Musiikin voima

En ole tyttö joka herkistyisi romanttisten komedioiden äärellä, minua ei saa huokailemaan päähenkilöiden löydettyä sen rakkauden. Mutta musiikki, se saa minut parkumaan kuin odottava äiti tai teini hormoniensa voimin. Voikohan noin edes sanoa?

Eilen sen, kun kuulla sain

Epäilen vielä korviain

Mutta joka tapauksessa, olen aina pitänyt musiikista joissa on tarina, joka jotenkin vain kolahtaa. Lajilla ei juuri koskaan ole ollut väliä, toisinaan tuntuu että jokainen kappale kertoisi juuri minusta tai minun tunteistani. Mutta ne unohtuvat saman tien. Kuten nyt hittinä soiva Jason Derulon – Wiggle.

Ja sitten nähtiin kääntymässä musta limousine

Joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan

Miksi hän mulle tehnyt tämän ois

Ja sitten jotkut kappaleet vain palaavat mieleen hiljalleen, kuin kuiskaten korvaan, mutta palauttaen tunteet pintaan. Ja sitten kappaletta on kuunneltava toistolla tuhansia kertoja muistoja vuodattaen. Viime yönä tämä kappale kuiskasi minun korvaani.

Viisitoista kesää, ei yhtään vähemmän
Mä mietin, kuinka saisin häneen suhteen lähemmän
Hänet päivittäin kun minä aina näin silloin ennen

Viimeksi olen kuullut tämän kappaleen, luultavammin 10vuotiaana, kun ensimmäisen kerran ihastuin poikaan. (Tosin sen jälkeen ”rakastuin” aina joka viikko uuteen poikaan.) Mutta silloin en voinut kuvitellakaan niin ikuista aikaa kuin 15vuotta. Mutta nyt siitä on kulunut se ja enemmänkin, mutta kappaleen kuullessani palasin taas siihen hetkeen, siihen kesään. Niihin muistoihin kun istuskelin luultavammin lähimetsässä ja haaveilin ihastuksestani. (Mitäköhän hänelle nykyään kuuluu?) Voi että, nauraahan tässä pitäisi.

Kun mä sain kuulla uutisen tuon
Niin mä uhkasin, että nyt juon
Pään heti täyteen
Vain hetken lohtu se ois
Kun unohtaa en koskaan kai häntä mä vois
Miksi luotani lähti hän pois?

Ja voi luoja minusta lähti parku.

Ja syytä miksi en tiedä vieläkään.

Viisitoista kesää mä salaa rakastin
Mut tunteitani käsitteli hän kuin pakastin
Mä kun melkein rakentamaan aloin lemmenpesää
Mutta kun yksin kulmille mä jäin,
Niin apeana ajatus on enää mielessäin,
Että minulle ei koskaan tulla voi uutta kesää

Ilman häntä ei tulla voi mitenkään uutta kesää

Onko sinulla kappaletta joka palauttaa tuntemattomia ja ihmeellisiä tunteita pintaan? Ja oletko kuten minä, istut koneen äärellä kuunnellen kappaletta ja yhtäkkiä huomaan ajan sujahtaneen ohi liiankin nopeasti. 

Tosin, tuota Jonne Aaronia ei haittaisi odottaakin vaikka se 15 vuotta..

Kummisetä naapurista

Kummisetäni ja isäni tapasivat 70-80 luvun vaihteessa, siskopuoleni ollessa vielä pieni. Polut kohtasivat niinkin yllättävästi, että isäni muutti siskoni kanssa kummivanhempieni seinä naapureiksi. Ja siitä ystävyys alkoi, joka jatkui aina näihin hetkiin saakka. Nyt kummisetäni on tuonpuoleisessa ja kuten sanotaan, ihmisen poistuminen tästä elämästä herättää uudenlaisia ajatuksia elämästä, ja asettaa asiat uusiin näkökulmiin.

Minä, ihminen joka ei itke, menetti muutaman kyyneleen siunaustilaisuudessa ja sen jälkeen vessassa, kuunneltuaan niin kauniita sanoja ihmisestä jota ei lopuksi tuntenut niin hyvin kuin olisi halunnut. En tiennyt hänen pitävän kukista, ja sitä kuinka häntä kutsuttiin jopa puuhapeteksi, sillä hän touhusi aina kaikkea. Oli mökkiaamuja jolloin ukki löytyi katolta maalaamasta, muiden syödessä aamupalaa.

Isänikin kertoi tarinoita yhteisistä naapurinajoistaan. Siitä yöstä kun isäni oli herännyt ikkunan koputukseen 9nnessä kerroksessa. Kummisetänihän se oli ollut, oman asunnon ikkunasta koputtanut luudan varrella isäni ikkunaan.

Tämän puolen minäkin olisin tahtonut kummisedästäni nähdä, mutta minä muistan vain lapsuuteni kuvat johon liittyivät alkoholi. Sen tuoksukin sai jo pienestä karvani nousemaan pystyyn, enkä vieläkään pysty esimerkiksi haistamaan alkoholia, muistamatta huonoja muistoja siitä. Lapsuudessa nähtyjä kömpelyyksiä jotka eivät olleet huvittavia verineen ja tappeluineen. Vaikka se tekikin monista hauskoja, minä vain pelkäsin, pelkäsin sitä alkoholia. Opinkohan koskaan suhtautumaan siihen kuten muutkin, vain juomana.

