Sinkun outo tapa olikin seurustelun siunaus

Kun vietät suurimman osan ajastasi tyypin luona, on tietysti luonnollista, että juuri se vaate tai tavara mitä etsit, sijaitseekin tyypin luona. Mutta miksei tätä muista ikinä, kun lähtee kotiin pitkästä aikaa. 

Ehkä vedin, ehkä en, (ok vedin) pienet itkupotkuraivarit kun suunnitellusta asusta toinen puoli majaili toisella puolella metrolinjastoa.

Mutta tähänkin olen huomaamattani jo sinkkuaikoinani kehittänyt ratkaisua jota moni muu kummaksui. Vaatekopiot! Jos joku vaate miellyttää, hankitaan toinen samanlainen. Nyt tyypin luona majailee moni vaate mistä on tuplaversio kesäasunnolla (eli minun luonani, kutsumme sitä kesäasunnoksi koska piha). 

Nerokasta ennakointia ellen sanoisi?

Ale ostoksilla

Kesä tuoksuu kasteiselle nurmikolle ja nokkosille, siltä tänään aamulenkillä tuoksui. Aurinkokin paistoi ihanasti, vaikka ei ollut kovin lämmin, (milloin minulla muka ikinä olisi?), minä työnsin kasvot kohti aurinkoa ja nautin. Ja niin tekivät koiratkin. Oi kunpa jatkuisi tällaisena juhannus, ihanana olona.

”Tuskin kukaan tulee vaatekauppaan juhannuksena..”

Ups, minä menin. Kävin hakemassa Cubukselta toisen collegepaidan, jota siskoni minulle suositteli. Yleensä minä en käy vaatekaupoissa, netti on asia erikseen, joten on ihanaa kun sisko on töissä sellaisessa ja voi aina minut vinkata ostoksille kun näkee minun näköisiä vaatteita. Ja paita oli vielä alennuksessa!

Paidasta ja ilmasta nauttien, tämä tyttö nappaa nyt koirat kainaloon ja suuntaa Haisulin luokse.

Viettäkää jokainen ihana juhannus, ja muistakaa juhannustaiat!

Terapian (ja uuden koneen) tarpeessa

Voi pirhanan ja perhanan p*aska.

Sunnuntaina siis lähdin Salosta kotiin päin, laukku kirjoista painavana (kiitos suurkirppis), ja sitähän luulisi että hyvin menneen viikon jälkeen alkaisi myös toinen samanlainen. Mutta edelleenkin, elämä ei mene kuin elokuvissa, kirjoissa ja strömsössä.

Maanantain aloitin ihanasti heräämällä jo puoli kahdeksan auringonvaloon ja olin intoa täynnä päästä kirjoittamaan suurkirppiksen ostoksista, mutta into kaatui nopeasti, sillä ensimmäinen aamu aloitettiin tappelemalla kovalevyn kanssa –ja riita ei ole päättynyt vieläkään.

Siellä siis tosiaan on kaikki muistiinpanoni, kuvani –kaikkeni, ja nyt se on tehnyt tenän ainakin isomman koneen kanssa. Ja juuri siinä haluaisin hallita niitä asioita! Miniläppärissäkin kovalevy valittaa jostain ongelmasta joka pitäisi tarkistaa ja tarkistukseen menee miljoona vuotta. Voi hyvää päivää että hermot menee.

No sitten tiistaina, töissä odotti hullua hullumpaakin päivä jollaista en ole ennen nähnyt, sekoittiko pääsiäisen pyhät ihmiset vielä pahemmin kuin jouluna? Hyvin mahdollisesti. Töissä istuin siis kassalla kokopäivän, mikä on hyvin tavatonta meidän kaupassa, enkä ehtinyt edes juomaan. Asiakkaita tuli toisensa perään ja jonot luikertelivat hyllyjenkin välissä. Tämä voitti jopa maanantaina todistamani valintatalo hässäkän (4 tuntia ainoa kauppa auki, ihmisiltä loppu mämmi ja kerma, jonot kiersivät läpi kaupan) minkä vielä ymmärsin pyhästä johtuen, mutta arki, normaali arki ei ole koskaan pyhien jälkeen näyttänyt noin kaaottiselta. Kuulemma muissa kaupoissa aivan samanlainen meininki kuin meillä, ihmiset tuuppivat tönivät ja unohtivat käytöstavat. Ja hitaat ja kiireiset asiakkaat voisivat tulla eriaikoihin kauppaan, sillä ratkeaisi monesti monta ongelmaa.

No, tiistai meni siinä, väärinpäin kassalla istuen eli kipeää kättä kuormittaen. Keskiviikkona fiksuna tyttönä sitten rupesin aamutuimaan imuroimaan ja vielä fiksumpana tyttönä illalla töissä unohdin aivan kaiken ja lähdin nostelemaan painavia maitokuormia. Pam, käsihän siinä lopullisesti meni.

Lääkäri määräsi minulle sitten, omasta mielestäni ärsyttävintä hoitoa, lepoa loppuviikon. Minut hyvin tuntevat tietävät kuinka turhauttavaa tämä minulle on. Ei ehkä se lepääminen, vaan se että joudun vaivaamaan muita ja aiheuttamaan ehkä jopa harmia työpaikalle. Tai no, enpä nyt tiedä. Työkaveri ei saanut edes heitä sanottua kun olin selittänyt jo kuinka vuoroni paikataan. Kaikki siis hyvin eikä sen kummempia draamoja syntynyt. Ehkä.

Nyt sitten yritän nauttia näistä keväisistä ilmoista (ensimmäinen punkki löydetty Rafilta!) vain lepäilemällä ja olemalla. Onhan noita leffojakin digiboxille parit kertynyt.

