Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

Ei ääntä ilman kuulijaa

                                                                 

Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran (anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan tyhjä.

Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni, on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla.  Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu että hukun.             

Ja en tiedä haluanko edes palata pinnalle.

Tilannekatsaus

                            (synonyymi; uudelleenarviointi, tarkastus, jälkiarviointi)

Toiminto tai tapa, joka suoritetaan yleensä yrityksissä tai opiskelussa uuden tehtävän päätyttyä, mutta voidaan tehdä myös kesken projektin, jotta nähdään mikä on mennyt hyvin, missä on menty vikaan, mitä pitää parantaa ja mitä pitäisi vielä tehdä ja tehdä sille mahdollisesti suunnitelma.

Myös yksityiselämässä voidaan tehdä tilannekatsauksia, oli kyseessä sitten vanha ystävyys, uusi parisuhde, oma rahankäyttö tai vaikkapa asunnon remontoiminen. Jälkimmäisiin tosin on helppoa tehdä taulukot ja kaaviot ja nähdä viivat paperilla, jotka osoittavat mentiinkö ylös vai alaspäin.

Miten sitten tehdään tunne elämän tilannekatsaus? Exceliin on vaikea muodostaa laskukaavioita ja taulukoita, kun jo ensimmäinen sarake näyttää tyhjää. Minkä numeron siihen asettaisi, jotta laskua voitaisiin jatkaa ja viivat saataisiin menemään oikein.

Tyyppi heitti kyseisen asian vitsinä, kun keskusteltiin siitä kuinka pitkään tapailua, ja virallista seurustelua on nyt kestänyt. Mutta luulisi hänen jo oppineen, ettei minun päähäni kannata antaa yhtäkään sanaa, sillä siitä muodostuu päähäni yläpuolelle suuri kysymysmerkki ja alan selvittää vastauksia. Oli jo lähellä, etten kaivanut kynää ja lehtiötä laukustani ja ruvennut tekemään x+y/2=? kaavioita saadakseni mustaa valkoiselle.

Ehkä pieni toimittaja sisälläni myös nostaa päätänsä, asettaa nauhurin pöydälle ja esittää kysymykset, miksi, miten, milloin, minkä takia ja entä nyt? Onhan joku raportti oltava, jotta voidaan todistaa asian oikeellisuus ja perustella syyt muille, miksi tämä on kirjoittamisen arvoista, ja miksi tästä on hyvä jatkaa.

Vai onko?

Ehkä tässä tilanteessa se oleellisin vastaus on kysymykseen, oletko sinä onnellinen?

Olen.

Ne sanoo, et elämän pitäis olla helppoo.

Mut mä en haluu helppoo, vaan sut.

Paniikki alkaa vasta kun kaikki menee hyvin

Kuinka turhauttavaa on löytää itsestään piirre kerta toisensa jälkeen, joka ärsyttää myös niin itseään, että varmasti myös muita. Ärsyttää on ehkä sopiva sana, iski valinnan vaikeus, kun yritin muotoilla tunteelle sopivan kirosanan, niitä oli liikaa. Kuten sarjakuvissa sana olisi mahdollisesti kasa erikoismerkkejä, Aku Ankkakin osasi kiroilla niin, ettei tarvinnut sanoja sanoa, kyllä me tiesimme, kun kirjaimellisesti vit**** kun sitä taas lähti juoksuun ilman housuja.

Tämän ärsyttävän piirteenkin voisi luokitella samankaltaiseksi, tosin päinvastoin. Vaikka kuinka kirjottaisin, sanoisin, tekisin mitä tulimerkkejä ja huutoja, sanani eivät kuuluisi oikein, kukaan ei ymmärtäisi. Ja ennen kaikkea, minä en ymmärtäisi.

Jo pienestä pitäen olen kirjoittanut omaa tarinaani kuin sadun (ehkä pikemminkin trillerin tai draagisen mustanhuumorin) kirjoittaja kirjoittaisi tarinaansa. Jokaisella sanalla on merkitys, jokainen teko mitä prinsessa tekee, on tarkkaan mietitty. Jokaiseen tapahtumaan pitää saada jo valmiiksi vastaus, miksi, miten, kuinka, koska, vaikka kukaan ei ole lausunut vielä kysymystäkään.