En siis tarkoita että kummisetäni olisi juonut liikaa tai että muistikuvissa olisi aina tapahtunut jotakin kauheaa, muistan vain että hän kuulosti puhelimessa aina siltä kuin olisi juonut alkoholia, vai sekoitanko nyt hänet siskoni kummisetään, jonka muistoihin liittyy myös alkoholi. Lapsuuden muistot niin herkästi sekoittuvat toisiinsa.

Mutta jollain oudolla tavalla minun on ikävä niitäkin hetkiä, mutta eniten minulla on ikävä sitä kummisetää joka minulla olisi voinut olla, ja jonka olisin voinut tuntea, ja tuntuu että minun olisi pitänyt antaa sille mahdollisuus, mutta miten?

Tämä sai minut myös miettimään sitä jos, ja kun, itsekin poistuisi, miettisikö joku minusta samoin, haluaisi korjata mielensä huonot muistikuvat ja vaihtaa parempiin? Miten voisimme katsoa toisiamme aina uusin silmin, ilman muistoja ja oletuksia. Miten tutustua joka kerralla uudelleen ja luoda kuin käärme nahkansa, näkemänsä uudelleen. 

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Ei syytä huoleen

Se päivä ei oo vielä tänään

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Kun mä kuolen

Se päivä ei oo vielä tänään

[Cheek – Mitä tänne jää]

ps. Hyvää uutta vuotta kaikille, tehkäämme ensivuonna uusia (hyviä) muistoja läheistemme sydämiin. 

Lapsuuteni oravana

Kas kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla.
Sen poikaset siellä ne leikkiä lyö
ja pikku hampailla siementä syö.

Pienenä taisin olla jonkin sortin huimapää. En pelännyt että jokin sattuisi, tavoittelin aina vain enemmän. Oli se sitten keinusta hyppääminen yhä hurjemmista vauhdeista, tai kiipeäminen vielä vähän ylemmäs kotimetsän puissa. Ihaninta oli istua aivan puun latvassa ja tuntea puun heiluvan tuulen mukana allaan. Minä en ollut kuin osa luontoa. Hurjimpana temppuna taisi olla puun latvassa ylösalaisin roikkuminen, kuten kaikkialla, rakastin olla pää alaspäin.

Sirkuskoulussakin lempivälineeni olivat trapetsit ja kankaat, niillä sai pyöriä pää alaspäin tuntien itsensä täysin jonkun muun hallitsemaksi.

Ehkä pienenä olin oravan ja lepakon yhdistelmä, poukkoilin aina vain korkeammalle ja jos joku pyysi vielä korkeammalle, minä menin. Ja lopulta roikuin pää alaspäin.

Vanhemmiten keho kuitenkin alkaa tuntea pelkoa enemmän, tiedostamattaankin. Enää ei voi vain hypätä laiturin nokan päästä suoraan veteen vaan on kastettava ensin pikkuvarvas, kokeiltava onko turvallista. On tiedettävä onko pohja kivikkoinen vai tasainen. Tai onko se muta- vai hiekkapohja. Entäpä ne kalat, hyökkäävätkö ne jalkoihin. Onko täälläpäin tavattu haita?

Keho on jo valmiiksi pelokas. Varomme huomaamattamme kuumia liesiä ja kattiloita. Jos osumme johonkin kuumaan, reaktiomaisesti vetäisemme itsemme pois. Tasapainoillessakin kädet siirtyvät yhä herkemmin sivulle, kuin hallitsemaan tilannetta. Aikuistuminen on siis yhtä hallitsemista.

Pari vuotta sitten orava makasi kämmenelläni, vain pieni poikanen. Oli raukka tippunut vanhempieni katolta ja samalla menettänyt perheensä. Soitimme eläinsuojeluun ja pidimme siitä huolen sen aikaa kun he saapuivat noutamaan pienen pennun. Se vain nukkui niin suloisesti, kuin pieni pehmeä pallo. Olisikohan Misa ollut kovinkin loukkaantunut jos perheeseemme olisi tullut myös oravanpoikanen?

Kadehdin vieläkin oravia, niin pelottomasti hyppivät puusta puuhun, oksalta oksalle. Ehkä ensi elämässä sitä voisikin syntyä oravana, huimapäisenä vipeltäjänä. Pähkinät vain jättäisin muille, tuskin niistä oppisin pitämään seuraavassakaan elämässä.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell’ oravan poikaset tuttuhun kehtoon
ja elämä siellä on herttaisaa
kun kuusen latvassa keinua saa.

[Laulun sanat lastenlaulusta: Oravan pesä]

Onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan?

