Kotona. Tai itseasiassa vanhemmilla.
Päätöstä olin pyöritellyt päässäni jo viikonlopun.
Ylempi taho, tai mikä lie, päätti ilmoittaa myös mielipiteensä oikein
radioaaltojen välityksellä pitkin ruokailuja. Milloin tuli radiosta soi Arttu
Wiskarin - Tuntematon potilas tutuilla sanoillaan
"kuule
mun toive mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois.." vaihtuen Kaija
Koon - Kaunis rietas onnellinen kappaleen sanoihin.
Sä oot
kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi
hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä
unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin
luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa
Sä alat
vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian
kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää.
Ehkä näiden
kappaleiden aikana jo mieleni heräsi kuuntelemaan omaa sisintäni ja
ihmettelemään ylemmän tahon ironiaa kun lopulta radiosta iltapalan aikana
pauhahti täysin tuntematon kappale, jonka pienen googletuksen jälkeen
löysinkin, tuoden sisälläni olevat ajatukset eloon.
Etkö huomaa
ootko unohtanut mihin tämä johtaa.
Luulis
sinun muistavan paremmin.
Ollaan
hiljaa voi kuulla kuinka seinät meille nauraa.
Tää on jo
liian tuttua niillekin.
Anna mun
mennä, mä paikkani tiedän.
Se ei ole
täällä mä löydän sen vielä.
Ei enää
tätä enempää.
Viimeinen
katse se läpi minun kulki.
Se liikaa
tuntui, sinustako luopuisin mä näin?
Sinulle
uskon itseni vielä, mun kaunis pakkomielteeni tiedän.
Itseni
löytävän kaukaa sieltä missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä.
Lennän, heitän
jo ilmaa kiertää.
Ja muutan
suuntaa kauemmas pois, pois.
Anna mun
mennä, mä paikkani tiedän...
Harmikseni
taakseni jäi vain maailman paras hoitaja jonka olen tavannut, sekä uudet
tuttavuudet. Mutta itse koin lähtemiseni näin olevan parempi, vain kadota ilman
ääniä. Ilman selittelyjä miksi, ilman toisten sanoja jotka jo tiedän. Oli aika
kuunnella vain itseäni ja toimittava itseni mukaan, eikä jäädä vain yrittämään
toisten takia. Joskus on jätettävä turvasatama vähäksi aikaa, jotta voi ottaa
omat askeleet omilla tavoilla
Viimeiseksi
sanoiksi jäivätkin itkien turvasataman suojissa, ”anteeksi, en vain vielä ollut valmis..”
