Vanhuus ei tule yksin

Ei kahta ilman kolmatta, tiedätte varmaan sanonnan? Yleensä sillä taidetaan meinata, kuten omassa tapauksessani, etteivät ongelmat ikinä tule yksin. Tulisikin välillä kolme onnenpotkua putkeen. Olisin hyvinkin onnellinen takapuolen mustelmista siinä vaiheessa.


Mutta mikä minun trioni nyt on?


Noh ensimmäinen taisi olla hampaasta irronnut pala viikko hammaslääkärissä käynnin jälkeen. Juuri kun minulta poistettiin yksi hammas, toinen vieressä päättää haljeta puraisun voimasta. No eikun takaisin vain hammaslääkäriin josta pääsemmekin seuraavaan.


Hammaslääkäri ei ollut sama vaan erittäin innokas etsimään vikoja hampaistani. Siinä sitten vietettiin yli kuukausi kerran viikossa aikaa yhdessä, minä suu auki ja hammaslääkärin puudutellessa ja voivotellessa vieressä. Ai ovatko hampaani nyt kunnossa? Ei. Tai siis reiät ja alkavat sellaiset on korjattu ja paikattu, mutta parin paikka on niin lähellä hermoa, että niitä särkee päivittäin syön sitten kylmää tai kuumaa, kovaa tai pehmeää. Ja voitte vain kuvitella kuinka raivostuttavaa se on!


No, sitten siihen kolmanteen. Kuten moni on jo varmaan huomannut että kirjoittaminen on minulla jäänyt melkein kokonaan. Ystäväni ovat myöskin huomanneet että perus facebook-, watsup- ja tekstiviesteihin vastaaminen voi kestää minulta toisinaan päiviä ja pahimmassa tapauksessa jopa viikkoja. Ilman mitään henkilökohtaista syytä! No nyt tämän kolmannen asian tiimoilta olen ehkä keksinyt syynkin. Mutta siis kolmas, se vanha tuttu jännetuppitulehdus iski taas, nyt vain pahempana.


Eli tuossa parisen viikkoa sitten venäytin tai reväytin töissä ranteeni, en tiedä mitä tein mutta kipeä se oli. Seuraavana aamuna kipu oli jo niin kova, että oli suunnattava lääkäriin. Loppuviikko lepoa, minkä aikana kipu ei vieläkään oikein hellittänyt, mutta maanantaina kuitenkin olin jo töissä. Kokeiltiin pomon kanssa keventää työtäni sen verran että kaikkeen mihin en pysty, jätän seuraavalle. Ja tämä oli niin vaikeaa! Jättää asioita toisten tehtäväksi! Valmiiksi paino syyllisyydestä harteillani kasvoi. Vaikka enhän minä sille mitään voinut, mutta,noh luonteeni kun on sellainen syyllisyyteen taipuva tekisin sitten niin tai näin, tai kuitenkin toisinpäin.
 
Ensimmäiset kaksi päivää menivät siis ihan, no, ok. Töistä lähtiessäni olin vain väsynyt ja kiukkuinen ja turhautunut, että jo pieni kivi kengässäkin sai minut menettämään malttini. Keskiviikkona sitten vain kaikki kaatui päälle. Tuli asiakas joka huusi koska en saanut hänelle avattua muovipussia, tuli asiakas joka huomasi että minulla oli vaikeaa nostaa postipakettia vaa-alle mutta ei siltikään ojentanut kättänsä avuksi, tuli oma turhautuminen omiin voimiin tai niiden puutteeseen ja lopulta kun katsoin alas näin vain oikean käteni joka oli jäätävän kylmä, sininen ja täysin toimintakyvytön. Pomon tullessa kysymään vointiani, itkuisena pyysin päästä lääkäriin. No kattelinkin jo vähän että nyt ei ole kaikki hyvin.


Nyt sitten kaksi viikkoa on vietetty kotosalla, on liikuttu julkisilla auton sijaan, tai sitten jopa käytetty omia jalkoja. On opeteltu vasemmalla pyyhkimään takapuolikin lääkärin sanoin ja on turhauduttu. Tällainen toimettomana oleminen ei edelleenkään ole minun juttuni.


Mutta huomenna pitäisi yrittää uudestaan töihin. Ja haluankin takaisin töihin, varsinkin kun tiedän että uutuudet ovat vain odottaneet varastossa minun paluutani ja alkaahan se joulukin jo lähestyä. (Oi kyllä, se suunniteltiin jo juhannuksen aikoihin!)


