Sukaton kiire

Huomaa että en ole ehtinyt paljoa kotona viettämään aikaa (hereillä) tai että olen kiirehtinyt jokaiseen paikkaan, sillä kotona pyykkikorit pursuavat (mikä on täysin luonnotonta, vielä se pursuaminen rumasti, ei edes siististi ja lajitellusti!), unohtelen asioita kotiin tai töihin ja hävitän tavaroita. Nyt hävisi sitten yksi sukka. Tai en minä kai sitä ole voinut hävittää jos tiedän missä ja miten se on luotani poistunut. Tai siis ehkä tiedän, on epäilykseni että se olisi tippunut työpaikan pukuhuoneeseen sieltä pois kiiruhtaessani. Siis sukka oli muovipussissa, ei sentään jalastani onnistunut karkaamaan. Unohdin eilen katsoa olisiko sukkani puikkelehtinut jonnekin kaapin alle, mutta taas kiireessä unohdin.

Sukilla on varmaankin kamala elämä. Kuvitelkaa, niitä varten on vain yksi pari, ne ei voi koskaan repäistä ilman että niitä kritisoitaisiin. Aina on se yksi ja ainoa minkä kanssa on tultava toimeen. Entä jos toinen onkin repalainen ja rikki, tai haiseva ja homeinen? Sehän luonnollisesti määrittelee myös vastaparinsa arvon –turha, kaatopaikka tavaraa. Onneksi en ole sukka.

Anteeksi hyvä sukka mutta suuresti en sinua jää kaipaamaan, olit vain työsukka ja laatikossa piisaa muitakin.

Tänään taas kiirehditään töissä, mutta illalla aion täysin rauhoittua, sillä luokseni tulee hoitoon pieni 5kk chihuahua! Ystävä lähtee viettämään tyttärensä kanssa uuttavuotta turkuun, ja innostui kun tarjouduin ottamaan tämän pienen vauvan hoitoon siksi ajaksi. Kaksi muuta koiraa ystäväni ottaa kuitenkin mukaan matkalle.

Illalla siis taitaa olla tiedossa vain kirjan lukemista, ja ehkä pienien mustasukkaisuuskohtauksien taltuttamista. Voi olla nääs meidän Misa neidillä sana jos toinenkin pikkukaverin tuloon. Noh, sopu sijaa antaa ja lahjonta myös.

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day2

A photo of yourself a year ago – Kuva sinusta vuosi sitten

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Asiakaspalaute

Hyvät asiakkaat, tiedän teillä olevan sana jos toinenkin lähikauppaanne tai muuhun kauppaan ja sen toimintatapoihin. Tullessanne kauppaan luotte nopean vilkaisun juuri nähtävillä olevaan hedelmä ja vihannes osastoon ja päätätte mielessänne, ettemme huolehdi juurikaan sen esillepanosta. Kierrellessänne muualla ja löytämättä tuotetta kiroatte mielessänne kun myyjää ei näy ja päätätte tulla kassalle kesken ruuhkan ihan vain nopeasti kysymään missä kyseinen tuote on. Kassalta kestää hieman vastata kysymykseenne kun on palveltava vielä edellinenkin asia. Kiroatte kuinka aikaa kuluu ja lopulta saatte teidän mielestänne monimutkaiset ohjeet. Hylly nro x siinä sen ja sen vieressä. Teitä ottaa jo päähän ja kovasti sillä teillä on kiire ja olitte toivonut vain pikaista kauppareissua mutta syytätte kauppaa sillä asiat eivät ole siellä missä kuuluisivat tai ovat loppuneet. Tuskastuitte jo kerran kun suosikkijuustonne oli päädytty poistamaan valikoimasta. Miksi aina se minun lempituotteeni poistetaan, luulisi että ihmiset ostavat sitä, minä ainakin ostaisin!

Lopulta saavutte kassalle jossa jonot yltävät hyllyrivien lomaan. Teidän tekisi mieli tokaista eikö niitä kassoja ole lisää, mutta ystävällisesti edessänne oleva mies päättää huutaa kassalle samasta asiasta. Kassa tokaisee jotain tauoista ja miehityksen puutteesta. No pakkoko niille tauoille on mennä juuri ruuhkan aikaan, ja luulisi nyt kaupan konsernin (Kesko, Hok-Elanto yms) olevan varaa palkata yksi ylimääräinen aivan vaikka vain pariksi ruuhkatunniksi kauppaan.

Te vaaditte välillä meiltä hyvin paljon, ellei jopa mahdottoman paljon. Meidän pitäisi tietää jokaisen tuotteen hinta suoralta kädeltä, tietää jokaisen helmiohran ym tuotteen sijainti, olla nopea kassalla mutta samalla ystävällinen. Samalla meidän pitäisi toimia lapsenvahtina teidän lapsellenne, mutta olla komentamatta heitä kun he käyttävät kaupan kalusteita kiipeilytelineinä, leikkivät sirukortin lukijalla, repivät lehtiä auki tai ahtaavat suuhunsa sitä mitä ehtivät käsiinsä saada. Onhan sitä lapsen annettava syödä jos hänellä nälkä kerran on. Tuskin kassa sitä harmittelee jos saa käsiinsä tahmaisen jäätelöpaperin.

Minä en teiltä paljon vaadi, mutta joskus toivoisin hyvinkin paljon teidän käyttävän järkeä.

Näin alustavasti haluan vain sanoa että;

- muovipussit voi ottaa heti, ei tarvitse tunkea kassaneidin nenään ilmoittaakseen että ottaa ja haluaa sen heti.