Kuka koskaan voi elämäänsä niin kirjoittaa? Että hallitsisit ja tietäisit tarkasti mitä sivulla 68 tapahtuu. Ei kukaan voi kirjoittaa elämäänsä valmiina juonenkäänteineen, ja sehän se minun ärsyttävä piirteeni onkin. Yrittää hallita kaikkea, jopa tunteitanikin. Ja kun en pysty siihen, turhaudun. Hautaan sen tunteen kaiken muun alle, keksin väkisinkin tekemistä mikä kadottaa keskeneräisen sotkun päästäni. Mutta se ei koskaan katoa, kuin automaattinen tallennus se piirtyy mieleen ja palaa silmien eteen myöhemmin muistuttamaan keskeneräisyydestään. Ja jos joskus saankin asian käsiteltyä mielessäni, on hetki jo mennyt.

Sanotaan että naiset tuovat aina vanhoja asioita ja riitoja ”syyllisen” eteen, juuri kun syyllinen onkin kärsinyt jo rangaistuksensa ja on muuttunut syyllisestä syyttömäksi. Minä taidan juuri olla sellainen, käsittelen jo suljettua tapausta niin pitkään, kunnes saan kirjoitettua itse sen tarinaksi. Kun itse olen valmis vastaamaan omiin kysymyksiini ja sulkemaan oven takanani. Sitten siitä voidaan puhua. 

Missä on ajatusten roskakori, kun sitä tarvitsisi? Jos siihen saisi myös varasuunnitelman, suodatuksen kaikille sanoille, teoille, asioille, joka nostaisivat asian taas silmien eteen. Kuin sorsien ilmestyessä taivaalle, jokin ampuisi ne ääntäkin nopeammin alas. Ähäkutti sinä sana joka tulit kurkkaamaan, etpäs pääse tuomaan keskeneräistä tarinaa tähän mieleen.

Mikä sitten on tämä keskeneräinen tarina, tai ne sanat jotka nostavat sen esiin. Pikemminkin se on tunne, se tunne, kun mietit tai teet arkista asiaa ja yhtäkkiä tunnut saavasi iskun vatsaasi, sinua kouristaa etkä saa henkeä, etkä osaa siitä tilanteessa edes itkeä. Miten pystyisitkään, kun tunne on lamaannuttanut sinut. Saat ehkä ennakkovaroituksen saapuvasta uhkasta, kätesi tärisevät, jalat menevät alta, tiedät että kohta joku ottaa vallan ruumiistasi. Ja kaikki vain siitä johtuen, että joku sanoi pienen sanan tai itse teit tietyn liikkeen, mikä sai taas muiston palaamaan mieleen.

Ja minä, joka olen aina pystynyt jäsentelemään tunteeni sanoihin, olen aseeton tämän tunteen vallatessa minut, en osaa puolustautua enkä antautua. Osaan vain toivoa, että joku päättäisi puolestani, miten käy minun tarinani, saako se elää vai kuolla?  

#tyyppi

Niin tyyppi, elämässäni on nykyään sellainen. Hän ei ole muumihahmo, hän ei ole muusikko, hän on vain tyyppi ja pidettäköön hänet sellaisena. Sillä joskus tuntuu, että se mistä kerrot, katoaakin jokaisen sanan mukana. 

Tyyppi ei kuitenkaan ole vain tyyppi, tyyppi on tunne. Tunne jonka luulin tietäväni, tunteen jonka tajusin juuri löytäneeni uudestaan. Enkä minä pidä siitä. Tunne joka tekee sinusta haavoittuvan niin helposti, tunne jota sinä et voi hallita.

Mutta perhana, tunne on silti hyvä. Koska se tunne on rakkaus.

Ja se on pelottava tunne, koska voiko koskaan joku oikeasti olla vain hyvä ilman kysymysmerkkiä perässä?

#ihanaa

Käännätkö korttisi oikein?

Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.

Mutta entä jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku. Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.

Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?

Jos voisitkin jättää mustan maijan pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.

Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet muka kertoisivat koskaan totuuden. 

Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että se murenee taas enkä pääse  päiviin ylös sängystä, riskiin että ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että  olen valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.

Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen, varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?

Se että mahdollisuutena on elämä. 

Tunteiden siivousfriikki, poissa silmistä poissa mielestä?

Tuntuu, että olen kadottanut sen taidon mistä olen ollut ylpeä, sen taidon minkä varaan tämäkin sivusto nojaa. Kirjoittamisen taitoon.