Mutta tällaista tänne, ei kannata siis tulla kolmekymppiseksi! Kaikki paikat hajoaa, onneksi sentään vielä jalat toimivat. Ja jos nyt kuitenkin koputellaan sitä puuta varmuuden vuoksi..

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Kivusta onnellinen

Sirkus oli ihanaa. Miksi ihmeessä koskaan lopetin? Mitä siitä vaikka vasen kylki onkin arka, ja olen saanut hierrettyä ihoni rikki jaloista että käsistä, mutta kipu ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä!

Minua jännitti todella paljon uudet kasvot, mutta ohjaajamme oli niin pirteä ja mukaansatempaava, että tuntui kuin olisin ollut jo aiemmin näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Eli en siis ollut tuppisuuna laisinkaan.

Alkuun leikimme hippaa lämmittelyksi, josta siirryimmekin jonglööraukseen, mikä nyt ikinä ei ole toiminut minun näpeissäni. Reaktiokyvystä puhumattakaan. Mutta hienosti moni onnistui kolmenkin pallon kanssa, minä olin turhautunut jo kahden kanssa.

Lopulta siirryimme käsillä seisontaan, mikä onnistuu minulta, mutta ei oikein. Sen jo tiesinkin. Laitan selkääni liikaa notkolle enkä seiso kunnolla. Mutta mitäs sitä vanhaa koiraa opettamaan uusia temppuja, käsillä seisonnan oppinut jo viiden vanhana ja siitä lähtien tehnyt sen väärin hartioin. No ehkä sitä oppisi. On vain helpompaa aina kaatua siitä suoraan siltakaartoon, tai sitten kun se taas onnistuu, nyt varmaan katkaisin selkäni.

Puolituntisen harjoittelun jälkeen siirryimme itse asiaan, eli toiselle puolelle kokeilemaan eri välineiden välillä. Sisäinen apinani kirkui trapetsia mutta päätin aloittaa rauhallisesti, ja ehkä kohdata traumani eli pallon. Trauma siihen liittyen johtuu sirkuskoulukiusaamisesta, mitä jouduin kokemaan ensimmäiset kuukauteni aloittaessani. Onneksi se asia saattiin hoidettua, ja löysin mitä ihanimmat ystävät sieltä, kiusaajiin en halua törmätäkkään.

Mutta seuraavan tunnin aikana pallon jälkeen kiipesin köydellä melkein kattoon, alastulo vaan ei ole ollut samanlaista kuin ylös meni. Helpointa olisi vain irroittaa ja tiputtautua mutta kun pitää opetella tulemaan oikella tyylillä alas, noh ehkä silloin olisivat nämä hankauksetkin jalassa jääneet saamatta.

Kokeilin myös trampoliinia ja tankoa, mutta lemppareikseni edelleenkin yli muiden kipusivat trapetsi ja kangas. Kankaalla tein vanhan vaippa tempunkin, se ihanuuden tunne mikä oli sen jälkeen. Treenien jälkeen lähdinkin autolle hymyillen, ehkä hieman kivuliaanakin, mutta erittäin onnellisena. Nyt huomenna taas uudet treenit ja koitan ottaa kevyemmin.

Innostuksen laukaisemana olen nyt jokaisena päivänä venytellyt enemmän kuin normaalisti, ja on ihanaa nähdä kuinka nopeasti tämäkin vanha ruho notkistuu. Niinkuin ohjaajammekin sanoi, jouluna on aivan eri kuviot monella, otamme jopa 10ystävää mukaan lankkukävelylle. Eli marssimme lankkuasennossa ystäviä mukaan ottaen.

Leikkimielistä, hauskaa, ei liian vakavaa ja kilpailuhenkistä, urheilu minun makuuni. Jos noin hauskaa voi edes urheiluksi kutsua!

Imureiden aamupala

Koska ranteeni rupesi taas vaivaamaan tuossa viikko sitten, olen yrittänyt vältellä oikean käden käyttöä. Mutta onhan se vaikeaa, kun vasen on lapsen tai jopa apinan tasolla. Yrittäkääpä itse olla puristamatta oikeaa kättä nyrkkiin kun vasen taas hermostuttaa. Niin juuri se nyrkki ja pihti liike ovat ne pahimmat jotka rannettani vaivaavat. Ja koska olen tunnetusti yhtä kärsivällinen kuin läski lapsi kakun edessä, olen mennyt usein helpoimman kautta ja käyttänyt silti oikeaa kättäni.