Päätin poistaa viime postaukseen lisäämäni kuvan, en suinkaan sen vuoksi mitä kommentteja siitä sain, vaan siitä kun Camipupukin tokaisi sen antavan aivan väärän kuvan. Kuva oli siis otettu miniläppärini kameralla hämärässä aamuvalossa, ja kuten Camikin sanoi ”et oikeasti ole niin kalpea ja se kuva vääristää muutenkin tajuttomasti. Muista myös ettei kukaan ulkopuolinen tunne sua eikä sun tilannetta, eikä nää sua töissä ja tiedä oikeasti mihin sun kehosi pystyy.”

Mutta en aio kuitenkaan olla julkaisematta kuvia, tahdon kuitenkin että blogini on minun ja minun näköiseni. Enemmän eläväisempi ja iloisempi kuin esim. vuosi sitten kirjoittaessani. Voitte tulla katsomaan minua töihin, siitäpähän saatte oikean kuvan!

Ja seuraava tehtävä 30päivän kuva haasteessa onkin oma kuva joten varautukaapa..

Ja elämä on, päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekkin.

Muistojen polulla osa 4

09.12.2006        Peli käynnissä

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Se on vain pakokeino, antaa jollekkin toiselle voitto. Vaikka tuntuu että joku toinen voittaa kumminkin, vaikka jatkankin kilpailua, peliä, tätä matkaa. Määränpää vain puuttuu, se on mielessä, mutta joka kerta kun siihen saavutaan jatketaan vain pidempään. Kun mikään saavutus ei koskaan riitä, aina on vietävä itsensä edemmäs, laitettava itsensä likoon vielä kerran, pantava pelipöydälle kaikki kortit mitä on kädessään. Ystävyyden kortti, rakkauden kortti, lähimmäisten kortti, muistojen kortti, tulevaisuuden kortti, ja silti vieläkin löytyy ässiä hihasta. Heittää kortit pöydälle arvottomina, ja kun ne voitetaan takaisin tuntuu tyhmältä, koska koskaan heitti pois jotain niin arvokasta.

Mutta tässä pelissä tunteille ei saa antaa valtaa, heikkouksia ei saa näkyä, kyyneleet ovat kiellettyjä. Koska jos välittää ei voi koskaan voittaa. Rakkaus, kyyneleet, huolehtiminen jostain muusta kuin itsestään, ne ovat väärin, kiellettyjä. Ne ovat heikkouden merkki. Ja minä en ole heikko, en tässä pelissä. Aion voittaa mutta en tietäni ulos tästä. Aion antaa vallan sille joka tässä tilassa minua hallitsee, aion antaa itseni tulla parhaaksi, aion antaa itseni jollekkin toiselle hallittavaksi. Säännöille, kurille ja itsekkyydelle. Osia minussa jotka ottaa vallan pelin silmässä. Ne jotka huutaa tiukan paikan tullen sääntöjä korviini. Kuin minussa eläisi enemmän kuin yksi ihminen, tässä ruumissaa tuntuu olevan kaksi, ellei kolmekin mieltä, ja se toinen, tai toiset haluavat minut ulos siitä jos laitan vastaan. Ja minä en välitä. Koska hehän ovat oikeassa, he vain auttavat.

Ja peliä ei koskaan luovuteta. Se olisi jo säälittävää.

Ainakin tässä vaiheessa, kun ollaan jo voiton puolelle, ja panokset ovat kovemmat kuin koskaan aikaisemmin. Ja kovenee kokoajan. Mutta lopulta, pelaan peliä lopun elämääni, koska mikään ei koskaan riitä. Pelaan itselläni, mieleni pelaa minun ruumillani ja ottaa vallan. Ja minä en aio luovuttaa. Joku päivä aion hymyillä pelin keskeltä, kuin pieni lapsi lelujen keskeltä sanoakseen "katso äiti, se oli vaikeaa, mutta minä osasin ihan itse".


She gets home from school too early
And closes the door to her room
There's nothing inside her
She's weak and she's tired of feeling like this

And her mother is starting to see through her lies
And last night her father had tears in his eyes

And they rise in the morning
And they sleep in the dark
And even though nobody's looking
She's falling apart

Alku toiveille

Jos hetkeäkään kuvittelin tämän päivän poikkeavan edellisistä, nyt kun vuosi on vaihtunut. Tai että elämäni että minä olisimme maagisesti yön aikana muuttunut sellaiseksi kuin haluan (kun keksis vielä mitä se on?), niin voin huoletta pyyhkiä sen hetken mielestäni.

Aamuyö meni kuten aina, herään vatsakipuun (toivottavasti Rebe säästyit vähemmältä). Ylös kun lopulta päätin nousta, peilistä katsoi edelleen se sama vanha ihminen. Sama leveä nenä, pulleat posket ja suttuiset silmät. Tai no, yksi uusi näppylä näytti naamasta löytyvän. Olisivat edes silmät muuttuneet kirkkaan vihreiksi ja hiukset pidentyneet kymmeniä senttejä räiskyen täydellisen punaisina. Niin, keijuksi olisin tahtonut muuttua yhdessä yössä.

