Tykkää, vai tykkää tykkää?

Työkaverin rohkaisemana päätin minäkin liittyä Tinderiin. Tai olihan minulla siellä tili jo ollut, ja unohtanut saman tien, mutta nyt aloitin sen klikkailun, tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää, ei tykkää, ei tykkää.. Ei perhana, nyt meni joku hyvä ohi!

”Se on kun baari pikakelauksella!”
- No mut en mä käy baareissa
”Vielä parempi! Saat harjotella!”

Tinder on siis älypuhelimeen saatava palvelu, jolla voi etsiä haluamallaan sijainnilla ja ikähaarukalla vapaita miehiä tai naisia. Kuten työkaverinikin totesi parasta siinä on se, ettei kukaan koskaan saa tietää varmana oletko tykännyt hänestä tai ei, vain jos hän itsekin tykkää minusta.

Aika pinnallinen palvelu toisaalta, mutta itse olen (ainakin omasta mielestäni) laittanut vain kuvat joissa minä olen oikeasti itseni näköinen. Eli yhden sellaisenkin kuvan missä on jotain mistä en pidä, Tuutikki sanoi että siinä olen parhaiten itseni näköinen, eli ehkä se onkin juuri se mikä siinä kuvassa minua häiritsee.

Ehkä itsekin aika kriittisenä klikkaillut vain harvoja tykkäyksiä. Jos kuva on selkeästi vatsalihas tyylinen edustuskuva painan ruksia, jos kuva on selkeästi humalaillasta painan ruksia, jos tupakkaa löytyy suusta painan ruksia ja varsinkin jos kuva on wannabegangztah -RUKSI!. Parhaitenhan tässä saa juuri tietää tällaiset asiat mitkä omassa silmässä voi tuntua häiritsevältä. Tai siis ei minulla mitään niitä vastaan ole, mutta kuvassa haluan nähdä luonnollisen ihmisen, ja ilman aurinkolaseja kiitos.

"Aurinkolaseilla rumakin ihminen näyttää hyvältä"
- Aivan, siks mä käytänkin niitä.

Tykkäämis pareja minulla on jo (hui kamala) 17. Mitä, mistä niitä niin paljon on tullut? Mutta oikeastaan viiden kanssa olen vasta jutellut, tai käytännössä kolmen, sillä kaksi muuta ovat minun tuttujani. Toinen on läpällä tykätty mutta toinen.. Sekin tässä palvelussa on huonoa, se epätietoisuus. Kun onko joku tuttu tykännyttykännyt minusta vain kohteliaisuudesta vai onko oikeasti tykännyt tykännyt. Ja miten siitä mennään eteenpäin, en minä ole tyttö joka vie poikia ulos, minä olen sitä koulukuntaa että mies tekee aloitteen. Piste.

Mutta vaikka se häiritseekin mieltä, ja ärsyttääkin kun toinen ei vastaa heti tai pitkään aikaan, kyllä minä sitä suosittelisin. Katsotaan nyt jos joskus pääsisin jopa treffeille saakka kuten työkaverini viimeviikonloppuna. Kyllä jo tämä parien ja viestien saaminenkin saa vatsan tuntumaan hassulta!

Jatkoa odotellessa..

Herne nenässä prinsessallakin

Toivottavasti minusta ei kirjoitusteni perusteella saa hirveän negatiivisen ihmisen ja valittajan kuvaa. Mutta kuten jo moni on huomannut, tämä ei ole mikään perinteinen lifestyle blogi ruusuilla tanssimisesta. Minun ruusuissani on piikit ja välillä kellastuneet lehdetkin, mutta niinhän elämä yleensäkin on eikö niin? Ja tarinat.

Mitä olisi tuhkimo ilman siivoamista ja kurjaa elämää, tai pieni merenneito ilman rakkaudessa riutumista ja jaloista haaveilemista? Omien vikojensa kanssa elämistä ja toivomista olevansa jotain muuta mitä on. Tarinat tyytymättömyydestä joissa onnellinen loppu kohtaa. Vai kohtaako? Sitähän me emme koskaan tiedä ellemme itse kirjoita tarinaa.

