..virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?

Hei, minä täällä, muistatko vielä?

Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.

Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.

Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.

Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.

Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi.  Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.

Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)

Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..

Pitäisiköhän pyytää anteeksikin. Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani paljon valoa päivisin.

Minulla on ystävät, uudet ja vanhat joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten. Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.

Vihaisten, surullisten ja pettyneiden viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai selän takana pahaa puhumista.

Onhan se itsekästäkin ajatella heti omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen kanssa.

Eli siis tämä nykyaikainen tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla, joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä! Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?

Onneksi minun kaksi M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea, turvata, ja vain olla siinä.

Tunteideni kanssa olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.

Mutta onneksi olen viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä kaikkeen, eikö niin?

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.

  

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Nipsu

Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen Nipsu. Mikä onkin aika osuva nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä nimittäin kolme.

Noh, miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan, ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan, mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää, ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee asiakaspalvelualalla.

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä) juttelumme meni näin:

”Uskallat sitten vielä kauppaan tulla?”

- Just ja just, näin heränneenä

”Eiku meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”

- No ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?

Ja siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne ehkä olekin aidompia?

No ei tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku Myyn askelissa kohti uusia asioita.