuinka ikävä minulla on. Kuinka en ole unohtanut, kuinka ajattelen päivittäin.

Silloin kun oltiin koulussa, tällaisia murheita ei ollut. Joillakin aikaa vei vain harrastukset, mutta aikanani kenelläkään ei ollut niitä pahemmin. Näin ystäviäni lähes päivittäin, ja kuulumisia ei tarvinnut toistella tai tapaamista aloittaa sanoilla kerroinkohan mä jo mutta..

Silloin ammattikoulussakaan ollessamme työharjoittelut eivät haitanneet, muistan kevään kun istuimme Tuutikin kanssa hänen harjoittelupaikan edessään tuntitolkulla ”tupakalla” ja juoruamassa poikaystävistämme. Näitä tapaamisia auttoi tietenkin myös se että asuin käytännössä silloisen poikaystävän ja hänen äitinsä kotona tapiolassa. Aamupalan syötyä tulikin usein talsittua kohti Emma –museota. Ja yleensä sitä ennenkin oltiin jo ehditty juorumaan Irc-Galleriassa, tai irkissä. Ainiin olihan se mesekin. Ja ehkä pari tekstiviestiäkin tuli kirjoitettua niiden lisäksi.

Nykyään irkki sekä galleria ovat historiaa, tekstiviestitkin lähtevät (ainakin itseltäni) harvoin. Tällaisina hetkinä sitä kaipaa sitä teini-iän kiireettömyyttä ja ikuista aikaa.  Ja välillä jopa sitä sairaslomalaisen arkea kun aikaa tosiaan oli, ei ollut muita asioita kuin miettiä mitkä sukat sitä tänään laittaisi jalkaansa. Ja suihkussakin tuli käytyä useammin, koska sinne ehti! Nyt pitää ajoittaa herätyksetkin niin että kaiken ehtii tehdä ennen työpäivää. Ja työpäivän jälkeenkin on aikataulutettava koirien ulkoilut ja nukkumaan menot, niin ettei aikaa edes viestittelyyn edes jää. Hyvä jos ehtii ajatuksen kanssa tietokoneellekaan.

Kaipaako joku muu teini-iän aikataulu vapautta?

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day 11

A photo of your favourite film(s) – Kuva lempielokuvastasi/elokuvistasi

Pieni merenneito

..ja muut Disneyn elokuvat

Underworld

Näitä jaksan katsoa aina uudelleen ja uudelleen!

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Muuttuva ahdistus

Minä lupasin ja minä oikeasti yritinkin. Mutta tietenkään en pystynyt siihen, siis olemaan organisoimatta. Ja puhun tietenkin muutosta ja varsinkin pakkailusta. Nyt ne jätesäkkiin vain tungetut lakanat on revitty jätesäkin uumenista, ja organisoitu laatikkoon josta huomaa selvästi sen sisältävän petivaatteita. Keittiötavarat ovat lihalaatikoissa, ja kellariin menevät tavarat on pakattu banaanilaatikoihin. Ettei vain mikään menisi sekaisin, nyt tietenkin kun olen kaikki melkein keittiöstä pakannut, ruokailen vain kertakäyttöastioilla (tätä vartenhan niitä onkin hamstrattu) ja ruoalla mikä ei juuri laittoa tarvitse. Ainoa mitä en ole pakannut on vedenkeitin. Onhan minun aamuteeni saatava!

Tämän pitäisi olla sitä aikaa kun suunnittelen innolla kaikkea uutta ja tulevaa, murehtimatta niistä entä jos. Ei ne kuuluisi edes ajatuksiini. Ajatukseni täyttäisivät vain ihanat sisustusideat jotka jäävät ikuisiksi haaveiksi niiden mahdottomuuden vuoksi, ja minun kuuluisi ajaa vain edestakaisin uuden asunnon edustalla vakoillen tulevia naapureita, ja nähdä auringonpaistetta räntäsateessakin.

