Huutoon jää kiinni

Yläkerran asukkaat riitelevät taas humalapäissään ja en saa nukuttua. Parin vuoden ajan olen kuunnellut kuinka vuorotellen toinen huutaa toiselle painumaan kirosanapaikkaan. Kuitenkin aina sama jatkuu. Nyt ne puhuvat eroamisesta. Heti aloin ajattelemaan että onkohan naisella joku toinen, eihän se muuten varmaan osaisi lähteä. Onko ihminen sellainen että sillä on oltava suunnitelma B toteutuskunnossa ennen kuin se uskaltaa lopulta siirtyä siihen? Entä jos suunnitelma pettää, palataanko takaisin?

Ei sulla oo varaa olla yksin, mähän sut elätän!

Etkä vie mun mankkaa saatana!

Nyt alkoi hiljainen hetki, kamala kun ihmismieli on myös utelias tietämään mitä hiljaisuudessa tapahtuu. Sopivatko ne? Sammuivatko he? Ei. Huuto kuuluu taas.

Mielenkiinnolla näkisin myös heidän asuntonsa, sen verran siellä on tavaroita paiskottu, ovia potkittu ja verhoja revitty. Onkohan heillä enää mitään ehjää? Miksi ihminen suostuu elämään noin hajoavassa ympäristössä?

Päässä alkoi pieni ääni nakertamaan; hyvä sinun on puhua, samanlainen itse olet.

Huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa itseni kanssa, osaamatta lähteä, tehdä stoppia, -osaamatta luoda uutta suunnitelmaa.  Tämänhän minä jo osaan, näin asioiden kuuluu olla.

Tuntuu kuin lääkärikin jo turhautuisi minuun. Pari viikkoa – kuukausi taukoa ja istun taas hänen huoneessaan selittämässä kuinka maailmani on muotoutunut, mikä on muuttunut viime käynnistä ja mitä olen valmis tekemään. Yleensä meillä ei vain mene nallekarkit tasan toistemme suhteen, kumpikin seisoo päätöksessään mitä omasta mielestään pitäisi tehdä, antamatta kuitenkaan omassa kannassa periksi.

Ei me haluta tietenkään lisätä mitään ahdistusoireita, mutta minä toivoisin että vielä joskus olisit kypsä sille painonnousulle ja pystyisit sitoutumaan siihen. Mennään nyt ainakin seuraava viikko maltillisesti ja tärkeimpänä yritetään nyt pitää ne kompensaatiokeinot poissa.

Kerran kirpaisu tuntuu monesti

Eilisen päivän vietin kotona, Misa tietenkin vain mielissään tilanteesta. En ollut vielä varma tulevasta, halusin vain olla hetken hiljaa ajattelematta jaksanko, tahdonko, pystynkö? Tulipahan sitten siivottua keittiökin pitkästä aikaa ja hirveä innostus, halu, tahto uusia järjestys ja sisustus iski. Saisikohan koneelle ohjelman johon voisin ladata asuntoni pohjapiirrustuksen ja omistamani kalusteet jotta voisin siirrellä ja tarkastella niitä ennen hommiin ryhtymistä? Säästyisi kaikki turha vaiva.

Miksi minä haluan tietää aina tulevan ennen kuin se edes on lähellä? En uskalla ottaa riskejä vai enkö uskalla luottaa omaan arviontikykyyn asioissani? Tarvitsenko väkisin sen ulkopuolisen sanomaan kun kaikki on hyvin tai ei ole, sellaisen joka antaa ehdotuksia ja saa pääni kääntymään vaikka väkipakolla.

Mutta mikä tai kuka se joku edes on?

Illalla kävin heittämässä Misarakkaudenkin vanhemmille hoitoon jotta aamuherääminen olisi helpompi. Kun oltiin siistimässä autoa pois turhasta lumesta, se toope juoksee juuri siihen alle mihin heitän kaiken lumen, ehkä kostona siitä se pallo vei minut ulkoilemaan yli puoleksi tunniksi että sormeni jäätyivät. (rakkaus, pallo, toope –rakkaalla lapsella on monta nimeä.) Ja koira olisi jaksanut mennä pidemmänkin, oikein kuulin korvissani kuinka sitä harmitti kun raahasin sen sisään.

”Oisit samperin ämmä pukenu enemmän vaatetta päälle tai vaikka hyppiny käsien päällä sillä minä tahdon vielä mennä metsään!”

