Terapian (ja uuden koneen) tarpeessa

Voi pirhanan ja perhanan p*aska.

Sunnuntaina siis lähdin Salosta kotiin päin, laukku kirjoista painavana (kiitos suurkirppis), ja sitähän luulisi että hyvin menneen viikon jälkeen alkaisi myös toinen samanlainen. Mutta edelleenkin, elämä ei mene kuin elokuvissa, kirjoissa ja strömsössä.

Maanantain aloitin ihanasti heräämällä jo puoli kahdeksan auringonvaloon ja olin intoa täynnä päästä kirjoittamaan suurkirppiksen ostoksista, mutta into kaatui nopeasti, sillä ensimmäinen aamu aloitettiin tappelemalla kovalevyn kanssa –ja riita ei ole päättynyt vieläkään.

Siellä siis tosiaan on kaikki muistiinpanoni, kuvani –kaikkeni, ja nyt se on tehnyt tenän ainakin isomman koneen kanssa. Ja juuri siinä haluaisin hallita niitä asioita! Miniläppärissäkin kovalevy valittaa jostain ongelmasta joka pitäisi tarkistaa ja tarkistukseen menee miljoona vuotta. Voi hyvää päivää että hermot menee.

No sitten tiistaina, töissä odotti hullua hullumpaakin päivä jollaista en ole ennen nähnyt, sekoittiko pääsiäisen pyhät ihmiset vielä pahemmin kuin jouluna? Hyvin mahdollisesti. Töissä istuin siis kassalla kokopäivän, mikä on hyvin tavatonta meidän kaupassa, enkä ehtinyt edes juomaan. Asiakkaita tuli toisensa perään ja jonot luikertelivat hyllyjenkin välissä. Tämä voitti jopa maanantaina todistamani valintatalo hässäkän (4 tuntia ainoa kauppa auki, ihmisiltä loppu mämmi ja kerma, jonot kiersivät läpi kaupan) minkä vielä ymmärsin pyhästä johtuen, mutta arki, normaali arki ei ole koskaan pyhien jälkeen näyttänyt noin kaaottiselta. Kuulemma muissa kaupoissa aivan samanlainen meininki kuin meillä, ihmiset tuuppivat tönivät ja unohtivat käytöstavat. Ja hitaat ja kiireiset asiakkaat voisivat tulla eriaikoihin kauppaan, sillä ratkeaisi monesti monta ongelmaa.

No, tiistai meni siinä, väärinpäin kassalla istuen eli kipeää kättä kuormittaen. Keskiviikkona fiksuna tyttönä sitten rupesin aamutuimaan imuroimaan ja vielä fiksumpana tyttönä illalla töissä unohdin aivan kaiken ja lähdin nostelemaan painavia maitokuormia. Pam, käsihän siinä lopullisesti meni.

Lääkäri määräsi minulle sitten, omasta mielestäni ärsyttävintä hoitoa, lepoa loppuviikon. Minut hyvin tuntevat tietävät kuinka turhauttavaa tämä minulle on. Ei ehkä se lepääminen, vaan se että joudun vaivaamaan muita ja aiheuttamaan ehkä jopa harmia työpaikalle. Tai no, enpä nyt tiedä. Työkaveri ei saanut edes heitä sanottua kun olin selittänyt jo kuinka vuoroni paikataan. Kaikki siis hyvin eikä sen kummempia draamoja syntynyt. Ehkä.

Nyt sitten yritän nauttia näistä keväisistä ilmoista (ensimmäinen punkki löydetty Rafilta!) vain lepäilemällä ja olemalla. Onhan noita leffojakin digiboxille parit kertynyt.

Ja tiedättekö mikä auttaa parhaiten ärsytykseen? No ostoterapia tietysti! Kotiutin itselleni Toven juhlaa –muumimukin, tosin ilman silmälaseja, ja muumiperheeni sen kuin kasvaa. Ainoa terapiamuoto josta ikinä olen ollut valmis maksamaan, on kyllä mielestäni sitä terapiaa parhaimmillaan.

Muumimukimissio

Jotkut varmaan muistavatkin Niiskuneidin, tai siis sen ystäväni jonka nimesin Niiskuneidiksi. No hän tuli minulle mieleen eräänä päivänä järjestellessäni astiakaappeja. Miksi juuri silloin hän tuli mieleeni? Koska hän oli ihmetellyt muumimukieni määrää, ensinnäkin siitä syystä että miten ehdin käyttää kaikkia niitä? Vai pyöriikö minulla vain samat lempimukit näpeissäni päivästä toiseen, muiden pölyyntyessä hyllyn takarajoilla.