En vain osaa nauttia tästä kaikesta, sillä Misansilmätutkailut eivät ole vieläkään lopussa. Kontrolli oli alkuviikosta (hyvästi 100e) ja silmäpaineiden vieläkin ollessa alhaiset eläinlääkäri ohjasi meidät eläinsairaalaan ihan kunnon silmäekspertille (hyvästelen jo valmiiksi 200e). Se tapahtuma sitten tapahtuisi ensiviikolla, jonka jälkeen olisi ihana vihdoinkin hengähtää. Suunnitella aikani muutenkin kuin silmätippojen laitto vuoroina.

Tämä kaikki on vetänyt itseni niin stressaantuneeksi, että masennus yms. oireet ovat vain kasvaneet. Joka aamu herään hirveisiin vatsakipuihin. Toiset kärsivät pääkivuista, minä oireilen vatsallani. Töihin on ollut vaikea joka aamu lähteä, ja siellä on ollut vaikea olla. Normaalisti kestäisin asiakkaat kuin asiakkaat, mutta nyt on ollut lähellä, etten ole huutanut vakioasiakkaille, tai hajonnut vain kesken työpäivän itkemään kun olen kolauttanut lantioni johonkin.

Kirjoittaminenkin on vain jäänyt, tarkoitukseni on ollut kertoa ostosreissusta äitini kanssa. Siitä kun kävimme pitkästä aikaa kiinalaisessa. Siitä kuinka söin sangollisen kevätkääryleitä.

Ja kirjoittaa siitä kun sain suoritettua kaksitahtoo –tapausta yhden päivän sisällä Camipupun kanssa. Kävimme katsomassa Hannu ja Kerttu –noitajahti elokuvan sekä syömässä uudet salaatit Hesburgerissa.

Ei moitittavaa, ja ruokailumme toteuttikin sitä normaalia kaavaa, toinen tunkee toiselle jotain ja toinen jotain. Minä sain Camin kananmunan, ja tungin omat krutongit ja juustot toiselle puolelle. Lisäksi täytin Camin salaattia lisäkatkaravuilla. Minun mielestäni salaatinkin kuuluu olla tasapuolinen, niin kasvisten kuin proteiininkin puolesta, pupun mielestä taas katkarapuja ei voisi koskaan olla liikaa. Minä söin siis salaattia katkaravuilla, Cami katkarapuja salaatilla.

Mutta nyt on yritettävä viettää pari vapaapäivää asioita hoidellen, ja rentoutuen. Toivotaan siis että tulevaisuus, ainakin ensiviikon jälkeen näyttäisi valoisammalta. Onneksi sentään ovat nuo kaksi toheloa käpertymässä syliini ja antamassa lämpöä kun sitä eniten tarvitsisin.

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day 10

 A photo of you as a baby – Kuva itsestäsi lapsena

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Rakkaushuolia

Olikin sitten ystävänpäivä, tai muu hymyillään tuntemattomillekkin –päivä, minun päiväni oli vain huulenpuremista jotta estäisin itkua tulemasta tai pahimmillaan kokonaan romahtamiseen. Sellainen ihminen jolla ei ole eläintä, tai siihen suurta syvää sydänyhteyttä tuskin ymmärtää tätä tekstiä, mutta minä olin hajota huolesta Misan vuoksi.

Keskiviikkona, ennen kuin lähdin Camin kanssa elokuviin, huomasin Misan siristävän silmäänsä ja ajattelin sen olevan vain unisuudesta johtuvaa, mutta kotiin tultuani silmä edelleen oli melkein kiinni ja sitä pyyhkiessäni Misa vinkaisi, joten huoleni nousi heti ja soitinkin suoraan eläinlääkärille. Aika saatiin onneksi samaksi päiväksi ja tunnin siellä vietimmekin. Lopputuloksena lähdimme sieltä 150e köyhempinä, ja lääkkeet sekä resepti kourassa. Nyt ainakin viikon sitten tiputellaan erilaisia nesteitä silmään ja sekoitetaan ruokaan tulehduskipu lääkettä.

