Sinkun outo tapa olikin seurustelun siunaus

Kun vietät suurimman osan ajastasi tyypin luona, on tietysti luonnollista, että juuri se vaate tai tavara mitä etsit, sijaitseekin tyypin luona. Mutta miksei tätä muista ikinä, kun lähtee kotiin pitkästä aikaa. 

Ehkä vedin, ehkä en, (ok vedin) pienet itkupotkuraivarit kun suunnitellusta asusta toinen puoli majaili toisella puolella metrolinjastoa.

Mutta tähänkin olen huomaamattani jo sinkkuaikoinani kehittänyt ratkaisua jota moni muu kummaksui. Vaatekopiot! Jos joku vaate miellyttää, hankitaan toinen samanlainen. Nyt tyypin luona majailee moni vaate mistä on tuplaversio kesäasunnolla (eli minun luonani, kutsumme sitä kesäasunnoksi koska piha). 

Nerokasta ennakointia ellen sanoisi?

Tapojensa orja

Jokaiselle meistä on varmaan tarttunut elämän matkansa aikana opetuksia ja uskomuksia, että niitä on vaikea ulkopuolisen muuttaa. On vaikea olla sylkemättä oikean olkansa ylitse kun musta kissa juoksee kadun yli, vaikka kaveri nauraisi kippurassa vieressä. Vaikka heiluttaisi rahatuppoa nenän edessä, jossain vaiheessa on kuitenkin syljettävä. Tai suojatietä ylittäessä on osuttava vain valkoisiin, tai käytävällä ei saa osua rakoihin. Aina on oltava parillinen määrä, pariton on kuin punaisen liinan heiluttamista härän edessä. Liian uskaliasta. Tuntee elävänsä vaarallisesti, jos jonakin aamuna nouseekin vasemmalta puolelta.

Minunkin on myönnettävä, omistan näitä muutaman..

suojatiellä on tosiaan astuttava vain valkoisiin viivoihin

oikea sukka on laitettava ensin jalkaan, en tiedä miksi mutta niin se vain menee

pyykin huuhtelu aine on aina sekoitettava veteen ennen koneeseen laittamista

ruokapöydässä on aina istuttava ikkunaan päin

mutta eniten mieleen minulle on jäänyt yllättäen ne jotka liittyvät ruokaan..

sisko joskus sanoi että banaania syömällä saa selluliittitukoksen jalkoihin,

peruna taas pakkautuu kaikki myös jalkoihin

pupu aikoinaan kun karppasi sanoi hedelmien sisältävän liikaa sokeria joten niidenkin liika syöminen aiheuttaa omatunnontuskia,

sekä suolan syönti sillä niin moni läheisistäni on kertonut sen turvottavan ja tekevän nakkisormet.

tonnikala ei käytännössä ole kalaa

katkarapuja liika syöminen aiheuttaa korkeaa kolesterolia

jäätelö on melkein sama asia kuin jugurtti, joten jugurttikin on pahasta

sokeritonkin sisältää sokeria

ja sitten se tärkein kaikkien tuttu juttu, voileivän päälle ensin kuuluu juusto, sitten vasta se leike ja sitten kasvikset, ensin kurkut sitten tomaatit. Järjestys on oltava oikea vaikka sitä leipää nyt en hirveästi syökkään..

Lista varmaan jatkuisi pidemmällekin jos tarkemmin omia puuhiaan seurailisi pitkin päivää, mutta tässä nyt ne mitkä ensin tulevat mieleen.

Olenko minä vain ainoa outojen tapojen ja ohjeiden orja joka ei pääse niistä irti vai onko muitakin? Mitä outoja tapoja tai oppeja sinulle on matkasi aikana jäänyt mieleen?

Erilaisten otusten loma

Lepolampi, eikun leivonmäki, täällä sitä ollaan sanoinpa sitä millä sanalla hyvänsä. Olisi kyllä pitänyt miettiä kaksi kertaa ja vielä kerran uudestaan, kun sanoin lähteväni vanhempieni kanssa vuokramökille viikoksi. Levosta tai rauhasta ei kuitenkaan ole vielä ollut tietoa, sillä jokaisella on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Toinen tahtoo taukopaikalla pissalle, toinen kahvia termarista.

Päämäärään saavuttaessa yksi juoksee rantaan, toinen laittaa internetin valmiiksi, ja yksi taas on ruoan kimpussa. Lisäksi silmät pitäisi olla selässäkin kun vahdittavana on 5 -vuotias energiaa täynnä oleva poika, jolle tuo ranta on kuin kakku läskille lapselle. Niin suuri houkutus että illallakin vielä käy kastelemassa varpaansa, vaikka nukkumaan oli menoa. Ja sitten vielä on nuo kaksi koiraa, josta toinen kulkee niin hiljaa ja hitaasti perässä, että unohtuu ovienkin taakse, ja toinen adhd versio, joka vilahtaa salamana laiturin nokkaan kun juuri luuli sen menneen sisälle.