Yleensä se tulee kostautuen mutta eräänä päivänä koirat taisivat olla mielissään tästä sillä tiputin koiranruokapurkin lattialle. Onneksi taloudestani löytyy tosiaan kaksi imuria, joita ei tarvinnut kahta kertaa komentaa siivoamaan nurkat. Ei tarvinnut kuin lausua taikasana ”syökää possut syökää”, ja nurkat oli hetkessä puhtaat. No saivatpahan vähän tukevamman aamupalan.

Mutta niin kuin eläimet oppivat ärsykkeistä ja yhden kerran virheistä, ehkä tämäkin olio siihen voisi oppia. Huomenna tosin taas 8tunnin työpäivä kassan edessä, joten eiköhän yritykset juuri jääkin niihin yrittämisiin.  

Ja mikä siinä on, että silloin kun jotain ei saisi tehdä, niin sitä tekee niin kamalasti mieli? Yritän nimittäin tälläkin hetkellä pitää itseni kurissa etten rupeaisi siivoamaan, oi miksi oi miksi tällaisia innostuksia ei tule silloin juuri kun saisi siivota!

Mikseivät automaatti-imureiltani voisi onnistua myös muut kodin huollon taiat? Ehkä pitää virittää jokin luuttu niille häntään ja kulkea makkarapalan kanssa ympäri asuntoa. Voisi ehkä kaikessa hulluudessaan jopa onnistua.

Uunin luotettava lämpö

Kun luvataan sadetta, tuleekin helle. Kun luvataan taas auringonpaistetta ja hellettä, tulee sellainen sää josta muistaa syksyn olevan vain kulman takana. Ajatelkaa, ensi viikolla on jo elokuu? Mihin se kesä oikein hävisi? Tuntuu kuin tänä vuonna en olisi saanut siitä kunnolla kiinni, eli en ole tarpeeksi pukeutunut hameisiin ja muihin kesän tuomiin ihanuuksiin. Kertaakaan edes viime vuonna ostamani gladiaattorikengät eivät ole olleet jalassani.

Tosin nyt pari viimeistä päivää olenkin kävellyt varvassandaaleilla sillä tiistaina onnistuin saamaan pikkuvarpaaseeni (kyllä pikkuvarpaaseen) rakkulan, siitäs sain kun käytin ensimmäistä kertaa uusia kiilakorkotennareitani kaupungilla. Olisi pitänyt aloittaa varovasti, kuten vaikka kävellä vaikka vain omenaan saakka. Nyt kävelin sitten omenasta paljain jaloin. No onhan sekin tehtävä kesällä. Yleensä teen sen nurmikolla enkä kauppakeskuksissa, mutta kerta se (kai?) ensimmäinenkin.

Mutta siihen säähän, kun olen työvuorossa ja on luvattu sadetta, ikkunasta kuitenkin paahtaa se lämmin aurinko ja asiakkaat tulevat kauppaan ja huokailevat kuinka viileää meillä on. Minä siinä luon kaihoisia katseita lämpöön asiakkaan edelleen paasatessa IHANASTA viileydestä, ja puristan takkini tiukemmin ympärilleni ja menen lähemmäksi patteria. Joo onhan se ihanaa ja ajatukseni siivittävät jo pari tuntia eteenpäin kun pääsen kotiin. Ja sitten lopulta kun lyön työoven kiinni alkaa sataa, kaatamalla ja jyrinäkin päälle. Silloin se ehkä hiukan harmittaa.

Ja ehkä tänäänkin kun katselen ulos ja aurinko paistaa, ja minun on vietettävä loppuilta töissä palvelutiskillä. Seuranani vain ne ihanat kalat ja ainoa lämmin mitä pääsen koskettamaan on grilli, jos aion paistaa lisää kanoja, tai uuni jos croisantit yms pääsevät loppumaan. Lämpöä siis piisaa, mutta väärässä muodossa. Voi kunpa pääsisin nauttimaan siitä siellä missä viihdyn parhaiten kesällä, ulkona!

No tiistaina on seuraavan kerran vapaata, toivotaan että silloin hellelukemat ylitetään ja reilusti.