Häpesin sitä paniikkia joka purkautui eläinlääkärillä melkein itkukohtauksella ja mietinkin miksi reagoin niin voimakkaasti, kun kuitenkin mitään vakavampaa ei ollut ja asia huomattiin ajoissa. Sen häpeän vuoksi en saanutkaan illalla enää soitettua Tuutikille joka tietää koirista tuhat kertaa enemmän kuin minä, tai Camille joka olisi ollut onnellinen jos olisin vain itkenyt huoleni pois.

Häpeän yleensäkin itkujani tai hermoilujani, käännän ne aina niin että onhan maailmassa isompiakin murheita ja miellänkin itseni yleensä itsekkääksi jos itken vain omien pienten asioiden takia. Ja toisilla luultavasti on oma elämänsäkin rytmitettävänä ja asioita tehtävänä, etteivät tarvitse minun keskeytyksiäni pienine ongelmine. Joten naama hymylle ja töihin smalltalkia vääntämään, ja yrittämättä olla välittämättä asiakkaista joiden takapuoleen oli luultavammin tungettu kaulin, sillä niin valittivat joka asiasta. Taustamusiikista aina ryppyisiin seteleihin asti. Huonona päivänä voisivat pysyä kotona kuin tulla 5 kertaa kaupassa asioimaan 8 tunnin aikana. Kotona minä ainakin pysyisin.

No eipähän minua heitetty sentään kuitilla, kuten tiistaina eräs asiakas päätti tehdä. Olisihan minun pitänyt ymmärtää ettei hän sitä kuittia tahtonut.

Mutta siihen hermoiluun, kun asiaa sain pohtia eilen kaikessa rauhassa, tai kun pääni antoi siihen tilaisuuden huomasin että luultavammin olin hermostunut koska ensimmäistä kertaa Misan hoito oli kokonaan minun omissa käsissäni, yleensä lääkärit ovat hoitaneet kaiken, sappikivien (vai mitä olivatkaan) puhdistuksesta hampaiden poistoon, nyt tervehtyminen ja oikein toimiminen oli minun käsissäni. Pieni tuskin kynnenkokoinen silmä minun kömpelöiden käsieni hallittavissa.

Voi minun vauvaani, voi minun sydäntäni. Voi minun rakkaus.

 

Ystäväkiitos

Haluan kiittää niitä jotka ovat kävelleet matkassani mukana, oli se sitten vuosia tai pieniä hetkiä, tärkeitä minulle. Kiitos myös siitä, että tarvittaessa olen saanut ottaa kädestä kiinni kun on ollut vaikeaa, kiitos niistä nauruista jotka on huuliltani karanneet, niistä hetkistä, niistä pienistä, joita ei olisi ilman teitä. Kiitos ystävät.

 
Ja nää on Camipupulle (ja sen miehelle)

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day 9

A photo of your family – Kuva perheestäsi

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Kuume-ko?

Ehkä en viime aikoina olekaan ollut vain väsynyt. Ehkä se yöhikoilu ei johtunutkaan vain ennenaikaisista vaihdevuosista. Torstaina töissä huomasin tämän vain siitä, että ajatus katkeili ja en ymmärtänyt välillä asiakkaiden puheesta mitään, näin suiden aukeavan mutta puhe oli outoa möngerrystä. No ei se johtunut kun vain kuumeesta.

No ei se sitten auttanut kuin varata aika sairaanhoitajalle seuraavaksi päiväksi, ja vaikka kuinka päässä pyörikin työpakosta, oli pakko alistua tuomioon ja jäädä viikonlopun ajaksi sairaslomalle. Itku kurkussa otin paperin vastaan ja kiroilin mielessäni sillä tänään, eli lauantaina olisi tarkoitus viettää Tikrun 4-vuotis synttäreitä siskon luona. Olisi ollut koirillekin monien uusien ihmisten ensitapaamista. Nyt harmittaa. Ok ei vain harmita, ottaa syvästi aivoon, etten tajunnut kuunnella kehoani aikaisemmin ja sairastaa rauhassa vaikka viime viikolla, tai pari päivääkin vain aikaisemmin jotta olisin synttäreille päässyt.

