Vanhuus yllätti yksinäisen

Äidinäitini on aina ollut supermamma mielestäni. Olen aina ollut kiitollinen siitä, että hän on vielä lähes nuori muiden isovanhempiin nähden, omatoiminen ja suhteellisen terve ja hyväkuntoinen. Mitä nyt pientä painoa lisääntynyt iän myötä kuten hän itse ilkeämmänkin voisi sanoa..

Kun olin pieni, vietin mieluummin kesäloman hänen luonaan kuin mökillä vanhempieni kanssa, ensimmäinen kesätyöpaikkanikin oli hänen työpaikallaan. Me jaoimme monet yhteiset mielenkiinnon kohteet ja vaikka ikää tuli minullekin lisää, pidin aina huolen siitä että vietin hänen kanssaan paljon aikaa. Kun rupesin seurustelemaan, sekään ei estänyt vierailujani, sinkkuajan saapuessa tosin vierailin hänen luonaan enemmän. Töistä pyysin erikseen vapaata jotta voisin olla pidemmän aikaa hänen luonaan aina melkein kuukausittain, kun rupesin opiskelemaan otin junan alleni ja vietin viikonloppuja hänen luonaan. Työharjoittelun suoritin myös hänen lähellään Salon Seudun Sanomissa, ja silloin jo mietin miltä tuntuisi asua samalla paikkakunnalla hänen kanssaan ja olla entistä lähempänä tätä ihmistä jota niin rakastan ja kaipasin aina kun olin poissa.

Mutta kuten kaikille, vanhuus ei tule yksin ja viimeisen parin vuoden aikana se lause onkin muistuttanut meitä elämästä ja sen tuomista mutkista ja kuopista.  Meille tai Mammalle se tapahtui aivoinfraktin yllättäessä.  Onneksi mitään pahinta ei tapahtunut, ja hän pystyykin rollaattorin avulla kävelemään sekä pää toimii hyvin. Mutta sitten näköön on tullut vikaa ja oikean puolen hahmottaminen sekä oikean käden motoriikka huonontunut.  Korttia pelatessammekin hän laittoi kortit enemmän vasemmalle kuin oikealle puolelle, sekä kortteja katsoessaan hän ei suoraan katsoessaan nähnyt niitä kunnolla, vaan oli etsittävä niitä hieman sivummalta, jotta hahmottaisi ne paremmin.

Miksi se skippokin on niin tylsäksi muuttunut kun ei osaa enää edes kortteja laskea.

Nyt kaksi viikkoa tapauksesta Mamma kotiutettiin, omasta mielestäni liian aikaisin, ja minä lähdin heti seuraavana päivänä Mamman luokse. On niin outoa nähdä se ainainen positiivinen ja selviytyjä, apaattisena ja masentuneena. Mikään ei maistu, mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Lempiruokaansakin grillattua kalaa hän näykki pari palaa kunnes sanoi olevansa kylläinen.

Ja kyllähän ruokaillessa se välillä muistuttaakin minua osastoajoistani ruokapöydässä, minun ollen nyt vain hoitajana ja mamman potilaana.

Onko pakko syödä?
On
Mutta kun ei maistu ja tämä on pahaa
Sitä sinä halusit kaupasta tuotavan ja jos ei syö niin sitten ei voi syödä lääkkeitäkään koska vatsa menee kipeäksi.
Mutta kun ei maistu
Ei sen tarvitse maistuakaan, se on nyt lääkettä joka ravitsee kehoa kuntoutumaan paremmin.
Tämä ruoan tuputtaminen on nyt selkeä kosto niistä vuosista kun sitä sinulle yritin tuputtaa.

Jo neljän aikoihin illalla odottaa että kotihoidon tuesta tultaisiin lääkkeet antamaan ja hän pääsisi nukkumaan.  Vain pari tuntia nukkumisen menon jälkeen hän herää yöllä siihen, ettei tiedä missä on, ja nyt pari yötä hän on nukkunutkin vieressäni, sillä hän on pelännyt herätä yksin.

