Uunin luotettava lämpö

Kun luvataan sadetta, tuleekin helle. Kun luvataan taas auringonpaistetta ja hellettä, tulee sellainen sää josta muistaa syksyn olevan vain kulman takana. Ajatelkaa, ensi viikolla on jo elokuu? Mihin se kesä oikein hävisi? Tuntuu kuin tänä vuonna en olisi saanut siitä kunnolla kiinni, eli en ole tarpeeksi pukeutunut hameisiin ja muihin kesän tuomiin ihanuuksiin. Kertaakaan edes viime vuonna ostamani gladiaattorikengät eivät ole olleet jalassani.

Tosin nyt pari viimeistä päivää olenkin kävellyt varvassandaaleilla sillä tiistaina onnistuin saamaan pikkuvarpaaseeni (kyllä pikkuvarpaaseen) rakkulan, siitäs sain kun käytin ensimmäistä kertaa uusia kiilakorkotennareitani kaupungilla. Olisi pitänyt aloittaa varovasti, kuten vaikka kävellä vaikka vain omenaan saakka. Nyt kävelin sitten omenasta paljain jaloin. No onhan sekin tehtävä kesällä. Yleensä teen sen nurmikolla enkä kauppakeskuksissa, mutta kerta se (kai?) ensimmäinenkin.

Mutta siihen säähän, kun olen työvuorossa ja on luvattu sadetta, ikkunasta kuitenkin paahtaa se lämmin aurinko ja asiakkaat tulevat kauppaan ja huokailevat kuinka viileää meillä on. Minä siinä luon kaihoisia katseita lämpöön asiakkaan edelleen paasatessa IHANASTA viileydestä, ja puristan takkini tiukemmin ympärilleni ja menen lähemmäksi patteria. Joo onhan se ihanaa ja ajatukseni siivittävät jo pari tuntia eteenpäin kun pääsen kotiin. Ja sitten lopulta kun lyön työoven kiinni alkaa sataa, kaatamalla ja jyrinäkin päälle. Silloin se ehkä hiukan harmittaa.

Ja ehkä tänäänkin kun katselen ulos ja aurinko paistaa, ja minun on vietettävä loppuilta töissä palvelutiskillä. Seuranani vain ne ihanat kalat ja ainoa lämmin mitä pääsen koskettamaan on grilli, jos aion paistaa lisää kanoja, tai uuni jos croisantit yms pääsevät loppumaan. Lämpöä siis piisaa, mutta väärässä muodossa. Voi kunpa pääsisin nauttimaan siitä siellä missä viihdyn parhaiten kesällä, ulkona!

No tiistaina on seuraavan kerran vapaata, toivotaan että silloin hellelukemat ylitetään ja reilusti.

Kolmekymmentäpäivää kuvina - Day20

A photo of something you enjoy doing – Kuva jostakin jonka tekemisestä pidät

Koko haasteen lista ja aloitus.

Koirien keidas

Asia josta suuresti nautin uudessa asunnossani, on lasitettu parveke. Nyt tulee vietettyä enemmän aikaakin parvekkeella, sillä tuohan on kuin yksi ylimääräinen huone. Tosin minuakin enemmän sitä käyttävät koirat, sillä aamupäivisin sinne paistaa suoraan aurinko joka muuttaa sen ihanan lämpimäksi. (Joku voisi tässä välissä korjata sen muuttuvan paahtavan kuumaksi, mutta meille se on lämmin.) Ja koska he viettivät niin paljon aikaa maaten vierekkäin yhdellä aurinkopaikalla, päätin sijoitella tavaroita paremmin joten nyt heillä on oma kesäkeidas parvekkeellani.

Siellä ne viettävät aikaansa mielellään aina kun aurinko paistaa. Jos saisin ujutettua sinne telkkarin varmaan minäkin makoilisin siellä auringossa päivät pitkät. Niin ja jos joku hoitaisi ne kotiasiat minun puolestani ym pakolliset elämän asiat. Toivottavasti parveke on kylmällä talvellakin lämmin ja oma pieni saunani.

Kaivatut siivet

Joku varmaan muistaa minun maininneen noin vuosi sitten kysymyksiä&vastauksia –kirjoituksessani, että yksi lempivaatteistani on Turkista ostamani huppari jonka selässä on siivet. Myöhemmin minua rupesi kovasti kaduttamaan koska en ostanut myös toppia jossa komeilivat samat siivet selässä. Ja joka kerta pukiessani hupparin päälleni muistan sen katumuksen tunteen. Jos rahasta ei olisi pulaa, olisin lähtenyt heti takaisin ja hakenut sen paidan. Harmi vain että en ole syntynyt miljonääriksi tai edes pieneksi sellaiseksi.

