Olenko koskaan kertonut teille ystävästäni
Camillasta? Siitä kuinka hän toisinaan ärsyttää minua soitoillaan juuri kun
olen tekemässä jotakin, siitä kuinka hän höpöttää minulle asioita jotka eivät
joskus jaksaisi kiinnostaa minua pätkääkään, ja siitä että hän joskus ohittaa
täysin minun kuulumiseni. Olenko siis koskaan kertonut kuinka hän pitää minut
kiinni elämässä?
Ne ärsyttävät soitot merkitsevät hänen ajattelevan
minua, turhanpäiväiset jutut on vain tekosyy kertoa että hän haluaa olla
yhteydessä ja minun kuulumisten sivuuttaminen merkitsee vain sitä, että ne ovat
niitä kuulumisia jotka pitäisi vain unohtaa. Ne ajatukset joille ei anneta
sijaa.
Tapasimme toisemme kun hän saapui työpaikallemme
töihin kolmisen vuotta sitten ja jo ensimmäisenä päivänä juttelimme kuin vanhat
tutut. Seuraavana päivänä minä olin aamuvuorossa ja hän tuli iltavuoroon, mutta
niiden parin tunnin aikana kun ehdimme yhdessä työskentelemään, kuljimme
käsikoukussa minne menimmekin, ja heti viikonlopuksi sovimme menevämme yhdessä
ulos. Tosin sitä kyseistä tapahtumaa emme ole toistaneet edes vuosipäivien
kunniaksi, Kivenlahden Seurahuone ja huonot räppikeikat jääköön historiaan.
Olemme opettaneet toisillemme pieniä ja suuria
asioita vuorotellen, hän opetti minut käyttämään taas mekkoja ja olemaan tyttömäisempi,
minä opetin hänelle mustapäälappujen ihanuuden ja kasvokuorimisaineen käytön.
Hän opetti minut pitämään enemmän katkaravuista, ja
minä opetin hänelle pippurin kurkkuviipaleiden päälle. Hän sai minut maistamaan
valkosipulin kynttä ja minä kostin ja laitoin hänet maistamaan sienisalaattia.
Näin kesäaikoina pääsen nauttimaan hänen seurastaan
enemmän, sillä olemme useammin töissä yhdessä, ja ne päivät saavatkin minut
muistamaan miksi hänestä pidän. Tuntuu kuin jokaisella tapaamiskerrallamme
opin hänestä jotain uutta, ja jokaisella kerralla raotan
hieman enemmän minun salaisuuksien arkkuani, mikä nostaa tunteet pintaan.
Hän on nähnyt minun huononpäiväni töissä ja minä
hänen. Olemme nauraneet yhdessä tapaturmillemme töissä, oli se sitten peukalon
jättäminen kassalippaan väliin tai jopa päähän tippunut rullakko. Kova kipu
mutta naurulla olemme aina asioita muistaneet.
Kerrankin hän itki puolestani koska minä en siihen
pystynyt, hän tunsi sen mitä minun olisi pitänyt tuntea. Hän teki sen mitä minä
en pystynyt ja osannut. Kunpa voisin vain jakaa sen tunteen mikä minulle tulee
ollessani hänen kanssaan, kun hän saa minut tekemään jotakin mitä en koskaan
kuvitellut tekeväni.
Kuten tänään, kuten nyt, hän on saanut minut
itkemään oikeasti, hän on saanut kyyneleet vierimään silmistäni ulkoillessani
koirien kanssa, vain siksi että minä tunsin sen mikä monelle muulle on niin
helppoa ja itsestään selvää, minä tunsin välittämisen tunteen kunnolla
sydämessäni. Ja ennen kaikkea minä tunsin kiitollisuutta.
Kiitos sinusta, ja kiitos että olet siinä vaikka
olenkin toisinaan aikamoinen apina ja urpo. Kiitos.
Opin
jotain tärkeää sinä iltana. En saisi yrittää estää kaikkea tapahtumasta. Joskus
kuuluukin tuntea olonsa kiusaantuneeksi. Joskus kuuluukin olla haavoittuva
muiden nähden. Joskus se on välttämätöntä, koska sen ansiosta ihminen löytää
seuraavan osan itsestään, seuraavan päivän. [©Cecelia Ahern –
Mitä huominen tuo tullessaan]
