Terapian (ja uuden koneen) tarpeessa

Voi pirhanan ja perhanan p*aska.

Sunnuntaina siis lähdin Salosta kotiin päin, laukku kirjoista painavana (kiitos suurkirppis), ja sitähän luulisi että hyvin menneen viikon jälkeen alkaisi myös toinen samanlainen. Mutta edelleenkin, elämä ei mene kuin elokuvissa, kirjoissa ja strömsössä.

Maanantain aloitin ihanasti heräämällä jo puoli kahdeksan auringonvaloon ja olin intoa täynnä päästä kirjoittamaan suurkirppiksen ostoksista, mutta into kaatui nopeasti, sillä ensimmäinen aamu aloitettiin tappelemalla kovalevyn kanssa –ja riita ei ole päättynyt vieläkään.

Siellä siis tosiaan on kaikki muistiinpanoni, kuvani –kaikkeni, ja nyt se on tehnyt tenän ainakin isomman koneen kanssa. Ja juuri siinä haluaisin hallita niitä asioita! Miniläppärissäkin kovalevy valittaa jostain ongelmasta joka pitäisi tarkistaa ja tarkistukseen menee miljoona vuotta. Voi hyvää päivää että hermot menee.

No sitten tiistaina, töissä odotti hullua hullumpaakin päivä jollaista en ole ennen nähnyt, sekoittiko pääsiäisen pyhät ihmiset vielä pahemmin kuin jouluna? Hyvin mahdollisesti. Töissä istuin siis kassalla kokopäivän, mikä on hyvin tavatonta meidän kaupassa, enkä ehtinyt edes juomaan. Asiakkaita tuli toisensa perään ja jonot luikertelivat hyllyjenkin välissä. Tämä voitti jopa maanantaina todistamani valintatalo hässäkän (4 tuntia ainoa kauppa auki, ihmisiltä loppu mämmi ja kerma, jonot kiersivät läpi kaupan) minkä vielä ymmärsin pyhästä johtuen, mutta arki, normaali arki ei ole koskaan pyhien jälkeen näyttänyt noin kaaottiselta. Kuulemma muissa kaupoissa aivan samanlainen meininki kuin meillä, ihmiset tuuppivat tönivät ja unohtivat käytöstavat. Ja hitaat ja kiireiset asiakkaat voisivat tulla eriaikoihin kauppaan, sillä ratkeaisi monesti monta ongelmaa.

No, tiistai meni siinä, väärinpäin kassalla istuen eli kipeää kättä kuormittaen. Keskiviikkona fiksuna tyttönä sitten rupesin aamutuimaan imuroimaan ja vielä fiksumpana tyttönä illalla töissä unohdin aivan kaiken ja lähdin nostelemaan painavia maitokuormia. Pam, käsihän siinä lopullisesti meni.

Lääkäri määräsi minulle sitten, omasta mielestäni ärsyttävintä hoitoa, lepoa loppuviikon. Minut hyvin tuntevat tietävät kuinka turhauttavaa tämä minulle on. Ei ehkä se lepääminen, vaan se että joudun vaivaamaan muita ja aiheuttamaan ehkä jopa harmia työpaikalle. Tai no, enpä nyt tiedä. Työkaveri ei saanut edes heitä sanottua kun olin selittänyt jo kuinka vuoroni paikataan. Kaikki siis hyvin eikä sen kummempia draamoja syntynyt. Ehkä.

Nyt sitten yritän nauttia näistä keväisistä ilmoista (ensimmäinen punkki löydetty Rafilta!) vain lepäilemällä ja olemalla. Onhan noita leffojakin digiboxille parit kertynyt.

Ja tiedättekö mikä auttaa parhaiten ärsytykseen? No ostoterapia tietysti! Kotiutin itselleni Toven juhlaa –muumimukin, tosin ilman silmälaseja, ja muumiperheeni sen kuin kasvaa. Ainoa terapiamuoto josta ikinä olen ollut valmis maksamaan, on kyllä mielestäni sitä terapiaa parhaimmillaan.

Muumimukimissio

Jotkut varmaan muistavatkin Niiskuneidin, tai siis sen ystäväni jonka nimesin Niiskuneidiksi. No hän tuli minulle mieleen eräänä päivänä järjestellessäni astiakaappeja. Miksi juuri silloin hän tuli mieleeni? Koska hän oli ihmetellyt muumimukieni määrää, ensinnäkin siitä syystä että miten ehdin käyttää kaikkia niitä? Vai pyöriikö minulla vain samat lempimukit näpeissäni päivästä toiseen, muiden pölyyntyessä hyllyn takarajoilla.

