Yläkerran
asukkaat riitelevät taas humalapäissään ja en saa nukuttua. Parin vuoden ajan
olen kuunnellut kuinka vuorotellen toinen huutaa toiselle painumaan kirosanapaikkaan.
Kuitenkin aina sama jatkuu. Nyt ne puhuvat eroamisesta. Heti aloin ajattelemaan
että onkohan naisella joku toinen, eihän se muuten varmaan osaisi lähteä. Onko
ihminen sellainen että sillä on oltava suunnitelma B toteutuskunnossa ennen
kuin se uskaltaa lopulta siirtyä siihen? Entä jos suunnitelma pettää,
palataanko takaisin?
Ei sulla oo varaa olla yksin, mähän
sut elätän!
Etkä vie mun mankkaa saatana!
Nyt
alkoi hiljainen hetki, kamala kun ihmismieli on myös utelias tietämään mitä
hiljaisuudessa tapahtuu. Sopivatko ne? Sammuivatko he? Ei. Huuto kuuluu taas.
Mielenkiinnolla
näkisin myös heidän asuntonsa, sen verran siellä on tavaroita paiskottu, ovia
potkittu ja verhoja revitty. Onkohan heillä enää mitään ehjää? Miksi ihminen
suostuu elämään noin hajoavassa ympäristössä?
Päässä
alkoi pieni ääni nakertamaan; hyvä sinun
on puhua, samanlainen itse olet.
Huonossa
ja väkivaltaisessa suhteessa itseni kanssa, osaamatta lähteä, tehdä stoppia, -osaamatta
luoda uutta suunnitelmaa. Tämänhän minä jo osaan, näin asioiden kuuluu
olla.
Tuntuu
kuin lääkärikin jo turhautuisi minuun. Pari viikkoa – kuukausi taukoa ja istun
taas hänen huoneessaan selittämässä kuinka maailmani on muotoutunut, mikä on
muuttunut viime käynnistä ja mitä olen valmis tekemään. Yleensä meillä ei vain
mene nallekarkit tasan toistemme suhteen, kumpikin seisoo päätöksessään mitä
omasta mielestään pitäisi tehdä, antamatta kuitenkaan omassa kannassa periksi.
Ei me haluta tietenkään lisätä
mitään ahdistusoireita, mutta minä toivoisin että vielä joskus olisit kypsä
sille painonnousulle ja pystyisit sitoutumaan siihen. Mennään nyt ainakin
seuraava viikko maltillisesti ja tärkeimpänä yritetään nyt pitää ne kompensaatiokeinot
poissa.
