Puurolautanen edessäni olen kuin kiukutteleva lapsi
päiväkodissa Pyörittelen lusikallani puuroa toivoen sen vähenevän kuin
itsestään, kiroan jokaisella pyöräyksellä sen koon, koostumuksen, maun – sen
olemassaolon.
Viimeinen päivä, viimeiset temput testattavana. Tervetuloa osastolle oppimaan uusia tapoja .Olen
itse oppinut jo kaikilta kerroilta, miten lautasen reunalle voi huolettomasti
jättää tavaraa, kuinka shottilasin pohjalle voi jättää pienen tipan. Kuinka
pystyy näyttelemään mallioppilasta hoitajille. Kertoo kun ahdistaa, suureen
ääneen lupaa taistella sodassa, itkeä tirauttaa kyyneleet oikealla hetkellä,
puhua toivosta siitä kuinka aurinko paistaa huomenna.
Tein niitä kaikkia jo viime kerrat, nyt en jaksa.
Olen kyllästynyt ja väsynyt siihen. Ensimmäistä kertaa minulle laulettiin
kuuluisa läksiäislaulukin, jota en tunne ansaitsevani. Se lauletaan niille
jotka eivät jää hankeen makaamaan vaan tarttuvat lapioon ja tarpovat sen läpi.
Ehkä siksi kuulinkin laulun sanat vääristyneesti.
Paino
nousee liian nopeaan
anna
mun lentää, tuulien teitä
Toive
nousee yli ulapan
anna
rauha, anna mun mennä
anna
rauha, anna mun mennä
Lounaalla palaan taas lapsen tasolle ja poljen
jalkaani, ”hyi yök en varmana syö noita,
en tahdo!”
Mutta kahdessa viikossa on ylitetty esteitä,
käsitelty enemmän asioita, palattu lapsuuteen ja etsitty muistoja (kuten aina
toivoin sairastuvani vatsatautiin). Todistin itselleni ja muille voivani syödä
runebergin tortun pakenematta kuten viimeisillä kerroilla. Siihen meni yli
15min mutta sain syötyä. En kyllä edelleenkään tykännyt, ainoa hyvä asia siinä
taisi olla hillo.
Muitakin inhokkeja tullut vastaan; pähkinät –purematta
nielty, maustekurkut –muusattuna ja purematta nielty, oliivit –pieneksi silpottu
ja purematta nielty. Kuulemma senkin voi lisätä edistymiseni listaan,
normaalisti olen ne jättänyt syömättä ja joutunut pahojen katseiden kohteeksi.
Sä
olet edistynyt hurjasti vaikka itse et sitä näekään. Olet saanut lopetettua
kompensaatiokeinot ja syönyt sellaista täällä mistä et pidä. Todistit
sairaudelle olevasi vahvempi sillä sairaus saa sinut jättämään ne lautasen reunalle
vain kapinoidakseen ja hallitakseen tilannetta edes vähän. Sinun pitäisi olla
ylpeä itsestäsi!
Se
saikin minut miettimään miksi en ole ennen vain syönyt niitä. Olenko aina
”paennut” ruokaa lähtiessäni osastolta vai onko se ruoka saanut minut siihen
tilanteeseen että ainoa vaihtoehto on lähteä?
Ensimmäisen
kerranhan minua ei koskaan terveeksi julistettukaan. 2007 syksyllä ilmoitin
lääkäreille että haluan lähteä sillä ruokaa on liikaa ja painoni nousee. Ja
pum, kotiuduttuani ensimmäiset kilot tippuivat kuin hiekkasäkit kuumapallon
noustessa ilmaan.
Nyt
neljä ja puoli vuotta myöhemmin olen taas kertomassa lääkäreille itsestäni. En
tiedä olisinko tässä siltikään jos en olisi mennyt työterveyslääkärille
uusimaan Seronil-reseptiäni. Enhän minä pari vuotta sittenkään ollut minkään
terveydenhuollon listoilla käydessäni koulua, ja vaikka huomaamattani BMI
kävikin 12 puolella. Ja kuinka huomaamattani paino nousi viitisen kiloa
viidessä viikossa mamman luona.
Pitäisiköhän
taas lähteä mammalle jotta en miettisi liikaa asioita, pois lääkäreiden luota,
pois muiden potilaiden jotten joutuisi vain pyörittämään vääriä ajatuksia
päässäni. Onko Salo minun pakenemispaikkani itseltäni? Pakenenko itseäni vai
sitä millaiseksi väärä ruoka minut tekee. Kiukkuiseksi, ärtyneeksi, pieneksi
lapseksi kun ei saa tahtoaan lävitse. Isäni oli oikeassa, olen jo aikuinen ja
olisi lopetettava käyttäytymästä kuin kakara.
Herättäkää minut kun käyttäydyn taas kun aikuinen.