Nyt tosin tällainen flunssakausi onkin ottanut otteensa monesta läheisestä sekä tutusta. Töissä ihmiset ovat vuorotellen olleet kipeänä ja taisin minä kihistä onnestanikin kun minähän en sentään tautia vielä ole saanut. Olisi pitänyt ymmärtää koputtaa silloin puuta, oma pää olisi nyt tarkemmin ajateltuna ollut mitä mainioin kohde koputteluun.

Nyt siis pitäisi lepäillä, ja tunnetusti minähän osaan pysyäkin paikallani korkeintaan 5min kerrallaan. Joten tunnustan, en ole lepäillyt vaikka olisikin pitänyt. Mutta olen tehnyt vain hyviä hommia, olen pakkaillut muuttoa varten. Sillä minä sain asunnon! Ihanan sellaisen, läheltä nykyistä ja halvalla, tykkään.

Mutta olen onnistunut sentään löysäämään normaalia käytöstäni pakkailun suhteen, olen sullonut vaatteita ja muita tekstiilejä vain jätesäkkeihin, ilman sen kummempaa järjestystä. Yritän takoa päähäni ajatuksen, että ehtiihän sitä uudessakin asunnossa järjestellä ja organisoida kellariin menevät tavarat ja kaappeihin jäävät. Ensimmäistä kertaa taidan ottaa jopa kellarin käyttöönkin, sillä uudessa ei sitä vaatehuonetta (jota myös varastoksi kutsutaan).

Nyt varastona, tai muuttohuoneena toimii olohuone ja koirilta pääsy kielletty. Paitsi nyt se on ollut taas kovassa käytössä kun ollaan makoiltu sohvalla ja yritetty keskittyä digipoksille tallennettuihin sarjoihin.

Ah, niin odotan jo muuttoa. Miksei se voisi tapahtua jo, ja mieluiten helposti ja nopeasti. Tämä tyttö kuitenkin kiittää ja on iloinen uusista aluista ja vanhojen pölyjen pyyhkimisestä. 

Tahtoo

.. kokeilla Hesburgerin uutta salaattia

.. käydä elokuvissa katsomassa Hannu ja Kerttu noitajahdin,

  

21 tapaa pilata avioliitto, 

Les Misérablesin 

ja Lumoavan kirouksen. Ainakin näin aluksi.

.. uuden ihanan miellyttävän asunnon, nopeasti. Ja muuton siihen samaan syssyyn, helposti.

.. nähdä enemmän ystäviä. Enemmän Tuutikkia, Camia, Haisulia ja uutta ihastustani Mirppua. (ihastumista aivan vain kaverimielessä, olen edelleen yksisuuntainen miesten suhteen.)

.. kesän jo tulevan.

.. uuden työpaikan.

.. käydä salossa mamman luona.

.. kuvata kunnon kuvia enemmän.

.. kirjoittaa järkevämpiä tekstejä. 

Ja tahtoo sen niskasta ottavan käden joka saisi minut tekemään nämä!

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day8

8. A photo of your favourite band/musician – Kuva lempi bändistäsi/artistista

Tämä onkin vaikea, itellä ei oo koskaan oikeen ollut yhtä ainoata lempiartistia tai bändiä, kuuntelen kuitenkin aika laidasta laitaan musiikkia, ja lempikappaleenikin vaihtuu aina kuten kaudetkin. Ja vanhoista lemppareista herää muistot menneisyydestä. Mutta ne jotka tuntuvat aina iskevän minuun on:

Kokohaasteen lista ja aloitus.