Muistan, kuinka ennen pystyin kirjoittamaan mistä vain sanasta joka putkahti päähäni, kehittämään siihen tunteita ja herättämään sen henkiin. Vai pystyinkö? Tuntuuko se nyt vain siltä, kun yhdenkin sanan kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Kuka minä olen enää ilman sitä? Kun kyseessä olisikin vain kirjoittamisen tukos, tuntuu että myös ajatuksissani ja tunteissani on tukos.

Tukos jonka syynä on pelko.

Mitä sitten ajatuksissani on pelättävää, miksi en enää uskalla laittaa lauseen perään pistettä. Ehkä pelkään kirjoittaa jotain, jonka joudun kuitenkin pyyhkimään, ehkä pelkään kirjata asioita, jotka myöhemmin heitän eteeni todistusaineistoksi siitä kuinka hyväuskoinen ja tyhmä olinkaan, taas.

En uskalla kirjoittaa onnesta, koska jos kirjoitan siitä, minulla on vain lisää todisteita ja syitä miksi vihata itseäni. Koska onnea minun elämässäni ei koskaan kirjoiteta kuulakärkikynällä, se on vain vesiväri, joka liukenee niin nopeasti, ettei se ehdi edes kuivumaan.

Joten miksi koskaan kirjoittaa jostain, kun siitä ei muuta todistusaineistoa jää kuin vain tahra lattialle. Ja vaikka kuinka pyyhkisit lattian puhtaaksi, tahra ei koskaan poistu sieltä mistä sen pitäisi, oman mielen nurkista.

Ja olen vain niin väsynyt siivoamiseen, jokaisen tunteen läpikäymiseen ja siihen ettei ne kuitenkaan mene pois. Joten olisiko parempi vain olla aiheuttamatta sotkua?

Koska, onko muutakaan vaihtoehtoa?

Mä koitan keksiä järkevää suuntaa mut sitä ei oo,

on nii vaikeet antaa valojen sammua

vetää vihdoin liipasinta ja ampua

Etikettivirhe

Tapailu, deittailu, treffailu, tuo niin pieni yksinkertainen sana voi tehdä kaikesta hyvinkin vaikeaa. Olen oppinut että siinäkin on etikettinsä, ja että minä olen tietämättäni tehnyt virheen kaikissa.

Joko minä oletan liikoja, oletan liian vähän, luotan intutiooni tai en luota siihen laisinkaan. Luen väärin rivien välistä tai rivit hyppivät silmilleni ilman että osaan lukea. Kuin kaikki olisi pelin koodia, jonka purkamalla menettää jotakin itsestään. Koska kuten elämäkin, koodi voi aina muuttaa muotoansa. Eilen se mihin luotin ja uskoin, onkin huomenna osoittettu toisin, rikkoutuva koodi mihin minulla ei ole ohjetta. Ikean paketti ilman ohjeita.

Vuosia sitten ajattelin, että asettamalla muurin ympärille säästyisin kaikelta, ja hyvin pärjäsinkin, elin muurini sisällä vuosia ja sitten silti jokin teki reiän muuriin ja kun pieni pala mureni, mureni samalla koko muuri. Ja vain siksi, että tein ensimmäisen virheen, lankesin hymyyn ja kauniisiin sanoihin. Isomman virheen siitä teki se, että uskoin kaiken.

Nyt olen ottanut iskuja vastaan liikaakin. Sanovat että tapailen vain väärejä tyyppejä, mutta miksi ja miten nämä väärät tyypit sitten löytävät minut? Olen tapaillut narsistia, tyypiä joka kaipasi kamaa enemmänkuin minua, työnarkomaania. Samoin minut on ”jätetty” kertomatta mitään, katoamalla kartalta, kertomalla radiossa naisseikkailuistaan. Olen ollut tajuttoman sinisilmäinen siihen nähden että omistan ruskeat silmät.

Väkisinkin herää kysymys, mikä minussa on vikana? Olenko minä se virhe etiketissä?

”Sulla ei oo hajuukaan miltä se tuntuu musta, hyväkskäytät vaan mun luottamusta”

En tiedä kumpaa aikaa kaipaan enemmän, muurin tuomaa turvaa vai ennen sitä, kun olin muuriton. Vai onko kaikki vain vaikeampaa kun ikää tulee enemmän. Vai vaadimmeko silloin (itseltämme?) enemmän?