Mutta oma elämä on oma tarina, siinä tulee naururyppyjä ja kompastumisia mutaan. Sammakoiden suutelua ja unelmien miesten rakastuessa toisiin.

Mutta kuten olen jo ylä tekstissä maininnut; "Tämä on vain tarinaa minun askeleistani tässä maailmassa, enkä tiedä löytyykö onnellista loppua."

Olisinhan minä voinut kertoa erakoitumisen ja hermojen menettämisen sijaan siitä kuin ihanaa mökillä on. Kuinka istuu omassa makuusopessa vain tuijottaen järvelle ja auringonlaskua. Ja herätessä siihen kun laineet iskevät hellästi soutuveneeseen.

Tai kertoa, kuinka Rafi on uinut jokaisena päivänä, ilman sitä läähätys ei lopu. Ja kuinka nuo pienet voivat saada aikaan niin paljon iloa ja onnea. Molemmilla niilläkin omat rutiinit ja toimet, joita toinen ei ehkä ymmärrä. Misa onkin lyöttäytynyt mökillä enemmän papan kyljeen kun minun viereeni. Pappa on tarpeeksi rauhallinen ja puolustaa ilkeältä Rafiriiviöltä. Lisäksi siltä saa makkaraa ja juustoa.

Ja sitten, voisin hekumoida ja värittää iloisilla väreillä tästä kesästä. Ja aivan, tästä LÄMMÖSTÄ. Se on lämpöä, ei kuumuutta. Minä niin nautin. Aikuisikään mennessä on yhden käden sormin varmaankin laskettavissa milloin olen kesällä oikeasti tuntenut läkähtyväni. Ja yksi niistä on Turkin reissun lämpö. Tämä jo lähentelee sitä.
Ja miten nauttiikaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin janosta? Tai siitä että kaipaan jotain viileää suuhuni kuten jäätelöä.

Sellainen kesän pitäisi ollakin, joten ei välitetä kuumudesta vaan nautitaan lämmöstä, kai minäkin saan joskus nauttia lämpimän kesän jooko? Ja tehdä niitä mitä vain helteellä voi tehdä.

Mutta ihan vähän vielä voisi asteet nousta jotta veteen uskaltautuisin.

::Mökkilookkia::

Erakkoluola

Ei sitä käy kierteleminen ja kaarteleminen, tai laittaa ikääntymisen harteille, mutta minä olen muuttunut. Joku voisi sanoa tylsemmäksi, toinen rauhallisemmaksi, kolmas voisi kuiskutella asioita joita ruokapyödässä ei puhuta ja neljäs ei olisi huomannut mitään.

Mutta itse minä, kyllä minä huomaan muutoksen joka on vain hiljaa hiipien tullut elämääni, minusta on tullut jonkinlainen erakko. Asiat joitka viitsin ennen tehdä, ovat vain pakkopullaa nykyään ja häiritsevät rauhaani. Ja kun kyse olisikin vain asioista kuten siivoaminen, työssä käynti jne. mutta ne ovat niitä arkipäivän pieniä iloja, kortin pelaaminen, keskusteleminen.. Minusta on siinä suhteessa ehkä tullut tylympi kun en vain jaksa. Tai sitten töissä olen käyttänyt viimeisetkin smalltalk -varastoni.

Täällä mökilläkin, hakeudun vain entistä enemmän omiin oloihin. Ei minua saa uimaan tai saunaan, istun vain kirja tai tietokone vieressäni. Ulkopuolisena minä varmaankin repisin hiuksista itseni järveen tai tekemään edes jotain! Innostumaan eikä hermostumaan. Hakeutuvan aukiolle eikä syrjäisiä nurkkia etsien.

Tai ehkä sitä välillä vain tarvitsee aikaa yksin, jotta näkee ja kuulee enemmän.

