Kirje 0.2

Olen alkanut enemmän näkemään öisin harhoja, ja sitä myöten pelkäämään yksin jäämistä. Öisin herään ääniin ja olen varma että ikkunan takana seisoo joku, joskus palaan takaisin uniin jossa ikkunan takana näkyy selkeä hahmo joka paljastuu välillä ties miksikin. Viime yönä se oli turvapalvelun mies joka oli tulossa tarkastamaan hälyttimiä. Olen selkeästi unen, kunnon sellaisen, tarpeessa. 

Juuri heränneenä ihminen on niin sekaisin että todellisuuden ja kuvitelman raja on niin pieni, että jollei pääse nopeasti rajan yli takaisin todellisuuteen, ahdistus on aivan kiinni sinussa.  Avuttomuuden tunne vetää jalat alta ja hengen haukkomaan, miettimään vaihtoehtoja, avaanko verhot, menenkö takaisin peiton alle, kenelle soitan. Monesti olen jo kännykkä kädessä valmiina valitsemaan numerosi, mutta parin järjen henkäyksen jälkeen lasken sen alas.  Enemmän kuin hahmoa verhon takana pelkään sitä, etten saisi sanaa suustani jos vastaisitkin, mitä edes sanoisin?  ”Apua minua pelottaa olla yksin, en tiedä kelle muulle soittaisin?" Saisinko sittenkään sanottua sitä mitä tunnen, löisinkö luurin korvaan kun ylpeys tulee tielle. Ihan kuin siinä vaiheessa edes ylpeyttä olisi. 

Tosin olen aina ollut sellainen, mieluummin annan sarjamurhaajan hyökätä kotiini kuin häiritä jotakin keskellä yötä vain sanoakseni anteeksi.

Herääminen

Hei, täällä taas, tuliko jollekin ikävä?

Miksi minusta ei sitten ole kuulunut mitään, noh tuntuu hassulta sanoa näin mutta minua on väsyttänyt. Tai no pikemminkin uupumuksesta ollut kyse. Töissä kun tekee nykyään muutakin kun vain istuu kassalla, niin kotiin päästyään hyvä kun jaksaa lähteä viemään koiria ulos. Kesälomaakin tänä vuonna oli kertynyt vain neljä päivää joten ei siinäkään levätty. Muutenkin on ehkä liikaa yrittänyt täyttää vapaapäivätkin kaikella mahdollisella mitä muuten ei ehtisi, niin lepo, öö jossain se kai ajatuksen tynkänä kulki mukana. 

Iltaisin vielä kun väsymykseen lisää kirjoittamisen tuomat paineet, olen vain siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista. Eihän minulla ole enää mitään tarjottavaa nykyisten bloggaajien maailmassa. Mitä mielenkiintoista kerrottavaa minulla on? 
"Olinpas töissä, huhhuh aktiivisuusmittarin mukaan päivän aktiivisuus on suoritettu jo ensimmäisen työtunnin aikana.. Tulipas taas sitä karkkia.. Oi tilasin tällaisiä valikoimaan, menivät viikossa!"

Ja sitten vielä kun olisi visuaalisesti ihanaa lisätä joku kuva, mutta missä ajassa (ja millä naamalla!!) minä ehdin kuvia ottamaan, töissä en ainakaan ja kolmen koiran kanssa kulkiessa se kamera harvoin pysyy edes kädessä. Siellä se on kotona kiltisti odottamassa niitä parempia päiviä. 

Edelleenkin on vain kiitettävä niitä jotka ovat jaksaneet riippua roikkua mukana, vaikka minä olenkin väsymyksen vuoksi menoja joutunut perumaan ja muutenkin unohtanut vastava viesteihin ja kuulumisten kyselyihin. 

Mutta, nyt kun alan tasapainoilemaan edes pikkasen elämän työn ja arjen välillä, voisin edes yrittää. Haittaako ketään jos kirjoitus takkuilee ja kuvia ei ole? Tai ylipäätään *kopkop* onko siellä ketään?