Äsken toit lääkkeet ja sitten kaikki oli poissa, ketään ei ollut missään ja olin ihan yksin.

Kuntouttaakin häntä pitäisi mutta nyt toinen jalka on kipeytynyt niin että särkylääkkeitä hän ottaisi kokoajan, ellen häntä valvoisi.  Toisen tuska on niin kova, että on vaikeaa nähdä se aina vahva ihminen edessä itkevänä ja huutaa että minä kidutan häntä ja annan hänen kärsiä.

Mutta kuten hänellekin sanoin, se on pikkuaskelia mentävä päivä kerrallaan, hetkessä asiat ei korjaannu ja vaikka se tuntuu pahalta, on annettava itselle aikaa ja oltava ennen kaikkea kärsivällinen. Tosin kyllä tuolta välistä aina se pieni vitsailija ja positiivinen mamma löytyykin, joka päivä vähän enemmän kuin edellisenä päivänä.  

Noku pieree ni pääsee tän rollaattorin kanssa nopeammin

Hieman  pois lähtiessäni pelotti sillä edellisenä päivänä olimme olleet päivystyksessä jalkakivun vuoksi. Vaikka kuinka yritin taistella mammalle osastopaikkaa, sitä ei löytynyt vaan käteen lyötiin vahvemman kipulääkkeen resepti ja sanottiin, että kotihoito tiivistäisi käyntejään neljään nykyisen kahden sijasta. Ja ettei mamma saisi nukkua yksin otettuaan uutta lääkettä varmuuden vuoksi. Yöt muutenkin sekavana herännyt mamma voisi pahimmassa tapauksessa vaikka kaatua. Ilmoitin saman tien mammalle lääkärin oven sulkeuduttua että heti kun olen kotona saanut asiat järjestykseen tulen takaisin.  

Ja menen monta kertaa uudestaankin jos tarve vaatii, hän on huolehtinut minusta aikoinaan, nyt on minun vuoroni tehdä hänelle samoin.

Kivusta onnellinen

Sirkus oli ihanaa. Miksi ihmeessä koskaan lopetin? Mitä siitä vaikka vasen kylki onkin arka, ja olen saanut hierrettyä ihoni rikki jaloista että käsistä, mutta kipu ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä!

Minua jännitti todella paljon uudet kasvot, mutta ohjaajamme oli niin pirteä ja mukaansatempaava, että tuntui kuin olisin ollut jo aiemmin näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Eli en siis ollut tuppisuuna laisinkaan.

Alkuun leikimme hippaa lämmittelyksi, josta siirryimmekin jonglööraukseen, mikä nyt ikinä ei ole toiminut minun näpeissäni. Reaktiokyvystä puhumattakaan. Mutta hienosti moni onnistui kolmenkin pallon kanssa, minä olin turhautunut jo kahden kanssa.

Lopulta siirryimme käsillä seisontaan, mikä onnistuu minulta, mutta ei oikein. Sen jo tiesinkin. Laitan selkääni liikaa notkolle enkä seiso kunnolla. Mutta mitäs sitä vanhaa koiraa opettamaan uusia temppuja, käsillä seisonnan oppinut jo viiden vanhana ja siitä lähtien tehnyt sen väärin hartioin. No ehkä sitä oppisi. On vain helpompaa aina kaatua siitä suoraan siltakaartoon, tai sitten kun se taas onnistuu, nyt varmaan katkaisin selkäni.

Puolituntisen harjoittelun jälkeen siirryimme itse asiaan, eli toiselle puolelle kokeilemaan eri välineiden välillä. Sisäinen apinani kirkui trapetsia mutta päätin aloittaa rauhallisesti, ja ehkä kohdata traumani eli pallon. Trauma siihen liittyen johtuu sirkuskoulukiusaamisesta, mitä jouduin kokemaan ensimmäiset kuukauteni aloittaessani. Onneksi se asia saattiin hoidettua, ja löysin mitä ihanimmat ystävät sieltä, kiusaajiin en halua törmätäkkään.