Ensimmäinen yökin meni mielenkiintoisesti. Nukkumajärjestelyt ja paikat kun olisi hyvä vaihtua yön pimeinä tunteina. Sillä minä menen meistä ensimmäisenä nukkumaan, ja koirat valpastuvat pienenkin liikkeen kuullessaan. Oli se sitten isän yskäisy, Tikrun huokaus tai äidin kääntyily, Rafi on pystyssä nujertamaan suuremmankin vihollisen.

Yöllä sitten taas Mamma on kova kapuamaan ylös ja keittämään kahvia. Minä jo aamuyöstä olin huolissani, jos sitä nyt kahvituttaa ja tekisi mieli paria voileipää, ja se siellä aittassa kärsii nälästä. Melkein aloin yöllä tekemään sille voileipiä ja kahvia viemään termarissa sille oven taakse. Ja aamulla valittikin kun ei ollut nukkunut (äidin ja minun mielestä se ei vaan itse tajua nukkuneensa) ja oli miettinyt syntyjä ja syviä pitkin yötä.

Aamuyöstä siis tosiaan Mamma on yksi ensimmäisistä joka on heräämässä. Samoin isi. Molempien on saatava aamukahvinsa (ja Mamman voileipä) joten viimeistään siinä vaiheessa tuvassa käy pieni kolina ja kalina, mikä sekoittaa koiratkin, ja uhkaa herättää vieressä nukkuvan Tikrun. Meillä kun Mamma osaakin olla hiljaa aamuyöstä, tänään puheli jo yksikseen, ties kenelle. Salossa ollessani hän tekee samaa, selostaa ristikkoakin minulle aivan kuin olisin muka hereillä. Ja tietysti minä olenkin, mutta jos näytän nukkuvalta niin eikö sitten voi olettaa että nukun?

Tikrun herätessä menee televisio päälle ja kovemmat äänet. Minä vetäisin tässä vaiheessa vielä pieniä henkäyksiä sängyssä, mutta eihän siitä mitään tule kun korviin kantautuu puhe ja tulevan päivän puinti. Ja kun kuulee sanat ”koirille hei pitäisi antaa ruoka..” on viimeistään noustava. Jos minä en sitä olisi vahtimassa, antaisivat varmaan viikon ruoat kerralla, tosin herkkujakin täällä on saatu jo senkin edestä, ja vielä ennen aamupalaa! Ei vain meillä kotona tuollainen peli vetele.

Joten mitä saa kun yhdistää pari huoletonta, yhden huolehtivan, yhden hoosaajan ja yhden kontrollikummajaisen. Aivan, kasan kuuroja korvia ja toimintaa.

Ja kuka olikaan se kontrollikummajainen, täällä viittaa yksi punatukkainen tyttö. Minä kun olen jo pannut merkille kaiken missä mikäkin sijaitsee ja suunnitellut miten kaiken pitäisi mennä.

Mutta on täällä ihanaa, siitä ei ole pulaa. Mikäs olisi sen parempaa, kuin nauttia aamu tee ulkona auringon paistaessa ja kuunnellen sitä luontoa. Vaikka sitä hiljaisuutta kestääkin ehkä sen viisi minuuttia, on ne nautittavien arvoisia.

Viimeinen laulu

Nyt se sitten lauloi viimeisen laulunsa, siis laturini. Vuoden se kestikin teippikiinnityksillä, mutta nyt aamut saivat taas uuden käänteen ja järjestyksen kun sarjojen katsominen keittiössä ei onnistukaan. Onneksi iPhonessa on katsomo ja ruutu palvelu joka pyörittää osaa sarjoista.

On outoa aina hypätä pois tutusta rytmistä ja tavoista, mutta sanotaan että olisi joskus hyvä muuttaakin kuvioitaan. Sen pitäisi tuntua vapauttavalta, minua se taas ärsyttää. Ainakin tässä tapauksessa, muutokset eivät ole minun mieleeni. Toisille muutokset sopivat mutta minulle ei, minä menen muutoksista sekaisin ja kiukkuiseksi.

Millaiset muutokset saavat sinut sekaisin, tai oletko tehnyt muutoksia rutiineihisi joista ei aiheutunutkaan odottamaasi katastrofia?

Muutoksen tuulet, saamari että vihasin niitä. Miksi niitten piti tulla ja murskata kaikki? [Marian Keys – Mercy Closen mysteeri]

Reseptinä säännöllinen Salo

Näin herkän kun minun, ei pitäisi yrittääkkään aikatauluttaa liikaa arkeansa. Siitä varmaan se viimeaikainen väsymys ja ärtymys ovat johtuneetkin. Kun aamusta jo suunnittelee minuuttitarkan aikataulun päivän varalle, ei katastrofi pään sisällä ole kaukana. Ja kun korttitalo sortuu, niin sorrun minäkin.

