Kirjoittaminen vaatii
oikean mielentilan, oikean hetken, oikean lauseen alkaakseen.
Viimeaikoina näitä
hetkiä on kadonnut tuulen ja tunteiden mukana, ja olen kulkenut
enemmän sumun keskellä odottaen valon pilkahdusta joka ei koskaan
edes välähdä. Sitten toiset päivät olen ollut niin valon
vallassa etten ole tajunnut vetäydyä pieneenkään suojaan, ja
lopulta polttanut itseni.
Olen ollut enemmmän
turvonnut naamasta kuin imenyt poskiani, ja silmäni ovat olleet
paikoin punaisemmat kuin aikoihin. Ja koska päätin jo kerran, etten
kirjoita tunteistani enää kun vaivun itseinhon valtaan, on
kirjoittaminen jäänyt.
Mutta täällä olen,
toiset päivät ovat parempia kuin toiset, aamut helpompia kuin
illat, ja toivottavasti pian taas tasajaloin maassa. Minä olen vain
ihminen, joka tuntee liian paljon, liian nopeasti ja liian suuresti,
pitäisi oppia että tunteiden osalta nopeammin pudotaan kun
noustaan.
Vai pitäisitkö sittenkin
kääntää kelkkani, kertoa että olen ajatellut sitä enemmän kuin
kerran, ja kuinka toivoisi, että toisetkin asiat tippuisivat niin
nopeasti kuin ovat nousseetkin.
Ei, jätetään mielummin synkkyyden merkit syksyn myrskyihin ja annetaan niiden hautautua syvälle lumimassan alle, jossa ne jäätyvät ja kuolevat. Niinkuin bacteerit yleensäkin.