Ja tiedättekö mikä auttaa parhaiten ärsytykseen? No ostoterapia tietysti! Kotiutin itselleni Toven juhlaa –muumimukin, tosin ilman silmälaseja, ja muumiperheeni sen kuin kasvaa. Ainoa terapiamuoto josta ikinä olen ollut valmis maksamaan, on kyllä mielestäni sitä terapiaa parhaimmillaan.

Kehräävä koira

Kuten ystäväni Cami jo tietää, karvat saavat minut suorastaan kehräämään. Siis vaatteissa. Naamassa niitä inhoan. Mutta siis vaatteiden karvat, kuten olette jo toppatakeissa huomanneet hupun reunan tai muuta vastaavaa. Pari vuotta sitten Hennesille ilmestyivät hupparit joiden huppu oli vuorattu pehmeällä karvalla. Pitikö minun saada sellainen, oi kyllä ja kolmessa eri värissä. Tiedän ehkä hieman innostuin liikaa juuri silloin. Mutta on sitä tullut innostuttua tänäkin vuonna, ehkä joitain innostuksia jälkeenpäin kadutenkin..

Mutta jos se on totta, ja koira on yhtä kuin omistajansa voin vain kuvitella kuinka kovasti Misa kehrää (kissasta kyllä tuo menisikin), kun löydettiin vihdoinkin Mustista ja Mirristä Hurtan karvamantteli väriä cranberry. Ai että, ainakin minä kehräsin kun näin sen sojottavan hyllyssä, valmiina ostettavaksi. Olihan sitä yritetty hakea jo parista muustakin liikkeestä. Mutta se on suloinen, ihana ja niin tyttömäisen värinen. Siis takki, mutta onhan tuo Misakin aika suloinen eikö?

Ah, ostoterapia on kyllä aivan parasta terapiaa mitä minä tiedän.

Kaari koettu

Onko tämä mahdollista, ne jotka tuntevat minut nauravat nyt, mutta minä heräsin vasta viisitoista yli yksitoista! Nukuin kuitenkin vielä eilen parin tunnin päiväunetkin vanhemmillani, joten univelkaa ei pitäisi olla. Talvi siis taitaa tulla kun minä vain nukkuisin nukkuisin ja nukkuisin vielä lisää. Mitenköhän sen saisi selitettyä tai sovittua työnantajan kanssa, lupaan ja vannon nukkua vain kokotalven yli kuten muumit. Tai olisikohan siellä jossain jokin työnantaja joka maksaisi minulle palkkaa nukkumisesta? Olihan Uuno Turhapurokin patjantestaajana, miksen myös minä. Ainahan sitä saa unelmoida.

Päädyttiin lopulta äidin kanssa kauppakeskus Kaareen perjantaina. Ja kuten aina kaikkeen uuteen, siihenkin oli tottuminen. Kauppoja oli ehkä liikaakin, ainakin siihen nähden että olin valmistautunut vain pikaiseen käyntiin nähtyäni että parkkihallissa parkkiaikaa olisi vain kolme tuntia. No lopulta meillä meni kuitenkin enemmän aikaa, mikä oli oletettavissakin, mutta ei auton yläpuolella oleva valo edes vilkkunut kuten Ison Omenan parkkihallissa.

Sokoksen kokoon petyimme, mutta kai se oli odotettavissakin kun vieressä on suomen isoimpiin kuuluva Prisma. Taas kävi kuitenkin niin että kun minä löydän jotain, äiti ei löydä sitä mitä tahtoisi. Minä siis löysin nilkkurit ja äidiltä jäivät ruskeat housut saamatta. Kenkienkin kanssa minä tosin punnitsin, kuten äitini aina, jätin ne ensin sokoksen sovituskoppiin myyjälle aikomatta ostaa niitä. Palasin kuitenkin parin tunnin päästä takaisin ja sanoin äidilleni ostavani ne vain jos ne ovat viety takaisin paikoilleen. EI oltu, mutta harmittamaan ne jäi silti ja kalvamaan mieltä joten takaisin alakertaan ja pukukopissahan ne vielä olivat. Kengät siis lopulta päätyivät minun haltuuni.

Kauppakeskus on aika paljon S-ketjun vallassa, mutta näin henkilökunnan silmin se oli vain hyvä. Saipahan bonuksia enemmän, jopa apteekistakin. Käytiin syömässäkin Kylä ravintolan wokup –ravintolassa, jota en ole aikaisemmin kokeillut vaikka se Isosta Omenastakin löytyy. Nyt kuitenkin päätimme kokeilla, äitini otti kanaa ja minä katkarapuja.

Pidimme molemmat annoksistamme, ja eniten kuitenkin taisimme ihastua lisukkeisiin kuten paahdettuun sipuliin, tuore yrtti sekoitukseen (persilja ja korianteri?) ja mangochutneyhin. Lisäilin ruokaani myös inkivääriä flunssan taltuttamiseksi, mitä äiti ei voinut allergiansa takia ottaa. Ihana kun äidistäkin on tullut nykyään sellainen, että uskaltaa kokeilla jotain erilaista eikä aina tyydy samaan mitä aina ennen. Liekö se lukuisten kokkiohjelmien katsomisen tulos.. (MasterchefAustralia on vaan niin hyvä!)

Ruokapuolella eniten ihastuin kuitenkin vessaan! Mielestäni se oli niin kaunis. Hyvän paikan määrittelee aina hyvä vessa muistakaa se. 

Kauppareissu oli siis onnistunut, käytiin vielä moikkamassa Tikrun isää Prismassa pakollisten ruokaostosten lomassa.