- tavarat voi laittaa lähelle, vaikka siinä olisikin toinen vuorossa ennen. Sitä varten ovat välikapulat. Ja tiiviillä asettelulla myös takana tulevan on mahdollista laittaa omat ostoksensa hihnalle jolloin asiointi nopeutuu.

- kuitin ottaminen, sitä ei tarvitse katsoa halveksivasti puoliminuuttia ja sanoa ettei halua sitä, jolloin kassan on noukittava se sieltä kolikoiden yms alta. Ja jos sen ottaakin käteen, niin kassan päädyssä on roskis johon sen voi halutessaan laittaa, sitä ei tarvitse jättää kassahihnalle ylimääräiseksi roskaksi.

Sydney J. Harris käveli eräänä iltana kadulla ystävänsä kanssa, joka pysähtyi ostamaan sanomalehden. Lehdenmyyjäpoika oli juro ja epäkohtelias antaessaan rahasta takaisin. Harrisin ystävä katsoi poikaa suoraan silmiin ja hyvästeli tätä lämpimän ystävällisesti lähtiessään jatkamaan matkaa.

"Olipa hapan kaveri", Harris huomautti. "Hän nyt on samanlainen joka päivä", ystävä sanoi hartioitaan kohauttaen. "Miten sinä viitsit olla aina niin ystävällinen hänelle?" Harris ihmetteli. "Miksi en olisi?" ystävä kysyi. "Miksi antaisin hänen päättää käytöksestäni?"

-Alan Loy McGinnis [Positiivarit 21.11.2012]

Kolmekymmentäpäivää kuvina

Ensin huomasin tämän Heliltä, sitten vielä Camipupukin päätti aloittaa tämän tekemisen, joten nyt minäkin. Siis enhän minä muuten mutta kun muutkin..

Päivittäin ei ole kuitenkaan tarkoitukseni julkaista kuvia, joten ripottelen niitä sinne tänne, osa tipahtaa luonnollisesti ensi vuoden puolelle. Voi taukki olisihan ne muutenkin sinne asti menneet..

Listassa on myös osa kouluun liittyvä kuva, joten vaihdan sen suosiolla työ-sanan alle, ellen nyt jostain syystä satu repäisemään itseäni koulunimen alle. Tai sitten menen hihhuloimaan päiväksi johonkin kouluun vain ottamaan kuvia, ylä-aste ikäisestähän sitä vielä menisikin.

30 day picture challenge – 30 päivän kuvahaaste

1. Your facebook profile photo – Facebookin profiilikuvasi

2. A photo of yourself a year ago – Kuva sinusta vuosisitten

3.A photo that makes you happy – Kuva joka saa sinut iloiseksi

4. A photo of the last place you went on holiday –Kuva viimeisestä lomapaikastasi

5. A photo of you – Kuva sinusta

6.A photo that makes you laugh – Kuva joka saa sinut nauramaan

7.A photo of someone you love – Kuva jostakin jota rakastat

8. A photo of your favourite band/musician – Kuva lempibändistäsi/artistista

9. A photo of your family – Kuva perheestäsi

10. A photo of you as a baby – Kuva itsestäsi lapsena

11.A photo of your favourite film(s) – Kuva lempielokuvastasi/elokuvistasi

12. A photo of you – Kuva sinusta

13.A photo of your best friend(s) – Kuva parhaasta ystävästä/ystävistä

14. A photo of one of your favourite family members –Kuva yhdestä lempi perheenjäsenetäsi

15.A photo of you and someone you love – Kuva sinusta ja jostakin ketä rakastat

16. A photo of you at the last party you went to –Kuva viime juhlista joissa kävit

17.A drunk photo of you – Humalainen kuva sinusta

18.A photo of one of your classes – Kuva yhdestä koulutunnistasi

19. A photo of you on a school trip – Kuva koulureissulta

20.A photo of something you enjoy doing – Kuva jostakin jonka tekemisestä pidät

21. A photo of you standing up – Kuva sinusta seisomassa

22. A photo of your town – Kuva kaupungistasi

23. A photo of your friend as a baby – Kuva ystävästäsi lapsena

24. A photo of you that your hair looks nice in – Kuva jossa hiuksesi näyttävät hyvältä

25. A photo of a night you loved – Kuva yöstä jota rakastit

26. A photo of your favourite weekend – Kuva lempiviikonlopustasi

27. A photo of last summer – Kuva viime kesästä

28. A photo of what you ate today – Kuva siitä mitä söit tänään

29. A photo of someone you find attractive – Kuva jostakin jota pidät hyvännäköisenä

30. A photo of you when you were happy – Kuva kun olit onnellinen

--

Aloitetaan siis ensimmäisellä:

1. Your facebook profile photo – Facebookin profiilikuvasi

Tonttupartion painajainen

Olen varmaan kamalin lahjojen saamisessa, ei mulle vaikea ole ostaa tai antaa lahjaa –kunhan pysyy suunnitelmassa ja listassa. Joulu kun alkoi, ihmiset kysyivät mitä tahtoisin ja laadin listan mitä tarvitsen tai olin itse ajatellut hankkia. Suunnitelma siis oli helppo, listasin puuttuvat Muumi –mukit ja kulhot, Teema –astiat ja eniten kaikista sanoin tarvitsevani rahaa, eli lahjakorttien luulisi olevan helppo ratkaisu siihen. Joten olihan minullakin siis lahjojen saannissa odotuksia, ja ehkä jo jonkin näköisiä varmoja mielikuvia olin itselleni maalaillut. Odotin muumimuki vuorta ja lahjakortteja. Ja paria kirjaa mitä olin listannut myös.

Ikinä ei pitäisi odottaa mitään, luulisi oppineen jo monen ikävuoden jälkeen, että siitä seuraa vain pettymyksiä.