Kolmekymmentäpäivää kuvina - Day16

A photo of you at the last party you went to – Kuva viime juhlista joissa kävit

Viimeiset juhlat joissa kävin, oli tammikuussa “siskoni” synttärit, ja niistä julkaisinkin jo kuvan. Joten otin hieman taaksepäin ja palattiin viime kesään ja siskonpoikani rippijuhliin. 

Edustava kuva ja sitä rataa..

ps.Kyllä, siskollani ja minulla on dogibagit käsissä, kai sitä juhlista jotain on otettava mukaankin. Onnistuinpahan vain sitten kompastumaan kotiportailla niin että käsissäni ollut voileipäkakun pala rämähti maahan. 

pps. Hyvää nimipäivää minulle, sekä Mirpulle ja Mialle !

EDIT: Tulipahan huijattua, nyt kun nimipäiväsankaria tosiaan mietin, niin viimeiset juhlathan ennen tammikuuta oli Mirpun synttärit, jonne piti pukeutua Rock teemalla. Aijaijai nämä oli ihanat. Jos olisin vain uskonut Mirppua ja ottanut Misan mukaan juhlintaan, ei iltani olisi loppunut niin lyhyeen. Näitä lisää.

Koko haasteen lista ja aloitus.

Käsipuoli tahtoo

Ajattelin jo ihan että minä näpsäkkänä tyttönä, näin sairaslomalla pystyisin kirjustelemaan vaikka minkälaisia postauksia. Mutta ei tullut mieleen, eikä muistikaan pelannut, ettei ranteen kanssa oikein voi tehdä mitään. Aamulla se on ihan hyvä, tietenkin kun yön saanut levätä, mutta jo pienten kotiaskareiden ja koirien ulkoilutuksien jälkeen (toi Misa neiti kun ei suostu portaita kävelemään niin sitä on kannettava) ranne vaatii jo tuen sekä levon. Iltaisin kipu on ärtynyt jo välillä sellaiseksi, että kännykällä ja tietokoneella näpytteleminen on täysin mahdotonta. Joten ystävät toivottavasti en ole ollut liian tyly tekstiviestien suhteen, niihin vastatessani tai vastaamatta jättämättäni.

Pupu tosin tokaisi että voisinhan minä yhdellä kädellä kirjoittaa, mutta minun hermoillani ja kärsivällisyydellä ja vielä vasemman käden taidot tuntien pupukin ymmärsi tämän olevan täysin mahdotonta. Ajatuksen tasolla kyllä, mutta Miran toteutuksella ei.

Olisi pitänyt kaivaa jostain aivojen muistilokerikon syövereistä tämä tunne, kun sillä kädellä ei oikeasti saa tehdä mitään. Ja kuinka särky vain aiheuttaa enemmän kiukkua ja muita oireita. Kuten nyt, päätti korkeampi voima lisätä minulle vielä rannekivun lisäksi kuumeen sekä vatsa vaivan. Tiistai yönä ryntäilin vessaan oksentamaan, ja päivän ruokakin oli pientä verrattuna siihen kasvisten määrään mitä yleensä syön. On siinä melkein itkua väännetty kun edes aamuisin ei se viili maistu. Teekin pyörii kupissaan kunnes se on niin kylmää että on heitettävä pois.

Mitä minä olen sitten pystynyt tekemään? No keskiviikkona kävimme ostamassa isin kanssa uuden pyykinpesukoneen minulle, (aikainen synttärilahja) kun vanha oli juo vuosia yrittänyt sanoa itseään irti. Lopulta me luovutimme tappelun suosiolla ja suuntasimme Experttiin. Sitten olen vain maannut kotona tai vanhemmilla, mikä ei todellakaan ole mieluista puuhaa. Tahtoisin nyt auringon tullessa esiin tutkia uusia ulkoilureittejä koirien kanssa, tahtoisin laittaa kotia, tahtoisin ajaa autolla Ikeaan ja tahtoisin ja tahtoisin ja tahtoisin niin paljon, mutta argh! Liian moneen tahtomiseen vaaditaan oikeaa kättä.

Voi kevään keijut ja pääsiäisen trullit, tulkaa korjaamaan käteni. Minä niin tahtoisin!