Eli Kaari on koettu ja pidetty. Seuraava kohde onkin tapiolan Ainoa. Mutta ei tänään, tänään näin myöhään heränneenä, yritän ehtiä tekemään kaiken mitä olinkin vapaapäivän kunniaksi suunnitellut, kuten kaupassakäyntiä ja pyykinpesua. Taitaa tosin mennä taas siihen että teen kotihommat ja suuntaan siitä vanhemmilleni katsomaan äidin kanssa (yllätys yllätys) Masterchef Australiaa. Ehtiihän sitä kaupassa huomennakin käydä, töihin on kuitenkin mentävä. Joten olisiko siinä kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Palkinto kiukuttelusta

Joskus ihmistä kohdellaan väärin tahallaan, tai toisen ollessa niin tyhmä ettei edes tajua. No minulle tehtiin näin pari kertaa tällä viikolla. Ensimmäinen tapahtui maanantaina töissä kun asiakas veti minua hiuksista ja rupesi tiputtamaan tavaroita hyllyltä lattialle minun seisoessa vieressä. Tämä tapaus luultavammin kuului niihin ettei oikeasti tajunnut mitä teki. Taisi olla kotoisin viereisestä asumiskeskuksesta, tai miksi niitä nyt yleensä kutsutaankaan.

Toinen tapahtui minulle lauantai iltana, joka käynnisti tapahtumaketjun niin mielessäni kuin internetin maailmassakin. No, olin tulossa vanhemmiltani kotiin myöhään lauantai-iltana, ja huomaan jonkun toisen pysäköineensä autonsa minun paikalleni. Ensimmäisenä otin selville tietenkin kenelle auto kuuluu, jotta saisin soitettua ja pyytäisin siirtämään autonsa. Elokuvissa tämä olisi mennyt luultavammin niin, että auton omistaja olisi osoittautunut unelmieni mieheksi jne. Mutta kaikkihan tietävät ettei tämä todellisuus mene ikinä kuin elokuvissa, ja niin tässäkin tapauksessa. Nimi löytyi mutta ei numeroa. Väsyneenä, hermostuneena ja ehkä hieman itkuisenakin soitin ensimmäiseksi mieleen tulevalle ihmiselle, isille. (Isi korjaa aina kaiken!)

Sen kummemmitta ei isikään onnistunut, ja mitäpä isi tosiasialle olisi voinut tehdäkään.

Mikä siinä muuten on että tarvitaan aina toinen toteamaan täysin selvä asia, minkä itse on jo selvittänyt. Vaikka kuinka olisi painanut nappia mitään tapahtumatta on otettava toinen siihen viereen todistamaan sama asia? Haluammeko todisteen siitä ettemme ole niin tyhmiä, vai uskommeko niin paljon toisen ihmisen kykyyn olla parempia kuin me. Paitsi yleensä vaikka kuinka minä painaisinkin sitä nappia mitään ei tapahdu, ja isin on tultava vain paikalle niin pum, kaikki taas toimii miten pitää. Isillä on joku maaginen kosketus elektroniikkaan ja asioihin.

Mutta siis tähän autoasiaan isillä ei mitään ratkaisua ollut. Kirjoitin selväsanaisen lapun auton omistajalle ja pujotin sen muovitaskussa auton tuulilasiin. Kaappasin tarpeelliset tavarat kotoa, ja lähdin takaisin vanhemmilleni.

Olin niin vihainen että vaikka autoa ajaessa näinkin punaista, painoin vain kaasua. Koirat vieressäni, luultavammin peloissaan, paahdoin länsiväylää vain myrkylliset asiat mielessäni. Vanhemmille päästyäni en puhua pukahtanut vaan painelin suoraan sänkyyn. Vaikka asia ei minun vikani ollut mitenkään kiukuttelin itselleni kuin murrosikäinen vanhemmilleen.

Aamulla herätessäni nolous valtasi mieleni. Olin häpeissäni siitä miten olin käyttäytynyt eilen illalla, mutta kuitenkin tyytyväinen että päädyin kuitenkin vain kiukuttelemaan, vaikka ajatuksissa pyöri pahempiakin asioita.

Isi oli kuitenkin miettinyt muita asioita illalla sekä yöllä. Sosiaalisen median enemmän hallitsevana, hän oli selvittänyt onko kyseinen auton omistaja Facebookissa ja sieltä onkinut tietoonsa henkilön tyttöystävän puhelinnumeron johon isäni oli viestiä laittanut. Pian hän olikin saanut auton omistajalta kiukkuisen ja ärräpäitä täyteisen puhelun, jossa henkilö oli ihmetellyt mitä hän oli muka väärin tehnyt sillä paikkahan oli vapaa ja omien puheidensa mukaan viipynyt vain pari tuntia.

Tapaus siis selvitettiin ja sen kuullessani uskaltauduin nousemaan sängystäkin ylös, ja jopa nauramaan asialle. Vanhemmat olivat niin ihaniakin että kävivät ulkoiluttamassa koirat ja antoivat minulle rauhallisen aamun aloituksen. Aamupalaa syödessä Rafikin sai vähän puuroa, Misan nyrpistäessä sille nenäänsä. ”Siis en mä sitä syö kun siitä puuttuu rasva ja kinkku ja kaikki oleellinen.”

Extempore yökyläily rupesi vain siinä vaiheessa harmittamaan kun sain soiton töistä, että pääsenkö tuuraamaan sairastapausta. Luonnollisesti se olisi onnistunut noinkin pienellä varoitusajalla jos olisin ollut kotona, mutta nyt avaimet olivat aivan muualla tavaroista puhumattakaan ja jouduin kieltäytymään. Sunnuntai lisät ei olisi tosin ollut pahitteeksi.

Mutta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta viikko siis loppui suhteellisen hyvin, ja olin ansainnut mielestäni pienen palkinnon. Ja olihan nuo Prisman tuplabonus päivätkin hyödynnettävä.