Kuten minut jo hyvin tuntevat voivat aavistaa, ja tietävätkin jo, että minulla on siihen systeemi. Kuten töissäkin nypitään hyllyjä siirtäen tuotteita eteenpäin ja jos on niin uusia taakse tilalle. Näin minäkin teen aina kun siirrän puhtaita mukeja tiskikaapista takaisin. Mutta toteutuuko se kunnolla? Päätin haastaa itseni muumimukien määrän mukaan, ja 21päivän (jos laskuni osuivat kohdalleen) ajan aina muumimukia käyttäessäni napsaisin kuvan todistusaineistoksi.

Ja tässä, nyt teidän todistajien läsnä ollessa minä paljastan kuvani. Itsekään en ole niitä katsonut, joten onnistuuko kierrätyssysteemini oikeasti? Vai olenko pyöritellyt mukeja aivan turhaan?

ps. Tiedättekö kun jotain sanaa (tässä tilanteessa day) se alkaa näyttämään täysin vääränlaiselta, ei auta uudestaan lukeminen eikä lopulta lunttaaminen että tulihan se varmasti kirjoitettua oikein. Ja jostain kumman syystä sain aina mielikuviini lehmän kuvan kun kirjoitin sitä, johtuisikohan se siitä pelistä, Hay Daysta. Tai sitten on tullut pelattua liikaa sanajahtia, kun kirjaimetkin jo hyppivät silmille.

Palkinto kiukuttelusta

Joskus ihmistä kohdellaan väärin tahallaan, tai toisen ollessa niin tyhmä ettei edes tajua. No minulle tehtiin näin pari kertaa tällä viikolla. Ensimmäinen tapahtui maanantaina töissä kun asiakas veti minua hiuksista ja rupesi tiputtamaan tavaroita hyllyltä lattialle minun seisoessa vieressä. Tämä tapaus luultavammin kuului niihin ettei oikeasti tajunnut mitä teki. Taisi olla kotoisin viereisestä asumiskeskuksesta, tai miksi niitä nyt yleensä kutsutaankaan.

Toinen tapahtui minulle lauantai iltana, joka käynnisti tapahtumaketjun niin mielessäni kuin internetin maailmassakin. No, olin tulossa vanhemmiltani kotiin myöhään lauantai-iltana, ja huomaan jonkun toisen pysäköineensä autonsa minun paikalleni. Ensimmäisenä otin selville tietenkin kenelle auto kuuluu, jotta saisin soitettua ja pyytäisin siirtämään autonsa. Elokuvissa tämä olisi mennyt luultavammin niin, että auton omistaja olisi osoittautunut unelmieni mieheksi jne. Mutta kaikkihan tietävät ettei tämä todellisuus mene ikinä kuin elokuvissa, ja niin tässäkin tapauksessa. Nimi löytyi mutta ei numeroa. Väsyneenä, hermostuneena ja ehkä hieman itkuisenakin soitin ensimmäiseksi mieleen tulevalle ihmiselle, isille. (Isi korjaa aina kaiken!)

Sen kummemmitta ei isikään onnistunut, ja mitäpä isi tosiasialle olisi voinut tehdäkään.

Mikä siinä muuten on että tarvitaan aina toinen toteamaan täysin selvä asia, minkä itse on jo selvittänyt. Vaikka kuinka olisi painanut nappia mitään tapahtumatta on otettava toinen siihen viereen todistamaan sama asia? Haluammeko todisteen siitä ettemme ole niin tyhmiä, vai uskommeko niin paljon toisen ihmisen kykyyn olla parempia kuin me. Paitsi yleensä vaikka kuinka minä painaisinkin sitä nappia mitään ei tapahdu, ja isin on tultava vain paikalle niin pum, kaikki taas toimii miten pitää. Isillä on joku maaginen kosketus elektroniikkaan ja asioihin.

Mutta siis tähän autoasiaan isillä ei mitään ratkaisua ollut. Kirjoitin selväsanaisen lapun auton omistajalle ja pujotin sen muovitaskussa auton tuulilasiin. Kaappasin tarpeelliset tavarat kotoa, ja lähdin takaisin vanhemmilleni.