Voi luoja että olen kamala, mutta siltä minusta tuntui eilen toisinaan.

Ei siinä, etten olisi saanut myös yllätyksellisiä asioita joihin olin tyytyväinen (kuten vaaleanpunainen jäätelökone, Haisuli jätskikestit tiedossa!), tai etten olisi saanut niitä mitä oli listallani, mutta no, niiden parin viereen mahtui liuta niitä joiden avaamisen jälkeen ajatuksissani olivat vain sanat; ei taas ja miksi?

Tämä on yksi lisäsyy miksi voisin jättää vain joulun viettämisen välistä. Ei sen oman pettymykseni vuoksi, vaan sen kun lahja sylissäni ajattelen kuinka lahjan antaja on ollut aivan innoissaan lahjasta ja loukkaantuisi jos kuulisi ajatukseni. Mikseivät vain ihmiset ymmärrä selkeää lausetta; Älä hanki minulle mitään!

Sain mm:

OBH Nordican vaaleanpunaisen jäätelökoneen

Taikametsä –muumimukin

Sosuli ja Hosuli –muumimukit, jotka jo omistin ja annoin eteenpäin siskolleni. (Voi Mamma mikset noudattanut sitä listaa tai kysynyt apua?)

Sosuli –muumikulhon.

Beethowenin joulu –elokuvan, jonka luovutin suosiolla Tikrun lahjakasaan. (Voi miksi Mamma, miksi?!)

Leikkuulautoja, kun jotain on ostettava ja annettava annetaan sitten jotain vain? Olen tyytyväinen tosin siihen että en siskoni tapaan saanut sian muotoista leikkuulautaa, koska saimme sellaiset jo viimevuonna ja senkin olen salakuljettanut vanhemmilleni. (Voi Mamma, voi Mamma. )

Valkoiset villasukat

Pokkarina Kate Jacobs – Lohturuokaa

Harmaa villaponco, kun oppisi käyttämään ensin niitä muita joita kaapissa ennestään jo on.

Iittalan teemamuki joulukuusenkoristeet, viritin ne keittiön maustehyllyyn ja ne ovatkin aika kivat vaikka ensimmäinen reaktioni olikin harmitus

Mutta nyt on yksi joulu ohitse odotuksineen, pettymyksineen ja harmituksineen. Vuosi aikaa seuraavaan, mutta voiko jo valmiiksi sanoa kiitos ja ei kiitos, jätän välistä?

Joulurauhaa

Hyvää joulua kaikille!

Viimeinen työvuoro edessä, sitten vois yrittää hengähtää ja käydä nukkumaan. Ja syödä sen aamupalan.

Töitä paiskittu siis kaikki nämä joulua edeltävät päivät, milloin on ollut niin kiire ettei ole ehtinyt hengittämään ja toisinaan kauppa on ollut niin hiljainen että on voinut Hiparin kanssa vetää joulupolkkaa käytävillä.. Ehdittiin me tutkia palvelutiskikin läpi ja käydä ankaraa laaduntarkkailua muiden kanssa.

Mutta välipäivät olisi tarkoitus yrittää pysyä paikallaan, joten yritän kirjoitella enemmän kuulumisia!

Nyt siis viimeinen rutistus kuten sitä sanotaan ja töihin.

Toistan itseäni mutta: Hyvää joulua!

Vilukissan karvat

Tämä talvi on tullut minulle kylmempänä kuin normaalisti, tai sitten imin itseeni liiaksi kesän lämpöä. Olen kokoajan jäässä. Töissä lauantain melkein itkin kun ensin pärjäsin vain t-paidalla ja parin tunnin päästä minun oli haettava villasukat, fleecetakki ja työtakki. Silti tärisin ja välttelin kylmiä välikköjä. Joten kaikki ylimääräinen lämmittävä on vain tuntunut entistä mukavammalta ja olenkin ollut kiitollinen jokaisesta lämmön tunteesta.

Aamuisin se on kamalinta. Nousta peiton alta ja kohdata lattia, joka tuntuu niin kylmältä että on hypittävä. Kunnes tajusin että sain siskoltani viime jouluna karvaiset, sisällä käytettävät tossut. Ajattelin aluksi etten osaisi käyttää niitä, mutta nyt pari päivää sitten astuin niiden sisään varpaideni vaatiessa lämmikettä ja rakastuin. Kuljen ne jalassani kokoajan sisällä, ja jos ne mahtuisivat, pitäisin varmaan niitä ulkonakin kenkien sisällä, tai vielä parempi, kulkisin vain niissä.

Ja olenkohan koskaan vielä kertonut talvitakistani, ja kuinka ihana se onkaan. Se on ensimmäinen talvitakki jossa minulla ei tule kylmä. Ja se on melko ihmeellistä. Kaukana tosin on vielä sekään että minulle tulisi kuuma jossain takissa, kuten Camipupullani mutta tämän takin ansiosta olen jo lähempänä sitä.

Miksei tällaisia takkeja ollut kun värjöttelin 5vuotiaana tarhan pihalla aivan jäässä ja itkukurkussa. ”Liiku vähän niin tulee lämmin” sanottiin, mutta ei se minua auttanut vaikka kuinka yritin. Edelleen olivat varpaani tunnottomat mutta samalla niihin koski niin paljon että olisin tahtonut kuolla. Tosin eihän takki siihen itsessään olisi auttanut, minkäs vilukissa karvoilleen ja huonolle lämmölleen mahtaa?