Kuten minut jo hyvin tuntevat voivat aavistaa, ja tietävätkin jo, että minulla on siihen systeemi. Kuten töissäkin nypitään hyllyjä siirtäen tuotteita eteenpäin ja jos on niin uusia taakse tilalle. Näin minäkin teen aina kun siirrän puhtaita mukeja tiskikaapista takaisin. Mutta toteutuuko se kunnolla? Päätin haastaa itseni muumimukien määrän mukaan, ja 21päivän (jos laskuni osuivat kohdalleen) ajan aina muumimukia käyttäessäni napsaisin kuvan todistusaineistoksi.

Ja tässä, nyt teidän todistajien läsnä ollessa minä paljastan kuvani. Itsekään en ole niitä katsonut, joten onnistuuko kierrätyssysteemini oikeasti? Vai olenko pyöritellyt mukeja aivan turhaan?

ps. Tiedättekö kun jotain sanaa (tässä tilanteessa day) se alkaa näyttämään täysin vääränlaiselta, ei auta uudestaan lukeminen eikä lopulta lunttaaminen että tulihan se varmasti kirjoitettua oikein. Ja jostain kumman syystä sain aina mielikuviini lehmän kuvan kun kirjoitin sitä, johtuisikohan se siitä pelistä, Hay Daysta. Tai sitten on tullut pelattua liikaa sanajahtia, kun kirjaimetkin jo hyppivät silmille.

Palkinto kiukuttelusta

Joskus ihmistä kohdellaan väärin tahallaan, tai toisen ollessa niin tyhmä ettei edes tajua. No minulle tehtiin näin pari kertaa tällä viikolla. Ensimmäinen tapahtui maanantaina töissä kun asiakas veti minua hiuksista ja rupesi tiputtamaan tavaroita hyllyltä lattialle minun seisoessa vieressä. Tämä tapaus luultavammin kuului niihin ettei oikeasti tajunnut mitä teki. Taisi olla kotoisin viereisestä asumiskeskuksesta, tai miksi niitä nyt yleensä kutsutaankaan.

Toinen tapahtui minulle lauantai iltana, joka käynnisti tapahtumaketjun niin mielessäni kuin internetin maailmassakin. No, olin tulossa vanhemmiltani kotiin myöhään lauantai-iltana, ja huomaan jonkun toisen pysäköineensä autonsa minun paikalleni. Ensimmäisenä otin selville tietenkin kenelle auto kuuluu, jotta saisin soitettua ja pyytäisin siirtämään autonsa. Elokuvissa tämä olisi mennyt luultavammin niin, että auton omistaja olisi osoittautunut unelmieni mieheksi jne. Mutta kaikkihan tietävät ettei tämä todellisuus mene ikinä kuin elokuvissa, ja niin tässäkin tapauksessa. Nimi löytyi mutta ei numeroa. Väsyneenä, hermostuneena ja ehkä hieman itkuisenakin soitin ensimmäiseksi mieleen tulevalle ihmiselle, isille. (Isi korjaa aina kaiken!)

Sen kummemmitta ei isikään onnistunut, ja mitäpä isi tosiasialle olisi voinut tehdäkään.

Mikä siinä muuten on että tarvitaan aina toinen toteamaan täysin selvä asia, minkä itse on jo selvittänyt. Vaikka kuinka olisi painanut nappia mitään tapahtumatta on otettava toinen siihen viereen todistamaan sama asia? Haluammeko todisteen siitä ettemme ole niin tyhmiä, vai uskommeko niin paljon toisen ihmisen kykyyn olla parempia kuin me. Paitsi yleensä vaikka kuinka minä painaisinkin sitä nappia mitään ei tapahdu, ja isin on tultava vain paikalle niin pum, kaikki taas toimii miten pitää. Isillä on joku maaginen kosketus elektroniikkaan ja asioihin.

Mutta siis tähän autoasiaan isillä ei mitään ratkaisua ollut. Kirjoitin selväsanaisen lapun auton omistajalle ja pujotin sen muovitaskussa auton tuulilasiin. Kaappasin tarpeelliset tavarat kotoa, ja lähdin takaisin vanhemmilleni.