Muumiperhe sen kun kasvaa.. ehkä joskus on ihan hyväkin kiukutella ;)

Kuva: Arabia

Pieniä palkintoja..

Itsellensä on mukava antaa pieniä lahjoja aina silloin tällöin. Syy voi olla iso tai pieni, mutta tarvitseeko lopulta kauniiden asioiden ostaminen syytä?

No, syy voi kuitenkin olla pieni tai iso, kuten että viimekuussa luottolasku oli pienempi kuin edellisenä, tai ettei kiroillut vaikka mieli teki. Tai että jaksoi hymyillä vaikka sisällänsä huusi, tai että uudet tuulet odottavat vain lentäjäänsä?

Tai että vihdoinkin sai siivottua sen kaapin mistä on aina puhunut, tai sitten että sai laitettua pitkäaikaiselle ystävälle viestiä, kuten on jo pitänyt pitkään tehdä. Kaikki voi olla syitä eikä en tarvitse edes olla yksikään niistä.

Miksi minä sitten palkitsen itseni? No, vaikkapa siitä että jaksan viedä koirat ulos vaikka kuinka väsyttäisi ja ulkona sataisi!

Mutta edelleenkin, tarvitseeko kauniit asiat jotain syytä?

Lankahysteria

”Jokos mennään jonottamaan?”

Alkuviikon lehdessä, oli ilmoitus joka sai Mamman innostumaan. Lankoja tarjouksessa 1e/kerä, 5per asiakas! Ja se tarjous on tänään. Nyt kun minä olen täällä, saisimme tuotua 10kerää eli kilon kotiin, jos vain värit ovat hyvät. Ja ovella olisi oltava ajoissa ennen avautumista.

Tämän kuullessani näin kyynärpääni ja vikkelät jalkani luovimassa tieni läpi mummolauman joka jonottaisi ovien aukeamista kuin nuoriso Justin Bieberin lippuja. Ovien avautuessa heittäytyisimme kukin parhaiten näkemällämme tavalla sisään, kukaan ei säästyisi rollaattorien ja kainalokeppien iskuilta. Ilmassa ei soisi linnunlaulu vain kirosanojen soinnut jokaisen yrittäessä olla ensimmäinen. Jos olisimme piirroshahmoja, joku olisi jäänyt jalkoihin renkaan jäljet selkeästi selässään.

”Mä arvasin et siellä on ämmälauma oven takana!”

Ja niin olimme mekin, kymmentä vaille yhdeksän, emmekä olleet ensimmäisiä. (Ou jeah Cami, me jonotimme kaupan oven takana avautumista!)  Ihmeen kiivaita nämä kutojamummot, yksikin yritti meitä jonoon saada saapumisjärjestyksessä. Kyllä teki mieli hypätä kiivaasti ovien auetessa sisään ja tunkea lankojen luokse. Siihen tosin olisi vaadittu että olisin tiennyt niiden sijainnin.

Viimeisen kilon taisimme viedäkin, ei siellä sen suurempia eriä Nalle-lankaa ollut. Kauniin vaaleanvihreä on tuo väri, vieläkin pähkäillään miten sitä kutsuisi. Mamma pitää sitä limenä, minä ehkä hiukan minttuna? Mamman silmiin (tai väritietämykseen :D) nyt ei kuitenkaan liiaksi kannattaisi uskoa, piti vaaleansinistä sytkäriä lilana.

Nyt sitten lepäillään loppu ilta, pieni iltalenkki jossain vaiheessa kunhan omenataskut on ensin syöty ja kahvit juotu.

Inhottavaa kun tämä oma olo verottaa vierailua, kokoajan minäkin olen makaamassa. Tulisi flunssat ja väsymys talvella, ei silloin kun aurinko paistaa. Vuohesaaressa olisi kiva käydä, ja sienimetsäkin houkuttaisi, vaikka en sieniä tunnistakaan. Sienihimoon helpottaa tosin Mamman naapurin juuri äsken tuomat herkkutatit, ties mitä niille keksimmekään tehdä!

Ilmaista iloa

Ne jotka tuntevat minut, tai lukivat viime vuoden Elmerijahdista, tietävät minun olevan kaiken ”ilmaiskrääsän” ja kylkiäisten perään. Oli se sitten hammastahna näyte tai koiranruoka pussi, minun käteni on ensimmäisenä ojossa. Jotkut ystävistäni ja tutuistani ovat ehkä joskus nolostuneetkin minun rynnätessä ilmaistiskin luo kuin ohjus. Jos näistä ilmoitettaisiin yleisillä ilmoitustauluilla, järjestäisin varmaan työvuoronikin niiden mukaan. (Jos olen tässä väärässä ja yleinen ilmoitustaulu on, ilmoitusta minulle heti!) Messut aiheuttavat minulle kullan kimalluksen silmiin ja näen vain mahdolliset ilmaistuotteet. Jos olisin kaikkiruokainen, maistiaiskojutkin olisi kova huuto. Tosin opiskellessani Helsingissä, muistan aina päivän päätteeksi kiertäneeni Kampin K-Supermarketin perjantaisin, ja siinä se iltapäivän ruokani olikin.

Eikä tämä kylkiäisrieha lopu vain näihin tuotteisiin, jos tuotteen eteen pitää tehdä jotain, kuten leikata ja liimata viivakoodeja –minä teen sen. No minä olen ostanut kalliimpaa vessapaperia, tilannut lehtiä äidilleni ja siskolleni ja käynyt apteekissa vain kävelemässä. Eli kylkiäissatoani viimeajoilta olkaapa hyvä.