Ja tietysti, eihän tämä auringonkaan puute auta yhtään asiaan! Minä tarvitsen aurinkoa energiaksi. Aurinko, valo, lämpö, se loiste tänne kiitos. Jooko, pliis. 

ps. Minut löytää myös sosiaalisten palveluiden (instagram, snapchat) merestä nimellä miramyy. 

pps. Ja pikkaisenko minua ärsyttää kun kirjoitan bloggerin kautta suoraan niin ulkonäöllisesti se ei ole samanlainen kuin aiemmat kirjoitukseni ja väritkin tahtovat temppuilla kanssani. ARGH

Unimaailma

Näin sinusta taas unta

Miltäköhän tuntuisi saada tuollainen viesti, ja miten melkein toisella puolella maailmaa siihen reagoitaisiin.

Minä odotin sinua pitkään ja turhaan

Viimeksi tosin taisi olla niin että sinä jouduit odottamaan minua turhaan.

Samassa unessa kaadoin kolikkoni bussikuskin syliin ja siskoni pidätettiin vain koska seisoi väärässä paikassa.

Osa unista unohtuu saman tien ja toiset taas jäävät kalvamaan mieltä koko päiväksi. Varsinkin itseäni kalvasi tuo kolikkojen pudottaminen, unessa annoin mennä hymyn kanssa mutta valveillani jo mietin paniikissa paljonkohan katosi ja miten sen merkkaan kirjoihini.

Sanotaan että unet tulevat alintajunnasta, että öisin käsittelee ehkä tietämättäänkin asioita jotka vaivaavat päätä. Joskus niissä palaa edelliseen päivään tai tulevaan, mutta mitä kertoo uni jossa taivaankappaleet putoavat ja nousevat takaisin taivaalle?

Suistun painajaiseen ja havahdun siitä monta kertaa vain huomatakseni, että edessä on entistä pahempia kauhuja. Kaikki mitä pelkään, ja sekin mitä pelkään muiden puolesta, näyttäytyy niin yksityiskohtaisen elävänä, etten osaa pitää sitä muuna kuin totena. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

Pysähdys ja tyhjennys

Työvuorojen hypätessä illasta aamuun ja toisinpäin, menee väkisinkin vuorokausi rytmi, ainakin itselläni, täysin sekaisin. Vielä kun lisätään päälle töiden jokapäiväisyys ja pysähtymisen mahdottomuus tuntuu kuin eläisi samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Nukkuessakin palaa vain samaan päivään tai siitä mihin päivä jäi. Ja sitten lopulta kun koittaa vapaapäivä nukkuu reilusti yli puolenpäivän, ja tuntee siltikin väsymystä, on vain myönnettävä totuus. Sitä ollaan kipeänä, taas! Raivostuttavaa. Viime sairastelusta on kulunut vasta viikko! Ja taas sama tauti kaatoi minut, kuume!

Lääkäri höpisi jotain jälkitaudista, minä taas mietin päässäni että ei ei, ei nyt kun minulle luotetaan enemmän töissä ja saan tehdä vastuullisempia hommia.  

Torstaina vastasin koko kaupasta yksinäni monen summan kautta, ja yöllä jatkoin vielä unissani siitä. Piti vielä herätessä soittaa ja tarkistaa ettei uni ollut totta. Unessa siivoojat olivat jääneet lukkojen taakse ja liikkeen ovet avautuivat ja sulkeutuivat itsestään.

Nyt tosiaan taas kipeänä, eilen oli kuumetta tänään särkee vain kurkkua, ja inhottava niiskuttava nuha. Nuha voi tosin johtua myös siitepölyallergiasta, mistä muistuikin mieleeni että pitää käydä apteekissa hakemassa parit askit lääkettä. Voisinkohan tehdä nenävaihdon näin siitepölykauden ajaksi?

Hieman kyllä ärsyttää kun ulkona paistaa aurinko ja minä jaksan viedä koirat vain kulman taakse ja takaisin. Olisi edes lähistöllä joku puisto missä voisi vain istua ja antaa koirien pyöriä keskenään. Kohta teen aamulenkit niin, että lähden tunniksi tapiolan tai niittykummun koirapuistoon ihan vain istumaan että ainakin koirat saa tekemistä. Tosin Misa luultavammin vain istuisi minun vieressäni ja katsoisi minua kuin sanoen ”voidaanko me mennä jo kotiin ja sänkyyn?”