Entä jos panoksena ei ole mitään, miten silti voi hävitä?

                            

Sanotaan että löydät vielä sen oikean, mutta jos ei usko että sitä on olemassakaan. Tai jos sellainen oli, ja koodien muutosten takia muuttui jonkun toisen oikeaksi, muuttuiko myös minun vääräni oikeaksi?

Suoraan sanottuna, kuulostan sitten kyyniseltä tai katkeralta, en usko että lukemattomien iskujen jälkeen on mahdollista edes rakastua kunnolla, kun odottaa vain sitä seuraavaa iskua. Voiko edes ihastua jos etsii aina niitä luurankoja kaapista tai pölypalloja mattojen alta?

Etiketti on että koputukseen avataan ovi, virhe on päästää vieras sisään.

Sunnuntain tunteet

Vaikka kirjoitankin paljon, toiset julkaistaviksi toiset omille silmille, asioiden sanominen ääneen on aina ollut vaikeus. Vaikka osaisinkin luonnehtia kirjaimilla paperille kuinka olen ihminen joka on joskus liian toiveikas ja innokas, ja joka on pystyttänyt myös muurin eteensä, suoraan silmiin katsottaessa osaan vain kohauttaa olkiani. Kuin ne asiat sanottuina eivät olisikaan enää samat sanat kuin paperille kirjoitettuna. Ja joskus sormet menevät ristiin kirjoittaessakin, miten oikein kuvailla tunteitaan, miten selittää se tunne mitä toinen ei ymmärrä, ja kun vastaus näin minä tunnen ei riitä.

Tai sitten ajatukseni pyörivät liikaa ja odottavat liikaa jopa itseltään, yhdestä ajatuksesta ja sanasta on saatava kokonainen lause jotta sen voi selittää. Kun kukaan ei kuitenkaan voi täysin tietää mitä tunnet, toiset sanovat rakkaus ja he tuntevat iloa ja lämpöä, toiselle se on tunne joka pitää saada järkeiltyä, onko vielä niin, onko vielä niin lämmin, onko vielä oikein. Toiset ihastuvat tuosta noin vain, unohtavat huomenna. Toiset taas miettivät jokaisen askeleen, ei en ole vielä ihastunut, minä vain mietin vielä sinua, punnitsen ja pohdin, eihän vielä ole oikein. Voiko tunne olla aito kun vielä epäilee?

Miksi minä heti epäilen kun joku sanoo minusta positiivisen asian; mitä se oikein tahtoo minusta, miksi ihmeessä se noin sanoo ja se luonnollisin ajatus mitä se nyt minusta vitsailee ja pilkkaa.

Toisinaan toivoisin olevani ihminen joka ei miettisi ja pohtisi liikaa asioiden taustoja ja merkitysiä, osaisi vain heittäytyä, sanoa kiitos kun kuulee kohteliaisuuden, hypätä kun vieressä olisi suora polkukin. Mutta ei, olen ihminen jonka on laskettava jokaisen sanan matemaattinen yhtälö ja tarkka määritys. 

Kiukkupäivä

Normaalisti ihmisille sunnuntai olisi mitä mainioin lepopäivä, vailla mitään murheita. Aloitetaan aamu nukkumalla pitkään ja tekemällä brunssin tyylinen aamupala, ja laittamalla pöytään ne paremmat astiat. Kun aamupala olisi alta pois vuorossa olisi joko pitkä lämmin suihku spatyylisesti vedellä ja tuoksuvilla shamppoilla ja hoitoaineilla lotraten. Ja niin edespäin.

Ei minun maailmassani.

Ensinnäkin aamu alkoi vatsakivulla puoli viiden aikaan, joka jatkui aina sinne puoli kuuteen. Kun unen päästä saan lopulta kiinni, ulkona päättää liikahtaa joku haamu minkä vuoksi koirat hyppäävät kaikki ylös ärisemään, ihankun niistä olisi mitään vastusta jos joku sisään tulisikaan..

No aamu jatkui ”lenkillä”, äitini nyt kun on hiihtolomansa kunniaksi saanut innon alkaa liikkumaan. Paljonko vetoa että se into kestääkin vain sen viikon. Millainen tytär sellainen äiti..