::Lambi rewards keräily::

::GUESS Belton -laukku - äidille tilattu Iiris lehden tilaajalahja::

::GUESS Maisy laukku - siskolle tilattu Gloria lehden tilaajalahja::

ps. Kiitos kamalasti ihanista kommenteista, joita sain viime postaukseeni. Tätä juuri haluankin teksteilläni, että ne herättävät mielipiteitä ja saavat ihmiset puhumaan! Tällainen aihe aina jakaa mielipiteitä ja se on hyvä että siitä käydään keskustelua. Haisulin kanssa saimme pitkän keskustelun aikaiseksi kyseisestä tekstistä perjantaina, ja Camikin yhtyi siihen omassa blogissaan. Ja mikään näistä ei ole täysin sama kuin omani, se vain herättää monen muotoisia sanoja. Mutta siis kiitos lukijoilleni, te olettekin siellä vaikka olen jo luullut lukemien huijanneen minua.

Väärän jalan kapina

Vaikka aamulla olisikin tullut nousseeksi väärällä jalalla, peilistä katsoisi Ursula eikä todellakaan prinsessa Ariel ja ainoa vaate mitä päällensä voisi kuvitella on jätesäkki, ei tarvitse olettaa koko päivän jatkuvan samalla tavalla. Minä sain siitä todisteen kokiessani tämän päivän torstaina.

Puin siis lähinnä jätesäkkiä muistuttavan vaatteen päälleni ja lähdin kohti sovittua tapaamista Haisulin kanssa. Ensimmäiset päivän ilostuttajat (siis Haisulin jälkeen) sain lounaalla, kun Haisuli oli tuonut minulle Lontoosta tuliaisia (oi kunpa itsekin pääsisin joskus englantiin!) ja myöhäisen nimipäivä lahjan.

Lounaan jälkeen suuntasimme kauppoihin ja kuten aamuinen vääräjalka myös toteamus ”minä en sitten oo ostamassa mitään” päätti iskeä minua nilkkaan ja todistaa ettei olettamukset aina ole hyväksi.

Sillä käytyäni vain kurkkaamassa SpiritStoressa katsomiani kenkiä, mukaani lähtivät siitä mielestäni kivemmat nahkaiset versiot ja vielä 20% alennuksella. Jos en olisi käyny kurkkaamassa, olisin luultavammin myöhemmin ostanut katsomani kengät Anttilasta plussapisteiden toivossa, ja kokenut katumusta huomatessani nahkaisen version. Ja löytyi vielä oikea kokokin, 35! Kuinka harvinaista on löytää tuon koon kenkä muuta kuin lastenosastolta.

Alennusketju jatkui piipahtaessamme GinaTricot myymälässä, sieltä löysin kaksi tavallista pitkähihaista pitkää paitaa puolet halvemmalla kuin normaalisti, valkoinen minun oli pitänyt ostaa jo jonkun aikaa vanha kun oli saanut itseensä jo lähtemättömät tahrat. Punajuurta, mansikkaa, yms. Jos minulla on valkoista päälläni, onnistun sen äitini tavoin aina tahrimaan jollain mikä ei hyvin pesussa lähde. Mustia ja tummia vaatteita koristaakin sitten yogurtin tapaiset tahrat. Ikää pian 30v enkä vieläkään nähtävästi osaa syödä ilman kaulalappua?

No vanhankin pitäisi aina oppia uutta, ehkä minun pitäisi myös sottaisuuden lisäksi opetella olemaan olettamatta asioita ennalta.

"Paskat, ja mä maistoin!"

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, eikä siihen oikein ole muuta syytä kuin laiskuus. Tai sitten se etten pahemmin ole tietokoneen äärellä ollut, netissä selailu onnistuu niin kätevästi kännykällä että saan pyyhkiä melkein pölyjä näytöltä. No ei nyt sentään.

Ei kyllä kummempia ole tapahtunutkaan, loma alkoi ja työpaikkamme rutiinia noudattaen, sairastuin minäkin juuri pari päivää ennen loman alkamista. Ja seuraavaksi vatsavaivat siirtyivätkin Tikruun, ja pakko on myöntää, että pari päivää aikaisemmin aloitettu loma auttoi ranteen suhteen. Kipeähän se oli ollut töissä jo ensimmäisellä viikolla, mutta kuten läheisenikin tietävät minua on vaikea nöyrtyä lääkäriin vain kivun takia, mielestäni en ole sairas jos siitä ei ole pöydälle laitettavia todistuksia. Ja rannesäryssä vakuutena on vain minun sanani.

Alkuviikosta vanhempanikin olivat luonani yökylässä, sillä heidän lattiaansa uusittiin. Kuten arvata saatoinkin, isäni ei oikein ollut luonani kotonaan ja tuli vain luokseni nukkumaan. Muuten hän vietti aikaansa ”katsellen maailman menoja kahvilassa” tai kävi siskoni luona Tikrua katsomassa. Äitin kanssa sitten katseltiinkin sarjoja ja käytiin kävellen kaupassa Isossa omenassa. Ja aamulla keitti itselleen vahingossa litran puuroa, arvioidessaan väärin Teema –kulhojeni syvyyden. Turhan isoja kyllä ne isommat versiot, toimittavat itselläni vain hedelmäkulhon virkaa. Pienemmät versiot (samankokoiset kuin muumikulhot) ovat kovemmassa käytössä. Ja yökyläily jäikin vain yhteen yöhön (onneksi?) vaikka kahteen oli varauduttu.

Keskiviikkona hammaslääkäritarkistuksen jälkeen lähdinkin kohti Saloa, päivää aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Mamma ei harmikseni yllättynytkään tulostani kuten aikaisemmin (”Ai helvetti ihanaa!”) vaan oli jotenkin ounastellut kuulemma minun tulevan. Sitä varten oli niin kamalasti kukkiakin istuttanut. Minä kun olen vihreä enemmänkin varpaastani kuin sormestani.. Vieläkin parvekkeella odottavat siemenet jotka minun on pitänyt jo kuukausi sitten istuttaa. No ehkä ensi vuonna?