Olin niin vihainen että vaikka autoa ajaessa näinkin punaista, painoin vain kaasua. Koirat vieressäni, luultavammin peloissaan, paahdoin länsiväylää vain myrkylliset asiat mielessäni. Vanhemmille päästyäni en puhua pukahtanut vaan painelin suoraan sänkyyn. Vaikka asia ei minun vikani ollut mitenkään kiukuttelin itselleni kuin murrosikäinen vanhemmilleen.

Aamulla herätessäni nolous valtasi mieleni. Olin häpeissäni siitä miten olin käyttäytynyt eilen illalla, mutta kuitenkin tyytyväinen että päädyin kuitenkin vain kiukuttelemaan, vaikka ajatuksissa pyöri pahempiakin asioita.

Isi oli kuitenkin miettinyt muita asioita illalla sekä yöllä. Sosiaalisen median enemmän hallitsevana, hän oli selvittänyt onko kyseinen auton omistaja Facebookissa ja sieltä onkinut tietoonsa henkilön tyttöystävän puhelinnumeron johon isäni oli viestiä laittanut. Pian hän olikin saanut auton omistajalta kiukkuisen ja ärräpäitä täyteisen puhelun, jossa henkilö oli ihmetellyt mitä hän oli muka väärin tehnyt sillä paikkahan oli vapaa ja omien puheidensa mukaan viipynyt vain pari tuntia.

Tapaus siis selvitettiin ja sen kuullessani uskaltauduin nousemaan sängystäkin ylös, ja jopa nauramaan asialle. Vanhemmat olivat niin ihaniakin että kävivät ulkoiluttamassa koirat ja antoivat minulle rauhallisen aamun aloituksen. Aamupalaa syödessä Rafikin sai vähän puuroa, Misan nyrpistäessä sille nenäänsä. ”Siis en mä sitä syö kun siitä puuttuu rasva ja kinkku ja kaikki oleellinen.”

Extempore yökyläily rupesi vain siinä vaiheessa harmittamaan kun sain soiton töistä, että pääsenkö tuuraamaan sairastapausta. Luonnollisesti se olisi onnistunut noinkin pienellä varoitusajalla jos olisin ollut kotona, mutta nyt avaimet olivat aivan muualla tavaroista puhumattakaan ja jouduin kieltäytymään. Sunnuntai lisät ei olisi tosin ollut pahitteeksi.

Mutta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta viikko siis loppui suhteellisen hyvin, ja olin ansainnut mielestäni pienen palkinnon. Ja olihan nuo Prisman tuplabonus päivätkin hyödynnettävä.

Muumiperhe sen kun kasvaa.. ehkä joskus on ihan hyväkin kiukutella ;)

Kuva: Arabia

Pieniä palkintoja..

Itsellensä on mukava antaa pieniä lahjoja aina silloin tällöin. Syy voi olla iso tai pieni, mutta tarvitseeko lopulta kauniiden asioiden ostaminen syytä?

No, syy voi kuitenkin olla pieni tai iso, kuten että viimekuussa luottolasku oli pienempi kuin edellisenä, tai ettei kiroillut vaikka mieli teki. Tai että jaksoi hymyillä vaikka sisällänsä huusi, tai että uudet tuulet odottavat vain lentäjäänsä?

Tai että vihdoinkin sai siivottua sen kaapin mistä on aina puhunut, tai sitten että sai laitettua pitkäaikaiselle ystävälle viestiä, kuten on jo pitänyt pitkään tehdä. Kaikki voi olla syitä eikä en tarvitse edes olla yksikään niistä.

Miksi minä sitten palkitsen itseni? No, vaikkapa siitä että jaksan viedä koirat ulos vaikka kuinka väsyttäisi ja ulkona sataisi!

Mutta edelleenkin, tarvitseeko kauniit asiat jotain syytä?

Väärän jalan kapina

Vaikka aamulla olisikin tullut nousseeksi väärällä jalalla, peilistä katsoisi Ursula eikä todellakaan prinsessa Ariel ja ainoa vaate mitä päällensä voisi kuvitella on jätesäkki, ei tarvitse olettaa koko päivän jatkuvan samalla tavalla. Minä sain siitä todisteen kokiessani tämän päivän torstaina.

Puin siis lähinnä jätesäkkiä muistuttavan vaatteen päälleni ja lähdin kohti sovittua tapaamista Haisulin kanssa. Ensimmäiset päivän ilostuttajat (siis Haisulin jälkeen) sain lounaalla, kun Haisuli oli tuonut minulle Lontoosta tuliaisia (oi kunpa itsekin pääsisin joskus englantiin!) ja myöhäisen nimipäivä lahjan.