Mutta siis tämä takki eksyi ostoskoriini viime vuonna Nelly.comin sivuilta, vieläpä alekorista. Myöhemmin tajusin takin olevan sama mitä hehkutettiin samana vuonna jok’ikisen muotibloggaajan sivuilla. Tämä oli Tove Parkas, mistäs lie nimensäkään saanut sillä takissa sitä ei missään lue. Jeane Blush on siis tämä takin merkki. Lämmin, ihana ja täynnä taskuja (jotka on jo organisoitu).

Aika söpöksi sen vielä tekee se, että Misalla on myös musta karvahupullinen toppatakki. Koira kuin emäntänsä vai miten se menikään?

Vielä jos töissä saisi sitä pitää niin ah. Työskentely tosin voisi olla hieman hankalaa, mutta olisipahan lämmin. Kun kerta uuniinkaan ei saa mennä.

Pakoni loppuun juostu on

Minä oikeasti yritän, yritin ja tulen yrittämäänkin (onko vielä joku muoto mitä en muistanut) kirjoitella enemmän. Verrattuna viime vuotuisiin kirjoituksiini ne ovat jääneet vähäisiksi ja merkityksettömiksi. Onpas vaikea sana. Tahtoisin niin paljon kirjoitella hauskasti ja lennokkaasti, ajatuksia herättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä. Mutta en ole, minä vain toistan sitä samaa litanjaa, töitä töitä töitä töitä. Nyt olin vapaalla melkein viikon enkä siltikään saanut mitään tehtyä tai kirjoitettua. Juoksin vapaapäivänikin ties missä ja ties miten kiireessä. Miksi sitä kiirehtii silloinkin kun vain istuu paikoillaan? Ajatukset juoksevat jo jossain muualla, jossain mitä pitäisi tehdä tai on tultava tekemään. Koskaan ei osaa olla täysin paikoillaan, joko on jalan heiluttava tai kynsiä revittävä.

Ainakin minä olen aloittanut olohuoneen uudelleen järjestämistä. Ja sainhan minä keittiönkin imuroitua. Onhan se roikkunut listalla jo pari viikkoa. Suihkuunkin kävin tutustumassa pitkästä aikaa, sinne lämpimään vain aina tekisi mieli jäädä koko päiväksi. Ja (halleluujaa) sain nypittyä kulmakarvanikin. Taas ne ovat millinohuiset mutta eivätpä ainakaan rehoita kuin kyntämätön pelto.

Näin viime yönä unta että lahjoitin HARIBO-joulukalenterini pois ja unessa ainoa huoleni oli, että miten saisin enää kuvattua (turhaakin turhempia) kuvia päivittäisistä luukuista ja niiden antimista Instagramiin. Johon jo eilen kyllä meni hermo. Tuli lelu jonka kai jotenkin saa kasattua neliöksi –ei onnistunut. Aivan liikaa aivotoimintaa suoraan aamusta ei toiminut minulla. Yritin tänään uudestaan ja melkein sain siitä neliön. Tuossa se seisoo edelleenkin odottaen varmaan huomista. Jos se onnistuisikin paremmin siinä neljän aikaan aamusta, vien sen vielä mukanani töihin. Hyvät asiakkaat jos huomenna patonkinne ovat hieman kärähtäneitä ja croisantit mustuneita, unohdin ne luultavammin vain uuniin leikkiessäni lelulla. Lapsihan oli terve kun se leikkii?

Terveydestä sairauteen tai mihin suuntaan tahansa, minun on pakko jakaa tämä kappale kanssanne. Kuuntelin tämän eilen vahingossa ja lopulta se soi vain repeatilla. Jos en oli ollut lähdössä vanhemmilleni olisin sytyttänyt kynttilät ja istunut olohuoneen nurkkaan ja jatkanut repeatin kuuntelemista.

Tänään on kuitenkin mentävä töihin, joten on jätettävä kynttilät ja nurkka odottamaan myöhempää hetkeä.

Mutta, kuunnelkaa sanat ajatuksella.

Hyi yök en syö – avaus

Syömisvammailua tai ei, olen mielestäni aina ollut kovin nirso tai valikoiva sen suhteen mitä syön. Joko pitää olla aina samaa tai ainakin sitä muistuttavaa ja uuden yrittäminen oli kuin tikulla silmään. Pienenä olimme usein hoidossa naapurissa, ja hän teki aina suklaapuuroa meille. Itkien vihasin jokaista lusikallista. Anteeksi nyt vain naapurin Riitta mutta se oli kammottavaa. Valkosipuliakin vihasin ja sipulia, kunnes aloin seurustelemaan sellaisen kanssa joka taas rakasti niitä.

Ainakin olen ollut lapsena nirso verrattavissa kaksoissiskooni sekä myöhemmin molempien siskojeni poikiin. Esimerkiksi uutena vuotena söinköhän minä vain nakkeja kun siskoni vieressä veteli katkarapuja. Kavereiden synttäreillä inhosin kun cocktail tikuissa oli juustoa mukana. Jouluna minuun sai alas vain limppua ja kinkkua. Kaikki muu (varsinkin graavi- sekä kylmäsavulohet, joita siskoni söi) oli hyiyökensyö – tavaraa. Jo siis varhaisessa vaiheessa elämääni opin nyrpistämään nenääni oikean lausahduksen kera kaikelle minua ällöttävälle ruoalle.

Nykyään syömistottumuksien ja iän muuttuessa hyiyökosasto on kutistunut että kasvanut tasaisesti. Listalle on tullut uusia, samalla poistellen vanhoja. Joskus sinne hypähtää takaisin joku yhtä nopeasti kuin se yritti sieltä livistääkään. 