Täällä sitten ollaan oltukin, koirat, tai oikeastaan Rafi, on hyvin sopeutunut uuteen ympäristöön, Misallehan kaikki on jo tuttua. Ensimmäisenä aamuna tosin Rafi kävi herättämässä Mamman jo suukoin viiden aikoihin kun tulimme ulkoa, ja tänään neljän. Huomenna Mamma uhkasi itse hypätä meidän sänkyymme jo kolmelta, ihan vain kostoksi. No täällä herätään muutenkin aikaisin eikä haittaa, sillä päivällä voi aina nukkua jos nukuttaa, ainakin niin Mamma minua lohdutteli kun tunsin syyllisyyttä.

Ostoksia olen ehtinyt myös tehdä, eilen löysin Plazan Seppälästäkin haalarihameen mitä pääkaupunkiseudulta en ole yhden kerran jälkeen löytynyt. Löytyi vielä kaksikin, perinteinen farkun värinen sekä roosan/persikan värinen. Jouduin hädissäni soittamaan äidille kaupasta, kun en osannut päättää kumpi kaappiini päätyisi.

”Toi punainen on kyllä pirteämpi, että se olisi varmaan kesällä parempi.”

- Nii,mut toisaalta farkun värinen olisi arkisempi.

”Kyllä minä punaisen kannalla olen”

- Tää punainen on kyllä vähän paksumpaa kangastakin, niin se varmaan olisi lämpimämpikin.

”No en usko että sen noissa edes huomaa.”

Päädyin sitten siihen punaiseen. Ehkä hieman harmittaa sen farkunvärisen jäädessä kauppaan, mutta toisaalta olisin tuntenut samanlaisen tunteen jos olisin valinnut toisin. Mitäpä sitä tietää jos vaikka löytäisin vielä myöhemmin kyseisen mekon alennuksesta.. Silloinhan se olisi aivan oikeutettua kotiuttaa sekin?

Tänään onkin käyty nopeasti autolla kaupassa, sillä Tunteita ja tuoksujen jaksoa ei voinut jättää väliin, muuten olisimme kävelleet  keskustaan kuten aina ennenkin. Saatiin apteekinmyyjäkin nolostuneeksi kun selitimme eri ummetusvaivoista ja millaisen lääkkeiden on oltava.

”Luulisi että rehuja syömällä se vaan lentäisi ulos, mutta vatta on niin kovana ettei järki kulje ja läski ei lähde..”

”Jos huomenna vatsa toimiikin niin nopeasti että on juostava vessaan, tyttärentytär saakin sitten pidätellä tai liekö jos itse pitää lähteä saunan vessaan.”

Huomen aamullahan se sitten nähdään, herääkö Mamma mainoksen mukaan hellään helpotukseen. Voi kuitenkin olla että Rafi ehtii ensin, ja antaa oman hellän herätyksensä.

ps. Otsikko on lause jota Mamma sanoo tehdessään virheen Skippo-pelissä.

Kevät toi kevät toi.. Converset!

Nyt on kevättä rinnassa ja myös saatu vaatekaappi samoille linjoille. Tai sinne kaappiin oikeastaan heitettiin ne paksummat kaulahuivit ja lapaset, ja pois otettiin ohuemmat versiot. Sunnuntaina ulkoilutin nahkatakkiakin ensimmäistä kertaa. Kesä tulee.

Tarkoitus oli tehdä muutakin kevät hommia, tai vielä oikeastaan noita muutto hommia molempien koirien ollessa viikonloppukyläilyillään, mutta suunnitelmat muuttuivat kun isä soitti ja muistutti auton renkaiden vaihdosta. Noh, ehtiihän sitä myöhemminkin viemään tavaraa kellariin, yksinasujan onni, rojut voi lojuta paikallaan vaikka kuinka pitkään eikä kukaan valita.

Sunnuntaina käytiin Haisulinkin kanssa elokuvissa katsomassa elokuva Vieras (parempi mitä odotin mutta aika ennalta arvattava) ja olihan siinä samalla käytävä kaupoissakin pyörimässä.

Olen nyt ihastunut täysin persinkan värisiin vaatteisiin (vai millä nimellä sitä väriä voi kutsua) että ne oikein kutsuvat minua luokseen. Noh, saapahan vaatekaappi muutakin sisäänsä kuin ainaista mustaa väriä. Ehkä.

::Houkutti tuollainenkin..::

 Kenkäteline ja Converse –kokoelma kuitenkin pääsi kasvamaan persikka värillä ja ah nyt niitä on kolmet! Tarkoitus oli hankkia matalavartiset, mutta koska niitä ei löytynyt, lähtivät nuo mukaan. Himoitsin samalla mustia ballerina versioita.. Aijaijai..

Lempikengät pysyvät samoina aina vaan, väri vain vaihtuu mutta merkkiuskollisena pysyn. Ja näitähän en ole koskaan suostunut feikkeinä ostamaan vaikka puolet halvemmalla saisi. Lottovoitto tänne sillä on vielä muitakin värejä ja malleja, joilla tosiaan tahtoisin kokoelmaani kasvattaa. 

Repaleinen elämänkannatin ja viinarallia virossa

Rakas edesmennyt laukkuni, olet palvellut hyvin nämä 5 vuotta, mutta minä olen kohdellut sinua kaltoin. Olen käyttänyt sinua milloin kauppakassina milloin tunkenut sinut täyteen enemmän kuin nyörisi ovat sallineet. Olen tunkenut sinuun milloin vain ne pakolliset, koirankakkapussit, penaalit, lompakot ja nenäliinat. Ja joskus olen tunkenut sinuun kokonaisia meloneita ja maitopurkkeja. Anna anteeksi, aion muistaa sinut aina. Mutta nyt meidän molempien on myönnettävä ettet jaksa enää, olet jo matkannut matkasi.