Muuton loppuunsuoritus

Nyt on muuttoa takana, ja tavarat saatu asetettua kutakuinkin paikalleen. Vielä on hienosäätöjä ja laatikoita purettavana, ja tuntuu kuin olisin ollut muun maailman puolelta lomalla, kun olen miettinyt vain muuttoa, sitä mihin mikäkin tulee, koirien hoitopaikkoja ja vielä työt siihen päälle. Tosin eilen nyrjäytin ranteeni täyttäessäni tupakoita, ja jo valmiiksi ärtynyt ranne sanoi itsensä irti. Vielä eilen olin menossa työvuoroon tänäänkin, mutta kivun yltyessä iltaa kohti ja kun maitolasin pitäminenkin kädessä oli haasteellisen vaikeaa, oli minun luovutettava ja alistuttava soittaa töihin ja varata aika lääkäriin. Tänään sitten olen vain ollut, no vanhemmat toivat Misan takaisin kotiin (outoa kutsua uutta asuntoa kodiksi, mutta sitä tämä nyt on) ja illalla olisi vielä haettava Rafikin hoidosta.

Ja tosin koska olen ollut viime ajat niin muissa maailmoissa on päivitykset jääneet vain muistiinpanotekstien julkaisemiseen. Jotain kuitenkin olen halunnut postata. Vaikka päivitykseni eivät kaikkia miellyttäneetkään. Tosin onhan tämä minun blogini joten saan kirjoittaa vaikka Misan ja Rafin kakkakikkareiden eroista.

Mutta nyt on yritettävä levätä käden kanssa tämä viikko että ensiviikolla olen taas työkunnossa. Harmi etten ole tajunnut opetella vasenkätiseksi.

Viikon kohokohdat

Monessa blogissa on vieraillut pikapostaukset kuvineen siitä miten viikko on mennyt. Oikeastaan se on aika käteväkin tapa saada sentään joku postaus, varsinkin minulle ja varsinkin nyt kun muutto on edessä. Ellen ole töissä, olen pakkaamassa tavaroita ja järjestelemässä asioita. Mutta siis viikon kohokohtiin.

MAANANTAI

Muistaakseni mitään erikoista ei viikonaluksi tapahtunut, kävin tekemässä aamuvuoron töissä ja töiden jälkeen suuntasin tuttuun maanantaiseen tapaani vanhemmilleni, jossa katsoimme äidin kanssa sunnuntain Olipa kerran –jakson. Olemme aivan koukuttuneet tähän sarjaan.

TIISTAI

Sen piti olla helppo päivä. Siis ensimmäinen päivä takaisin palvelutiskillä. Aika ajoittui juuri niin että tiski olisi valmis ja ehkä joutuisin jonkin näköisiä juustoja hyllyttämään. Kaikkea muuta. Menin siis töihin outoon välivuoroon, sillä osa porukastamme oli työpalaverin ensimmäisessä puoliskossa. Kello 10 olin asettanut jo tutun lippalakin päähäni ja olin valmiina joka iskemään käteni raakoihin kaloihin. (Niistä kanoista puhumattakaan..)

Ei siitä ihan helppoa päivää tullutkaan, juoksin vuoroin bakery uunin ja bakery pakkasten välillä, ja seuraavaksi taas grillin ja palvelukaapin välillä. Siirryimme nimittäin töissä uuteen systeemiin irtobakery tuotteiden osalta, ja jokaista lajia piti olla kokoajan esillä. Töiden jälkeen olinkin siis aivan loppu, ja jollei olisi pitänyt viedä koiria ulkoilemaan, olisin kaatunut suoraan sänkyyn.

KESKIVIIKKO

Ahdistusoireiden voimistuttua päätin ottaa niskastani kiinni ja varata ajan lääkäriin, jotta saisin uusittua seronil reseptini. Olen nyt kuukauden ellei ylikin ollut syömättä niitä, ja en tiedä johtuuko se lääkkeistä vai ei mutta kun sain ne takaisin olen ollut paremmalla mielellä. Ehkä ei pitäisi lopettaa niitä omin päin. Jos nyt tästä kerrasta oppisi.

Lääkärinreissun jälkeen suuntasinkin bussilla kohti Tapiolaa, oli pieni miettiminen siinä että missä sitä sitten jäädään ja miten onnistun tulemaan vielä takaisinkin. Ei siinä etten osaisi busseilla mennä, vaan se perhanan Tapiolan remontointi on sekoittanut bussipaikat yms. Onneksi Camipupu auttoi.