Lounaan jälkeen suuntasimme kauppoihin ja kuten aamuinen vääräjalka myös toteamus ”minä en sitten oo ostamassa mitään” päätti iskeä minua nilkkaan ja todistaa ettei olettamukset aina ole hyväksi.

Sillä käytyäni vain kurkkaamassa SpiritStoressa katsomiani kenkiä, mukaani lähtivät siitä mielestäni kivemmat nahkaiset versiot ja vielä 20% alennuksella. Jos en olisi käyny kurkkaamassa, olisin luultavammin myöhemmin ostanut katsomani kengät Anttilasta plussapisteiden toivossa, ja kokenut katumusta huomatessani nahkaisen version. Ja löytyi vielä oikea kokokin, 35! Kuinka harvinaista on löytää tuon koon kenkä muuta kuin lastenosastolta.

Alennusketju jatkui piipahtaessamme GinaTricot myymälässä, sieltä löysin kaksi tavallista pitkähihaista pitkää paitaa puolet halvemmalla kuin normaalisti, valkoinen minun oli pitänyt ostaa jo jonkun aikaa vanha kun oli saanut itseensä jo lähtemättömät tahrat. Punajuurta, mansikkaa, yms. Jos minulla on valkoista päälläni, onnistun sen äitini tavoin aina tahrimaan jollain mikä ei hyvin pesussa lähde. Mustia ja tummia vaatteita koristaakin sitten yogurtin tapaiset tahrat. Ikää pian 30v enkä vieläkään nähtävästi osaa syödä ilman kaulalappua?

No vanhankin pitäisi aina oppia uutta, ehkä minun pitäisi myös sottaisuuden lisäksi opetella olemaan olettamatta asioita ennalta.

Kuplat lähtivät oikeaan suuntaan

Mitäpä muuta eilisestä voi sanoa kuin että oli onnistunut päivä, ja kiitos siitä taas kuuluu Haisulille. Voihan sitä aurinkoakin kiittää myös, ei ollut yhtään huonompi päivä näyttää kasvonsa.

::"Eiii en jaksa vielä nousta:":

Helsinki oli täynnä mitä värikkäimpiä ihmisiä ja itse tunnuin haalistuvani heidän sekaansa persikanvärisine housuineni. Harmitti etten ollut ostanut pinkkejä housuja, tosin tämä keskitiellä kulkeminen sopii varmaan paremmin minulle. Mieluiten hieman haaleana takana kuin räiskyvänä edessä.

Ja nyt on uutuusjäätelömaut maistettu, laktoosittomia vaihtoehtoja olikin tullut niin huimasti että sormia olisi riittänyt vielä laskettavaksi valikoiman jälkeenkin. Nyt vuorossa oli irtojäätelönä kuningatar maku ja ihan ok. Onhan se kiva ettei aina tarvitse vain sitä yhtä ja samaa makua tunkea suuhunsa.

::Haisuli sai Misankin vapputunnelmaan::

Kaupan kautta ja patonki kainalossa lähdimme kohti kotiani ja vastassa odottikin hyperventiloiva koira. Haisulin oli pidettävä Misaa pyllystä kiinni jotta pysyisi paikallaan kun yritin laittaa pantaa jotta pääsemme kävelylle. Ja loppuillan Misa olikin kiinni Haisulissa että parit matkamuistokarvatkin taitavat vielä löytyä vaatteista.

::Skoolattiin muumilimulla::

::Salaatista tuli ruma :( ::

Ilta meni taas yllättävän nopeasti vaikka emme juuri tehneet mitään erityistä. Puhaltelimme tuoksuvia saippuakuplia parvekkeella naapureiden iloksi, söimme, katsoimme Monsterit Oy:n sekä pari jaksoa muumeja. Ja kappas kummaa yhtäkkiä olikin aika lähteä, Misan harmiksi, viemään Haisulia kotia kohti selvittämään pöytäliinakaavoja.

::Nimipäivä lahja Haisulilta <3::

::Tuoksuvat saippuakuplat::

Oli siis aivan ihana vappu. Kotiinpäin kun ajelin, aurinkokin päätti lopulta laskea kasvonsa kauniisti, ei siinä voinut kuin kiitoksen lausua. Taisi olla sekin tyytyväinen päiväänsä.