Onneksi on vanhemmat ja heidän takapihansa, siellä Rafi tykkää pyöriä (löysi yksi päivä hiiren raadonkin sieltä..) ja vieressä metsä johon voi mennä vain löntystelemään. Ei pelkoa pyöräilijöistä, autoista tai muista häiriötekijöistä.

Ja näin vielä lopuksi, ystävien ja perheenjäsenten ihanuus on myös se että itselläni käyttämättömät astiat ja tavarat pääsevät kiertoon ja saavat uuden kodin. Mammalle on mennyt valkoiset Teema –mukit ja äidille valkoiset Teema –kulhot, alkaessani kerätä harmaata väriä. Tuutikki otti isot lautaset ja kulhot mustaa Teemaa, sillä ne omassa käytössäni ne ovat aivan liian suuret. Siskolle meni nyt viikonloppuna mikro sekä leivänpaahdin, aiemmin on mennyt Iittalan HotCool –lasit. Ah ihanaa, kaapeissa on taas tilaa!

Jokainen sekunti on tärkeä

Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu herätä itsekseen. Siis että silmät aukeavat ilman mitään häiriötekijöitä, olo on levollinen ja raukea. Voi siinä venytellessä hieman hymyilläkin. Ja kuinka nopeasti levollisuus muuttuu pakokauhuksi huomatessaan herätyskellon unohtaneen kokonaan työnsä. Jos on vielä jotakin pelastettavissa, ja onkin herännyt vain vähän myöhemmin kun piti, jäljellä olevat minuutit vilahtavat silmien ohi, mitä kaikkea ehtii vielä tehdä?

Tällä tavallahan minulle kävi eilen. Onni onnettomuudessa en sentään myöhästynyt töistä, mutta heräsin vain tuntia ennen kuin siellä piti olla. Ja tosiaan se tunti vilahti silmieni ohi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen. Siinä ajassa pitäisi ehtiä viedä koirat ulos, pukea, syödä aamupala (haha joo hyvä  vitsi), ja naamioida itsensä niin että näyttäisi meikanneensa, eikä nukkuneensa meikit naamallaan. (Yritin käyttää tässä yhteydessä kuvastavaa sanaa yllä/päällä mutta se tuntui hassulta, voiko meikit myös olla alla?)

Töissä olin kuitenkin ajoissa, taskussa karkkia aamupalaksi ja vieressä mehupullo pitämään minut aktiivisena ainakin ennen ensimmäistä taukoa.

Tänään on herätty onneksi ajoissa, ja nyt aion nauttiakin hitaasta aamusta. Pesin jo naamani ja voisihan sitä repäistä ja pestä hiuksetkin! Oi että tätä ajankäytön ihanuutta.

Kalorikarkuri

Näin taas osastounia, niitä on viimeaikoina hypännyt unimaailmaani aina tasaisin väliajoin. Hauskaa tässä unessa oli se että kännykällä pystyi katsomaan ruokalistoja, ja kuten ravintolassa sain valita sieltä kännykän avulla mitä söisin. Harmi ettei itse ruoat muistu mieleeni, vain tämä tapa jonka piti helpottaa ateriointia.

Unia tai ei siitä ajatusmaailmasta jota se takoi päähäni vuosi sitten päivittäin, ei pääse pakoon. Siis kaloreista puhuminen, liikunnallisuus, terveellisyys ym. laihdutushöpinät. Ei pääse ei. Ne iskevät silmiin kun kiertelen kaupassa missä tahansa osastolla, ne tunkevat korvaani kun olen töissä, joskus ne jopa syynätään suoraan eteeni asiakkaan toimesta, siitä kuinka tuota ja tuota ei pitäisi syödä. Ja voivotellaan suureen ääneen kun ostetaan taas suklaapatukka. Naureskelen asiakkaan mukana ja rupattelen niitä näitä, mutta kun asiakkaan silmä välttää nappaan minäkin karkin taskustani. Voi apua, kassakin on heikko.

Ennen ajattelin että kukaan normaali ihminen ei edes tietäisi mitä ruoka sisältää kalori –yms määriltään. Mutta kun asiakkaatkin luettelevat päivänsyömisiään grammojen ja kaloreiden tarkkuudella, on pikkasen alkanut hämärtymään normaali maailma. Tai siis, sittenhän se on jo normaali maailma. Että vaikka haluaisi sulkea korvansa niiltä, ei voi, sillä se taas ei olisi normaalia. Nykymaailmaan kuuluu tietää kaikki mitä ruoka sisältää, mitä se saa aikaan, ja ennen kaikkea miten sen saa pois.