Palaverin alkuun söimme lounaan, ja luonnollisesti Sevilla harjoitti taas allergiarasismia, mikä ei edes johtunut syömisvammailustani, ja ainoa vaihtoehto oli minulle salaatti. Sainhan minä proteiiniakin kun noukin riisisalaatista katkarapuja ja perunasalaatista papuja. Sen noukkimisen voi sitten laittaa syömisvammailun piikkiin.

TORSTAI

Viikko sitten K-Supermarket avasi ovensa, ja ylipuhuin äidin silloin ostamaan tarjouksessa olleen tuorepinaatin. Nyt äiti onkin innostunut siitä. On tehnyt siitä munakasta ja lopuksi vielä neuvoin laittamaan paistetun kanan päälle. Ja vaikka kuinka kerroin pinaatin haihtuvan määrältään pannulla ihmeen pieneksi, oli se silti hänelle yllätys. Nytkun olen äidin saanut innostumaan tuorepinaatin käyttämisestä, voipi olla että kokeilemme sitä vielä jonain päivänä yhdessäkin. Isi kun tuskin mitään sellaista syö. Sopisikohan se sienien kanssa? Neuvoinpahan samana päivänä vielä yhdelle asiakkaallekkin miten pinaattia voisi käyttää.

Niin ja tilttasihan töissä sirukortin lukijanikin. Kyselin sitten henkilöllisyystodistusta varmuuden vuoksi kaikilta jotka ostivat kassaltani kortilla. Oi tätä nykyajan toimivaa tekniikkaa.

PERJANTAI

Onnistuin polttamaan kasvisliemen kattilan pohjaan. Siinä meni sekin pikkukasari roskikseen. Taas yksi hyvä syy lähteä Ikeaan.

LAUANTAI

En muista edes onko tätä koskaan tapahtunut, kai varmaan joskus, mutta lähdinpä aamulla kahdeksan aikoihin koirien kanssa ulos, ja oven suljettuani tajusin jättäneeni avaimet sisälle. Ihan en viitsinyt häiritä naapureita niin aikaisin aamusta kolkuttelemalla ovia ja apujoukkoja, ja päätimmekin odottaa josko joku kävelisi ulkona tai tulisi rapussa vastaan. No puolen tunnin ja monen happihyppelyn jälkeen naapurin poika yläkerrasta tuli tupakalle, ja avuliaasti antoi minun lainata kännykkäänsä. Soitto 020202:seen ja yhdistäminen yleiseen hätänumerooni. ”Huomenta isi..”

Huomisesta, eli sunnuntaista ei vielä ole tietoa, mutta tämä päivä on vielä pullollaan tekemistä. Tänään saan avaimet uuteen asuntoon ja vanhemmat haluavat esittelykierroksen jo suoraan. Ilta meneekin sitten taas pakkaillessa, ja varmaan kyläilen vanhemmillanikin vielä esittelykierroksen jälkeen.

Ensiviikkolla voisin yrittää välttyä suuremmilta kommelluksilta, ja onnistua vain loistavasti asioissa. Ainakin keskiviikkona on tiedossa halailua, hymyä, naurua, ystävyyttä ja kaupoissa kiertelyä sillä näen pitkästä aikaa Haisulin! Onneksi nyt muuttokiireiden ja muun keskelläkin pääsee pitkästä aikaa vain olemaan. Ja muuton jälkeen aion antaa auringon piristää minua niin, että aion tehdä aikaa sille, että näkisin enemmän ystäviäni. Muuttolaatikot purkautuvat rauhassa omalla ajallaan, ikävä on nyt tärkeämpi homma mikä on hoidettava alta pois.

Ain teloen töitäin teen

Yleensä juuri silloin kun yritän olla asiallisimmillani, onnistun tekemään juuri päinvastoin. No nämä tapaukset ovat juuri niitä mitä tapahtuu töissä. Onneksi on myös niitä tapauksia joita kukaan muu ei ole todistanut, kuten sitä kun nukahdin Salon Seudun sanomien toimituksessa työtuoliini.

Kerran olen myös onnistunut pudottamaan piccolinkin (lukulaitteen) pahvinpuristimeen, jonne jouduin saman tien minäkin noukkimaan sitä. Pahvinpuristin ei siis ollut päällä, eihän tässä muuten varmaan oltaisi tätä tarinaa kertomassa.

