Eilen
siis tuli kotiuduttua salosta. Lumi oli imaissut parkkipaikkani viikon aikana
ja melkein jäin jumiin siihen, kun väkisin yritin saada autoa siihen. Tunnustin
katkerasti tappioni lumelle ja lähdin vanhemmille viemään mamman lähettämiä
tuliaisia.
Mamma oli innoissaan vierailusta, olihan hän odottanut jo kesästä saakka minua sinne. Yleensä olen viettänyt siellä viikon melkein kuukausittain, mutta kesän jälkeen en ollut siinä mielentilassa että olisin kokenut antavani kaikkeni vierailulta. En nytkään niin kokenut.
En
suostunut vain olemaan läsnä. Halusin tehdä, mennä, puhua –olla kuin
viimeksikin. Halusin hyvittää hänelle poissaoloni ja ikuiset lupaukseni
tulemisesta. Olin varautunut matkalle ottamalla mukaan pari kirjaa, mutta
sallin itseni lukea niitä vain silloin kun mamma luki lehteä tms. Kännykkänikin
pidin äänettömällä vierailun ajan.
Tuntui
kuin olisin pitkään luvannut huvipuistoreissua lapselle. Kun se tapahtuma
vihdoinkin koittaa, lapsen into laantuu jos vanhemmat vain istuvat kahvilla ja
vilkuttavat hänen pyöriessä laitteissa. Lapsi haluaa heidät mukaan intoon,
hyppimään huutamaan pelkäämään nauramaan.
Se
tunne on enemmän kuin vain valokuva hyllyn päällä muistona. Halusin mammalle
muiston siitä että olin siellä
oikeasti, tunteen tasolla, intona, yhteisenä tekemisenä, enkä vain ollut.
Olihan
se toisinaan haastavaa syödä hänen kanssaan, sillä hän on erittäin suora
sanoissaan. Joskus teki mieli tokaista että hei katso kenelle puhut kun löydät
vikoja ruoasta(ni). Esimerkiksi kalapullat haisivat kamalalle ja samoin kastike
mikä minulla oli siinä mukana. Jos olisin kehdannut, tai sallinut itseni,
taantumaan lapsen tasolle, olisivat monet ruoat päätyneet roskiin sanoilla ”no en sit syö ollenkaan!”
Mutta
minä kohtasin ja kestin ajatukset helposta ratkaisusta. Ja pysyin
valitsemallani tiellä monttuineen, välillä ehkä korvatkin sulkien.
Onkohan tämä salaatti liian
ryppyinen?
Hyi
kun kala haisee, miks sen pitää haista niin pahalle! No ei noi pyörykät
hyvällekään haise!
Ei
kukkakaali sovi kalan kanssa