Mutta seuraavan tunnin aikana pallon jälkeen kiipesin köydellä melkein kattoon, alastulo vaan ei ole ollut samanlaista kuin ylös meni. Helpointa olisi vain irroittaa ja tiputtautua mutta kun pitää opetella tulemaan oikella tyylillä alas, noh ehkä silloin olisivat nämä hankauksetkin jalassa jääneet saamatta.

Kokeilin myös trampoliinia ja tankoa, mutta lemppareikseni edelleenkin yli muiden kipusivat trapetsi ja kangas. Kankaalla tein vanhan vaippa tempunkin, se ihanuuden tunne mikä oli sen jälkeen. Treenien jälkeen lähdinkin autolle hymyillen, ehkä hieman kivuliaanakin, mutta erittäin onnellisena. Nyt huomenna taas uudet treenit ja koitan ottaa kevyemmin.

Innostuksen laukaisemana olen nyt jokaisena päivänä venytellyt enemmän kuin normaalisti, ja on ihanaa nähdä kuinka nopeasti tämäkin vanha ruho notkistuu. Niinkuin ohjaajammekin sanoi, jouluna on aivan eri kuviot monella, otamme jopa 10ystävää mukaan lankkukävelylle. Eli marssimme lankkuasennossa ystäviä mukaan ottaen.

Leikkimielistä, hauskaa, ei liian vakavaa ja kilpailuhenkistä, urheilu minun makuuni. Jos noin hauskaa voi edes urheiluksi kutsua!

Onks ikää?

29 vuotta ja neljä päivää. Niin vanha minä nyt olen. Vanhus, lähellä kolmenkympin kriisiä, tai sitten en. Välillä saan ihmettelyjä töissä siitä, kun kysyn alkoholia ostettaessa ostajan papereita, että eikö hän näytä 18 vuotiaalta. Sanon että kyllä, näytäthän sinä, mutta nykyään on kysyttävä jokaiselta joka vaikuttaa alle kolmekymmentävuotiaalta. Samalla pyydän heitä arvioimaan minut, arvauksia on tullut 18 -25 välillä, ja suu onkin pyöreänä kun kerron olevani aivan kysymysiän lopussa. Enhän minä todellakaan näytä siltä. Kerran jouduin jopa kaivamaan ajokorttini esiin kun ei muuten uskottu.

Ja sitä ikää on todella vaikea arvioida. Koettakaapa itse. Seuraava vastaan tulija, onko hän kuinka vanha. Entä seuraava, tai myisitkö tuolle rantaan menevälle tyttöporukalle alkoholia. En usko, että kukaan saisi täysiä pisteitä arvioissaan.

Joten hyvät ihmiset, älkääpä närkästykö siitä jos papereita kysytään. Emme tee sitä kiusallamme, tai nolataksenne teitä. Se kuulu meidän kaupan alan työntekijöiden päivittäisiin rutiineihin, kiitos niille jotka ovat jo kasvaneet tähän tapaan, he näyttävät paperinsa suoraan kassalle tullessaan.

Ja kuka on määrittämään miltä aikuisen kuuluisi näyttää, ennen se oli 18vuotta, nyt 30 jos ikärajan vuoksi katsotaan. Ja mitä sitten aikuisen kuuluisi tehdä ja olla elämässään. Miten pitäisi pukeutua, käyttäytyä, syödä,  juoda, seurustella –elää?

Kertokaapa se minulle. Minä en ehkä malliesimerkki ole, mutta nautin joka hetkestä.

Hän on tajunnut, että se on taas yksi vanhenemisen hyvä puoli; oppii paremmin hyväksymään sekä hyvät että pahat asiat.[Jane Green –Hiekkalinnoja]

Yökukkuilua

Ei ehkä pitäisi valvoa tässä iässä enää kovin myöhään. Taisin unohtua viestittelemään liian pitkään ja nukkumaan pääsin vasta tän päivän puolella.