Ja tiedän olen sydämetön, kun minä korvaan lopulta sinut jollain toisella. Mutta älä huoli, uusi laukku ei vie sinun paikkaasi minun muistoissani.

Kiitos, sinut aina muistaen.

-

Hulinaviikosta selviydytty kunnialla, perjantain työpäivä kävi melkein urheilusta ja urheilua sitten lopulta lauantai olikin. Oltiin työporukan kanssa virkistysmatkalla Tallinnan risteilyllä, ja Camipupulle, Hannalle ja minulle se oli kulkikin viinaralli nimellä. Näille toisille tytöille, tai heidän poikaystävilleen, oli vietävä ne pakolliset Tallinna tuliaiset. Ja yleensähän se on nestemäisessä muodossa. Ja olihan Hannalla synttäritkin tulossa, joten sekin selitti sitä nestemäärää. Lopultahan meidän piti hommata vielä omat kaljakärryt (sehän on kuin sijoitus kotiin!) Camille kun tavaraa oli niin paljon. Kaikkien meidän jalat, kädet ja kropat olivat maitohapoilla takaisin hyttiin raahautuessamme.

Mutta ensin oli tämä pakollinen buffetruokailu, mikä oli kyllä erittäin niukka ja huono, kun vertasin Silja Linen valikoimaan.

No mitä sä söit? –Salaattia, sorbettia ja viinirypäleitä.

Loppumatkaa varten sitten saimmekin kaksi 12e arvoista ateriakuponkia, ja kiitos minun -otetaan kaikki irti mitä ilmaiseksi saadaan- luonteenpiirteeni, Camipupu ja Hannakin tajusivat ettei sitä ole pakollista aivan syömiseen käyttää. Mä olisin masentunu jos mun ois pitänyt se oikeasti käyttää syömiseen. ©Cami

Minä siis hamstrasin kylmäkaapista kaikki laktoosittomat viilit, kokista, hedelmiä ja äidille juustoa. Camipupu ja Hanna käyttivät koko rahan juustoihin. Kai sieltä pari salami/makkaratikkuakin löytyi. Palautetta voisi vain antaa tästä takaisin, että karkkiakin olisin sinne valikoimaan kaipaillut! Nyt jäi ne haribonamit saamatta.

Mutta kyllä käteen reissulta jäi muutakin. Kahdet korvikset ostin, ripsivärin ja sen uuden laukun.

Tapaaminen elämän kanssa

Olen perinyt kirjaintoni äitini puolelta. Äitini tosin on hypännyt tämän innon ylitse, mutta siskonsa lukee kirjoja yhtä paljon kuin minäkin. Hänen seinänsä ovat täynnä kirjoja ja minä olen hyvää vauhtia tulossa perässä. Suosikkikirjailijani kirjat minä ostan ilman takakanteen katsomista ja juonen lukemista. Yksi näistä kirjailijoista on Cecelia Ahern, jonka kirjoja aloin lukemaan ensimmäisestä lähtien. Senkin kirjan, siis Ps.Rakastan sinua, ostin koska kiinnostuin kirjailijan esittelystä. Hän on siis Irlannin pääministerin tytär, tuolloin hänellä taisi olla ikää vain 23vuotta.

Nyt kävin hakemassa hänen uusimman kirjansa, Tapaaminen elämän kanssa ja vielä en ole päässyt sitä aloittamaan, mutta tänä iltana toivon jo käpertyväni sänkyyn tuon kirjan kanssa. Huomenna on vasta iltavuoro joten ei haittaa vaikka tulisikin valvottua koko yö kirjan kanssa. Yleensä tämän kirjailijan kirjoja en osaa päästää käsistäni aloitettuani.

Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille – eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, joka ei vaikuta kovin onnelliselta. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, Elämä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista. 

Ruokaa lattialle, kello seinälle ja saapas pöydälle

Onpas se yksi viikko taas vierähtänyt nopeasti ohitse. Ja varsin kylmä viikko on ollutkin. Alkuviikosta luulin jo tulevani kipeäksi kun palelin töissä, kunnes eräs asiakas joka kulkee kesät talvet t-paidassa, valitti kylmyyttään, tiesin että nyt ei ole vika minun ruumiinlämmössäni vaan ilmaston lämmössä. Ilman sitä äkkiä iskevää kylmyyttä syksy on ihana, luonnon väriloisto ja syksyn tuoksu. Siinä tuoksuu kostea maa ja sateen raikkaus. Ja syksyä piristää vielä sekin, että näkee taas enemmän ihmisiä, ja voi pakkautua sisälle villapaitojen syvyyksiin tee-kuppi ja hyvä kirja kainalossa. Ja keitot, niitä tekee taas mieli kun ilmat kylmenevät.

Ja kaivoinpahan syksy/talvivaatteita vaatekaapistakin esille. Nyt voi taas käyttää toppaliiviä ja sitä ihanaa nahkatakkia. Misa vaan ei oikein ole innostunut kun iltaisin olen pukenut hänelle heijastin liivin ulkoilua varten. Jos se puhuisi ei se olisi varmaan kovin paljon siitäkään, kun asensin kotiini ElisaVahtiLive-palvelun. Kuluneen viikon olenkin töissä tuijotellut vain kännykälläni Misan tekemisiä. Meidän taloudessa on siis oma BB. Ja kun annoin vielä tunnukset isällenikin niin myös isi valvoo. Voiko järkevämpää tekemistä ylipäätään olla? Olkaa ystävällisiä ja älkää vastatko.