Ja oikeastaan tämä seuraava kiukku ei vielä ollut suurempi kiukku eilen, mutta nyt aamua alottaessani kun päivää on vielä monta tuntia jäljellä, se kiukuttaa ja kismittää pahasti. Nimittäin minun autoni, se päätti eilen aloittaa pitämään jonkinlaista laahausääntä, joten huoltoonhan se on vietävä, mikä aukeaa vasta huomenna maanantaina.

Olen niin tottunut siihen että voin liikkua vapaasti, lähteä ja tulla milloin haluan, ja oikeastaan välimatkakaan ei ole este. Mutta nyt, tänä aamuna se iski. Voin tosiaan liikkua vain omilla jaloillani tai pummimalla isiltä kyytiä. Ja tällä viikolla vielä kun on tullut käytyä huonosti salilla ja olin ajatellut hyvittää sen olemalla viikonlopun salilla. No onnistuihan se eilinen mutta tänään, pitää varmaan kaivaa vanhat jumppadvdt laatikoista ja tehdä kotijumppa.

Ja entä jos tuleekin joku hirveä tarve, esim karkkihammasta kolottaa, eikä sinne hyvään kauppaan pääse! Voi salmiakit miksi ette sijaitse myös lähikaupassani..

Eli kiukkusaldo tähän mennessä; auto, ei salilla käyntiä, lähikaupan huonokarkkivalikoima.. Ja ainahan saa syyttää myös säätä, märkää ja liukasta, siis kiukuttaa. Enköhän tänään sitten onnistu telomaan jossain tuon takapuolenikin ihan vaan ettei kiukku helpottuisi.

Mutta yksi syy miksi ei tarvitse kiukutella, hankin perjanaina uuden koneen! Tarjous osui silmiini Citymarketista, kone jolle Pupukin antoi siunauksensa, ja edelliseen tämä toimii kuin unelma. Vielä on vain vähän hakusessa tämä kirjoittaminen, sillä edellisen koneen näppäimistö oli tästä puolet pienempi joten sormet ovat kokoajan hakkaamassa vääriä kirjaimia.

Ja hei toivottavasti muilla sunnuntai sujuu ihanasti ettei muita kiukuttelijoita olisi liikkeellä!  Vai onko? 

Kirje 0.2

Olen alkanut enemmän näkemään öisin harhoja, ja sitä myöten pelkäämään yksin jäämistä. Öisin herään ääniin ja olen varma että ikkunan takana seisoo joku, joskus palaan takaisin uniin jossa ikkunan takana näkyy selkeä hahmo joka paljastuu välillä ties miksikin. Viime yönä se oli turvapalvelun mies joka oli tulossa tarkastamaan hälyttimiä. Olen selkeästi unen, kunnon sellaisen, tarpeessa. 

Juuri heränneenä ihminen on niin sekaisin että todellisuuden ja kuvitelman raja on niin pieni, että jollei pääse nopeasti rajan yli takaisin todellisuuteen, ahdistus on aivan kiinni sinussa.  Avuttomuuden tunne vetää jalat alta ja hengen haukkomaan, miettimään vaihtoehtoja, avaanko verhot, menenkö takaisin peiton alle, kenelle soitan. Monesti olen jo kännykkä kädessä valmiina valitsemaan numerosi, mutta parin järjen henkäyksen jälkeen lasken sen alas.  Enemmän kuin hahmoa verhon takana pelkään sitä, etten saisi sanaa suustani jos vastaisitkin, mitä edes sanoisin?  ”Apua minua pelottaa olla yksin, en tiedä kelle muulle soittaisin?" Saisinko sittenkään sanottua sitä mitä tunnen, löisinkö luurin korvaan kun ylpeys tulee tielle. Ihan kuin siinä vaiheessa edes ylpeyttä olisi. 

Tosin olen aina ollut sellainen, mieluummin annan sarjamurhaajan hyökätä kotiini kuin häiritä jotakin keskellä yötä vain sanoakseni anteeksi.

