Ymmärrän enemmän läsnöäolon vaikutuksen ja sen tärkeyden
elämässäni. Niissä pienissä vaikeissa
hetkissä. Olen aina ollut skeptinen sen suhteen että joku on vain vierellä
tekemättä mitään, mutta tukee silti, miten muka tekemättä mitään voi olla
tarpeeksi tukena? Miten kipu poistuu jos hän ei voi ottaa sitä pois?
Ei hän saakkaan sitä poistumaan, mutta äiti on aina vierelläni, nyt
tiedän sen, nyt muistan sen. Hän ei ymmärrä miten istuessani ruokapöytään
ruoalle tulee sarvet ja tuntuisi kuin omenaa syödessänikin se muuttuisi
kaktukseksi. Pistelisi ja satuttaisi minua. Hän on vain siinä, kuuntelemassa,
halaamassa –tukemassa.
Kuinka monet kerrat äiti onkaan nähnyt minun itkevän ja huutavan
”turhasta”, miljoonia kertoja varmaankin. Ja silti hän vielä pitelee minua kuin
pientä lasta sylissään kun oloni on liian tukala. Kun olen saanut ahdistus-
sekä paniikkikohtauksia.
Hän ei ole koskaan moittinut minua niistä, hän on vain ollut. Joku on
sanonutkin minulle joskus, ettei lapselle pitäisi koskaan sanoa ”älä itke”,
vaan lohduttaa ja antaa kivun poistua kyyneleiden ja läheisyyden tunteen
kautta. Ei laastarikaan käytännössä kipua poista, se on vain läsnä.