Olin niin vihainen että vaikka autoa ajaessa näinkin punaista, painoin vain kaasua. Koirat vieressäni, luultavammin peloissaan, paahdoin länsiväylää vain myrkylliset asiat mielessäni. Vanhemmille päästyäni en puhua pukahtanut vaan painelin suoraan sänkyyn. Vaikka asia ei minun vikani ollut mitenkään kiukuttelin itselleni kuin murrosikäinen vanhemmilleen.

Aamulla herätessäni nolous valtasi mieleni. Olin häpeissäni siitä miten olin käyttäytynyt eilen illalla, mutta kuitenkin tyytyväinen että päädyin kuitenkin vain kiukuttelemaan, vaikka ajatuksissa pyöri pahempiakin asioita.

Isi oli kuitenkin miettinyt muita asioita illalla sekä yöllä. Sosiaalisen median enemmän hallitsevana, hän oli selvittänyt onko kyseinen auton omistaja Facebookissa ja sieltä onkinut tietoonsa henkilön tyttöystävän puhelinnumeron johon isäni oli viestiä laittanut. Pian hän olikin saanut auton omistajalta kiukkuisen ja ärräpäitä täyteisen puhelun, jossa henkilö oli ihmetellyt mitä hän oli muka väärin tehnyt sillä paikkahan oli vapaa ja omien puheidensa mukaan viipynyt vain pari tuntia.

Tapaus siis selvitettiin ja sen kuullessani uskaltauduin nousemaan sängystäkin ylös, ja jopa nauramaan asialle. Vanhemmat olivat niin ihaniakin että kävivät ulkoiluttamassa koirat ja antoivat minulle rauhallisen aamun aloituksen. Aamupalaa syödessä Rafikin sai vähän puuroa, Misan nyrpistäessä sille nenäänsä. ”Siis en mä sitä syö kun siitä puuttuu rasva ja kinkku ja kaikki oleellinen.”

Extempore yökyläily rupesi vain siinä vaiheessa harmittamaan kun sain soiton töistä, että pääsenkö tuuraamaan sairastapausta. Luonnollisesti se olisi onnistunut noinkin pienellä varoitusajalla jos olisin ollut kotona, mutta nyt avaimet olivat aivan muualla tavaroista puhumattakaan ja jouduin kieltäytymään. Sunnuntai lisät ei olisi tosin ollut pahitteeksi.

Mutta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta viikko siis loppui suhteellisen hyvin, ja olin ansainnut mielestäni pienen palkinnon. Ja olihan nuo Prisman tuplabonus päivätkin hyödynnettävä.

Muumiperhe sen kun kasvaa.. ehkä joskus on ihan hyväkin kiukutella ;)

Kuva: Arabia

Pieniä palkintoja..

Itsellensä on mukava antaa pieniä lahjoja aina silloin tällöin. Syy voi olla iso tai pieni, mutta tarvitseeko lopulta kauniiden asioiden ostaminen syytä?

No, syy voi kuitenkin olla pieni tai iso, kuten että viimekuussa luottolasku oli pienempi kuin edellisenä, tai ettei kiroillut vaikka mieli teki. Tai että jaksoi hymyillä vaikka sisällänsä huusi, tai että uudet tuulet odottavat vain lentäjäänsä?

Tai että vihdoinkin sai siivottua sen kaapin mistä on aina puhunut, tai sitten että sai laitettua pitkäaikaiselle ystävälle viestiä, kuten on jo pitänyt pitkään tehdä. Kaikki voi olla syitä eikä en tarvitse edes olla yksikään niistä.

Miksi minä sitten palkitsen itseni? No, vaikkapa siitä että jaksan viedä koirat ulos vaikka kuinka väsyttäisi ja ulkona sataisi!

Mutta edelleenkin, tarvitseeko kauniit asiat jotain syytä?

Ärsyketekijät ja niiden hoito

Kun hitaat ihmiset kävelevät keskellä tietä.

Kun vatsa ei toimi aamulla (kun se toimii niin naapurit saavat kuulla poikasaunoo melodialla toisen version).

Kun illalla menee uniasentoon ja uni ei tule.

Kun kiihdytyskaistalla ihmiset eivät kiihdytä.

Kun polikäynneille mentäessä on mietittävä mitä pukea päälleen eli mitkä vaatteet saa myös nopeasti pois. 

Kun kotona peilistä katsoo ihan siedettävä, ulkona se sama on muuttunut hirvittäväksi.