No siskoni lähti tänä kesänä vierailemaan Turkissa ja lupasi katsoa minulle kyseistä paitaa. Puolessa välissä reissua, sain viestin jossa siskoni ilmoitti ettei paitaa löydy mistään. Myyjät sanoivat sen olevan vanhaa mallia ja olinkin aivan varma että paita jäisi saamatta.

Mutta mikä ilo syntyikään kun Tiina olikin löytänyt paidan (melkein viimeisimmistä kaupoista) ja kuinka otettu olin kun hän kertoi hakeneensa sitä melkein hermoromahdukseen saakka. Oli jopa melkein kyllästynyt kiertelemään kaupoissa, mikä on aivan mahdotonta, mutta tosiaan sieltä sattumalta viimeisimmistä kaupoista se löytyi. Mikä onni!

Sain myös t-paidan jossa komeilivat vaaleanpunaiset siivet. Ja sain kuulla että nyt siellä oli huppareitakin vaaleanpunaisilla siivillä, tahdon turkkiin ostoksille!

Ystävyyden tunne

Olenko koskaan kertonut teille ystävästäni Camillasta? Siitä kuinka hän toisinaan ärsyttää minua soitoillaan juuri kun olen tekemässä jotakin, siitä kuinka hän höpöttää minulle asioita jotka eivät joskus jaksaisi kiinnostaa minua pätkääkään, ja siitä että hän joskus ohittaa täysin minun kuulumiseni. Olenko siis koskaan kertonut kuinka hän pitää minut kiinni elämässä?

Ne ärsyttävät soitot merkitsevät hänen ajattelevan minua, turhanpäiväiset jutut on vain tekosyy kertoa että hän haluaa olla yhteydessä ja minun kuulumisten sivuuttaminen merkitsee vain sitä, että ne ovat niitä kuulumisia jotka pitäisi vain unohtaa. Ne ajatukset joille ei anneta sijaa.

Tapasimme toisemme kun hän saapui työpaikallemme töihin kolmisen vuotta sitten ja jo ensimmäisenä päivänä juttelimme kuin vanhat tutut. Seuraavana päivänä minä olin aamuvuorossa ja hän tuli iltavuoroon, mutta niiden parin tunnin aikana kun ehdimme yhdessä työskentelemään, kuljimme käsikoukussa minne menimmekin, ja heti viikonlopuksi sovimme menevämme yhdessä ulos. Tosin sitä kyseistä tapahtumaa emme ole toistaneet edes vuosipäivien kunniaksi, Kivenlahden Seurahuone ja huonot räppikeikat jääköön historiaan.

Olemme opettaneet toisillemme pieniä ja suuria asioita vuorotellen, hän opetti minut käyttämään taas mekkoja ja olemaan tyttömäisempi, minä opetin hänelle mustapäälappujen ihanuuden ja kasvokuorimisaineen käytön.

Hän opetti minut pitämään enemmän katkaravuista, ja minä opetin hänelle pippurin kurkkuviipaleiden päälle. Hän sai minut maistamaan valkosipulin kynttä ja minä kostin ja laitoin hänet maistamaan sienisalaattia.

Näin kesäaikoina pääsen nauttimaan hänen seurastaan enemmän, sillä olemme useammin töissä yhdessä, ja ne päivät saavatkin minut muistamaan miksi hänestä pidän. Tuntuu kuin jokaisella tapaamiskerrallamme

opin hänestä jotain uutta, ja jokaisella kerralla raotan hieman enemmän minun salaisuuksien arkkuani, mikä nostaa tunteet pintaan.

Hän on nähnyt minun huononpäiväni töissä ja minä hänen. Olemme nauraneet yhdessä tapaturmillemme töissä, oli se sitten peukalon jättäminen kassalippaan väliin tai jopa päähän tippunut rullakko. Kova kipu mutta naurulla olemme aina asioita muistaneet.

Kerrankin hän itki puolestani koska minä en siihen pystynyt, hän tunsi sen mitä minun olisi pitänyt tuntea. Hän teki sen mitä minä en pystynyt ja osannut. Kunpa voisin vain jakaa sen tunteen mikä minulle tulee ollessani hänen kanssaan, kun hän saa minut tekemään jotakin mitä en koskaan kuvitellut tekeväni.