Alkuun kuuluu aina lupaukset, vai kuuluuko? Toiveet olisivat se mitä itse voisin sanoa. Alkuhan on tyhjää, joilla toiveet täytetään ja tiedetään lopussa miten viiva muotoutuu. Itse ainakin tiedän että jos lupaan suoran viivan, tuleekin siitä mahdollisimman kiemurainen palaten aina takaisin. Joten minä pyhitän alun toiveille.

 Minä toivon tältä vuodelta:

uskallusta tarttua hetken mielijohteesta asioihin ja tunteisiin

uskallusta luottaa enemmän ihmisiin

olevani parempi koiranomistaja

silmistäni kyyneleen valuvan, suustani huudon kuuluvan – pahan olon purkautuen oikein

enemmän hetkessä pysymistä, enemmän ystävien ja läheisten kanssa vietettyjä hetkiä

vähemmän pimeyttä, enemmän polttavan auringon tunnetta iholla

paluuta töihin

halaavani enemmän, rakastavani näyttävästi

tarttuvani kameraan enemmän, kuvaavan silmissäni kauniit hetket

syöväni huoletta, fajitaksia Rebekan kanssa, simpukkasalaattia Lauran kanssa, oliivit Camilla kanssa (tai no, ei liiallisuuksiin mennä kuitenkaan ;) ), hampurilaisen chicosissa vanhempieni kanssa – miettimättä pakoreittiä

huuliltani sanat; ”oho, en muista mitä söin tänään” - huolettomuutta

löytäväni syyn toivoa huomista

kasvavani aikuiseksi vihdoinkin – vähemmän näppylöitä!

Kalenterissa vuosi nolla

Päivä ensimmäinen

On melkein liian hyvä olla

Sylissä hiljaisuuden

Ja vaikka kaikki loppuisi tähän
Olisin kiitollinen

Kuule minua ilman sanoja

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Ja mä voin luvata että se sattuu aivan helvetisti. Pudotuksella tulisi alas omat mielipiteet, omat tahdot, ilot, surut, ahdistukset. Kiukku mikä purkautuisi väärissä hetkissä vääriin ihmisiin. Loukkaantuneita mieliä, rikki menneitä astioita, jotain aivan muuta kuin joulumieltä.

”Ei kuole niin, mutta se sattuu”

”Eläminen tekee kipeää, mutta ei siihenkään kipulääkettä käytetä”

Omistan hassun tavan kirjoittaa ylös lauseita mitä olen poiminut jostain. Yleensä poiminta tapahtuu sillä hetkellä lukemastani kirjasta, joskus sarjakuvista, televisio-ohjelmista, muistokirjoituksista, kappaleen sanoituksista ja joskus mitä kuulen kadulla.

Ehkä joskus myöhemmin, joku löytää kirjan joka sisältää poimimani lauseet ja kuulee ajatuksiani aivan toisella tavalla kuin koskaan minun eläessäni. Elämässäni koskettavat sanat saavat löytyä kirjoista tai muiden sanomana., Jos minä menisin kertomaan sisältöni ilman että siteeraisin ketään tai poistaisin sanojen pyyhkimien mahdollisuuden, sanat voisivat olla järkytys liian monelle. Ajatukset joita on kirjattu vain salaisiin kammioihin olisivat ulos päästyään liian paljon käsiteltäviksi.

Liian paljon pudotettavaksi.

Kirjoitat hyvin mutta ethän sinä oikeasti noin ajattele?

Luovuttaako kumpikaan?

Sanotaan vaikeimpien aikojen suodattavan ystäväpiiristä turhat, jättäen todelliset tilalle. Todellinen ei kuitenkaan meinaa helppoa, ystävyys on kuin parisuhde, siinä on tehtävä töitä jotta se pysyy kasassa mutta välillä on myös katsottava pitkän matkan takaa luottaen liiman tehoon. Minä olen tavannut tällaisen. Ja se perhana on pysynyt vierellä vaikka olen yrittänyt kuinka pinoamme kaataa kumoon. Kumpikohan oli lopulta sitkeämpi?

Ensimmäistä kertaa tapasin Tuutikin  kaverini Sandran syntymäpäivillä. Taisikohan silloin synttärisankari täyttää huimat 17v. Päätimme sankarin kanssa naruttaa erästä vieraista manaamalla henkiä Siskoni on noita-sarjan loitsuilla, ja tietenkin Laurahan lähti mukaan siihen. Tosin hän kovaan ääneen paheksui meitä. Itse muistan hihitelleeni tyypilliseen tapaan ja yrittäen olla vakavana näytelmässämme, onnistumatta, ja katselin kateellisena tätä uutta tuttavuutta joka suoralla naamalla heitteli vihkivettä ja ristejä päällemme. Olikohan se jo ensimmäinen merkki ystävyydestämme, kuinka toinen lyö leikiksi asiat ja toinen pysyy vakavana oli sen tarve tai ei.