Nyt aamu on jo täydessä käynnissä ja hirveässä hulinassa lähdin taas liikenteeseen. Naama on varmaan kuin pandakarhulla silmäpussien kera, ja toivottavasti paita on edes oikein päin.

Olisin voinut kyllä napata jonkun toisen laukun matkaan, jonkun sellaisen mikä ei kävellessä hakkais tuota takapuolen mustelmaa.

ILOVEME -messut täältä tullaan.

Oppimisoletuksia

Luulisi ihmisen oppineen jo muutamia perus asioita, kun ikä mittarissa alkaa uhkaavasti lähestyä kolmenkympin kynnystä. Kuten avaamaan se lapsiturvallinen korkki.  

Luulisi myös, että kun on pessyt monta vuotta itse omat pyykkinsä, sitä osaisi jo tarkistaa taskut. No ei osata.

Onneksi se oli vain pieni nenäliinanpalanen eikä kokonainen vessapaperi rulla. Niinkin on nimittäin käynyt.

Nyt kun kohtasin yöllä taas uuden jakson alun elämässäni, en voinut olla painamatta päätäni tyynyyn häpeillen, kuinka aikuinen nyt minun jo pitäisi olla, ja kuinka paljon minulla on vielä opittavanani.

Uskoin vielä joskus, että tässä iässä, tässä vaiheessa elämääni minulla olisi se unelmien työ toimittajana tai muuta viestintään liittyen. Minulla olisi oma asunto (A:n kanssa luultavammin) ja ehkä jo toinen koirakin.

Osaisin ratkaista ongelmia tuosta vain, ja viikonloppuisin kutsuisin ihmisiä kylään kahvihetkille. Jokaisen juhlapyhänkin kestitsisin ihmisiä ja kutsuisin kotiini. Leipoisin kakkuja, piiraita, keksejä –kaikkea, enkä huolehtisi jos joku pudottaisikin vahingossa lattialle jotain.

Kesäisin menisin rannalle ja tulisin takaisin tyytyväisenä etten polttanut itseäni.

Niin, näin sitä luuli joskus.

Hei, täytän tänään 27 vuotta ja kävin eilen rannalla. Tässä tulos:

Mut ainakin opin pelaamaan China Hand:ia. 

Tuttu vai tuntematon?

Ulkomaisia tosisarjoja on hauska katsoa, pystyy muodostamaan oman mielipiteensä ihmisistä. Ei ole mitään mielikuvia ihmisistä sillä he ovat tuntemattomia. Näissä suomalaisissa on se huono puoli että aina on mahdollisuus tutun naapurintytön hyppäävänkin silmien eteen. Ja nyt on käynyt niin aivan kirjaimellisesti.
Katson juuri Suomen Huippumalli haussa -ohjelmaa ja tosiaankin, siinä kisailee entinen naapurintyttö. Muistan kuinka olimme hänen siskonsa kanssa parhaat ystävät ja kolmisin olimme ainoat punapäät pihapiirissä. Hänen mumminsa pesi kerran minun suuni (oikeasti) saippualla kun haukuin omaa siskoani. Leijonakuninkaan katsoimme varmaankin tuhansia kertoja.
Nyt tämä joka seisoo edessäni ja katsoo minua television kautta, on nuori ja kaunis aikuinen nainen. Haluan pitää sen muistikuvan pienestä tytöstä leijonanasussa kuin myöntää ajan todellakin kuluneen ja itseni vanhentuneen.
Ja aion pitää, vaikka televisio yrittäisikin muuttaa sitä, oman mielipiteeni kyseisestä naisesta. Onnea Eeville kamppailusta, pidän sinulle peukkuja täältä kotisohvalta ja syön kynteni jännityksestä!

--
Muuten kiukkuuntuneesta mielialastani johtuen tämä olkoon päivän ainoa avautuminen. Muuten voisi olla seuraavaksi luettavissa kirosanatulva ja sensurointiin ja piip -hälytyksiin olisi tarvetta.