Kuten tänään, kuten nyt, hän on saanut minut itkemään oikeasti, hän on saanut kyyneleet vierimään silmistäni ulkoillessani koirien kanssa, vain siksi että minä tunsin sen mikä monelle muulle on niin helppoa ja itsestään selvää, minä tunsin välittämisen tunteen kunnolla sydämessäni. Ja ennen kaikkea minä tunsin kiitollisuutta.

Kiitos sinusta, ja kiitos että olet siinä vaikka olenkin toisinaan aikamoinen apina ja urpo. Kiitos.

Opin jotain tärkeää sinä iltana. En saisi yrittää estää kaikkea tapahtumasta. Joskus kuuluukin tuntea olonsa kiusaantuneeksi. Joskus kuuluukin olla haavoittuva muiden nähden. Joskus se on välttämätöntä, koska sen ansiosta ihminen löytää seuraavan osan itsestään, seuraavan päivän. [©Cecelia Ahern – Mitä huominen tuo tullessaan]

Jarrua toimittaja Mäkinen

Tahtoisin NIIIIIN sen ajatuksen siirtimen, mistä olen puhunut jo monesti. Tänäänkin koirien kanssa aamulenkillä tuli vaikka mitä mieleen, varsinkin kun kuuntelin harakan naurua, se oikein kiherteli. Sellainen kihertely minkä voisi olettaa kuulevansa vain piirretyissä, mutta siellä rappusten yläpäässä se naureskeli, ei mikään ihmekään olinhan minä juuri sängystä nousseen näköinenkin.

Lupailuni tiiviimmästä kirjoittelu tahdista ei siis toteutunut, vaan viime viikollakin heti työvuoron jälkeen suljin kaiken maailman ulkopuolelle väsymyksestäni johtuen. Camikin on hermostunut monesti kun en ole vastannut puhelimeen tai viesteihinkään, ilkeästi olen välillä vain laittanut puhelimeni äänettömälle ja antanut sen surrata rauhassa. Anteeksi siis kaikille keitä olen laiminlyönyt viime päivinä virtuaalisesti, aamu kuudesta iltapäivä kahteen saakka olen jaksanut hymyillä ja olla pirteä, sen jälkeen olen antanut vain naamani rutistua kuin rusina ja sulkea tosiaan koko maailman.

Nyt eilinen oli vapaapäivä, kuten on tämäkin, ja olen suorittanut tehtäviä ehkä liiankin touhukkaasti, sillä nukahdin eilen aurinkoon. Onneksi sentään en palanut, mikä onkin jo aikamoinen suoritus tältä kesältä, en ole palanut kertaakaan, en edes pienesti! Mutta sekin on sitten korvautunut pienillä työhaavereilla, poltin peukaloni bakery uunilla leikkiessäni sunnuntaina, ja sormet on täynnä pieniä viiltohaavoja.

Mutta nyt yritän saada viimeisenä vapaapäivänäni kirjoitettua jo valmiiksi postauksia jotka laitan ajastuksen kanssa tulemaan. Ja nyt työkaverin, ketä olen tuurannut, palattua lomalta minun työvuorotkin ovat pääosin taas iltapainotteista, joten aamupäivät voin kuluttaa taas kirjoittaen.

Älkää siis huolehtiko, täällä minä olen hieman kiireisenä vain ja yritän saada itseni jarruttamaankin hieman.

Jääräpäät ja menninkäinen

Eilinen oli ihana päivä, jo yksinään sen takia ettei minulla ollut kertaakaan kylmä. Uskaltauduin jopa pukeutumaan keväällä ostamaani shortsihaalariin, jota olen vierastanut vähän. Ehkä siitä syystä, että se jättää sääret niin paljaaksi, olen tottunut hameidenkin kanssa pitämään legginsejä, korvaan särähtänyt niin kovin siskon ja yläaste ystävän tokaisut uv-valoissa hohtavista jaloistani. Punapään harmi, ikuinen kalpeus, siskolle meni se rusketuksen taito, kaiken muun kauneuden ohella. Taisi sitä kismittää kun vatsassa vedin kaiken ruoan itseeni niin päätti hän tarrata kaikkeen muuhun. Pisamat ja kalpeuden jätti sitten minulle, pirulainen.