Jos olisimme jo silloin nähneet vuosien päähän mitä tulisi tapahtumaan, olisikohan hän silti jäänyt kertomaan tätä tarinaa kanssani. Tarinaa sodasta jonka me molemmat olemme käyneet läpi. Välillä taistellen samalla puolella, seuraavaksi minun antauduttuanikin joka osottautui valheeksi vain jotta pääsisin toiselle puolelle. Tiesin jo toisen puolen heikot kohdat ja käytin niitä hyväkseni, ystäväni edellen taistellen tietämättään minua ja minun valheitani vastaan. Ja romahdettuanikin taistelussa, petoksesta riippumatta hän silti jaksoi nostaa minut ylös ja viedä turvaan. Toivoen minun pysyvän siellä. Turvassa.

Hän on huutanut, raivonnut, halannut, rakastanut, itkenyt sekä huolehtinut vuokseni. Ja missä minä olen nyt? Nyt olen taistelun keskellä välinpitämättömänä siinä kumpi puoli voittaa. Väsynyt taisteluun toivoen vain sodan loppuvan. Väsynyt miettimään kummalla puolella minä oikeasti olen? Taistelenko väärällä puolella, vai oikealla? Ja kumpi olikaan se väärä?

Oliko se missä minä aloitin taisteluni, taistelun terveyttä vastaan se oikea, tai entä se puoli kun aloin kuuntelemaan itseäni? Vai olenko jo seonnut puolissa, mikä on puolesta ja mikä vastaan. Välitänkö edes?

Ainoa kysymys huuliltani onkin; jaksatko vielä?

Sul on vastassa kaksi meitä, minä ja mun pää

tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Väärä aika turvasatamalle

Kotona. Tai itseasiassa vanhemmilla.

Päätöstä olin pyöritellyt päässäni jo viikonlopun. Ylempi taho, tai mikä lie, päätti ilmoittaa myös mielipiteensä oikein radioaaltojen välityksellä pitkin ruokailuja. Milloin tuli radiosta soi Arttu Wiskarin - Tuntematon potilas tutuilla sanoillaan

 "kuule mun toive mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois.."  vaihtuen Kaija Koon - Kaunis rietas onnellinen kappaleen sanoihin.

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään

Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää.

Ehkä näiden kappaleiden aikana jo mieleni heräsi kuuntelemaan omaa sisintäni ja ihmettelemään ylemmän tahon ironiaa kun lopulta radiosta iltapalan aikana pauhahti täysin tuntematon kappale, jonka pienen googletuksen jälkeen löysinkin, tuoden sisälläni olevat ajatukset eloon.

Etkö huomaa ootko unohtanut mihin tämä johtaa.

Luulis sinun muistavan paremmin.

Ollaan hiljaa voi kuulla kuinka seinät meille nauraa.

Tää on jo liian tuttua niillekin.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän.

Se ei ole täällä mä löydän sen vielä.

Ei enää tätä enempää.

Viimeinen katse se läpi minun kulki.

Se liikaa tuntui, sinustako luopuisin mä näin?

Sinulle uskon itseni vielä, mun kaunis pakkomielteeni tiedän.

Itseni löytävän kaukaa sieltä missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä.

Lennän, heitän jo ilmaa kiertää.

Ja muutan suuntaa kauemmas pois, pois.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän...

Harmikseni taakseni jäi vain maailman paras hoitaja jonka olen tavannut, sekä uudet tuttavuudet. Mutta itse koin lähtemiseni näin olevan parempi, vain kadota ilman ääniä. Ilman selittelyjä miksi, ilman toisten sanoja jotka jo tiedän. Oli aika kuunnella vain itseäni ja toimittava itseni mukaan, eikä jäädä vain yrittämään toisten takia. Joskus on jätettävä turvasatama vähäksi aikaa, jotta voi ottaa omat askeleet omilla tavoilla

Viimeiseksi sanoiksi jäivätkin itkien turvasataman suojissa, ”anteeksi, en vain vielä ollut valmis..”

Hiljaisuuskaan ei riitä

Moni eksyy yksinään

On turha huutaa, on mykkä suu

Ja toivo luhistuu

Kukin meistä on kovin hiljainen, johtuuko se siitä ettemme tiedä mitä sanoa vai olisiko liikaa sanottavaa? Vai siitä ettemme uskalla, jos häiritsemmekin toisia, tai eikö meitä kiinnosta vai tunnemmeko ettemme omasta mielestämme ole tarpeeksi kiinnostavia? voihan tietenkin olla, että jokaisen päässä ajatukset huutavat niin lujaa ettei edes huomaa olevansa hiljaa. Tähän teoriaan voisin ainakin itse kirjoittaa nimeni. Tietenkin koen olevani myös porukkaan kuulumaton sillä olen uutena leikkikentällä. Luon aina ovesta astuessani naamalleni pirteän ilmeen peittääkseni ne äänet ja kivut joita mielessäni koen. 

Olen kateellinen (voiko niin sanoa?) niille jotka uskaltavat näyttää tunteensa, jotka saavat kipua pois purkautumalla toiselle. Heille jotka osaavat romahtaa ja itkeä hiljaa tai kovaa hoitajan sylissä. Heille jotka huutavat naamapunaisena kirosanoja. Heille jotka ovat ahdistuneita ulkoisesti.