Viikolla olen siis ainakin tehty töitä, ja eilen pääsin viettämään Camipupun kanssa aikaa kauppakeskus Jumboon. Tai no, tunti puolitoista vietettiin kierrellen Zarassa ja sitten kävimme syömässä. Siinä oli meidän kiertelyt. Mitä sitä turhaa jaloitella jos tietää jo mitä tahtoo? Itse en mitään löytänyt (paitsi sen ihanan karvaneuleen, palkkapäivää odotellessa..) mutta ainakin pupu lähti kassi kainalossa kaupasta.

Pupu oli luvannut tarjota minulle lounaan, ja paikaksi hän valitsi Fonda de solin koska kuulemma nyt halutti saada kunnon lihaa. Pupu siis otti South Texas Steakin (mehevä häränpihvi 160 g, bbq-kastiketta ja chilivoita) ja minä Scampi Fritin (friteerattuja jättiravunpyrstöjä, riisiä, salaattia, guacamolea ja chilikastiketta.) Tosin otin annokseni lämpimillä kasviksilla riisin sijaan, ja pupu ceacar salaatin perunoiden sijasta. Hyvää oli vaikka heitinkin ruokaa lattialle, ja näköjään maistui pupullekkin sillä nappaili aina välistä itselleen katkarapuja. Tosin kumpikaan meistä ei suostunut siihen kakkamoleen koskemaankaan. Ja ainakin voi sanoa että chilikastike tosiaan oli tulista, turhan iso kulho sellaiselle tavaralle. Ja olinhan minäkin aikamoinen annoksesta varastelija, nappasin pupun coleslawta ja vieläpä sen grillatun tomaatinkin.

::Oma ruoka::

::Pupun ruoka::

Lopulta lähdimme kohti lentoasemaa jonne heitin pupun matkaamaan kohti Oulua, ja itse suuntasin suoraan vanhemmilleni päiväunille. Illalla käytiin äidin kanssa vielä pyörähtämässä Kodin1 –tavaratalossa josta löysin itselleni alennuksesta kellon, mitä olin katsonut jo kuluneen vuoden. Nyt vielä pitäisi päättää mihin seinälle sen haluankaan.

Ja olenpahan tehnyt myös käden töitä. Korjasin nimittäin lempisaappaani. Sitäkin varten jouduin tulemaan vanhemmilleni sillä itse en omista neulaa enkä lankaa. Mielestäni teipillä ja nitojalla pääsee jo aika pitkälle. Mutta minä siis onnistuin, saappaissa ei enää lörpötä yksi nahkanauha irrallaan vaan se on oikein kauniisti omin pikkukätösini ommeltu kiinni ja toivottavasti kiinni pysyykin. Säästinpähän taas rahaa eikä tarvitse uusia kenkiä ostaa. Näillä saappailla kuitenkin on kuljettu jo kuutisen vuotta, ja kuten jo totesin, ne ovat yhdet lemppareistani.

ps. Ei kerrota äidille että pidin kenkää ruokapöydällä.

Katse jalkoihin

Ennen kengät olivat minulle vain pakollinen ostos, jotkut kivat oli saatava ja ne jalassani kuljinkin yleensä talvet syksyt. Teini-iässä suosituimpia olivat nämä ah ihanat ja kalliit BUFFALOT (itselläni oli vain feikit) ja skeittikengät. 

”Muodissa” pysyi mukana vain jos ne olivat ostettu MicMacista. Siis ne skeittikengät. Ainakin omasta mielestäni pysyin silloin muodissa ja muutenkin MicMac oli niin in ja cool paikka ostaa. Olihan osa vaatteistanikin sieltä.

Se oli siis ennen. Nyt syytän Camillaa, sillä aivan varmasti hän on syypää siihen että katson jalkoihin nykyään enemmän. En ehkä niin paljon kuin toiset, mutta ainakin enemmän. Ja samalla katson kaupan kenkiä, niiden värejä ja korkeita korkoja hullunkatse silmissä ”mun on pakko saada nää!”

Kuitenkaan kenkävarastoni ei ole kuten Sinkkuelämän Carriella, (vaikka ei se haittaisikaan)  vaan olen tyytynyt vain katselemaan kenkiä. Mutta se jo on ihmeellistä että kengät näyttävät minusta kauniilta, eikö ne kuitenkin ole vain jotkut jotka laitetaan jalkaan jottei astu kuralätäkköihin? (Minua ei tosin haittaa koskaan kävellä avojaloin.)

Yksi merkki on kuitenkin ollut minulle aina mieleinen, ja se on converse. Ensimmäiset jouduin tilaamaan aivan Atlantin toiselta puolelta, sillä niitä ei suomesta vielä saanut. Taitaapa olla ainoa ulkomailta tilaamani ostos. Huomaa kuinka pakko ne oli saada. Parin vuoden kuluttua niitä alkoikin sitten ilmestyä myös suomen kauppoihin.

Nyt niitä on joka paikassa ja kaiken näköisiä. Olen bongannut itselleni Nellystä jo kahdet talviset converset ja vielä tahtoisin nahkaiset. Nuo ensimmäiset mustat tavalliset ovat jo niin kuluneet, että ehkä ensi keväänä pitäisi hankkia jo uudet mustat? (Selityksiä selityksiä..) Ja tänä vuonna ostin vaaleanpunaiset ja seuraavaksi näen persikan väriset. Ne on saatava ensi keväänä. Ei se raha kuitenkaan ihan puissa kasvaisi (kun kasvaisikin) niin pitää vähän säästellä ja miettiä tarkkaan. (Eli tahtominen nousee huippuunsa ja olen ensimmäisenä kesäkaupoilla ostamassa uudet converset.)

Ja se on merkki, joista minulle kelpaa vain ja ainoastaan aidot. Vaikka samanlaisia saisikin kolme kertaa halvemmalla, on ne aidot aina paremmat.