Lähtiessäni vanhemmilta juoksin vielä postissa hakemassa feikkiUGGit ja kotiin sänkyyn miettimään pääsisinkö osastolle seuraavana päivänä. Eli tänään. 

Pääsinpäs.

Ehkä pelkona oli myös se että isäni tulisi tarkistamaan lähdinkö varmasti kotoa ja nyt on vain kestettävä ihmisten kysyvät katseet. Tekisi mieli pamauttaa yhdelle kirosanoja päin näköä hänen tuijottaessaan jokaista liikettäni. Miten syön, istun, keskustelen, luen.. Argh. No mutta, päivä (ja ruoka) kerrallaan.

Paivittainen horoskooppini sanoo:

Olet haalinut itsellesi paljon töitä. Mieti, mitä pakenet ainaisella touhuamisella.

Pistä elämäsi vihdoin kuntoon ja ajattele omaa jaksamistasi.

Varo varkaita. Saat hellyyttä, jos teet itse kerrankin aloitteen.

Pähkinäpiina

Ensimmäinen puolipäivä takana, en tiedä vielä menenkö huomenna takaisin. Puolessa välissä aamupuuroani olin jo vääntämässä itkua. Viimeisenähän sitä melkein taas istuttiinkin pöydässä.

Kävin halaamassa suosikkihoitajaanikin alakerrassa, hän kun on lähtemässä pois muihin hommiin vähäksi aikaa, tulee ikävä. Mutta enpä ole nytkään häntä juuri lähtöni jälkeen nähnyt, mutta edelleen jaksoi tsempata minua taistelemaan, vaikka luovutus onkin päässä isona äänenä.

Entä jos vaan antaisi olla? Ei tämä miksikään enää muutu ja jos muuttuukin, niin se on vain hetkellistä. Miksi taivaltaa pitkä matka tietäen että kuitenkin palaa takaisin? Ehkä eri reittiä ja eri keinoilla, mutta kuitenkin aina takaisin.

Lounaalla Ravioli tietenkin päättänyt iskeä kunnolla päin minun kasvojani, pullariisiä sekä kastiketta jossa oli pähkinöitä. Ensin erottelin, päässä huusi ajatus ’hyi yök en todellakaan syö’ varsinkin kun toinen tyttö jätti parsakaalin varren syömättä ja siitä ei sanottu mitään. Toinen taas melkein jätti sienet mutta söi silti, silloin minäkin ajattelin että nielenieleniele. Ja kyllä, puraisematta nielin ja juoksin purukumipussin luokse vain saadakseni pahan maun suusta pois.

Hyi yök vihaan pähkinöitä.

Ajatusten punnituksilta piilossa

Mitä ihmettä mä teen?  Ajattelin vielä viime viikolla että ’joo päiväosastoa vois kokeilla vielä kerran’. Eilen tuli soittoa ja mä panikoin jo kun pupu metsästyskaudella. Alkaisi siis suoraan jo maanantaina. Mun mieli huutaa että en ole tarpeeksi laiha valmis vielä menemään sinne, ruokamäärät ovat liian isot, ite ottaminen tarkoittaa että otan liikaa ja vielä pitäisi osallistua torstaina ruoanvalmistukseen.

Voitaisiinko tehdä jotain missä ei ole riisiä, pastaa, kamalasti perunaa tai lohta? Voidaanko tehdä uunikasviksia ja vaikka hedelmäsalaatti tai kiisseli?

Haasteita on ollut jo itse kotona oleminen joten pystynkö ottamaan niitä lisää?

Ruokamäärät tosiaan tuntuvat kotona jo isoilta, ja eilen olin vetämässä itseni jojoon kun syötiin äidin kanssa lounasta. Tuntu että kaikki sen jälkeen oli liikaa, ei auttanut vaikka ajatuksissani yritin saada syötyä ruokaa paremmaksi.

Älä huoli, et kuitenkaan syönyt riisiä tarvittavaa määrää, suurin osa lautasesta oli vain kasviksia. Älä huoli vaikka söit Brandonia vahdittaessa pari näkkileipää, näkkileipä vastaa kuitenkin vain puolikasta leipää. Älä huoli.. älä huoli..

Kotona kun aloin laskeskelemaan päivän ruokasaldon huomasin syöneeni listan mukaan vain lounaan ja välipalan verran. Joten miten minä tulen kestämään kokonaisen listan?