Kun salaattia tehdessä kurkkupaloista tulee erikokoisia.

Kun siitepölyallergia päättää iskeä uudestaan.

Kun kylään mentäessä pöydälle isketään kaikkea mahdollista ’varmuuden vuoksi’. -Lopputuloksena suurin osa jää syömättä. (kevätkääryleet, lihahyytelöt, ym voi hankkia sitten seuraavalla kerralla)

Kun joutuu ottamaan Rennietä aamupalaksi.

Kun uusi finni puhkeaa juuri kun pääsi eroon edellisestä.

Onneksi päivissä on ollut hetkiä jotka helpottavat. Saavat nauramaan ja tuntemaan, saavat palaamaan siihen hetkeen kun ärsytystä ei ollut. Onneksi niistä on tajunnut ottaa kuvan todistukseksi. Helpompi palata ja muistaa ärsytyksen hetkellä, että jo pieni asia voi saada iloiseksi.

::Valokuvapidike - kynäteline - hammasharjamuki - aurinkopaneeli..::

::Niiskuneidiltä <3::

:Kun sitä aamulla _yrittää_ katsoa vain sähköpostit..::

:: Niiskuneiti ajatuksissani aloitan aamun::

Kuvapäiväkirja

Koska kirjoituspääni ja sormeni ovat nyt aivan eri taajuudella kirjoitus tulkoon silloin kun tullakseen eikä pakotettuna. Siltikin halusin tuoda päivän kuvat näytille, varsinkin matkalaukku koirani.

 Ja koska Haisulini tahtoi tietää Muumi –mukieni määrän, ja tokaisi että minun pitäisi joskus ottaa kuva jossa esiintyisi jokainen muumituotteeni. Nyt Haisulia varten kuitenkin oli otettava tämä seuraava kuva. 

Ainoa vaihtoehto kun valintoja on kaksi

Päätin lähteä käymään Sokoksen 3+1päivillä pitkän viikon päätteeksi. Ehkä palkitsemaankin hieman itseäni. Paikalle minut oli houkutellut muumimuki tarjous, Sosuli -muki vain 10euroa! Sehän olisi ollut aivan käsittämätöntä jos minä kaikista ihmisistä, olisin antanut tämän vain mennä ohitseni.

Suunnitelmana oli siis vain ostaa tämä yksi muki. Hieman olin harkinnut jopa kulhon ostamista seuralaiseksi. Paikalle päästyäni minut valtasi ahdistus ihmisvilinästä joten päätin vain napata mukin ja häipyä. Ei se sitten ihan niin sujunutkaan.

Tarjouksessa olivat myös kaksi muuta mukia joita en vielä omistanut. Tällainen odottamaton käänne sai minut hyppimään jalalta toiselle sillä en todellakaan tiennyt mitä tekisin. Minkä niistä kolmesta haluaisin eniten? Poliisimestari -mukin päätin antaa suosiolla jäädä hyllyyn, joten päätin tehdä sen mitä yleensä teen kun joudun valitsemaan kahden asian väliltä.

Otin molemmat.

Joten joulupukki jos olet jo kuulolla tahtoisin mukeihini myös niihin kuuluvat kulhot, koska nyt ne jäivät sinne hyllylle odottamaan tuloa kaappiini. 

Eläimellistä mielenosoitusta



Olipas eilinen taas päivä. Sadetta tuli kun lähdin töihin ja jatkui kun tulin kotiin. Mihin se kesä katosi? Olin aamulla taas Misan silmissä kamala kun raahasin hänet väkipakolla kaatosateeseen. Ulkoilun jälkeen Misa oli päätynyt selkeästi siihen lopputulokseen, että tästä kamaluudesta johtuen mun pitäisi hemmotella sitä jokaikinen hetki. Harmillista vain siinä että jouduin lähtemään töihin. Lähdin siis töihin mielenkiinnolla odottaen mitä katastrofeja kotiinpaluuni toisi tullessaan.

Töissä olikin hulinaa tavalliseen keskiviikkoiseen tapaan sekä kun vielä hinnanmuutoksia piti tehdä. Huomioitiin myös kuinka rampaista porukkaa meillä on töissä, ketkä (kuten itse) ovat rannevammaisia ja toiset selkävammaisia. Toiset ovat muuten vain vammaisia. Päädyttiin Hannelen kanssa siihen tulokseen että minä otan kaikki alahyllyt ja kyykistelyt, ja hän taas vuorostaan ylähyllyt sekä kurkottelut. Ja vielä pakkauksien repimisen.