Tapaturmia on sattunut enemmän kuin muistini jaksaisi niitä laskea. Olen onnistunut leikkaamaan peukalon ja etusormen välistä saksilla, kun tarkoitus oli leikata silkkinauhaa. Olen polttanut kyynärpääni, ja varmaan muutkin käden osat, paistaessani patonkeja yms. Olen viiltänyt kämmeneeni tiskatessani palvelutiskin veitsiä. Ja onpahan monet tuotteetkin pudonneet käsistäni hyllyttäessäni niitä, kerrankin sain kunnon olutsuihkun päälleni. Ja onpahan sormi jätetty sinne kassalaatikon väliinkin.

Mutta on asioilla oltava se ensimmäinen kertakin, monen ”läheltä piti”-tilanteen jälkeen. Kaatumisessa läheltä piti tilanteita on ollut muutamia. Kerran olin lentää yogurttihyllyltä asiakkaan syliin, tai silloin kun luistelin lattialle kaatuneessa auringonkukkaöljyssä.  Mutta vasta eilen se ensimmäinen kerta oikeasti tapahtui. Ja nyt siitä on todisteena nyrkinkokoinen mustelma oikeassa kankussani.

Lensin siis yogurttihyllyllä tasapainoillessani suoraan takapuolelleni. Miksei ne asiakkaat silloin ole selän takana kun niitä eniten kaipaisi.  

Lasinsirpaleita

Vihdoinkin aurinko on tullut takaisin. Jo alkuviikosta luin säätiedotuksia ja odotin viikonloppua sillä ilman luvattiin parantuvan. Odotan vieläkin innoissani alkuviikkoa sillä lämpötilan pitäisi vieläkin nousta! Minä niin nautin lämpimistä ilmoista ja vain (vielä kerran todetakseni) nautin kun vaatekaapista ei tarvitse noukkia sukkahousuja ja villapaitoja. Ja saan tepastella paljain varpain ulkosalla. Vastaan tulijoilta kyllä olen aamulenkeillä saanut kummaksuneita katseita jalkoihini. Mutta kulkeehan Misakin ympäri vuoden (tai no paukkupakkasillahan se ei kävele ollenkaan..) paljain anturoin joten miksen minäkin vilauttelisi anturoitani silloin tällöin. Kyllähän se kirpaisee kun viileä aamukaste koskettaa paljasta ihoa, mutta samalla se raikastaa. Voin nostaa katseeni kohti aamuaurinkoa ja toivottaa sille hyvää huomenta.

Eilen kesän jatkumisen kunniaksi, lähdimme haisulin kanssa elmeri –jahtiin ja leikkimään samalla turisteja. Lupasimme toisillemme kyllä toteuttaa turistikierroksenkin paremmin ja kiertelemme kaikki turistikohteet. Joskushan se on Helsingin kaupunkiinkin tutustuttava. Niillä silmillä miten muut meidät näkevät, tai oppaat haluavat kaupungin näyttävän.

::Koira longchampin laukussa vai laukku longchampin koirassa?::

Parin tunnin päästä tapasimme myös tarhaystävämme ja siirryimme hietsuun. Ensimmäinen kerta sielläkin tänä vuonna. Tytöt kävivät vilvoittelemassa itseään vedessä, mutta minä itse jäin istumaan rannalle. Veteen meno olisi vaatinut vieläkin lämpimämmän ilmaston, sellaisen kuin turkissa. Ah sitä lämpöä.

Rannan jälkeen kävimme vielä haisulin kanssa syömässä, missäpä muualla kuin Cafe Picnikissä. Kampin Cafe Picnik (siis se 2kerroksessa sijaitseva) on kyllä minun suosikkini picnikien maailmassa, rauhallinen ympäristö ja mukava henkilökunta (paitsi se joka ohjeisti haisulia bagel -sanan  lausumisessa). Tämä nykyinen kerta vain oli epämukava siinä mielessä että annoksestani löytyi lasinsiru. Kävin varoittamassa myyjiä ja korvaukseksi sain lahjakortin. Tapaus ei kuitenkaan pelästyttänyt minua niin pahasti etten asioisi siellä uudestaankin. Siellä on vain niin mukavaa istuskella ja samalla katsella ohikulkevia ihmisiä (ja yrittää bongata tuttuja).

