Lapsuuteni oravana

Kas kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla.
Sen poikaset siellä ne leikkiä lyö
ja pikku hampailla siementä syö.

Pienenä taisin olla jonkin sortin huimapää. En pelännyt että jokin sattuisi, tavoittelin aina vain enemmän. Oli se sitten keinusta hyppääminen yhä hurjemmista vauhdeista, tai kiipeäminen vielä vähän ylemmäs kotimetsän puissa. Ihaninta oli istua aivan puun latvassa ja tuntea puun heiluvan tuulen mukana allaan. Minä en ollut kuin osa luontoa. Hurjimpana temppuna taisi olla puun latvassa ylösalaisin roikkuminen, kuten kaikkialla, rakastin olla pää alaspäin.

Sirkuskoulussakin lempivälineeni olivat trapetsit ja kankaat, niillä sai pyöriä pää alaspäin tuntien itsensä täysin jonkun muun hallitsemaksi.

Ehkä pienenä olin oravan ja lepakon yhdistelmä, poukkoilin aina vain korkeammalle ja jos joku pyysi vielä korkeammalle, minä menin. Ja lopulta roikuin pää alaspäin.

Vanhemmiten keho kuitenkin alkaa tuntea pelkoa enemmän, tiedostamattaankin. Enää ei voi vain hypätä laiturin nokan päästä suoraan veteen vaan on kastettava ensin pikkuvarvas, kokeiltava onko turvallista. On tiedettävä onko pohja kivikkoinen vai tasainen. Tai onko se muta- vai hiekkapohja. Entäpä ne kalat, hyökkäävätkö ne jalkoihin. Onko täälläpäin tavattu haita?

Keho on jo valmiiksi pelokas. Varomme huomaamattamme kuumia liesiä ja kattiloita. Jos osumme johonkin kuumaan, reaktiomaisesti vetäisemme itsemme pois. Tasapainoillessakin kädet siirtyvät yhä herkemmin sivulle, kuin hallitsemaan tilannetta. Aikuistuminen on siis yhtä hallitsemista.

Pari vuotta sitten orava makasi kämmenelläni, vain pieni poikanen. Oli raukka tippunut vanhempieni katolta ja samalla menettänyt perheensä. Soitimme eläinsuojeluun ja pidimme siitä huolen sen aikaa kun he saapuivat noutamaan pienen pennun. Se vain nukkui niin suloisesti, kuin pieni pehmeä pallo. Olisikohan Misa ollut kovinkin loukkaantunut jos perheeseemme olisi tullut myös oravanpoikanen?

Kadehdin vieläkin oravia, niin pelottomasti hyppivät puusta puuhun, oksalta oksalle. Ehkä ensi elämässä sitä voisikin syntyä oravana, huimapäisenä vipeltäjänä. Pähkinät vain jättäisin muille, tuskin niistä oppisin pitämään seuraavassakaan elämässä.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell’ oravan poikaset tuttuhun kehtoon
ja elämä siellä on herttaisaa
kun kuusen latvassa keinua saa.

[Laulun sanat lastenlaulusta: Oravan pesä]

Pieniä palkintoja..

Itsellensä on mukava antaa pieniä lahjoja aina silloin tällöin. Syy voi olla iso tai pieni, mutta tarvitseeko lopulta kauniiden asioiden ostaminen syytä?

No, syy voi kuitenkin olla pieni tai iso, kuten että viimekuussa luottolasku oli pienempi kuin edellisenä, tai ettei kiroillut vaikka mieli teki. Tai että jaksoi hymyillä vaikka sisällänsä huusi, tai että uudet tuulet odottavat vain lentäjäänsä?

Tai että vihdoinkin sai siivottua sen kaapin mistä on aina puhunut, tai sitten että sai laitettua pitkäaikaiselle ystävälle viestiä, kuten on jo pitänyt pitkään tehdä. Kaikki voi olla syitä eikä en tarvitse edes olla yksikään niistä.