Sitten alkaa ajattelemaan josko sittenkin se alakerta? Ei tarvitsisi joka aamu herätä lumituiskuun viemään koiraa kiireellä ulos. Ei tarvitsisi palella pysäkeillä. Ei tarvitsisi itse ottaa ruokaa vaan ruoka odottaisi minua. Voisin mennä jokaisen ruoan jälkeen nukkumaan omaan huoneeseen, pääsisin taas halaamaan maailman parasta hoitajaa..

Ja pum, ikävät asiat täyttävät mielen saman tien; ei ulkoiluja, ei omaa vapautta, pullat viikonloppuisin, iltapalat joka ikinen ilta, ei emmerdalea aamupalan aikana, ei viilipurkin heittämistä koiralle. Vain se paha olo ja ahdistus.

Miksi ylipäätänsä sitten menisin? Jaa-a, sitä nyt itsekin olen miettinyt. Josko vielä katsoisi yhden viikon eteenpäin, tai kaksi. Kokonainen kuukausikin olisi hyvä, tai kaksi. Sitten kun olen valmis, milloin ikinä se onkaan, mutta ei –ei vielä.

Katsotaan maanantai vielä rauhassa, tiedossa on kuitenkin vain kolme ruokailua sillä hoitajilla on koulutustilaisuus joten pääsemme aikaisemmin kotiin. Maanantaina punnitsen pystynkö, osaanko, jaksanko, tarvitsenko? kysymyksiä paremmin.

Nyt punnitsen vain sitä piiloutuako takaisin peiton alle vai keittää toinen kuppi teetä. Elämä on vain täynnä kysymyksiä ja valintoja, mutta miten valita juuri se oikea?

Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Herään yöllä hiostavaan oloon, on heitettävä peitto pois päältä. Seuraavaksi onkin jo kylmä, kädet etsivät peiton ja ryömin sen alle vapisevana toivoen saavani vielä unta. Sitten iskeekin pahanolon aalto. Kylmä käsi joka puristaa vatsaasi ja saa sinut hokemaan hiljaa ”Älä tule ylös, älä tule ylös..” jonka jälkeen on jo juostava.

Päässäni kiroan kaiken syömäni samalla kun etsin syyllistä vatsassani tapahtumiin myllerryksiin. Kumma kuinka sitä tuleekin heti syyttäneeksi ruokaa, leimaten sen viholliseksi itseään kohtaan.

Kurkku, tomaatti, tartex-tahna, näkkileipä, soijakastike, peruna, salaatti, yogurtti.. Syyllinen on löydettävä.

Se on tuhottava, poistettava kokonaan silmistäni. Järki päässäni yrittää sanoa ”Ehkä olet saanut vain jonkun pöpön, ehkä olet kipeä”. Mutta ei, vaikka kuumemittari näyttääkin 38,5 ja liikkeellä on vatsapöpöä joka on voinut tarttua jostain. Ei, vaikka elimistön korjaantuessa vastustuskyky on heikompi, ongelmana on ruoka, syyllinen on aina mielessäni ruoka. 

Kyllä, ruoka on ongelma, on siis lopetettava syöminen?

Maailmaamme pyörittää ruoka, minun liiaksikin. Milloin kuulen kuinka se lohduttaa jotain, suklaata suruun, ja seuraavaksi se on vihollinen, ei olisi pitäny syödä sitä viimeistä palaa suklaata.

Sitä on turha yrittää paeta minnekään, se seuraa sinua tai löydät sen uudestaan. Sanoja, lauseita, toteamuksia, uskoja –jokainen liittyen ruokaan. Kuulen niitä sovituskopissa, perhepiirissä, kauppareissulla, bussimatkalla. Siihen liittyy tunteita, olen oppinut kuinka sen avulla voi hallita toisia ja samalla kuinka se määrittelee meidän tunteemme.

Kuinka sinä osaat tehdä näin hyvää ruokaa – Kamalan sitkeää tämä liha

Kyllä minäkin hoikkana pysyisin jos söisin vain rehuja – Ei minun pitäisi tätäkään syödä kun se lihottaa

Olen oppinut pelkäämään, pelkäämään mitä ruoka tuo nyt eteeni. Tuoko se keskustelua päivästä, turvallista. Tuoko se riitelyn rikotuin astioin, tai suuttumuksesta johtuvan ruokahaluttomuuden. Jolloin jään pöytään vain katsomaan eteeni, kyyneleiltä piilossa, yritän syödä, yritän näyttää että minä pystyn, minä olen tässä, minä pysyn rinnallasi.