Santapaperia selälle

Selkä on kutissut kuin mikäkin pari viimeistä päivää. Hyökkäsin eilen melkein vanhemmillani isän työkalupakkiin etsimään hiekkapaperia jolla puutakin hiotaan. Näin jo itseni pilvikuvassa kuinka liuskale kulkeutuu selässäni kuin selänpesu harja. Jotenkin sain kuitenkin itseni pidettyä hallinnassa ja matka varastoon ei toteutunut. Ajattelin jo selkäni kutinan johtuvan; selkääni yllättäen kasvaneista ylimääräisistä karvoista, Misa siirtänyt kirppunsa minuun (Misalla ei siis ole kirppuja!) tai sitten lehdessä lukemani inhottavat luteet ovat siirtyneet sänkyyni.

En kuitenkaan joutunut pesemään lakanoitani kiehuvassa vedessä vaan tarkempi vilkaisu selkään paljasti sen mitä odotettavissa olikin selän palamisen jälkeen. Minusta oli tullut ihmiskäärme. Onneksi ei sentään niin paha kuin vuosi sitten turkissa.

Syyn selviäminen kutinaan siis löytyi ja nyt on kestettävä kutina. Silti se santapaperi houkuttelisi vieläkin erittäin paljon. Saisikohan Misan tassuihin ujutettua hieman paperia ja opettaisin sen hinkkaamaan selkäni? Äh, kai tämä on kestettävä kuin nainen.

Eli valitan vielä vuodenkin. Enkä luultavammin siltikään opi ensi kesää varten.

::Ufo laskeutui olalleni..::

Oppimisoletuksia

Luulisi ihmisen oppineen jo muutamia perus asioita, kun ikä mittarissa alkaa uhkaavasti lähestyä kolmenkympin kynnystä. Kuten avaamaan se lapsiturvallinen korkki.  

Luulisi myös, että kun on pessyt monta vuotta itse omat pyykkinsä, sitä osaisi jo tarkistaa taskut. No ei osata.

Onneksi se oli vain pieni nenäliinanpalanen eikä kokonainen vessapaperi rulla. Niinkin on nimittäin käynyt.

Nyt kun kohtasin yöllä taas uuden jakson alun elämässäni, en voinut olla painamatta päätäni tyynyyn häpeillen, kuinka aikuinen nyt minun jo pitäisi olla, ja kuinka paljon minulla on vielä opittavanani.

Uskoin vielä joskus, että tässä iässä, tässä vaiheessa elämääni minulla olisi se unelmien työ toimittajana tai muuta viestintään liittyen. Minulla olisi oma asunto (A:n kanssa luultavammin) ja ehkä jo toinen koirakin.

Osaisin ratkaista ongelmia tuosta vain, ja viikonloppuisin kutsuisin ihmisiä kylään kahvihetkille. Jokaisen juhlapyhänkin kestitsisin ihmisiä ja kutsuisin kotiini. Leipoisin kakkuja, piiraita, keksejä –kaikkea, enkä huolehtisi jos joku pudottaisikin vahingossa lattialle jotain.

Kesäisin menisin rannalle ja tulisin takaisin tyytyväisenä etten polttanut itseäni.

Niin, näin sitä luuli joskus.

Hei, täytän tänään 27 vuotta ja kävin eilen rannalla. Tässä tulos:

Mut ainakin opin pelaamaan China Hand:ia. 

Seinäluistelua

Asunnon rapun viereinen katu asfaltoitiin viimeinkin ja nyt on hinku päästä luistelemaan siinä. Siis rullaluistelemaan. Luistelin viimeksi yläasteikäisenä, enkä silloinkaan kuin ehkä kerran ulkona ja lukuisat kerrat asunnossa seinistä kiinni pidellen. Viime vuonna hankin uudet luistimet ja niidenkin kanssa on luisteltu vain pitkin asuntoa (seinistä kiinni pidellen). Vielä en ole rullaillua kokeillut ulkosalla (ilman seiniä) sillä pitäisi hankkia vielä suojavarusteet. Tosin tuntuu tyhmältä hankkia kyynär-, ranne- sekä polvisuojia kun kaikilla todennäköisyyksillä tulen telomaan vain takapuoleni. Ja kipeästi.

Jos joku näkee tytön rullaluistelemassa hoiperrellen tyyny sidottuna takapuoleensa, saa tulla tervehtimään (lue: pitämään kädestä kiinni).