"Nojaa. Eihän sitä aina voi ystävällinen ja seurallinen. Ei yksinkertaisesti ehdi." -Nuuskamuikkunen [Tove Jansson - Näkymätön lapsi]

Leijonan vuodet

Vielä puolitoista vuotta sitten minua pidettiin hulluna kun päätin tehdä sen minkä tein. Mutta riskin ja haasteen vastaan ottaminen on synnyttänyt niin paljon rakkautta, mitä en olisi voinut uskoa ensimmäisen jälkeen. Mutta rakkautta riittää ensimmäiselle ja toiselle, yhtä paljon, jaettu rakkaus on paras rakkaus? Ei ehkä kuitenkaan niin, mutta minullapa on kaksi rakkautta. Ja toisen vuosipäivä on tänään.

Minun ihana adhd taskurakettini hömelöhöntti pullukka täyttää tänään 2v. Vastoinkäymisistä (ja -sanomisista) huolimatta me olemme menneet läpi sateen, tuulen, loskan ja lumen. Ja enää en pystyisi kuvitella askeleitani ilman että joku yrittää napata sormeni suuhunsa aina välillä. Vaikka tämä palleroinen kuorsaakin yöllä kovemmin kuin mammani, suukottaisin sitä joka ikinen hetki. Vaikka se saakin hermoni välillä kireäksi kuuroiden korviensa kanssa, olen kiitollinen sen lojaalisuudesta. Kun minä lähden autolla kauppaan, juoksee hän auton perään.

Ja tällaiset pienet hölmöt arjen asiat näyttävät vain sitä suuremmilta, kun vanhempi vain pyörittelee silmiään halveksuvasti. Siis jos koira osaisi pyöritellä silmiään.

Ralphie 2v, taskukokoinen sika täynnä rakkautta ja rohkeutta.

Nakit ja raejuustoa pöytään, synttärisankari on tulossa!

Erilaisten otusten loma

Lepolampi, eikun leivonmäki, täällä sitä ollaan sanoinpa sitä millä sanalla hyvänsä. Olisi kyllä pitänyt miettiä kaksi kertaa ja vielä kerran uudestaan, kun sanoin lähteväni vanhempieni kanssa vuokramökille viikoksi. Levosta tai rauhasta ei kuitenkaan ole vielä ollut tietoa, sillä jokaisella on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Toinen tahtoo taukopaikalla pissalle, toinen kahvia termarista.

Päämäärään saavuttaessa yksi juoksee rantaan, toinen laittaa internetin valmiiksi, ja yksi taas on ruoan kimpussa. Lisäksi silmät pitäisi olla selässäkin kun vahdittavana on 5 -vuotias energiaa täynnä oleva poika, jolle tuo ranta on kuin kakku läskille lapselle. Niin suuri houkutus että illallakin vielä käy kastelemassa varpaansa, vaikka nukkumaan oli menoa. Ja sitten vielä on nuo kaksi koiraa, josta toinen kulkee niin hiljaa ja hitaasti perässä, että unohtuu ovienkin taakse, ja toinen adhd versio, joka vilahtaa salamana laiturin nokkaan kun juuri luuli sen menneen sisälle.

Ensimmäinen yökin meni mielenkiintoisesti. Nukkumajärjestelyt ja paikat kun olisi hyvä vaihtua yön pimeinä tunteina. Sillä minä menen meistä ensimmäisenä nukkumaan, ja koirat valpastuvat pienenkin liikkeen kuullessaan. Oli se sitten isän yskäisy, Tikrun huokaus tai äidin kääntyily, Rafi on pystyssä nujertamaan suuremmankin vihollisen.

Yöllä sitten taas Mamma on kova kapuamaan ylös ja keittämään kahvia. Minä jo aamuyöstä olin huolissani, jos sitä nyt kahvituttaa ja tekisi mieli paria voileipää, ja se siellä aittassa kärsii nälästä. Melkein aloin yöllä tekemään sille voileipiä ja kahvia viemään termarissa sille oven taakse. Ja aamulla valittikin kun ei ollut nukkunut (äidin ja minun mielestä se ei vaan itse tajua nukkuneensa) ja oli miettinyt syntyjä ja syviä pitkin yötä.