Joten turha yrittää edes juosta karkuun, sillä kuinka kovaa ikinä juokseekaan, tai minne päätykään, se odottaa aina siellä. Todellisuus jolta ei voi paeta. Muu maailma.

Puuroutuneita unia

Unet on välillä outoja. Okei aina. Ainakin omani. Jotenkin ne kuitenkin tuntuvat liittyvän juuri sen hetkiseen elämääni, ja viime yönä olinkin unessani kokeilemassa töihin paluuta. Olin ensimmäisenä paikalla, aamuvuoro kun oli ja laskeskelin kassakaappia. (Mitenköhän sinnekin olin päässyt?)

Lopulta kun toiset tulivat (ihmeen paljon ihmisiä aamuvuorossa ajattelin) katsoivat jokainen heistä minua päästä varpaisiin ja takaisin. Kävin pomolta kysymässä menenkö auttamaan leipäkuormien purkamisessa vai jotain muuta. Hän katsoi minua pitkään ja tokaisi, ”sun on ensin syötävä puuro ennenkuin aloitat työt”. Mietin ettei minulla mitään puuroaineita mukana ole että mitä minä sitten muka tekisin. En voi teetäkään keittää kun ei ole maitoa. Ja siinä samassa huomasinkin taukohuoneen pöydällä olevan ties millaisia aamupalatarvikkeita, muroista leipiin, maidoista viileihin, hedelmistä kasviksiin ja tunsin kuinka silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. Ei, ei puuroa.

Olisin tahtonut ottaa unessani muroja mutta pomo oli käskenyt puuroa ottamaan joten en uskaltanut edes koskea muroihin. Otin eteeni n. puolen desin kokoisen kulhon ja laitoin siihen puurohiutaleita. Ja istuin siinä. Halusin töihin ja siinä minä istuin kuppi edessäni. Apulaispäällikkökin tuli tarkastamaan että kai pomo sanoi minulle puurosta, minä olin vain joo ja näytin kuppiani.

En tiedä sainko syötyä puuroni ja miten minun töihin paluuni jatkui sillä heräsin. Hetki oli mietittävä oliko se todella tapahtunut. Ja uskaltaako sitä edes astua jalallaan töihin edes puhumaan töihin paluusta. Yritin eilen jo päästä töissä käymään katsomassa pomoani mutta ahdistuskohtaus autossa ei päästänyt minua kääntymään töihin meneville teille.

Onneksi meillä töissä on aina niin kiire ja hoppu ettei siinä kukaan ehtisi edes vahtia kenenkään syömisiä. Kunhan ollaan ajoissa paikalla ja tehdään työt mahdollisimman nopeasti valittamatta. Vain tehot ovat työtä tärkeämmät.

Pakollinen elämänkaari?

Minusta on epäreilua että se uni olikin totta kun heräsin.

Unia on aina vaikea muistaa, saati käsittää, herättyään. Viime yönä näinkin sekavia unia, olin vuoroillani vanhempieni laatikossa, töissä, pakoilemassa ilmapalloja. Yhtenä hetkenä myös tiesin ettei seuraavaa hetkeä tule ja mitä päätin tehdä, tanssia ympyrää sadettimen ympärillä, ilman pelkoa. Tein sitä joskus pienenä lapsena, juoksenneltiin kavereiden kanssa kilpaa sadettimen läpi ja ympäri. Paras sadetin oli se joka sateen lailla heilui puolelta toiselle, välillä saatoimme nähdä jopa pienen sateenkaaren. Aarretta emme vain koskaan ehtineet etsimään iloltamme.

Katsoin joulun tienoilla (kai) 5-osaisen dokumenttisarja Anne Frankista ja viimeinen osa, jossa Annen perhe lopulta löydettiin, sai minut miettimään loppua. Kai Anne tiesi sen lopulta tulevan, ja kuinka pitkään hän jaksoi olla toiveikas. Tiesikö hän että kiinni jääminen merkitsisi samalla loppua, ja väistämätöntä kuolemaa. Vai oliko hän silloinkin toiveikas?