Täällä Salossa on hyvä palauttaa mieleensä ja toimiinsa rutiinit ja rytmin. Aamulla suoraan nouseminen sängystä, eikä kyljen kääntäminen, auttaa saamaan päivän kunnolla käyntiin. Aamupala muuhun kuin puolenpäivän aikaan tuntuu omituiselta, mutta mielummin näin kun kilo porkkanoita puolen yön aikoihin.  Ja olen onnistunut olemaan jo kolme päivää karkkilakossa, tai ei lakossa niinkään, en vain ole ostanut saati syönyt. Olen huomannut jos jos kieltää itseltään jonkun täysin, sitä ratkeaa helpommin.

Katsotaan vaan miten paluu arkeen ensi viikolla loppujen lopuksi sujuukaan. Työrytmihän sekoittaa tietysti taas koko pakan. No, aina voi palata takaisin Mamman tykö kun arki hellittää.

Skippo tilanne 2-0

Pysähdys ja tyhjennys

Työvuorojen hypätessä illasta aamuun ja toisinpäin, menee väkisinkin vuorokausi rytmi, ainakin itselläni, täysin sekaisin. Vielä kun lisätään päälle töiden jokapäiväisyys ja pysähtymisen mahdottomuus tuntuu kuin eläisi samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Nukkuessakin palaa vain samaan päivään tai siitä mihin päivä jäi. Ja sitten lopulta kun koittaa vapaapäivä nukkuu reilusti yli puolenpäivän, ja tuntee siltikin väsymystä, on vain myönnettävä totuus. Sitä ollaan kipeänä, taas! Raivostuttavaa. Viime sairastelusta on kulunut vasta viikko! Ja taas sama tauti kaatoi minut, kuume!

Lääkäri höpisi jotain jälkitaudista, minä taas mietin päässäni että ei ei, ei nyt kun minulle luotetaan enemmän töissä ja saan tehdä vastuullisempia hommia.  

Torstaina vastasin koko kaupasta yksinäni monen summan kautta, ja yöllä jatkoin vielä unissani siitä. Piti vielä herätessä soittaa ja tarkistaa ettei uni ollut totta. Unessa siivoojat olivat jääneet lukkojen taakse ja liikkeen ovet avautuivat ja sulkeutuivat itsestään.

Nyt tosiaan taas kipeänä, eilen oli kuumetta tänään särkee vain kurkkua, ja inhottava niiskuttava nuha. Nuha voi tosin johtua myös siitepölyallergiasta, mistä muistuikin mieleeni että pitää käydä apteekissa hakemassa parit askit lääkettä. Voisinkohan tehdä nenävaihdon näin siitepölykauden ajaksi?

Hieman kyllä ärsyttää kun ulkona paistaa aurinko ja minä jaksan viedä koirat vain kulman taakse ja takaisin. Olisi edes lähistöllä joku puisto missä voisi vain istua ja antaa koirien pyöriä keskenään. Kohta teen aamulenkit niin, että lähden tunniksi tapiolan tai niittykummun koirapuistoon ihan vain istumaan että ainakin koirat saa tekemistä. Tosin Misa luultavammin vain istuisi minun vieressäni ja katsoisi minua kuin sanoen ”voidaanko me mennä jo kotiin ja sänkyyn?”

Onneksi on vanhemmat ja heidän takapihansa, siellä Rafi tykkää pyöriä (löysi yksi päivä hiiren raadonkin sieltä..) ja vieressä metsä johon voi mennä vain löntystelemään. Ei pelkoa pyöräilijöistä, autoista tai muista häiriötekijöistä.

Ja näin vielä lopuksi, ystävien ja perheenjäsenten ihanuus on myös se että itselläni käyttämättömät astiat ja tavarat pääsevät kiertoon ja saavat uuden kodin. Mammalle on mennyt valkoiset Teema –mukit ja äidille valkoiset Teema –kulhot, alkaessani kerätä harmaata väriä. Tuutikki otti isot lautaset ja kulhot mustaa Teemaa, sillä ne omassa käytössäni ne ovat aivan liian suuret. Siskolle meni nyt viikonloppuna mikro sekä leivänpaahdin, aiemmin on mennyt Iittalan HotCool –lasit. Ah ihanaa, kaapeissa on taas tilaa!

Jokainen sekunti on tärkeä

Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu herätä itsekseen. Siis että silmät aukeavat ilman mitään häiriötekijöitä, olo on levollinen ja raukea. Voi siinä venytellessä hieman hymyilläkin. Ja kuinka nopeasti levollisuus muuttuu pakokauhuksi huomatessaan herätyskellon unohtaneen kokonaan työnsä. Jos on vielä jotakin pelastettavissa, ja onkin herännyt vain vähän myöhemmin kun piti, jäljellä olevat minuutit vilahtavat silmien ohi, mitä kaikkea ehtii vielä tehdä?