Olen itse aina tottunut vain purkamaan ajatuksiani hiljaa, joko paperille tai itseeni. Miten pystyisi opettelemaan olemaan avoimempi? Uskaltaisinko edes olla, sillä kun pidän jotain itselläni, jotain sisälläni, minä hallitsen tilannetta. Minulla on kontrolli.

Ensimmäinen viikko vierähtänyt isoissa tunnelmissa. Siis tunnelmissa (ja tiedossa) että olen isoin. Nyt tänään onkin tuntunut numerolta 101, kaksi pientä kuolleen näköistä ja yksi iso aivan liian elossa oleva. Miksi minä kadehdin kuolleita, mikä niissä minua kiehtoo? Miksi aina haluan olla enemmän kuin mitä jo olen, miksi mikään ei koskaan riitä? Jokaisena päivänä olisi pitänyt tehdä vielä enemmän, olisi pitäny kurottaa pidemmälle. Ei olisi pitänyt luovuttaa niin helposti, olisi pitänyt vain jatkaa kovempaa.

Hiljaisuudessakaan en saa rauhaa ajatuksiltani jotka huutavat aivan liian kovaa. Kuka tekisi minusta tarpeeksi pienen, nostaisi ylös ja veisi pois. Kuka voisi hiljentää hiljaisuuden melun.

Ilta saapuikin niin äkkiä

kirkkaana aamu nyt jo hämärä

Niin jäikin päivän matka lyhyeksi

mä olen tässä, otathan mut syliisi

Kun varjo musta kaiken yli käy

ei valon pilkahdusta missään näy

Mä käden laitan käteen ystävien

kuuletko kun hiljaisuuskin tekee sen?

On meitä täällä heikkoa niin monta

surun alla aivan voimatonta

Sanat haihtuivat, vain toivo jäljellä

pidät huolta minustakin pienestä

Kaunis kuollut

Viikonloppu lähtenyt ainakin loistavasti käyntiin, eilen olimme Camillan kanssa elokuvissa ja tänään nukuinkin jopa puoli yhteentoista –joka on käsittämätöntä- ja sain tehtyä rästiin jääneet kotiaskareet. Mutta ensinnäkin, elokuva jota kävimme katsomassa oli (tietenkin) ensi-iltaan saapunut Twilight – Aamukoi osa 1.

Jostain kumman syystä kuolema ja vampyyrit siihen kuuluen ovat kiehtoneet minua pienestä pitäen. Ahmien luin Pikku Vampyyri kirjoja ja samalla toivoin että minun ikkunani taakse ilmestyisi myös viittahahmo. Skeptisenä luulin jo, että tulisin pettymään Twilight saagaan siitä kuultuani, mutta yllätys yllätys jo ensimmäisellä katseellaan elokuvassa, ja olemuksellaan kirjan sivuilla saivat minut antautumaan tällekin villitykselle. Varsinkin vielä kun elokuvassa Bellaa näyttelee kaunis Kristen Stewart, huomioni oli taattu. Miksi minä en voinut olla siinä jonossa kuin Kristen kun kauneutta jaettiin?

Eilen elokuvateatterissa istuessani lumouduin siis täysin Kristenin kauneudesta tavalliseen tapaani, mutta huomioni kiinnitti kokonaan lopun elokuvaa vain ja ainoastaan Kristenin esittämän Bellan vartalo. Kuihtunut sekä riutunut vartalo (kirjan jo varmaan lukeneet tietävätkin miksi näin oli) sai minut kun huokailemaan. Ei siis ihmekään että kuolleena makaava Bella oli minun mielestäni kaunein kohtaus ikinä. Kateus, hyvinkin hallitseva sellainen, iski silloin urakalla ja aika nopeasti ne karkit katosivatkin kädestäni takaisin laukun uumeniin. Jos joskus joku taivaassa haluaisi muokata minun elämästäni elokuvaa, tehkää minulle sama kuvankäsittelyllä mikä Kristenillekin tehtiin tuossa elokuvassa.

Harmi vain että keskellä yötä Google petti minut, enkä saanut kuvaa itselleni siitä. Sen ilmestymistä internetin ihmeelliseen maailmaan odotellen.

Tänään olin vielä sen kuvan lumoissa, kunnes huomasin että kaupassa soi Anssi Kelan kappale Milla. Ironiaa? Viestiä suuremmalta tasolta? Antakaa nyt minun vielä hetki nauttia siitä olosta ja toiveesta, että jonain päivänä minäkin olisin ainakin hetken yhtä ihana kuin Bella maatessaan siinä pöydällä sinisessä mekossa.

Elokuvasta vielä sen verran, että menisin katsomaan sen uudestaankin. Bellan vartalostakin huolimatta. 

Milla hei sun täytyy muuttuu

Sun elämältäs suunta puuttuu

Sä aina tartut tikkuun lyhimpään

Se ei johda mihinkään

Sä et oo mikään tyttö enää

Sun täytyis tehdä jotain järkevää

ja lapselliset leikkis lopettaa

Päätöksiä

Perjantaina olin jo vakaassa päätöksessä, lauantaina se horjui, sunnuntaina se kaatui ja tänään. Tänään olemme tässä jolloin päätöksiä pitäisi tehdä. Tai siis minun pitäisi tehdä. Haluanko kokeilla osastoviikkoja uudestaan vai kokeilenko kotona.