Mutta tosiaan eilen oli aivan upea päivä, tämän kesän yksi parhaista. Vietimme tunnin koirien kanssa koirapuistossa chihutapaamisessa jossa Rafi kuluttikin energiaa halutulla tavalla. Illalla ei jaksanut edes Tikrun kanssa leikkiä, Tikru sai rauhassa hieroa sitä Rafin nauttiessa silmät kiinni. Harvinaista että tuo pikku riiviö pysyy niinkin kauan paikoillaan. Misakin kävi tutustumassa muihin koiriin ja omistajiin, mutta vietti suurimman osan ajasta penkkini alla varjossa. Rafi juoksi kieli pitkällä ympäri puistoa ja tuli välille luokseni häntäänsä heilutellen kun sanoen ”kiitos että tultiin tänne, täällä on kivaa!” Mutta pikkulapsienkin tapaan häntä oli aina muistutettava juomaan.

Välillä tuntuukin että omistaisin kaksi lasta kahden koiran sijaan, sen verran jääräpäitä tuntuu molemmat olevan. Tai sitten niillä on vain korvat niin täynnä muita ajatuksia, että komentoni tosiaan menevät kuuroille korville. Toinen tahtoo toiseen suuntaan, ja toista kun kerran komentaa jo sekunnin päästä on unohtanut mitä komennettiinkaan. Ja silloin kun itse haluaisi mennä verkkaisesti, toisen noista on ainakin juostava fleksipitkänä lintujen ja kaiken liikkuvan perässä. Yksi aamu tavattiin rusakkokin, ei tunnu nämä kaksi jääräpäätä ymmärtävän että enemmän niiden pitäisi pelätä sitä pupua kun pupun niitä. Koko ero on kuitenkin melko huima, ainakin tämän yksilön kanssa. Itsekin pelästyisin jos tuollainen tulisi pimeällä kadulla vastaan. Lisätään siihen vielä maaniset loistavat silmät ja hillittömät torahampaat niin sydäri olisi lähellä. Tai sitten koko matinkylä heräisi kiljaisuuni.

Ja kun itse haluaisi mennä nopeasti molemmat, tai juuri se toinen (hienohelma Misa..) laahustaa perässä kuin se käveleminen olisi maailman rasittavinta puuhaa, tai sitten toinen (eli siis Rafi) pysähtelee sekunnin välein juuri jalkojeni eteen että olen kompastua. Ja jokainen haju on haistettava millimetrienkin etäisyydeltä. Mutta ovat kyllä niin ihania etten luopuisi niistä millään.

Ja mistä se otsikon menninkäinen tulee, siitä että juurikin sen näköisenä tuolla viiletän aamuisin noiden kanssa ulkona. Kirkkaanpunainen tukka sikin sokin, ja päälle vielä meikkaamaton naama. Voi olla siis että matinkylässä ensin kuuluu naapureiden kirkaisuja nähdessään minut, kun minun kirkaisu jättipupun takia. 

Even if somebody tried to stop my heart I'm still alive I will never give up

Tiedän, tiedän että lupasin kirjoitella useammin mutta viimeaikoinen kiire on ajanut minut niin väsyksiin että olen uuvahtanut kotiin päästyäni ja harvoin jaksan edes kaivaa kannettavaa syliini. Ja puhelimella postaileminenkaan ei ole minua sillä inhoan sen hitautta ja sitä että teksteistä tulisi väkisinkin lyhyitä. Näin koneen kanssa tuntuu että kontrolli olisi paremmin hyppysissäni.

Mutta ei huolta, nyt alkaa vapaat aina keskiviikkoon saakka, joten jospa nyt vaikka ehtisin kirjoittamaan ja kertomaan mitä minulle kuuluu ja mitä minä olen kuluvina päivinä tehnyt. Ja miten olen pukeutunut, joka kostautuikin luultavammin kuumeiluna. Palailemisiin siis! Tässä kuvia kuitenkin viime ajoilta.

::Rafin aamupalana toimii myös mun sormi::

::Sain tollasen kylkiäisenä Royal Caninin koiranruoka ostoksesta::

::Konfirmaatio juhla-asua::

::Paikallaan pysyy vaikka tulisi kuinka kuuma..::

::..Kunnes Misa päätti että se on SEN paikka::

::Synttäripäivänä päätin pukeutua mekkoon::

::Säväytin hiuksiani::

::Löysin vihdoinkin omalla nimellä varustetun kokis pullon Nöykkiön valintatalosta! (sori Cami, siis vt:stä)::

::ElisaVahti vakoilua::