Miksi minä sitten palkitsen itseni? No, vaikkapa siitä että jaksan viedä koirat ulos vaikka kuinka väsyttäisi ja ulkona sataisi!

Mutta edelleenkin, tarvitseeko kauniit asiat jotain syytä?

Suuret muutokset

Elämässäni on tapahtunut hurja käännös, olen siirtynyt kirjoittamaan isolla kannettavalla ja pieni on keittiönpöydällä mistä katson sarjoja. Oma päätökseni tämä ei ole, isompi kone ei vain löydä langatonta verkkoa joten sen on oltava tässä, olohuoneessa tietokonepöydällä. Voi kyllä, minullakin on nyt sellainen.

Toisaalta tämä oma paikka rauhoittaa minut kaikesta, olen kuin Sinkkuelämän Carrie ikkunan ääressä. Tosin minulla ei sitä ikkunaa tässä ole, katselen juuri seinää mutta ainahan voin katsella parvekkeelta viereisiä puita samalla kun kirjoitan. Tai makuuhuoneen ikkunasta, josta näkyy viereinen kerrostalo. Ja kun kävin katsomassa tarkemmin mitä ikkunasta paljastuu, huomasin eräällä parvekkeella tietokonepöydän ja tietokoneen. Hahaa, jos laittaisinkin ikiomasta kesäsaunastani itselleni sopivan kirjoitusympäristön? Se kaatuisi vain aika nopeasti talven tullessa, oli lasitettu parveke tai ei.

Noniin nythän tässä kävi taas niin, minun piti lähteä kauppaan nyt vapaapäivän kunniaksi, mutta jumahdin tähän vaikka piti kirjoittaa vain pari sanaa.

Mutta minulla on nyt siis oma soppeni, paikkani, luolani, hoodini –miksikä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Ehkä kirjoittaminenkin alkaa taas rullata, kun tietokoneen ruudulta ei löydy muita häiriötekijöitä. 

Kolttupulma

Välillä minullekin iskee sellainen, nimittäin asukriisi –ja oikein isolla koolla. Yleensä olen onnistunut välttämään ne, sillä töihin lähden suunninpiirtein sängystä nousseena, ja palaan illalla sinne takaisin. Siis sänkyyn. Ja viime viikolla salossa vietin naamattomana ja vaatettomana, eli en siis meikannut ja miettinyt mitä sitä pukisi. Mutta nyt on palattu takaisin espooseen ja olisi tiedossa ystävän tapaaminen. (Vihdoinkin Mirppu vihdoinkin! )

Olen aina ollut kameolontti, tosin huonolla tavalla. En niinkään ole sulahtanut sovittuun seuraan kuin voinokare puuroon, pikemminkin voinokare on yrittänyt sulautua maitolasiin. Enemmän olen miettinyt miten toinen pukeutuu, ja mistä toinen tykkää. Miten toinen haluaisi minun pukeutuvan. Ja yrityksissäni lopulta mennyt täysin metsään, varsinkin oman oloni suhteen, valkoisella taustalla erottuu enemmänkin sateenkaari loistaen huonolla olollaan.

Ja nyt on tiedossa magean rokkimimmin tapaaminen, laittaisinko skottihameen ja sukkahousut? Mutta onko tyhmää laittaa sukkahousut hameen alle, ja mikä paita sen kanssa. Laittaisinko väriä vai näytänkö täysin pelleltä. Ja kuuluuko jalkaani kiilakorkotennarit vai luottoconverset? Miksi juuri tällaisina päivinä se uusi lempi jättineuleeni lojuu pesukoneen pohjalla likaisena.

Joku sanoisi, että pukeudu oman tyylisi mukaan, mutta mikä on tyylini?

Asukriisi a.k.a APUA.  

Tällaisina hetkinä sitä toivoisi toisen soittavan ja peruvan.

”Sori ei nähäkään kun ei sulla mitään vaatteita ole.”

Onneksi ystävyys on tärkeämpää kuin vaatteet.