Kumpaakin vastaan sotii monta vaihtoehtoa. Viikolla jolloin luultavammin osastolle menisin, ruokalista oli ’hyiyökensyö’ –lista ja ajatukset syödä kotona vahvistuivat. Sitten taas mietin pakollista painonnostoa, siihen en olisi valmis. Sitä en halua. Joten jäisin kotiin? Mutta onnistuisiko kotona syöminen?

”Tiedätkö tappavas itses tolla menolla pikkuhiljaa?”

Tiedän.

Osastolle voin mennä kun paino on tarpeeksi. Voin syödä sitten ’hyiyökensyö’ -ruokia kun paino on

sen mukainen että voin syödä niitä. Vielä se ei ole.

Joskus ärsyttää olla täysi-ikäinen ja vastuussa omasta itsestään. Tiedän mitä muut haluaisivat minun

tekevän mutta haluanko itse niin? En.

Halu olla mieliksi ja halu kuunnella itseään taistelevat vastaan, kumpi on lopuksi parempi vaihtoehto?

Kuolemaa kohti mennään jokaikinen

sydän, maksa, kaikki pettää ja pää tietää sen

Kyynärpäillä ainoon elämäni eteen töitä teen

kunnes maan matosena ryömin esiin uudelleen

Jäätynyt viisari

Talvi hiipii taas huomaamattani kohti minunkin asuinaluettani. Olin jo elätellyt toivossa, että Matinkylä säästyisi tuolta kamalalta kylmyydeltä ja tulisi trooppiseksi asuinseuduksi. Näköjään on totta että toivossa on hyvä elää.

Aamu alkoi siis järkytyksellä että maassa oli routaa, joten siis ulkona kylmä. Jostain kumman syystä Misa päätti vetkutella jonkun mojovan hajun äärellä ikuisuuden, ja minä sain päivän liikunta-annokseni siinä hyppiessäni. (joka ei vieläkään auta, ainakaan minua, jos on kylmä.)

Nyt olisin voinut piristää niitä jotka päivittäin kyselevät mitä ajatuksissani pyörii, ettei pääni sillä hetkellä ollut muut kuin jumissa. Pääni sulattua ajatukseni palasivat takaisin vieteri tilaan.

Ajatukseni tulevaisuudesta ja nykytilanteesta on verrattavissa vietereihin tai rikkinäisiin mittareihin. Viisari hyppii edestakaisin ja kun se hetkeksi pysähtyy ”oikealle” vasen vääntää sen takaisin kyselyillä. Mitä tehdä kun täysi-ikäinen ihminen on vastuussa vain itsestään ja häntä ei voi mihinkään pakottaa, on välinpitämätön tulevastaan että ympärillä katselijat vain turhautuvat?

Ne kysyy multa:

"Mitä kuuluu, näytät kalpeelta"

Kun asfaltilla leikin kuollutta

Ei ne voi käsittää

Mä en nää, mä en missään nää

Enää mitään järkeä

Se riivaa mua, repii sydäntä

Tauti vie mut mennessään

Sä et nää, sä et jälkees nää

Sitä petoa joka jyllää

Se piinaa, polttaa mun sydäntä

Ei koskaan hellitä

Läsnä itsessäni

Vapaus. Onko se nyt tässä ja onko se etu vai haitta? Miten matka jatkuu tästä vapauteen astuneena.

Päivät palaavat normaaleiksi. Ulkona Misan kanssa käyntiä sekä siivoamista. (jota onkin jo kertynyt)

Multa kysyttiin että mitä mulle jäi käteen kolmen viikon jälkeen. Vastaukseni oli nomination koru pikkumyy palalla sekä kaksi uutta ystävää, jotka ovat aivan takapuolesta juuri tuon pikkymyy nominationin takia.

En kuitenkaan vastannut täysin oikein. Ajattelinko varjelevani muita vai päässä pyörineitä ajatuksiani.

Kuule siis olen jotain ymmärtänyt..

Oloni oli kuin olisin ollut matematiikan tunnilla ja uuden laskutehtävän parissa.Ensin ajattelin kuuntelevani hyviin tarkkaan jotta varmasti pysyn kärryillä kuinka tämä ratkaistaan. Nähtyäni kuitenkin kuinka helppo laskutehtävä on muille ja kuinka he ymmärtävät suoraan mistä aloittaa minä luovutan ja piirtelen perhosia vihkooni. Kokeen tullessa muilla sauhuaa kynä sekä laskin, minulla valmis asenne en osaa enkä jaksa.

Palautuspäivänä on kuitenkin niin ettei minua hetkauta pieni arvosana mitenkään. Toiset iloitsevat, selittävät kuinka he lopulta tajusivat kaavan ja ratkaisivat sen. Ovat onnellisia vaikka eivät arvosanaksi täysiä kymppejä saaneetkaan. Heillä on onnistumisen tunne niin vahvoilla, että tietävät jatkossakin onnistuvansa jos vain yrittävät.