Tällä tavallahan minulle kävi eilen. Onni onnettomuudessa en sentään myöhästynyt töistä, mutta heräsin vain tuntia ennen kuin siellä piti olla. Ja tosiaan se tunti vilahti silmieni ohi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen. Siinä ajassa pitäisi ehtiä viedä koirat ulos, pukea, syödä aamupala (haha joo hyvä  vitsi), ja naamioida itsensä niin että näyttäisi meikanneensa, eikä nukkuneensa meikit naamallaan. (Yritin käyttää tässä yhteydessä kuvastavaa sanaa yllä/päällä mutta se tuntui hassulta, voiko meikit myös olla alla?)

Töissä olin kuitenkin ajoissa, taskussa karkkia aamupalaksi ja vieressä mehupullo pitämään minut aktiivisena ainakin ennen ensimmäistä taukoa.

Tänään on herätty onneksi ajoissa, ja nyt aion nauttiakin hitaasta aamusta. Pesin jo naamani ja voisihan sitä repäistä ja pestä hiuksetkin! Oi että tätä ajankäytön ihanuutta.

Suuret muutokset

Elämässäni on tapahtunut hurja käännös, olen siirtynyt kirjoittamaan isolla kannettavalla ja pieni on keittiönpöydällä mistä katson sarjoja. Oma päätökseni tämä ei ole, isompi kone ei vain löydä langatonta verkkoa joten sen on oltava tässä, olohuoneessa tietokonepöydällä. Voi kyllä, minullakin on nyt sellainen.

Toisaalta tämä oma paikka rauhoittaa minut kaikesta, olen kuin Sinkkuelämän Carrie ikkunan ääressä. Tosin minulla ei sitä ikkunaa tässä ole, katselen juuri seinää mutta ainahan voin katsella parvekkeelta viereisiä puita samalla kun kirjoitan. Tai makuuhuoneen ikkunasta, josta näkyy viereinen kerrostalo. Ja kun kävin katsomassa tarkemmin mitä ikkunasta paljastuu, huomasin eräällä parvekkeella tietokonepöydän ja tietokoneen. Hahaa, jos laittaisinkin ikiomasta kesäsaunastani itselleni sopivan kirjoitusympäristön? Se kaatuisi vain aika nopeasti talven tullessa, oli lasitettu parveke tai ei.

Noniin nythän tässä kävi taas niin, minun piti lähteä kauppaan nyt vapaapäivän kunniaksi, mutta jumahdin tähän vaikka piti kirjoittaa vain pari sanaa.

Mutta minulla on nyt siis oma soppeni, paikkani, luolani, hoodini –miksikä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Ehkä kirjoittaminenkin alkaa taas rullata, kun tietokoneen ruudulta ei löydy muita häiriötekijöitä. 

Syksy alkaa s-marketilla

Mistä tietää tulleensa vanhaksi? Kun kahvikeskustelussa vertaillaan wc-paperin hintaeroja. Kyllä, tästä me keskustelimme Tuutikin kanssa viime vierailullani. On puheenaiheet pikkasen muuttuneet sitten ensitapaamisten, silloin puheenaiheena oli tietenkin *tirks* pojat.

Nautiskelin tosin siinä kahvin lomassa myös Tuutikin pojan (ja miehen) tekemää rotatuillea. Vai kirjoitetaanko se ratatuille? Menee elokuva sekaisin ruoan kanssa.

::Iltasanomat 01.09.2012::

Tiistaina takaisin töihin vuoden tauon jälkeen, olo kuin ekaluokkalaisella eturivissä, jännittää. Sormien kynnetkin syöty jo niin verille että kehtaako niiden kanssa julkisilla paikoilla edes näyttäytyä. Työ ei onneksi ole sen haastavampaa aluksi kuin perus kassatyöskentelyä, mutta apua jos en muistakaan mitä nappia pitikään painaa?

Haisulin kanssa ollaan jo mietitty ja suunniteltu miten tauoilla, mitä ehtisin siinä syömään ja mitä on muistettava ottaa mukaan. Eilen käytiin äidin kanssa kaupassakin ostamassa minun kaappiini niitä eväitä, ja selkä vääränä kannoin niitä illalla kotiin. Mielestäni jääkaappi oikein pursusi tavaraa, mutta kuvan mukaan Haisuli totesi sen olevan vieläkin liian tyhjä. Vanhempieni jääkaappi tosin taisi jo mennä täysitestistä läpi, ehkä?