Kirje

Joskus yhteydet ihmisiin katoavat vain selittämättä, äsken vielä jutteli tuntitolkulla toisen kanssa ja sitten vastausta ei kuulu. Siinä alkaa miettimään omia tekoja ja sanojaan, onko jokin niistä ollut väärä, samoin omaa olemustaan olenko minä väärä? Minä annoin vuoden päivät kulua, toivoen että vielä jonain päivänä saan vastauksen, kunnes päätin että en ole mustalla listalla ja viestini luetaan, niin miksen kirjoittaisi ainakin jotain. Vain ajatuksia syyllistämättä tai kyselemättä kummempia, se ei vaadi mitään muuta kuin sormien siirtelyä, mutta jos sillä saa edes pienen yhteyden ja toiselle tunteen että hei täällä vielä olen, en ole unohtanut ja ehkä jopa hymyn huulille, se ei ole paljon vaadittu.

Tiedätkö sen tunteen kun näet unessasi jotain niin todellista, että herätessäsi sinun on aivan pakko jatkaa sitä. Palattava siihen tunteeseen ja takaisin unimaailman antamaan toivoon.  Joko olen lukenut liikaa positiivislässynlässynhömppää kirjoista tai sitten olen vain tullut hulluksi, mutta minussa elää pieni toivo vielä siitä että jonakin päivänä sinä ehkä vastaisit. Tai sitten olen seuraavana mustalla listallasi.

Tiesitkö muuten että ihmiset lukevat yleensä mielellään niitä kirjoja, jotka mieltävät saduiksi. Sellaisia joiden tarinoita ei koskaan voi käydä toteen. Mitä se kertoo minusta että luen tosiaan vain romanttista hömppää? Aivan.  Voi siis olla että toivo on turhaa, mutta sen jälkeen kun mammani sai aivoinfraktin ja makasi sairaalassa, en halunnut tuhlata hetkeäkään haihattelemalla mitä voisi olla, tai jospa vain. Tai olla tekemättä jotain mitä murehtisin jos olisin jättänyt tekemättä, tai kertomatta että olet mielessä, vaikkei kukaan kuuntelisikaan.

En osaa tanssia vaikka kukaan ei katsoisikaan, en osaa laulaa vaikkei kukaan kuuntelisi mutta kirjoittaa, sitä voin tehdä.  Toiset kirjoittavat viestejä toiselle puolelle, ihmisille joita ei ole tavannut, toiset joulupukille, kolmannet päiväkirjaansa, jotkut blogiinsa (kuten minäkin) ja jotkut vain itselleen pieniä viestejä, ihan vain kertoakseen ajatuksiaan ulos. Päivittäin tai viikoittain, usein tai harvoin.

Sinusta tuli nyt toivon myötä minun pukkini, koskaan ei voi tietää oletko siellä vai et, oletko satua vai totta, mutta kirjoittaminen ei poista mitään, se vain pitää toivoa yllä. 

Joten kirjoitan vaikka kukaan ei lukisikaan.

Vanhuus ei tule yksin

Ei kahta ilman kolmatta, tiedätte varmaan sanonnan? Yleensä sillä taidetaan meinata, kuten omassa tapauksessani, etteivät ongelmat ikinä tule yksin. Tulisikin välillä kolme onnenpotkua putkeen. Olisin hyvinkin onnellinen takapuolen mustelmista siinä vaiheessa.


Mutta mikä minun trioni nyt on?


Noh ensimmäinen taisi olla hampaasta irronnut pala viikko hammaslääkärissä käynnin jälkeen. Juuri kun minulta poistettiin yksi hammas, toinen vieressä päättää haljeta puraisun voimasta. No eikun takaisin vain hammaslääkäriin josta pääsemmekin seuraavaan.


Hammaslääkäri ei ollut sama vaan erittäin innokas etsimään vikoja hampaistani. Siinä sitten vietettiin yli kuukausi kerran viikossa aikaa yhdessä, minä suu auki ja hammaslääkärin puudutellessa ja voivotellessa vieressä. Ai ovatko hampaani nyt kunnossa? Ei. Tai siis reiät ja alkavat sellaiset on korjattu ja paikattu, mutta parin paikka on niin lähellä hermoa, että niitä särkee päivittäin syön sitten kylmää tai kuumaa, kovaa tai pehmeää. Ja voitte vain kuvitella kuinka raivostuttavaa se on!


No, sitten siihen kolmanteen. Kuten moni on jo varmaan huomannut että kirjoittaminen on minulla jäänyt melkein kokonaan. Ystäväni ovat myöskin huomanneet että perus facebook-, watsup- ja tekstiviesteihin vastaaminen voi kestää minulta toisinaan päiviä ja pahimmassa tapauksessa jopa viikkoja. Ilman mitään henkilökohtaista syytä! No nyt tämän kolmannen asian tiimoilta olen ehkä keksinyt syynkin. Mutta siis kolmas, se vanha tuttu jännetuppitulehdus iski taas, nyt vain pahempana.


