Pitäisiköhän pyytää anteeksikin.
Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni
lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat
elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin
kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani
paljon valoa päivisin.
Minulla on ystävät, uudet ja vanhat
joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän
ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten.
Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.
Vihaisten, surullisten ja pettyneiden
viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että
minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta
oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon
odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja
lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos
toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan
minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii
oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että
toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai
selän takana pahaa puhumista.
Onhan se itsekästäkin ajatella heti
omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen
kanssa.
Eli siis tämä nykyaikainen
tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla,
joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa
puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden
loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei
ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä!
Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen
vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi
viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?
Onneksi minun kaksi
M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea,
turvata, ja vain olla siinä.
Tunteideni kanssa
olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että
mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee
oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus
huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.
Mutta onneksi olen
viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina
odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä
kaikkeen, eikö niin?