::Vanhempien jääkaappi::

::Kassikaupalla tavaraa::

::Oman kaapin ylikuormitus::

Tänään onkin vierailtu taas Tuutikin ja poikien luona, käyty vanhemmilla katsomassa viikonlopun ohjelmia pois. Kotimatkalla käytiin vielä hakemassa Misan kanssa postista paketti, jossa vierähtikin mukava aika kun moni muukin oli päättänyt tulla asioimaan sinne juuri silloin. Noh, odoteltiin siinä kuitenkin ja sitten vain kotiin, paketti auki josta paljastui kahdet farkut, (oli muuten ihanat ja juuri sopivat, vaikka olinkin valmistautunut palauttamaan ne suoraan) iltapala kulhoon ja sänkyyn.

Jos vaikka sitä jännitykseltä saisi untakin, onneksi myös pupu cami on huomenna töissä. Aijai ihana arki, rutiinit ja elämä, sinua onkin jo odotettu!

Sekoittava urheilu

Minä ja äitini emme ole koskaan olleet mitään urheilun katselijoita. Se ei juuri ole liikuttanut meitä, ja ihmettelemmekin aina yhdessä kuinka Mamma jaksaa joka kesä katsella kalevalan ym kisat. Mutta nyt ovat Olympialaiset sekoittaneet meidänkin rytmin ja arjen. Nimittäin tv-ohjelmiston puolelta, ei ne kisat edelleenkään meitä kiinnosta. (Ellei hienoja Lontoon maisemia näytetä.)

Meillä on nimittäin ollut tapana yhdessä katsoa (silloin kun Tikru ei ole hoidossa) äidin nauhoittamia sarjoja ja samalla napostella. Ensin jo kesä oli vaikea ottaa vastaan, sillä Emmerdale jäi tauolle sekä Komisario Lewis. Sokkokokkiakin saamme odottaa syksyyn asti.

Onneksi kesä sunnuntaihin saatiin taas takaisin Neiti Marple ja ainakin osa yhteisrutiinista oli pelastettu. Mutta Neiti Marplekaan ei riitä katsottavaksi kuin yhdelle päivälle, ja nyt Olympialaisten vuoksi toinen ohjelmamme IsäMatteon tutkimuksia, on jäänyt pois ohjelmistosta. Nyt olemmekin pulassa ja on keksittävä jotain korvattavaa vielä viikoksi.

Äitillä on sentään vielä Lemmen viemää sarjansa, josta minä en enää ole saanut kiinni. Tosin tällä viikolla alkaa Top Chef Mestarit, saisikohan äitin koukutettua siihen? Sainhan minä sen lopulta koukutettua Masterchef suomeenkin.

Muistamisen merkki

Kun päivissä ei ole rytmiä, todellisuus ja unimaailma sekoittuvat helpommin toisiinsa. Miettiköhän ihmemaan Liisa oliko se unta vai totta kun putosi kaninpesään. Tulipahan mieleen että se kirja pitikin lainata kirjastosta.

Muutama yö sitten näin unta että rappukäytävän ilmoitustaulu oli siivottu, se oli aivan tyhjä. Aamulla ulkoilemaan lähtiessä olikin pohdittava tovi, olenko todellisuudessa vai unessa, kun ilmoitustaululla olikin papereita. Ja viime yönä olin syöttänyt isille muumisuklaapatukan, nyt aamulla se oli vieläkin eteisessä. Lisäksi ihmettelin miksi minulla on punaista sormissani, kunnes muistin eilen lakanneen kynteni. (Hyvä lakata kynsiä joita ei edes ole.)

Joskus on vedettävä rasti seinään kun olen ottanut lääkkeeni, vain jotta minulla olisi todistusaineistoa. Jos vaikka epäilen myöhemmin tekemisiäni. Kun vaan muistaisi välillä mikä rasti olikaan se tämänpäiväinen. Vai oliko sitä edes.

Onneksi sentään kirjan lukeminen ja ristikoiden täyttäminen onnistuvat. Ne eivät vaadi muistamista, kirjassa oikeaa kohtaa on näyttämässä kirjanmerkki ja ristikoissa kynä on merkannut jo aivojeni ratkaisut.

Ei kolmea ilman kahta

Viikonloppu on ohitse ja normaali arki on taas aloitettava. Eli siis tämä normaali lusiminen sohvalla/sängyssä. Arki eroaa viikonlopusta vain sillä että saan välillä nukkua (siis lojua) sängyssä pidempään. Välillä koen epäonnistuneeni jos aloitan päiväni aivan liian aikaisin. Ja ehkä päivät menevät kukin aivan niin kuin edellinenkin päivä. Ei mitään muutoksia, ei stressiä, ei mitään miksi pitäisi huolehtia. Muuta kuin Misan ulkoilutus. Tosin onhan se kiva kun vaatelapussa ja vaa-assa toisinaan vilahtaa samanlaisia numeroita. Harmi vain ettei kengännumeroaan voi pienentää.

Mutta viikonlopusta.