Minä en järjestä kohtausta vaikka ei maistuisikaan, en paisko astioita, en pelleile. Minä välitän sinusta. Minä lupaan olla kiltti tyttö.

Ruokaa on helppo kontrolloida, sen kanssa voi pelleillä, sille voi näyttää tunteensa. Sille on huudettu, itketty, kiroiltu, syljetty, paiskottu, muussattu.. Sille on uskallettu näyttää paha olo. Ystävä ja vihollinen, jolle on uskallettu näyttää oma itsensä.

Oltiinko me muka niin kireitä kokoajan?

No kyl me molemmat tunnuttiin vihaavan ruokaa alku päivästä lähtien, koska se oli se parannus. Me oltais mielummin tehty vaikka sata muuta asiaa ku syöty sitä kakkaa.

Kylmä kirkastus

Kylmä. Aivan liian kylmä. Misakin jäätyi aamulenkillä, vanhemmillekkin vein sen käärittynä fleecehuopaan. Sellainen koira kuin omistajansakin, vilukissoja.

Lauantaina paettiin kylmyyttä äidin kanssa ostoksille Selloon. Minä löysin ne mitä menin hakemaankin, vaikka harmittamaan jäikin, ettei kirkkaan pinkkejä ja persikan värisiä pitkiä toppeja ollut oikeita kokoja. Perjantaina pitääkin siis poliajan jälkeen mennä metsästämään helsingistä oikeita kokoja. Kirkkaat värit tuo ihanasti piristystä synkkään ja kylmään talveen.

Viikonloppuna ollaankin sitten otettu käyttöön ruotsista ostetut persikan väriset farkut, ihan vain talven piristykseksi. Oli kyllä outoa kuljeskella niissä kun olen niin tottunut vain tummiin väreihin housuissa. Hirveästi tekisi mieli alkaa pitämään hameita jo, mutta kylmyys on aivan liian kova joten on vain odotettava kevään tuloon.

Hamehalua saan onneksi helpotettua seuraavina viikonloppuina, sillä kuukauden loppuun saakka jokaisena sunnuntaina on syntymäpäivät tiedossa, miten ikinä kestänkään! Todella monella läheisellä on synttärit nyt juuri tammikuussa, en ymmärrä miten ne kaikki on onnistunut pakkautunut samalla kuukaudelle.

Ja huomenna on myös rakkauden synttärit! Koirani Misa siis täyttää 6vuotta. Äidin kanssa jo suunniteltiin maksalaatikkokakkua joka koristeltaisiin prinssinakeilla, kruunukasviksilla sekä raejuustolla. Taitaa tosin jäädä vain suunnitteluksi, sillä muita syöjiä kakulle ei taida löytyä kuin tuo pieni sika, [joka tosin söisi varmaan koko kakunkin] joten saa tyytyä vain raejuustoon. Terveelliset elämäntavat koirallekin.

Jospa ehkä kuitenkin hakisi huomenna kaupasta jotain yllätysherkkua lihatiskistä sille, synttärithän on herkuttelua varten.

Villasukkamania

Olen rakastunut villasukkiini. Ennen en juurikaan osannut niitä käyttää, sillä saihan H&M aivan ihania HelloKitty-frotee sukkiakin, mutta viime aikoina olen alkanut nauttimaan itse tehdyn tunteesta enemmän. Joku on vaivaa nähnyt ja nämä valmistanut! Siis olen kiitollinen siitä että ympärilläni on läheisiä jotka osaavat käyttää käsiään näinkin taidokkaasti, sillä itseltäni löytyy vain peukalo keskelta kämmentä. Ylä-asteella taisin tehdä ensimmäiset villasukkani siskonpojalleni, joka silloin oli vielä vaippaiässä, ja onnistuin tekemään toiseen sukkaan kantapäähän valmiiksi jo reiän.

Jotenkin tuli ajatus että olisi pitänyt siitepölyallergiasta huolimatta jatkaa vain teknistä opiskelua poikien kanssa, ehkä olisin tuntenut kuuluvani enemmän sinne porukkaan. Siis sen takia että olisin ehkä osannutkin jotain.

