Olen alkanut enemmän näkemään öisin harhoja,
ja sitä myöten pelkäämään yksin jäämistä. Öisin herään ääniin ja olen varma
että ikkunan takana seisoo joku, joskus palaan takaisin uniin jossa ikkunan
takana näkyy selkeä hahmo joka paljastuu välillä ties miksikin. Viime yönä se
oli turvapalvelun mies joka oli tulossa tarkastamaan hälyttimiä. Olen selkeästi
unen, kunnon sellaisen, tarpeessa.
Juuri heränneenä ihminen on niin sekaisin että
todellisuuden ja kuvitelman raja on niin pieni, että jollei pääse nopeasti
rajan yli takaisin todellisuuteen, ahdistus on aivan kiinni sinussa. Avuttomuuden tunne vetää jalat alta ja hengen
haukkomaan, miettimään vaihtoehtoja, avaanko verhot, menenkö takaisin peiton
alle, kenelle soitan. Monesti olen jo kännykkä kädessä valmiina valitsemaan
numerosi, mutta parin järjen henkäyksen jälkeen lasken sen alas. Enemmän kuin hahmoa verhon takana pelkään
sitä, etten saisi sanaa suustani jos vastaisitkin, mitä edes sanoisin? ”Apua minua pelottaa olla yksin, en tiedä
kelle muulle soittaisin?" Saisinko sittenkään sanottua sitä mitä tunnen,
löisinkö luurin korvaan kun ylpeys tulee tielle. Ihan kuin siinä vaiheessa edes
ylpeyttä olisi.
Tosin olen aina ollut sellainen, mieluummin
annan sarjamurhaajan hyökätä kotiini kuin häiritä jotakin keskellä yötä vain
sanoakseni anteeksi.