Nyt on nähty Nälkäpeli, joka osoittautui ihan kelvolliseksi. Ehkä olisin odottanut enemmän, jos kirjat olisi tullut luettua. Nyt se oli sellainen, katsottava. Imi mukaansa vaikka alku olikin pitkäveteinen ja hieman sekava.

Nyt on testattu picnikin uudet salaatit. Tai uudet ja uudet. Pari täytevaihtoehtoa poistunut ja salaattipohjaan tullut muutoksia, pähkinöiden osalta paremmat –sillä ne poistuivat, mutta siihen se jäikin. Mielestäni salaatissa kuuluisi olla kurkkua ja tomaattia luonnostaan, eikä vain salaatinlehteä. Tosin pakko myöntää, olen jo aika lailla kyllästynyt salaattiin.

Nyt on testattu Mc’donaldsin kalahampurilainen, voiton vei kyllä Hesburgerin versio. Sämpylä oli sileä kuin vauvan peppu. Harmi vain että vauvan pepussakin on enemmän täytettä kuin tuossa mäkin hampurilaisessa.

Huomasin myös viikonloppuna omistavani aivan liikaa takkeja. Nyt kun sain hankittua sen kadotetun nahkatakin tilalle korvaavan, en tiedä mitä tekisin tuolla toisella. (Mainostus: Onlyn musta xs nahkatakki myytävänä 20€) Sitten löysin vielä vanhan kevät/syystakin hyllyltäni ja lopulta siitä tuli koiranulkoilutus takki. Jännittyneenä odotan kuinka monta ylimääräistä takkia löydän sitten kun ilmat lämpenevät ja kaivan kesätakkini esille.

No onpahan ainakin jotain mitä jännittää kesän koittaessa. Ehkä tämä tasapaksuinen arkikin olisi loppunut siihen mennessä.

Saisi vain tulla nopeammin. 

Säännöt tavoiksi

Minulla on sääntöni, aivan kuten kaikilla muillakin. Niitä voi myös kutsua kontrolloinniksi tai itsensä vahtimiseksi. Lapsikin tekee heti tuhmuuksiaan jos ei sitä vahdi, niinhän sanotaan, joten varmaan minäkin, jos minä en itseäni vahtisi ja asettaisi sääntöjä. Kuka ottaa selvää leikkiikö lapsi ilman valvontaa vain rauhallisesti ja sääntöjä noudattaen.

Voihan näitä kutsua myös tavoiksi, rutiineiksi, käyttäytymismalleiksi, lapsena opittuina tai vanhempina itselleen kehitettyinä.

Katukivetyksen ruuduille ei saa astua.

Varjoon mentäessä on pidätettävä hengitystään.

Oikea kenkä laitetaan jalkaan aina ensin.

Sohvan oikea puoli on parempi puoli istua.

Muistan kun näin pikkutytön syömässä hampurilaista mc’donaldsissa ja hän ei tykännyt hampurilaisen sisällä olevasta ketsupista. Ranskalaiset kuitenkin hän söi ketsupin kanssa. Kun kysyin asiaa häneltä hän tokaisi vain ketsupin kuuluvan ranskalaisille. Kun vielä ihmettelin hänen tapaansa, loi hän minuun halveksuvan katseen ja sanoi hyvin hitaasti, kuin vähäjärkiselle; ”Eihän ketsuppi nyt hampurilaisessa voi olla kun se on ranskalaisilla, ei sitä voi kahta kertaa olla”.

Tuntuipa tyhmältä, sehän oli täysin päivänselvä asia.

Onhan minullakin tapoja jotka, no, tuntuvat minusta vain oikeilta. Minun käteeni kuuluvia toimintamalleja. Moni liittyy ruokailuihin, kuten etten mielelläni söisi kahta ruokaryhmää (kasvikset - liha/kana/kala/soija - peruna/pasta/riisi/leipä ym) enempää saman aterian aikana. Ja luumut on pilkottava viilin seassa ensin, ennen kuin sitä voi ruveta syömään.

Mutta on myös muitakin, joita minun on vaikea rikkoa. Misan panta on laitettava aina pään alta vasemmalta oikealle, sukat pitää pukea ennen housuja, puhtaat vaatteet sijoitetaan aina pinon alimmaiseksi jotta kierto säilyy. Kirja sarjat (esim. Tiina-sarja) on luettava oikeassa järjestyksessä, eli siinä milloin ne ovat ilmestyneet. Ei sikin sokin osa kerrallaan.

Kirjoihin muutenkin on tullut tietyt rutiinit ja säännöt, jotka joskus ärsyttävätkin, mutta niitä ei voi rikkoa. Jos omistan kirjailijan yhden kirjan, ja pidän siitä, on minun saatava kirjailijan muutkin teokset, samassa muodossa. Siis pokkarina tai sidottuna. Ne eivät voi olla sekaisin kumpiakin, elleivät ole eri sarjaa kuten esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjat. Himoshoppaajathan on kirjasarja ja kevyttä lukemista, joten ne kuuluu olla pokkareina. Ja sitten taas Kinsellan 5muuta ilmestynyttä kirjaa kuuluu olla sidottuina, eli siis oikeina kirjoina. Miksi?