Nykyään tämä hyi-yök-en-syö lausahdus on kovin kuultu minun ja Camipupuni suusta. Ensimmäinen kerta taisi olla kun katselimme työpaikkamme valmisruoka tiskiä näin joulun alla. Siis pateet? Kuka niitä ylipäätään syö? Tai muutenkin hyytelöt ja muut sen suuntaiset. Lihahyytelöön en ole varmaan koskaan uskaltanut koskeakaan, ja muistan kuinka sain kokonaisen ruokapöydän räkättämään Lapinlahdessa kun laitoin hyytelöni hyllymään. Ymmärrän nyt mitä tarkoitetaan kun sanotaan joulupukin mahan hyllyvän kuin hyytelö.

Mitä muuta tähän kategoriaan kuuluu. No kaikki limaiset, varsinkin limaiset karkit. Entinen poikaystäväni valitsi aina makuunista pussiinsa juuri niitä käärmeitä yms jotka näyttivät uiman omassa limassaan. Silloin en halunnut koskeakaan hänen karkkeihinsa. Kummallista kyllä, näin karkkihiirenä, on joitain sellaistakin mitä en siedä.

Sitten mauste/suola/herkkukurkku. Siis hyi yök en syö. Kuka ikinä päättikään työntää kurkun etikkaliemeen ei voinut ajatella tarpeeksi pitkälle.

Kaikki haisevat juustot. Jouluisin on vaikeaa istua pöydässä kun ympärillä melkein jokaiselta löytyy jotain aromaattista maitotuotetta lautaseltaan.

Piimä. Minä yritin, siis oikeasti yritin maistaa sitä ollessani toisella luokalla. Oksennushan siitä tuli.

Popcorni ja riisikakut, miten kukaan voi pitää kuivaa ja narskuvaa tuotetta herkullisena? 

Ja narskuvasta puheen ollen, leipäjuusto tai kuten osuvasti entinen poikaystäväni sitä kutsui narskujuusto. Hän tosin sanoi sen hyvällä tavalla, minä en vain koskaan ole ymmärtänyt mitä ihanaa on asiassa joka narskuu suussa.

Muutkin kumiset juustot, feta- ja vuohenjuustot. Jälkimmäinen on vielä haisevaa. Haiseva ja kumimainen yhdessä on jo valmiiksi käsittämätön yhdistelmä.

Pähkinät ja mantelit. Kuivia mauttomia papanoita.

Oliivit, limaisia ja löllöjä.

Juustonaksut, tarvitseeko erikseen mainita niiden hajua?

Nämä näin ainakin mainitakseni.

Listalla oli ennen sienet ja kesäkurpitsa, mutta nykyään en saa niistä kyllikseni. On se kumma kuinka makuaisti ja –mieltymykset voivat muuttua, ties vaikka vanhainkodissa suurinta herkkuani ovat riisikakut juustojen ja maustekurkkujen kera.

Emaloitu ärsytys

Yhdellä jos toisellakin on viimeaikoina näkynyt blogissaan sana ärsyttää. On ollut ärsytys listoja ja nyt minäkin kannan korteni kekoon kertomalla kuinka minua ärsyttää se, etten ole saanut kirjoitettua. Yleensä aamut ovat olleet sitä niin otollista aikaa kun aivojeni syövereistä purkautuu sanoja, lauseita sekä ajatuksia siihen tahtiin että hyvä kun on mukana pysynyt. Nyt kuitenkin minua ärsyttää koska aamuni ovat viime aikoina menneet vain asioiden tekemiseen, ja siihen jumittamiseen.

Torstaina minulla oli aikomus kirjoittaa pari muutakin tekstiä jo valmiiksi ajastettavaksi, silloinhan minulla piti olla sitä aikaa tehdä vaikka mitä kun kotona piti odotella autontuulilasin vaihdon valmistumista.  

No, aamulla kaaduin Misan kanssa takaisin nukkumaan auton vietyämme ja heräsinkin seuraavan kerran vasta lähempänä 11. Olin ehtinyt pissattaa Misan ja aikeissa aloittaa aamupalani Camipupu päättikin soittaa. No puhuttiinhan siinä (siis aivan asiaa) kokonaiset kaksi tuntia aamupalani seisoessa edessäni. Aamupala ja se aamuhetki on niin pyhä asia minulle, että mitään muuta (paitsi katsoa sarjoja koneelta) voi tehdä sen kanssa samanaikaisesti. No aamupalahan siirtyi taas pienellä hetkellä. Sitten kun olin saanut viilini tuhottua, olikin jo aika lähdettävä hakemaan autoa. Ja siitä siirryin vanhemmilleni jossa kävimme äidin kanssa taas kaupassa ja katsoimme nauhoituksia pois. Ja sitten kotiin nukkumaan.

Siinä oli yksi päivä elämästäni. Siis se kuuluisa ja eniten odottamani vapaapäivä. Hieman minua ärsytti. Ei puhelu Camipupun kanssa, eikä vanhemmillani vierailu vaan se että menin takaisin nukkumaan aamulla.

Perjantaina sitten muistin sen miten joulu ja viikonloppu saa ihmiset liikkeelle, sillä töissä oli aivan kamala ruuhka. Kaikki kauheus ja kiire tapahtui samaan aikaan. Ensiksi visaelectronit jumittuivat ja jonot seisoivat, samalla hetkellä eräs mies kysyy minulta voi paketin hintaa ja vaikuttaa aivan mukavalta, hieman vajaaälyiseltä liekö läheisen asumiskeskuksen asukkaita. Voin hinnan saatuaan ja sen ostettuaan hän kuitenkin jäi seisomaan ja keskustelemaan kanssani sorsakiven roskiksista ja muusta sellaisesta, tyypilliseen tapaani vain hymyilin ja yritin samalla purkaa jonoa hänen takanaan. Siinä se sitten vain seisoi, jono että mies. Hetki hetkeltä tunsin kuinka asiakkaiden ärsytys minua ja tätä miestä kohtaan vain kasvoivat, ja varmaan tunsi mieskin sillä miehen ääni alkoi korottua aste asteelta ja kirosanoja ilmestymään sanojensa sekaan.