Eli tuossa parisen viikkoa sitten venäytin tai reväytin töissä ranteeni, en tiedä mitä tein mutta kipeä se oli. Seuraavana aamuna kipu oli jo niin kova, että oli suunnattava lääkäriin. Loppuviikko lepoa, minkä aikana kipu ei vieläkään oikein hellittänyt, mutta maanantaina kuitenkin olin jo töissä. Kokeiltiin pomon kanssa keventää työtäni sen verran että kaikkeen mihin en pysty, jätän seuraavalle. Ja tämä oli niin vaikeaa! Jättää asioita toisten tehtäväksi! Valmiiksi paino syyllisyydestä harteillani kasvoi. Vaikka enhän minä sille mitään voinut, mutta,noh luonteeni kun on sellainen syyllisyyteen taipuva tekisin sitten niin tai näin, tai kuitenkin toisinpäin.
 
Ensimmäiset kaksi päivää menivät siis ihan, no, ok. Töistä lähtiessäni olin vain väsynyt ja kiukkuinen ja turhautunut, että jo pieni kivi kengässäkin sai minut menettämään malttini. Keskiviikkona sitten vain kaikki kaatui päälle. Tuli asiakas joka huusi koska en saanut hänelle avattua muovipussia, tuli asiakas joka huomasi että minulla oli vaikeaa nostaa postipakettia vaa-alle mutta ei siltikään ojentanut kättänsä avuksi, tuli oma turhautuminen omiin voimiin tai niiden puutteeseen ja lopulta kun katsoin alas näin vain oikean käteni joka oli jäätävän kylmä, sininen ja täysin toimintakyvytön. Pomon tullessa kysymään vointiani, itkuisena pyysin päästä lääkäriin. No kattelinkin jo vähän että nyt ei ole kaikki hyvin.


Nyt sitten kaksi viikkoa on vietetty kotosalla, on liikuttu julkisilla auton sijaan, tai sitten jopa käytetty omia jalkoja. On opeteltu vasemmalla pyyhkimään takapuolikin lääkärin sanoin ja on turhauduttu. Tällainen toimettomana oleminen ei edelleenkään ole minun juttuni.


Mutta huomenna pitäisi yrittää uudestaan töihin. Ja haluankin takaisin töihin, varsinkin kun tiedän että uutuudet ovat vain odottaneet varastossa minun paluutani ja alkaahan se joulukin jo lähestyä. (Oi kyllä, se suunniteltiin jo juhannuksen aikoihin!)


Mutta tällaista tänne, ei kannata siis tulla kolmekymppiseksi! Kaikki paikat hajoaa, onneksi sentään vielä jalat toimivat. Ja jos nyt kuitenkin koputellaan sitä puuta varmuuden vuoksi..

..virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?

Hei, minä täällä, muistatko vielä?

Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.

Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.

Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.

Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.

Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi.  Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.

Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)

Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..

Pitäisiköhän pyytää anteeksikin. Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani paljon valoa päivisin.

Minulla on ystävät, uudet ja vanhat joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten. Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.

Vihaisten, surullisten ja pettyneiden viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai selän takana pahaa puhumista.

Onhan se itsekästäkin ajatella heti omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen kanssa.

Eli siis tämä nykyaikainen tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla, joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä! Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?

Onneksi minun kaksi M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea, turvata, ja vain olla siinä.

Tunteideni kanssa olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.

Mutta onneksi olen viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä kaikkeen, eikö niin?

Lumeen hautautuminen

Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, oikean hetken, oikean lauseen alkaakseen.

Viimeaikoina näitä hetkiä on kadonnut tuulen ja tunteiden mukana, ja olen kulkenut enemmän sumun keskellä odottaen valon pilkahdusta joka ei koskaan edes välähdä. Sitten toiset päivät olen ollut niin valon vallassa etten ole tajunnut vetäydyä pieneenkään suojaan, ja lopulta polttanut itseni.

Olen ollut enemmmän turvonnut naamasta kuin imenyt poskiani, ja silmäni ovat olleet paikoin punaisemmat kuin aikoihin. Ja koska päätin jo kerran, etten kirjoita tunteistani enää kun vaivun itseinhon valtaan, on kirjoittaminen jäänyt.