Vaikka kuinka delegoituamme lähdin silti töistä taas ranne punoittaen ja pelastusta huutaen.

Peloistani huolimatta kotona minua ei odottanutkaan täysi kaaos, vain postia (Aku Ankka päivä!) sekä koira joka tervehti minua hyperventiloiden. Misa sylissäni tyhjensin kauppakassin, aina kun koirapusuilta ehdin, ja päätettiin lähteä käymään nöykkiössä mun vanhempien luona. Tavallisesta reitistäni poiketen (länsiväylä oli aivan tukossa) päätin ajaa olarin kautta ja finnoontielle vastaan tulivatkin vanhempani. Olivat juuri kääntymässä kaupasta tielle joten pitihän heille kiltisti tilaa antaa.

::Tyypillinen huomionhaku::

Misa oli kuin ei olisi nähnyt vanhempieni ikuisuuteen ja odotti tietenkin saavansa kaiken huomion. Ja koska täälläkin piti kauppakassit tyhjentää, ja minun kaivaa mammani kutoma poncho esiin koska jäädyin, ehti neiti jo siinä viiden minuutin aikana loukkaantua siitä että häntä ei huomioitu. Ja loukkaantuminen tai huomion lisähaku näkyikin hyvin. Kun yritimme jutella äidin kanssa olohuoneessa, päätti Misa ilmoittaa ettei pääse yläkerrassa sängyltä muka alas, ja kun toisen kerran yritimme jutella keittiössä päätti Misa ilmoittaa että hän ei ylety sohvalta leluihin. On se niin suloinen. 

Kun kello alkoi jo näyttämään iltaa päätimme lähteä kohti kotia. Tai minä päätin, Misa päätti silloin hypätä mamman syliin kuin sanoakseen "En halua mennä äitin kanssa kotiin, siellä ei oo juustoa eikä makkaraa ja mut pakotetaan ulos sateella!" Sillä aikaa kun Misa nautti viimeisistä rapsutuksista ja yritti maanitella mammaa suloisella katseelle, päätin minä ottaa ensimmäisen 'päivän asu' -kuvan ihan vain Camillan iloksi.

Voi olla hyvinkin viimeinen kerta kun leikin muotibloggaria.

--

Tänään sitten Camipupu herätti minut ja soitti taas matkalla kouluun. Oli ihana kuulla että pienellä pupullani on koulu alkanut aivan hienosti ja että ruokalasta löytyy hänellekkin ruokaa. Äidillisen tyytyväinen tunne.



::Kapinointia::

Aloitettiin päivä puhelun päätyttyä Misan kanssa, eli se meinasi tavallisia aamulenkkejä että -paloja. Voi luoja siellä oli kylmä, aurinko paistoi niin ihanasti että olin pettynyt kun en voinutkaan enää kävellä ballerinoissani (vaikka kävelinkin) ilman sukkia. Mistä tulikin mieleen että tarvitsenkin uudet kengät. Kuitenkin, päätin kapinoida talven tuloa vastaan ja join aamuteeni Muumien kesäsesonki mukista. Aika pelottavaa kapinointia, tiedän. Yllätän itsenikin.  

Tänään onkin tiedossa taas iltavuoro ja menen jo tunnin aikaisemmin töihin kun päätin tukea Tia-akan koulutusta ja tehdä hänen vuoronsa ja hänen siskonsa tekee minun vuoroni. (Sori tosta akasta, se on jääny Camilta) Eli valtakunnakseni vaihtui palvelutiski kassan sijaan, eipä ainakaan (ehkä) tule kättä kidutettua liikaa.

Ja huomenna onkin tiedossa vapaapäivä! Suunnitteilla on asioilla juokseminen, eli Ikeassa käyntiä, Camille koulutarvikkeiden hankkimista sekä Ison Omenan lohkotuilta hintapäiviltä lompakon metsästystä.

Nyt siirrymme Misan kanssa syömään (neiti saa taas mun bravuuria) ja valmistelemaan lähtöä töihin. Toivon kovasti ettei tänään sataisi kun tulisin kotiin sillä olen pitkän iltalenkin toiveessa sillä huomenna saa nukkua pitkään (minut tuntien yhdeksään..) ja ei ole kiire minnekkään. Peukut pystyyn ja koputtamaan puuta siis ettei sada!