29 vuotta ja neljä päivää. Niin vanha minä nyt olen. Vanhus, lähellä kolmenkympin kriisiä, tai sitten en. Välillä saan ihmettelyjä töissä siitä, kun kysyn alkoholia ostettaessa ostajan papereita, että eikö hän näytä 18 vuotiaalta. Sanon että kyllä, näytäthän sinä, mutta nykyään on kysyttävä jokaiselta joka vaikuttaa alle kolmekymmentävuotiaalta. Samalla pyydän heitä arvioimaan minut, arvauksia on tullut 18 -25 välillä, ja suu onkin pyöreänä kun kerron olevani aivan kysymysiän lopussa. Enhän minä todellakaan näytä siltä. Kerran jouduin jopa kaivamaan ajokorttini esiin kun ei muuten uskottu.
Ja
sitä ikää on todella vaikea arvioida. Koettakaapa itse. Seuraava vastaan
tulija, onko hän kuinka vanha. Entä seuraava, tai myisitkö tuolle rantaan
menevälle tyttöporukalle alkoholia. En usko, että kukaan saisi täysiä pisteitä
arvioissaan.
Joten
hyvät ihmiset, älkääpä närkästykö siitä jos papereita kysytään. Emme tee sitä
kiusallamme, tai nolataksenne teitä. Se kuulu meidän kaupan alan työntekijöiden
päivittäisiin rutiineihin, kiitos niille jotka ovat jo kasvaneet tähän tapaan,
he näyttävät paperinsa suoraan kassalle tullessaan.
Ja
kuka on määrittämään miltä aikuisen kuuluisi näyttää, ennen se oli 18vuotta,
nyt 30 jos ikärajan vuoksi katsotaan. Ja mitä sitten aikuisen kuuluisi tehdä ja
olla elämässään. Miten pitäisi pukeutua, käyttäytyä, syödä, juoda, seurustella –elää?
Kertokaapa
se minulle. Minä en ehkä malliesimerkki ole, mutta nautin joka hetkestä.
Hän on tajunnut, että se on taas
yksi vanhenemisen hyvä puoli; oppii paremmin hyväksymään sekä hyvät että pahat
asiat.[Jane Green –Hiekkalinnoja]