No.. koska se vaan kuuluu niin.

Ärsyttää vain etten voi hallita kirjojen kokoa, niiden paksuutta sekä korkeutta. Niiden vuoksi olen tuhlannut monia päiviä asetellessani niitä oikein ja oikeille hyllyille jotta kaikki mahtuisivat seisomaan esiin. Kivoimmat kirjat täytyy tietenkin olla näkyvimmällä paikalla, ja sen vuoksi revinkin hiuksia päästäni miettiessäni Harry Pottereiden sijaintia. Ne ovat niin (ihanan) paksuja etteivät kaikki mahdu seisomaan siinä kapeassa hyllyssä missä muut kivat kirjat ovat. Mutta en voi myöskään laittaa niitä toiseen hyllyyn, on kuin luokittelisin ne alempaan kastiin.

Ja sitten Marian Keyes päätti julkaista uuden kirjansa eri korkuisena kuin vanhat! Menetän vielä yöuneni kirjojen vuoksi ellei kirjahylly ehdi sitä ennen haljeta kun hakkaan päätäni siihen niin useasti.

Inhottavaa kun on tietty visio miten asia kuuluisi mennä niin että siitä tulee rutiini, tapa, pakko ja kukaan muu ei noudata sitä.

Ajatushaavi hukassa

Aika vierähtänyt taas niin nopeasti, että olen päivissä sekaisin. Toisaalta päivätkin kietoutuvat yhteen samoine kaavoineen ja ajatuksineen, joten onko sillä suurempaa merkitystä onko maanantai vai torstai? Kuitenkaan en tee asialle mitään, suoritan vain jokaista päivää. Aivan kuin minulla olisi lista joka kertoo päivärytmini; herää, vessa, teekuppi, koiran ulosvienti, aamupala, emmerdale jne.

Minulla on lista suorittamattomista asioista, ennen ne olivat laskunmaksamiset ja siivoamiset, nykyään ne ovat jo niinkin pieniä (mutta vaikeita) kuten tekstiviestin lähettäminen. Hävettää, kaduttaa ja hämmästyttää kun yhteydenpito ihmisiin on jäänyt vähemmälle.  Ihmisiä joita kaipaan ja rakastan, jotka ovat mielessäni kokoajan.

Ehkä se on helpompaakin heille, tämä –tämä jokin tilanne. Eihän minulla juurikaan ole uutta kerrottavaa ja kohteliaisuudesta vastaan kliseisesti ’kiitos hyvin’, kun kysytään kuinka voit. Kun vain tietäisin miten minä voin. Mitä minä odotan, mistä minä innostun, miksi minä suutun, milloin minä itken? Kohautan vain olkapäitäni enkä tiedä mitä sanoa. Tässähän minä vielä seison, tarvitseeko minun sanoakin jotain?

Ennen kirjoitin kovinkin paljon, nykyään sanat pyyhkiytyvät nopeammin mielestäni kun ehdin edes ajattelemaan niitä. Laukkuni on täynnä pieniä muistiinpanoja, lauseita ja sanoja joiden tarkoituksesta en enää myöhemmin saa kiinni.

13,6 ajatusta vailla järkeä. Kuinka paljon sitä mahtuukaan alle 160cm pitkään ihmiseen ilman oksan- tai ajatuksentynkää, mihin voisi jäädä roikkumaan.

Näin selkein ajatuksin onkin hyvä mennä hoitokokoukseen.

Miten oot voinu?

*olankohautus*

- No tässähän tämä..

Ajatusten punnituksilta piilossa

Mitä ihmettä mä teen?  Ajattelin vielä viime viikolla että ’joo päiväosastoa vois kokeilla vielä kerran’. Eilen tuli soittoa ja mä panikoin jo kun pupu metsästyskaudella. Alkaisi siis suoraan jo maanantaina. Mun mieli huutaa että en ole tarpeeksi laiha valmis vielä menemään sinne, ruokamäärät ovat liian isot, ite ottaminen tarkoittaa että otan liikaa ja vielä pitäisi osallistua torstaina ruoanvalmistukseen.

Voitaisiinko tehdä jotain missä ei ole riisiä, pastaa, kamalasti perunaa tai lohta? Voidaanko tehdä uunikasviksia ja vaikka hedelmäsalaatti tai kiisseli?

Haasteita on ollut jo itse kotona oleminen joten pystynkö ottamaan niitä lisää?