Näki kuinka tytön silmistä kuvastui kauhu, hänen tajutessaan ettei pystynytkään enää hallitsemaan tilannetta. Kun nyökyttely ja teennäinen hymy eivät enää auttaneet. Kun äsken niin leppoinen mies hänen edessään oli muuttunut aseesta ja ammuskelusta puhuvaksi mielipuoleksi.

Tuo siis minun muistiinpanoni siltä päivältä. Mies onneksi lähti sen jälkeen, mutta loppupäivän ja seuraavankin vain vilkuilin töissä suunnasta toiseen peläten miehen tulevan takaisin. En pelännyt tai kammonnut asiaa aseesta ja kirosanojen nosteen takia, vaan sen että minä en pystynyt hallitsemaan tilannetta.

Muutenkaan en ole viimepäivinä ollut se terävin kynä penaalissa, enkä tosiaankaan kypsin muna kattilassa. Olin laittamassa unisena keitettyjä kananmunia astiakaappiin tuossa yhtenä päivänä, ja eilen tunkemassa roskia punajuuri purkkiin. On sitä varmaan muutakin tullut tehtyä.

Jokaisena päivänä olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä, oikein aikataulun kanssa. Lopulta päivä loppuu vain siihen etten ole tehnyt mitään niistä, ja se jos joku niin ärsyttää.

Tyypillinen aloitus

Kuinka tylsää on aloittaa joka ikinen postaus sanoilla voi vitsit kun ollut kiirettä. No, minä aloitan siten taas. Tosiaan joka päivä ollut jotakin, ja en tiedä edes missä menen nyt. Ainakin kaikkea on ehtinyt tapahtua, perjantaina tuulilasiini lensi kivi/nasta jonka vuoksi koko lasi on vaihdettava uuteen ( hyvästi 180e), innostuin sunnuntaina leipomisesta ja leivoinkin isille banaanimaustekakun. Illalla innostuin myös leikkaamaan ja värjäämään tukkani, nyt se näyttää kynityltä harakanpesältä. Mutta kasvaahan ne hiukset aina takaisin. 

Maanantaina töissä, tiistaina näin Haisulia pitkästä aikaa, keskiviikkona töitä ja torstaina kävin näyttämässä sitä tuulilasia korjaamolla. Torstaina myös palkka tuli palkka meni. Vaikka kuinka valitankin ja väsynkin näistä työpäivistä en silti kadu että palasin töihin. Raha kun kasvaisikin puussa. Onneksi pian tulevat veronpalautukset ja ensikuussa viikkotyötunti määräni nouseekin normaaliksi. Ai että sitä tunnetta kun tilillä näkyy kokonainen palkka. Minun tuurillani tietenkin vuokrakin varmasti nousee ensivuoden puolella, joten siinä menee sekin pieni ilo rahoista. Pitäisiköhän sitä jossain vaiheessa mennä kerjäämään rahaa pankista ja ostaa oma asunto?

Mutta nyt taas tänään illemmalla lisää töitä. Olin unohtanut kokonaan Twilightin ensi-illankin, joten joudumme Camipupun kanssa menemään jonain toisena päivänä elokuviin. Hitaasta ja tyhmästä päästä kärsii myös ystävä. Mutta sunnuntaina menemme valloittamaan taas BB-TalkShow studiota. Tai no miten niin taas, vuosi sitten viimeksi siellä oltu. Pitäisi ehkä tutkia netistäkin mitä siellä talossa on tapahtunut viimepäivinä. Jotenkin taas jäänyt senkin katsominen.

Mutta, yritän postailla useammin, mielessä on vaikka mitä lauseita ja kertomuksia mutta koskaan en saa pyllyäni jähmettymään tarpeeksi pitkäksi aikaa koneen ääreen. Taas yksi asia lisää harjoiteltavien taitojen listaan.

Repaleinen elämänkannatin ja viinarallia virossa

Rakas edesmennyt laukkuni, olet palvellut hyvin nämä 5 vuotta, mutta minä olen kohdellut sinua kaltoin. Olen käyttänyt sinua milloin kauppakassina milloin tunkenut sinut täyteen enemmän kuin nyörisi ovat sallineet. Olen tunkenut sinuun milloin vain ne pakolliset, koirankakkapussit, penaalit, lompakot ja nenäliinat. Ja joskus olen tunkenut sinuun kokonaisia meloneita ja maitopurkkeja. Anna anteeksi, aion muistaa sinut aina. Mutta nyt meidän molempien on myönnettävä ettet jaksa enää, olet jo matkannut matkasi.

Ja tiedän olen sydämetön, kun minä korvaan lopulta sinut jollain toisella. Mutta älä huoli, uusi laukku ei vie sinun paikkaasi minun muistoissani.

Kiitos, sinut aina muistaen.

-

Hulinaviikosta selviydytty kunnialla, perjantain työpäivä kävi melkein urheilusta ja urheilua sitten lopulta lauantai olikin. Oltiin työporukan kanssa virkistysmatkalla Tallinnan risteilyllä, ja Camipupulle, Hannalle ja minulle se oli kulkikin viinaralli nimellä. Näille toisille tytöille, tai heidän poikaystävilleen, oli vietävä ne pakolliset Tallinna tuliaiset. Ja yleensähän se on nestemäisessä muodossa. Ja olihan Hannalla synttäritkin tulossa, joten sekin selitti sitä nestemäärää. Lopultahan meidän piti hommata vielä omat kaljakärryt (sehän on kuin sijoitus kotiin!) Camille kun tavaraa oli niin paljon. Kaikkien meidän jalat, kädet ja kropat olivat maitohapoilla takaisin hyttiin raahautuessamme.