Tahtoisi kuitenkin muuttua hyvinkin näkymättömäksi ja käpertyä nurkkaan luokan perälle kun opettajan ilmeessä on sääliä sekä pettymystä arvosanaa antaessaan. "Olisit pystynyt niin paljon parempaan jos et olisi luovuttanut heti ensimmäisen esteen sattuessa."

Noh, ehkä minun ei olekkaan tarkoitus olla matemaattisesti lahjakas. Tai ehkä minä jonain päivänä saankin 'ahaa' -elämyksen ja palaan takaisin näyttämään opettajalleni mitä minä osaankaan.

Itse minunhan on päätettävä luovutinko, vai annoinko itselleni vain aikaa ymmärtää.

Anna minulle hetki aikaa,

hetki aikaa miettiä uudelleen.

Laittaa sanat oikeaan paikkaan,

sanoa mitä todella tarvitsen.

[Haloo Helsinki - Kuule minua]

Liekki sammui surujen kitaralta

Tahtoisin samanlaisen ajatusseulan kuin Harry Potterissa Dumbledorilla oli, ei niinkään muistoille vaan saamaan päässä pyörivät ajatukset muistiin. Viime aikoina sinne on kertynyt ties mitä, ja aikaa jolla saisin ne ulos eli kirjoittaa ei ole tahtonut löytyvän, niin sille ajatusseulalle ois tarvetta. Tai päässä olevalle USB liitännälle johon voisin ne siirtää ja voila, valmis teksi olisi ruudulla.


Miksi sitten mun ajatukset ovat pyörineet niin paljon ettei aivokapasiteettikaan enää riitä? Olen vain miettinyt elämää, sen syntyä ja loppua.


Viuhdin ristiäisissä pappi otti käteensä kastekynttilän ja sytyttäessään sitä, hän kertoi mitä sytytetty ja sammutettu liekki edustaa. Syntyä ja kuolemaa.


Kotiin päästyäni ajatukset olivat vieläkin kastekynttilän ja liekin lumoissa. Missäköhän minun kastekynttiläni on ja milloin sitä on poltettu viimeksi? Kertoisiko se liekkini sammumisen jos polttaisin sitä joka ikinen syntymäpäiväni, mutta kauan saisin sitä polttaa, paljon uskallan antaa liekin leikitellä elämäni pituudella? Jos jokainen polttaisi kynttiläänsä aina vuosittain, olisiko lopun kohtaaminen helpompaa jos sen näkisi konkreettisesti. Ei tarvitsisi odottaa, katsoisi vain liekin heikentyvän ja sulkevan silmänsä.


Illalla sain kuulla suru-uutisen, Topi Sorsakosken (oikealta nimeltään Pekka Tammilehto) kynttilän liekki sammui. Miksi tämä kosketti minua? Pekka oli..
(kädet kirjoittaa on, kirjoitusoppi vaatii kirjoittamaan oli)
.. isäni läheinen ystävä jo lapsuudesta. Onneksi kerran pääsin tapaamaan Pekkaa ja se tapahtui kun kävimme isäni kanssa Tallinnassa noin vuosi sitten. Pidin hänestä. Hän oli jalat maassa kulkeva kaveri, aivan tavallinen ihminen. Ja kun kuulin hänen laulavan, voi tavaton kuinka mahtava ja voimakas ääni. Persoonallinen. Iskevä.


Pienenä jo katselin häntä ylöspäin, kun olin ilmottautua Tenavatähteen halusin laulaa Topin laulun. Tosin pienenä luulin että kaikki ovat Topin lauluja. Minulla on vielä vanhemmillani tallessa Topi Sorsakoski postikortti jossa lukee "Miralle sun frendis Topi Sorsakoski".


Nyt harmittaa että olin kouluiässäni liian pakkomielteisesti kiinni siitä mitä muut minusta ajattelevat enkä koskaan uskaltanut sanoa isälleni sitä mitä olisin aina hänen lähtiessään katsomaan Topia, "Ota minut mukaan isi".


Osasitkohan sinä yhtään arvailla, kuinka monia kynttiläsi sammuminen koskettaisi? Näetkö jostain lehtien lööpit ja kirjoitukset? Ystävien, tuttujen ja tutuntuttujen ajatukset? Näetkö sinä minut?


Nyt en koskaan saa edes yrittää uskaltautumaan kertomaan sinulle kuinka paljon arvostan sinua ja kuinka katson sinua kunnioittaen. Olet suuri mies jolle on lahjoitettu suuri sydän että ääni. Nyt olet muistoissani.


Vaikka vuokses sain surun suuren vain, sen kestän.
Mitä tunnen, sen muita huomaamasta estän.
Voiko näyttää mies tätä taakkaa surun? Ei. Jos yksin jäänen,
Sydän vaikeroi, mutta vaiennan sen äänen.
-Topi Sorsakoski & Agents - Salattu Suru


(Pekka Tammilehdon muistolle)