Mutta täällä olen, toiset päivät ovat parempia kuin toiset, aamut helpompia kuin illat, ja toivottavasti pian taas tasajaloin maassa. Minä olen vain ihminen, joka tuntee liian paljon, liian nopeasti ja liian suuresti, pitäisi oppia että tunteiden osalta nopeammin pudotaan kun noustaan.

Vai pitäisitkö sittenkin kääntää kelkkani, kertoa että olen ajatellut sitä enemmän kuin kerran, ja kuinka toivoisi, että toisetkin asiat tippuisivat niin nopeasti kuin ovat nousseetkin.

Ei, jätetään mielummin synkkyyden merkit syksyn myrskyihin ja annetaan niiden hautautua syvälle lumimassan alle, jossa ne jäätyvät ja kuolevat. Niinkuin bacteerit yleensäkin. 

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.

  

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Nipsu

Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen Nipsu. Mikä onkin aika osuva nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä nimittäin kolme.

Noh, miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan, ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan, mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää, ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee asiakaspalvelualalla.

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä) juttelumme meni näin:

”Uskallat sitten vielä kauppaan tulla?”

- Just ja just, näin heränneenä

”Eiku meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”

- No ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?

Ja siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne ehkä olekin aidompia?

No ei tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku Myyn askelissa kohti uusia asioita.

Tinder sammakko

Niin se Tinder. Mitä siitä voisi sanoa.

Tapasin yhden pojan, poika pyysi numeroa, seuraavaksi pojasta ei mitään enää kuulunut ja jos itse laittoi viestiä vastaukset olivat niin selkeästi luettavissa ei kiinnostuneeksi että annoin vain olla. Viimeisen naulan arkkuun löin siinä vaiheessa kun huomasin hänen poistaneen minut Tinder pareistaan.

En ymmärrä. Tunteet vaihtuivat kiukusta itsesääliin yhtä nopeasti kuin hengitin. Vieläkin. Toisaalta ärsyttää myös se että vaikka pyysin häntä sanomaan suoraan jos ei kiinnosta, hän vain väitti päinvastaista.

Tämän vastoinkäymisen vuoksi peruin yhden tapaamisen, sillä en halunnut kohdata taas itsesäälin tunteita. Kunpa olisin kaunis, kunpa olisin sosiaalisempi, kunpa ja kunpa..

Kuvissa voin vääristää itseni ehkä jopa siedettävän näköiseksi, mutta kun muut kohtaavat todellisuuden he tajuavat minun olevan ruma kuin saastainen sika säkissä. Ja siltä minusta on tuntunutkin, sialta.

”Sinä kuvittelet, että sinun pitää laihtua, jotta joku rakastaisi sinua. Minä kuvittelen, että kukaan ei rakasta minua jos lihon. Meidän täytyy”, hän sanoi ja paukutti baaritiskiä nyrkillä korostaakseen sanojaan, ”lakata ajattelemasta itseämme vartaloina ja alkaa itseämme ihmisinä.” [(c) Jennifer Weiner - Hyvä sängyssä]

Mutta kuitenkin, olen sisälläni tyytyväinen että näin kävi. Siis jollain tapaa. Niin kauan yksin olleena olisi vaikea kuvitella tähän ketään, tai saati että sitä väkisin tahtoisi. Jos tämä poika olisikin pitänyt minusta, olisinko vain juossut karkuun?

Olisi ihanaa olla kaunis, lumoava. Sellainen jota ihmiset kääntyisivät katsomaan, sellainen että joku voisi pitää kedon kauneimpana kukkasena.

Minä olen vain horsma, voikukka, kauraryyni. Kitketään pois, poimitaan vain tarvittessa, ja heitetään pois paremman astuessa esiin.

Tiedän että kauneutta on monenlaista, ja se on katsojan silmissä, mutta minun silmin mitä olen ja tulen aina olemaan sammakko.

Se oli ehkä ainoa hyvä puoli siinä, ettei ollut koskaan ollut kaunis – ei tarvinnut yrittää hiki hatussa pitää kiinni sellaisesta, mitä ei ollut koskaan ollutkaan. [(c) Jennifer Weiner - Tietyt tytöt]