Mutta ensin oli tämä pakollinen buffetruokailu, mikä oli kyllä erittäin niukka ja huono, kun vertasin Silja Linen valikoimaan.

No mitä sä söit? –Salaattia, sorbettia ja viinirypäleitä.

Loppumatkaa varten sitten saimmekin kaksi 12e arvoista ateriakuponkia, ja kiitos minun -otetaan kaikki irti mitä ilmaiseksi saadaan- luonteenpiirteeni, Camipupu ja Hannakin tajusivat ettei sitä ole pakollista aivan syömiseen käyttää. Mä olisin masentunu jos mun ois pitänyt se oikeasti käyttää syömiseen. ©Cami

Minä siis hamstrasin kylmäkaapista kaikki laktoosittomat viilit, kokista, hedelmiä ja äidille juustoa. Camipupu ja Hanna käyttivät koko rahan juustoihin. Kai sieltä pari salami/makkaratikkuakin löytyi. Palautetta voisi vain antaa tästä takaisin, että karkkiakin olisin sinne valikoimaan kaipaillut! Nyt jäi ne haribonamit saamatta.

Mutta kyllä käteen reissulta jäi muutakin. Kahdet korvikset ostin, ripsivärin ja sen uuden laukun.

Loputtomat listat ja kiireelliset löysäilyt

Vaikka työtunteja lisätäänkin vähitellen, tuntuu että vapaa-ajan kiire sen kun vain kasvaa supervauhdilla. Seuraava vapaa hetki onkin vasta viikon päästä perjantaina. Sitä ennen olisi töitä, risteilyä ja synttäreitä. Ja niitä pakollisia kodin askareita.

Kokoajan lisäilen tekemistä siihen loputtomaan listaan, jonka alkuunkaan ei ole päästy käsiksi. Olen miettinytkin olenko aina kasannut näin loputtomia listoja tekemisten suhteen, vai onko niiden aloittaminen vain nykyään hitaampaa. Listalla olisi ihan niitä perusasioita, kuten imurointi ja Misan kynsien leikkaus joka veisi vain minuutin tai kaksi ajastani, mutta siihen tekemisen aloittamiseen tuntuu kuluvan miljoona kertaa enemmän aikaa kuin itse siihen tekemiseen. Isäni ehkä kutsuisi minua sopivalla sanalla, saamaton ja aikaansaamaton. Iskee kuin voi veitseen. Onneksi sentään roskien vientiin ja suihkussa käyntiin en tarvitse muistutusta. Eiköhän hajukin ilmottaisi itsestäänkin jos ne askareet unohtaisin.

Lisäksi listalle on ilmestynyt kunnon siivouskuuraus kohteena keittiö, nyt aamulla kaapin ovea hinkatessani huomasinkin että se voisi olla valkoisempikin..

Sitten pitäisi tavata poikaa, tai tässä iässä jo voisi sanoa että miestä. Ihan vain kaveripohjalta, seurustelu kuviot ja niihin liittyvät jutut eivät ole nyt mitenkään ajankohtaisia haluamisenikaan kohdalla. Katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua uudelleen. Ennen olisin tämän pojan, siis miehen, takia tehnyt mitä hyvänsä ja laittanut hänen näkemisensä tärkeimmäksi toimeksi, ja nyt laitan tärkeämpiä asioita hänen näkemisensä edelle.

Jos nainen pystyi pitämään huolen itsestään, tarvitsisiko hän miestä mihinkään? Tai halusiko hän edes miestä? Ja jos ei halunnut, millainen nainen hän oli? Oliko hän nainen ollenkaan? Vaikutti nimittäin siltä, että jos oli nainen, ainoa asia jota todella piti haluta oli mies. ©Candace Bushnell – Carrien nuoruuvuodet

Tätäkö se aikuistuminen on kun joutuu oikeasti katsomaan kalenteristaan sopivaa aikaa. Ja joutuu jopa selailemaan kalenterinsivuja eteenpäin aikaa löytääkseen. Sitten olisi nähtävä Haisulia, Tuutikkia ja Camipupuakin oikein ajan kanssa. Ja tutustuttava uuteen ihmiseen, Mirppuun. Tätä odotan innolla. Olen mieltynyt tähän tyttöön jo kumman paljon, jo vain internetin välityksellä.

Nyt siis on aloitettava tämä tekemisen putki kunnon teekupin voimin ja tartuttava siihen kunnolla, jotta siitä riittäisi voimia runsaasti pitkin viikkoa.

Puolikas luovutus

Perhanen talvi. Se tuli sittenkin vaikka niin toivoin että se olisi jättänyt tämän vuoden tulematta. Olisi ollut vain ikuinen kesä. Ihana aurinkoinen syksykin olisi kelvannut, mutta ei, olihan sen lumen joskus tiputtava maahankin. Ehtisiköhän sitä vielä karata muumilaaksoon talviunille?

Eilen ennen töihin lähtöä, jouduin jopa kaivamaan kultainen keskitie-takkini vaatehuoneesta, kun pelkällä liivillä ei pärjännytkään. Ja nahkatakkikin tuntui liian kylmältä. Mutta en luovuttanut kokonaan, en sentään kaivanut samalla esille paksuja talvitakkeja, ei ne saavat vielä odottaa sillä minä taistelen. Lupaan luovuttaa sitten ensiviikon jälkeen, sittenhän on jo marraskuukin. Kai se on ihan kohtuullinen aika alkaa suhtautumaan siihen että pakkanen tulee harmeineen.