Kuule Mamma, olen ajatellut sitä kaikkea aika lailla.

Itse siinä iässä en ajatellut juuri kuolemaa, nykyään jokainen päivä. Tuleeko se suuri viikatemies ensiyönä, ja jos tuleekin olisinko minä sittenkin halunnut nähdä huomisen auringonnousun? Se ei pelota minua, luonnollistahan on että jokainen meistä poistuu aikanaan ja olisi typerää kuvitella kaikkien menevän täysin sen elämänkaaren mukaan kuin odotetaan. Syntymä-koulutus-työ-naimisiinmeno-lapset-eläke-nukahtaminen. 

Enemmänkin huolestuttaa että teinkö kaiken mitä piti ja olenko unohtanut jotain. Aivan kuin ovesta lähtiessäni tarkastan laukkuni moneen kertaan ja oven ulkopuolella vielä mielessäni. Vihdoinkin kun olen päässyt lähtemään, mitä tekisinkään jos huomaisin joutuvani palaamaan takaisin. Voisinko lähteä enää?

Minä en aio enää viettää tavallista paikallaan pysyvää elämää. Luon itse oman onneni.

[Sitaatit Muumit –tv sarjasta. 60/101 Muumipapan muistelmat 1]

Kieltämisen lait

Lapsena luomme itsellemme sekä toisille sääntöjä ja kieltoja. Toiset asettavat myös omat sääntönsä ja kieltonsa meille. "Ei karkkia iltaisin", "katuneliöiden reunoihin ei saa astua", "läksyt tehdään heti koulun jälkeen". Sääntöjä kumotaan ja kieltoja rikotaan, rajoja  vedetään pidemmäksi. Lisäksi on yleisiä sääntöjä joita kaikkien oletetaan noudattavan. Itse keksisin monia kieltoja mitkä pikemminkin pitäisi olla lakeja joidenkin lakien sijaan. 

Jos nämä kiellot näkyisivät laissa, elämäni (ja monen muunkin) helpottuisi huomattavasti. Silloin suurimpia kielteisiä aiheita liityisivät kuumeeseen. Ensinnäkin kuumessa nähtävät unet olisi kiellettävä rangaistuksen uhalla. Olen nähnyt mm. unia siitä kuinka Misasta tulee yht'äkkiä lihava nainen joka on nostettava suosta, ajokortiton kaksoissiskoni ajoi autoani, kaivoin vanhempieni pihan kentälle uima-allasta (osasin uidakin siinä unessa), opetin, siis kunnolla opetin, karkilakon hyödyistä sekä miten vain yhden karkin syöminen päivässä parantaa elämää. Osasin lisätä myös talouden hyödyt näihin. 

Kuumeessa olisi myös kiellettävä töiden tekeminen (asiakas katsoo hieman oudosti kun jumitat puoli tuntia vain tuijottaen tyhjää) sekä lauseiden kirjoittaminen. Jopa yrittäminenkin olisi kielletty.

Laissa pitäisi kieltää pesukoneen käynnistyminen jos jostain taskusta löytyykin se pieni nenäliina. Nettikaupat niiden helppouden vuoksi. Junior Master chef sillä se saa aikuiset lahjattomat ruanlaittajat tuntemaan olonsa erittäin huonoksi. Uusien kivempien tavaroiden ilmestyminen juuri kun olet ostanut vastaavan, vaatteissa tämä ei haittaa mutta isoissa kalusteissa kyllä. 

"Miltä sinusta tuntuu?" kysymyksen esittäminen kuin toinen on kipeä. Mitä siihen voi vastata, "no ei tässä nyt kummempia, semi normilt"? 

Kyllä, turhimmat lait pitäisi muuttaa kieltolaiksi. Tai siis kieltojen laillistamiseksi. Siis. Äh. Juuri tämä pitäisi kieltää, varsinkin minulta. Järkeviltä kuullostavien lauseiden muodostaminen väsyneenä ja epäkeskittyneenä. Oi kyllä nyt tämä asia pitää ajaa läpi hallitukseenkin. Pitääkin sanoa Maria Gutzeninalle (tms) seuraavan kerran kun mun kassalle tulee. Muuten en myy! 

Kieltäydyn myymästä kieltolaita vastaan.