Aamuyöstä siis tosiaan Mamma on yksi ensimmäisistä joka on heräämässä. Samoin isi. Molempien on saatava aamukahvinsa (ja Mamman voileipä) joten viimeistään siinä vaiheessa tuvassa käy pieni kolina ja kalina, mikä sekoittaa koiratkin, ja uhkaa herättää vieressä nukkuvan Tikrun. Meillä kun Mamma osaakin olla hiljaa aamuyöstä, tänään puheli jo yksikseen, ties kenelle. Salossa ollessani hän tekee samaa, selostaa ristikkoakin minulle aivan kuin olisin muka hereillä. Ja tietysti minä olenkin, mutta jos näytän nukkuvalta niin eikö sitten voi olettaa että nukun?

Tikrun herätessä menee televisio päälle ja kovemmat äänet. Minä vetäisin tässä vaiheessa vielä pieniä henkäyksiä sängyssä, mutta eihän siitä mitään tule kun korviin kantautuu puhe ja tulevan päivän puinti. Ja kun kuulee sanat ”koirille hei pitäisi antaa ruoka..” on viimeistään noustava. Jos minä en sitä olisi vahtimassa, antaisivat varmaan viikon ruoat kerralla, tosin herkkujakin täällä on saatu jo senkin edestä, ja vielä ennen aamupalaa! Ei vain meillä kotona tuollainen peli vetele.

Joten mitä saa kun yhdistää pari huoletonta, yhden huolehtivan, yhden hoosaajan ja yhden kontrollikummajaisen. Aivan, kasan kuuroja korvia ja toimintaa.

Ja kuka olikaan se kontrollikummajainen, täällä viittaa yksi punatukkainen tyttö. Minä kun olen jo pannut merkille kaiken missä mikäkin sijaitsee ja suunnitellut miten kaiken pitäisi mennä.

Mutta on täällä ihanaa, siitä ei ole pulaa. Mikäs olisi sen parempaa, kuin nauttia aamu tee ulkona auringon paistaessa ja kuunnellen sitä luontoa. Vaikka sitä hiljaisuutta kestääkin ehkä sen viisi minuuttia, on ne nautittavien arvoisia.

Tunnit, hetket, vuodet -muistot.

Onkohan tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.

Okei, ehkä en sitä niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen. Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin.  Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni. Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta, paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä unohda itseäsi.

Mitä tarina kertoi 10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?

Tarina kertoo tytöstä, joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi, joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta – surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus jonka olin unohtanut.

[16.4.2004]

My soul is ready to die, ready to leave this life.

But my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.

Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen, mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain surullista.

[29.7.2004]

Hän pelkää kovaa maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.

Silloin joku kuiskaa hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”

Kuiskaa niin ja nukahdan mä kyyneliin.

Tuutikki oli vahvasti minun poluillani mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.

”You’re lost in the dark, waiting for a miracle.

Remember, that for me, you are not invisible.”

Rakkaudella Tuutikki

Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta. Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä. 

Musiikin voima

En ole tyttö joka herkistyisi romanttisten komedioiden äärellä, minua ei saa huokailemaan päähenkilöiden löydettyä sen rakkauden. Mutta musiikki, se saa minut parkumaan kuin odottava äiti tai teini hormoniensa voimin. Voikohan noin edes sanoa?

Eilen sen, kun kuulla sain

Epäilen vielä korviain

Mutta joka tapauksessa, olen aina pitänyt musiikista joissa on tarina, joka jotenkin vain kolahtaa. Lajilla ei juuri koskaan ole ollut väliä, toisinaan tuntuu että jokainen kappale kertoisi juuri minusta tai minun tunteistani. Mutta ne unohtuvat saman tien. Kuten nyt hittinä soiva Jason Derulon – Wiggle.

Ja sitten nähtiin kääntymässä musta limousine

Joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan

Miksi hän mulle tehnyt tämän ois

Ja sitten jotkut kappaleet vain palaavat mieleen hiljalleen, kuin kuiskaten korvaan, mutta palauttaen tunteet pintaan. Ja sitten kappaletta on kuunneltava toistolla tuhansia kertoja muistoja vuodattaen. Viime yönä tämä kappale kuiskasi minun korvaani.