Misakaan ei oikein innostunut kun sen neuleita ja takkeja kaivelin. Innolla odotan ensimmäistä taisteluamme talvitöppösten kanssa. Neiti on aivan samanlainen vilukissa kun minäkin, heti kun nenä on ulkona pakkasessa mieli on haluamassa jo sisälle.  Mikäpä voittaisi sitä peittoa ja höyryävää teekuppia?

Sitten seuraavaksi saakin harmitella sitä joulun tuloa, senkin kun toivoin hyppäävän tämän vuoden yli.

Käsitelty elämä

::@Sokos Hotel Tapiola Garden, ravintola Sevilla::

ILOVEME –messut oli ja meni, tulipahan kannettua selkä vääränä taas kotiin ties mitä ilmaiskylkiäishärpäkettä, mitä nyt kassiin ikinä mahtuikaan. Oli kyllä hyvä varustautua isolla kassilla, vaikka se hakkasikin sitä takapuolen mustelmaa.

Suurimman osan kuitenkin tiputin äidilleni, ja siskokin sai cocacola design pullon tuliaisina. Ja maistoin ensimmäistä kertaa proteiinipatukkaakin, mikä ei ollutkaan niin huono kun etukäteen ajattelin. Joskus, (vuosina nakki ja sika) olen syönyt myslipatukoita ja naturdietin ateriakorvike patukoita pitämättä niistä, ja olen ollut hieman varautunut näiden proteiinipatukoihinkin. Kovin paljon niitä tosin tunnutaan ostavan, joten ei kai jotkut oikeasti tykkäävätkin niistä?

No siis maistoin uutta piparkakun makuista patukkaa, ja kyllä se piparkakulle maistuikin hämäävästi. Jälkeen suuhuni ei myöskään jäänyt ällömakeaa tunnetta, mitä muistelin noista aikaisemmista jääneen. Tuskin itse noita kuitenkaan ostaisin, turhan isoja sellaiset, pitäydyn mieluiten välipalan osaltani vaikkapa yogurtissa. Tosin voihan se olla että noiden makuun en juurikaan pääse senkään vuoksi, etten ole koskaan oikein välittänyt suklaasta. Sirkusaakkosten tai lakritsan muotoisina ne tosin voisivat tosin olla vaaralliset lähelläni..

Nyt on Tapaaminen elämän kanssa suoritettu loppuun. Ei minulla siis yleensä näin pitkään mene yhden kirjan kanssa, mutta olin ehtinyt lukemaan aina vain noin yhden luvun kerrallaan, olin Saloonkin pakkautunut ties millä tekemisillä. Piti kirjoittaa puhtaaksi ylös nappaamani kirjasitaatit, ja vanha päiväkirjakin piti siirtää toiseen. Ja samalla tehdä ne pakolliset, kuten kurkkailla netin maailmaan ja se netti nyt takkuilikin siellä aivan urakalla.

Mutta siis kirjaan.

Pidän kirjoista jotka herättävät ajatuksia, ja yleensä otankin ylös kirjoista löytyviä mieleenpainuvia sitaatteja. Näitähän minulla on siis jo vihkotolkulla kerättynä, ja pitäisi vielä jaksaa ehtiä kirjoittaa koneelle puhtaaksi.

”Oletko sinä lukenut taas kirjoja? Minähän olen kieltänyt sinua tekemästä niin. Ne herättävät ajatuksia.”

Tämä oli Ahernin yksi taas loistavimmista kirjoista ja suosittelen suuresti, jos vähän kevyemmästä lukemisesta pitää.

Nyt seuraavana olisikin vuorossa Cathy Kellyn – Yksin ja yhdessä, ja siitä seuraavana onkin kirjastoon meno. Olen kirjoittanut ylös jo monia kirjoja joita voisi koettaa lukea, kuten esimerkiksi Kira Poutasen kirjoja. Kiinnostuin niistä nähtyäni tuon Hansin matkalla ohjelman jakson, jossa Kira oli mukana.

Tänään en ole kirjoihin ehtinyt kajotakkaan. Aamusta aikaisin ylös, mitä nyt torkutin taas liian kauan herätystäni (outojen unien syytä) ja oli lähdettävä kohti Tapiolaa, ja työpaikkapalaveria.

::Kala-äyriäiskeitto, ei äyriäiset oikein iskeneet::

Eipä siellä mitään ihmeellistä tai uutta ilmennyt, mutta oli mukava olla taas mukana työkuvioissa. Seuraava yhteinen tapaaminen onkin parin viikon päästä tapahtuva tallinnan risteily.

Sitä odotellessa.

Kun olemme läsnä, myös elämämme on läsnä. Joten siitä missä hukutamme aviomiehemme, vaimomme, vanhempamme, lapsemme ja meitä ympäröivät ikuiset ystävämme rakkauteen, hellyyteen ja huomioon, meidän on tehtävä samoin omalle elämällemme, koska se on osa meitä, me olemme elämämme, ja elämä on aina meidän puolellamme kannustamassa meitä, silloinkin kun meiltä itseltämme loppuu usko. Minä hylkäsin elämäni joksikin aikaa, mutta olen oppinut, että vaikka niin kävisi ja eritoten silloin kun käy niin, elämä ei koskaan käännä selkäänsä. Elämäni ei hylännyt minua. Ja me olemme toistemme tukena viimeisiin hetkiin asti, jolloin katsomme toisiamme ja sanomme: ”Kiitos, että pysyit luonani loppuun asti.” Ja se on totuus. 

[Sitaatit: Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]