Ruokamäärät tosiaan tuntuvat kotona jo isoilta, ja eilen olin vetämässä itseni jojoon kun syötiin äidin kanssa lounasta. Tuntu että kaikki sen jälkeen oli liikaa, ei auttanut vaikka ajatuksissani yritin saada syötyä ruokaa paremmaksi.

Älä huoli, et kuitenkaan syönyt riisiä tarvittavaa määrää, suurin osa lautasesta oli vain kasviksia. Älä huoli vaikka söit Brandonia vahdittaessa pari näkkileipää, näkkileipä vastaa kuitenkin vain puolikasta leipää. Älä huoli.. älä huoli..

Kotona kun aloin laskeskelemaan päivän ruokasaldon huomasin syöneeni listan mukaan vain lounaan ja välipalan verran. Joten miten minä tulen kestämään kokonaisen listan?

Sitten alkaa ajattelemaan josko sittenkin se alakerta? Ei tarvitsisi joka aamu herätä lumituiskuun viemään koiraa kiireellä ulos. Ei tarvitsisi palella pysäkeillä. Ei tarvitsisi itse ottaa ruokaa vaan ruoka odottaisi minua. Voisin mennä jokaisen ruoan jälkeen nukkumaan omaan huoneeseen, pääsisin taas halaamaan maailman parasta hoitajaa..

Ja pum, ikävät asiat täyttävät mielen saman tien; ei ulkoiluja, ei omaa vapautta, pullat viikonloppuisin, iltapalat joka ikinen ilta, ei emmerdalea aamupalan aikana, ei viilipurkin heittämistä koiralle. Vain se paha olo ja ahdistus.

Miksi ylipäätänsä sitten menisin? Jaa-a, sitä nyt itsekin olen miettinyt. Josko vielä katsoisi yhden viikon eteenpäin, tai kaksi. Kokonainen kuukausikin olisi hyvä, tai kaksi. Sitten kun olen valmis, milloin ikinä se onkaan, mutta ei –ei vielä.

Katsotaan maanantai vielä rauhassa, tiedossa on kuitenkin vain kolme ruokailua sillä hoitajilla on koulutustilaisuus joten pääsemme aikaisemmin kotiin. Maanantaina punnitsen pystynkö, osaanko, jaksanko, tarvitsenko? kysymyksiä paremmin.

Nyt punnitsen vain sitä piiloutuako takaisin peiton alle vai keittää toinen kuppi teetä. Elämä on vain täynnä kysymyksiä ja valintoja, mutta miten valita juuri se oikea?

Äänettömien kirousten huuto laulaa aamulla

Voi pirhana, perhana ja paska.

Olen omituinen mulla on omat rutiinini ja aamu on vielä sellainen mistä en haluaisi luisua. Turkissa jouduin kokemaan tämän ihanuuden rikkoutuvan ja luulin sen olevan viimeinen kerta pitkään aikaan. Mutta ei.

Kerrataanpas rutiinia. Aamut on mun omaa hiljaista aikaa, yks kuppi teetä, sarjojen katsomista digipoxilta ja Misan vieminen ulos. Sitten siirrytään keittiöön syömään aamupala, siihen kuuluu viili ja 3 kuivattua luumua sekaisin. Mahdollisesti myös pöytäkoneen kanssa katsotaan eilinen Suurin pudottaja/Emmerdale/Salatut Elämät. Ja tämä voi tapahtua vain keittiön pöydän ääressä. Jos en katso sarjaa sitten luen kirjaa. Hiljaisuudessa. (Tai no tietokoneen taustahälinä). Mutta pöydän ääressä on syötävä ja luettava. Mahdollisesti vielä ristikkolehteäkin täyttäen. (Kyllä teen montaa asiaa samanaikaisesti, tästä voi ymmärtää miksi aamupalani kestää yleensä tunnista toiseen.)

Mutta nyt, mutta nyt! Argh. Olen mammalla Salossa ja joka aamu, joka aamu olen joutunut luistamaan jo hiljaisuuden rutiinista, mutta pöydässä omalla paikallani olen saanut syödä aamupalan. Eilen serkkuni Vilma tuli myös yökylään ja nyt rutiinini on rikottu! Nuo kaksi hävytöntä pelaavat korttia pöydän ääressä ja minä joudun syömään aamupalani olohuoneessa sängyssä! Ei tämä toimi. 

Ei ihmekkään että ulkona sataa, luontokin tietää että tänään voi tulla vain huono päivä. Yritetään nyt syödä perhanan aamupala ilman hiljaisuutta ja pöytää. Argh. 

Tai sitten odotetaan 10min kunnes Tunteet ja tuoksut alkaa, niin tuo mamma siirtyisi telkkarin ääreen. Kyllä, odotetaan. Muu ei ole mahdollista. Minähän en aamupalaani sängyssä syö. Ei tässä voi edes lukea. 

Alkakoon maailman pisimmät kymmenen minuuttia. Sillä aikaa vois vaikka keittää uuden kupin teetä.