Viisitoista kesää, ei yhtään vähemmän
Mä mietin, kuinka saisin häneen suhteen lähemmän
Hänet päivittäin kun minä aina näin silloin ennen

Viimeksi olen kuullut tämän kappaleen, luultavammin 10vuotiaana, kun ensimmäisen kerran ihastuin poikaan. (Tosin sen jälkeen ”rakastuin” aina joka viikko uuteen poikaan.) Mutta silloin en voinut kuvitellakaan niin ikuista aikaa kuin 15vuotta. Mutta nyt siitä on kulunut se ja enemmänkin, mutta kappaleen kuullessani palasin taas siihen hetkeen, siihen kesään. Niihin muistoihin kun istuskelin luultavammin lähimetsässä ja haaveilin ihastuksestani. (Mitäköhän hänelle nykyään kuuluu?) Voi että, nauraahan tässä pitäisi.

Kun mä sain kuulla uutisen tuon
Niin mä uhkasin, että nyt juon
Pään heti täyteen
Vain hetken lohtu se ois
Kun unohtaa en koskaan kai häntä mä vois
Miksi luotani lähti hän pois?

Ja voi luoja minusta lähti parku.

Ja syytä miksi en tiedä vieläkään.

Viisitoista kesää mä salaa rakastin
Mut tunteitani käsitteli hän kuin pakastin
Mä kun melkein rakentamaan aloin lemmenpesää
Mutta kun yksin kulmille mä jäin,
Niin apeana ajatus on enää mielessäin,
Että minulle ei koskaan tulla voi uutta kesää

Ilman häntä ei tulla voi mitenkään uutta kesää

Onko sinulla kappaletta joka palauttaa tuntemattomia ja ihmeellisiä tunteita pintaan? Ja oletko kuten minä, istut koneen äärellä kuunnellen kappaletta ja yhtäkkiä huomaan ajan sujahtaneen ohi liiankin nopeasti. 

Tosin, tuota Jonne Aaronia ei haittaisi odottaakin vaikka se 15 vuotta..

Onks ikää?

29 vuotta ja neljä päivää. Niin vanha minä nyt olen. Vanhus, lähellä kolmenkympin kriisiä, tai sitten en. Välillä saan ihmettelyjä töissä siitä, kun kysyn alkoholia ostettaessa ostajan papereita, että eikö hän näytä 18 vuotiaalta. Sanon että kyllä, näytäthän sinä, mutta nykyään on kysyttävä jokaiselta joka vaikuttaa alle kolmekymmentävuotiaalta. Samalla pyydän heitä arvioimaan minut, arvauksia on tullut 18 -25 välillä, ja suu onkin pyöreänä kun kerron olevani aivan kysymysiän lopussa. Enhän minä todellakaan näytä siltä. Kerran jouduin jopa kaivamaan ajokorttini esiin kun ei muuten uskottu.

Ja sitä ikää on todella vaikea arvioida. Koettakaapa itse. Seuraava vastaan tulija, onko hän kuinka vanha. Entä seuraava, tai myisitkö tuolle rantaan menevälle tyttöporukalle alkoholia. En usko, että kukaan saisi täysiä pisteitä arvioissaan.

Joten hyvät ihmiset, älkääpä närkästykö siitä jos papereita kysytään. Emme tee sitä kiusallamme, tai nolataksenne teitä. Se kuulu meidän kaupan alan työntekijöiden päivittäisiin rutiineihin, kiitos niille jotka ovat jo kasvaneet tähän tapaan, he näyttävät paperinsa suoraan kassalle tullessaan.

Ja kuka on määrittämään miltä aikuisen kuuluisi näyttää, ennen se oli 18vuotta, nyt 30 jos ikärajan vuoksi katsotaan. Ja mitä sitten aikuisen kuuluisi tehdä ja olla elämässään. Miten pitäisi pukeutua, käyttäytyä, syödä,  juoda, seurustella –elää?

Kertokaapa se minulle. Minä en ehkä malliesimerkki ole, mutta nautin joka hetkestä.

Hän on tajunnut, että se on taas yksi vanhenemisen hyvä puoli; oppii paremmin hyväksymään sekä hyvät että pahat asiat.[Jane Green –Hiekkalinnoja]