Aamu alkoi siis villasukkien valinnalla ja päädyin lopulta mammalta joululahjaksi saatuihin mustavalkoisiin sukkiin.

Nämä jos jotkut ovat oiva taidonnäyte mammani lahjoista! Sain nämä siis viime jouluna ja ensimmäistä kertaa olivat jalassa. Toiset lempisukkani ovat myös läheisen ihmisen kutomat, entisen naapurini joka on ollut minulle kuin toinen äiti. Jotenkin tunnen heidän välittämisensä ja läheisyytensä näissä sukissa, viime aikoina kun olen heitä kaivannutkin erittäin paljon, osaamatta tehdä asialle mitään.

::Lempparit::

Sukista eteenpäin.

Käytiin pienen koirapalleroni kanssa liukastelemassa ulkona, seuraavaksi pitää kehittää luistimet niin itselleni kuin koirallekin. Ainakin itse tarvitsen luistimet kun Misa lähtee vetämään minua päin pusikkoja nähdessään oravan. Oli naapureilla taas nauramista.

Nyt onkin ärsytys päällä kun pöytäkoneeni [siis iso kannettava] ei suostu lähtemään käyntiin ja joudun katsomaan eiliset Emmerdale-jaksot miniläppärin ruudulta. Tämäkin on yksi rutiini, aamuisin pitää aamupalan ääressä olla taustalla Emmerdale tai muu sarja. Pitääkö tässä kohta alkaa katsomaan uutta kannettavaa vielä pokkarikameran lisäksi.

Missäköhän se kauan odotettu lottovoitto viipyy kun sitä eniten tarvitsi?

Alku toiveille

Jos hetkeäkään kuvittelin tämän päivän poikkeavan edellisistä, nyt kun vuosi on vaihtunut. Tai että elämäni että minä olisimme maagisesti yön aikana muuttunut sellaiseksi kuin haluan (kun keksis vielä mitä se on?), niin voin huoletta pyyhkiä sen hetken mielestäni.

Aamuyö meni kuten aina, herään vatsakipuun (toivottavasti Rebe säästyit vähemmältä). Ylös kun lopulta päätin nousta, peilistä katsoi edelleen se sama vanha ihminen. Sama leveä nenä, pulleat posket ja suttuiset silmät. Tai no, yksi uusi näppylä näytti naamasta löytyvän. Olisivat edes silmät muuttuneet kirkkaan vihreiksi ja hiukset pidentyneet kymmeniä senttejä räiskyen täydellisen punaisina. Niin, keijuksi olisin tahtonut muuttua yhdessä yössä.

Alkuun kuuluu aina lupaukset, vai kuuluuko? Toiveet olisivat se mitä itse voisin sanoa. Alkuhan on tyhjää, joilla toiveet täytetään ja tiedetään lopussa miten viiva muotoutuu. Itse ainakin tiedän että jos lupaan suoran viivan, tuleekin siitä mahdollisimman kiemurainen palaten aina takaisin. Joten minä pyhitän alun toiveille.

 Minä toivon tältä vuodelta:

uskallusta tarttua hetken mielijohteesta asioihin ja tunteisiin

uskallusta luottaa enemmän ihmisiin

olevani parempi koiranomistaja

silmistäni kyyneleen valuvan, suustani huudon kuuluvan – pahan olon purkautuen oikein

enemmän hetkessä pysymistä, enemmän ystävien ja läheisten kanssa vietettyjä hetkiä

vähemmän pimeyttä, enemmän polttavan auringon tunnetta iholla

paluuta töihin

halaavani enemmän, rakastavani näyttävästi

tarttuvani kameraan enemmän, kuvaavan silmissäni kauniit hetket

syöväni huoletta, fajitaksia Rebekan kanssa, simpukkasalaattia Lauran kanssa, oliivit Camilla kanssa (tai no, ei liiallisuuksiin mennä kuitenkaan ;) ), hampurilaisen chicosissa vanhempieni kanssa – miettimättä pakoreittiä

huuliltani sanat; ”oho, en muista mitä söin tänään” - huolettomuutta

löytäväni syyn toivoa huomista

kasvavani aikuiseksi vihdoinkin – vähemmän näppylöitä!

Kalenterissa vuosi nolla

Päivä ensimmäinen

On melkein liian hyvä olla

Sylissä hiljaisuuden

Ja vaikka kaikki loppuisi tähän
Olisin kiitollinen