Käännätkö korttisi oikein?

Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.

Mutta entä jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku. Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.

Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?

Jos voisitkin jättää mustan maijan pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.

Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet muka kertoisivat koskaan totuuden. 

Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että se murenee taas enkä pääse  päiviin ylös sängystä, riskiin että ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että  olen valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.

Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen, varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?

Se että mahdollisuutena on elämä. 

”Avaat silmäsi ja hengität, kyllä huomenna sä ymmärrät vielä elossa oot”

Minä hengitän taas, olenko se oikeasti minä joka hymyillen herää uuteen aamuun, pienet kiukuttelut tietyst niinkuin jokaisella päivän mittaan, mutta enemmän minä hymyilen kuin ennen. Enkä koskaan kaksi vuotta sitten aloittaessani uuden työn, tiennyt sen tuovan elämääni lisää sydämeen meneviä ihmisiä.

Olen pitkästä aikaa tuntenut kelpaavani joukkoon omana sekona itsenäni, eikä tarvitse häpeillä miltä näytän ulospäin tai mitä ja miten ajattelen. Tietysti onhan itseäänkin taputettava selkään siitä hyvästä että uskalsin lähteä kotona ja avata elämäni ovet uusille tuulille.

Nyt kiitos kaiken tämän ryhmän ansiosta, ja etenkin toiset muita enemmän ovat saaneet minut taas hengittämään ja näkemään että elämä on tässä ja nyt. Turha miettiä huomista, sillä se on jo mennyttä.

Mitä positiivisia muutoksia tämä on tehnyt elämääni?

Minä tahdon poistua kotoani enemmän, tahdon lähteä ulos. Tahdon kikatella ravintolan sohvilla kippurassa vatsa kipeänä inside jutuille ja laitella epämääräisiä snäppejä muille työkavereille.

Minä puhun enemmän, tietysti on osia mitkä tulee aina olemaan vain minun tiedoissani, mutta jo se että osaan sanoa kun ahdistaa on paljon.

Minä vaihdoin työpaikkaa. Toimistotöihin.

Vihdoinkin alkaa tuntumaan että ehkä tämä elämä tästä sittenkin saa palaset paikoilleen.

Internet, mahdollisuus sylkeä toisen päälle?

Aihe oli nettikiusaaminen ja se annettiin äidinkielen kokeessa, kuinka se aina on että heti kun on sanaisen arkkunsa avannut ja sulkenut, päähän tulee ajatuksia jotka tahtoisi kertoa ja arkkuun sulkea, tai kovalevylle muistiin tallettaa. Sillä kun olin nämä sanat kirjoittanut ja opettajalle lähettänyt, seuraavana päivänä postista kolahtaa uusi MeNaiset lehti jossa toimittaja Emmi Laukkanen oli kirjoittanut artikkelin Taas tuli paha mieli.  Vaikka aihe ei ollut nettikiusaaminen kuten annetussa tehtävässäni oli, yhdistän nämä kaksi asiaa niin paljon toisiinsa, vihapuheet keskustelupalstoilla sekä vihakommentit jonkun omalla julkisella somekanavalla.

Vuosien aikana olen nähnyt tätä paljon, aloitettuani IRCaamisen, jossa kanavilla keskustellessani tuntemattomien ja puolituttujen kanssa, todistin kuinka väärin luettu lause voi aloittaa sodan kahden ellei kolmenkin ryhmän kanssa joiden näkemykset erosivat toisistaan. Sitten tuli IRC-galleria jossa vihapuheiden pitäjille ja kohteille sai naamat, ja joka antoi vapauden solvata sinua julkisesti. Kuitenkin moni tuntemistani oli vain 15vuotias joiden näkemys omasta itsestään ja maailmastaan oli kapea, ja he olivat niitä solvaajia ja solvattuja, kuin yläaste uudelleen internetin maailmassa.

Tätä samaa kaavaa toteuttavat lukuisat keskustelupalstat, sosiaalisen median myötä tietoisuus toisten tekemisestä on kasvanut, ja se on myös alentanut kynnystä sanoa mielipiteensä niistä. Joskus pahan päivän aikana voimme jopa haluta lietsoa riitaa ja ymmärtää väärin lukemamme, mikä on helppoa sillä somessa keskustelu on kasvotonta. Mitä tahansa voi sanoa anonyymiuden suojassa.

MeNaisissa julkaistussa artikkelissa psykoterapeutti Mirja Sinkkosen sanoin elämme aikaa, jossa on trendikästä olla jotakin mieltä ja pitää ottaa kaikkeen kantaa, mikä itselle ei edes kuulu. Toisin oli ennen internettiä jolloin sosiaalinen kontrolli oli niin vahva, ettei voinut möläyttää mitä tahansa. Ainakin itselläni se on vahvana, mielestäni sivistyneeseen käytökseen kuuluu myös hienotunteisuus.

Tähän väliin voisinkin yhdistää nettikiusaamisesta kirjoitetun tehtäväni.

Muistatteko sen ajan ennen internettiä, jolloin koulun tuoma sosiaalinen paine hallitsi. Muistatteko sen tunteen ja pelon, kun näyttäydyttiin ensimmäistä kertaa uusissa kengissä, kun julkisesti toi esiin sen millaisen maun omistaa. Entä jos kukaan ei pidä, entä jos joku saakin siitä ikuisen pilkan aiheen?

Minä muistan, asettamalla itsesi muiden silmien alle olet vapaa maalitaulu ja ihmiset saavat heitellä sinua päin sanallisia tikkoja luvallisesti. Oma vikahan se on, mitäs tulit punaisissa kengissä kouluun. Kotiin pääsi aina piiloon, ei kukaan muu kuin oman koulun nuoret nähneet, vaihdetaan koulua ja palautetaan kengät. Noin helppoa oli karata kiusaamista 90 –luvulla, vahinko oli sattunut vain pienessä ympyrässä vain muutaman ihmisen todistamana.

Toisin on nykypäivänä sosiaalisen median palveluiden kasvaessa ja oman yksityisyyden rajojen pienentyessä. Internet on uusi kouluympäristömme kiusaajineen ja arvostelijoineen. Punaiset kenkäsi voivat päätyä maapallon toiselle puolelle, tai jopa pilkkakuvaan toisen ihmisen taustakuvaksi. Internetin maailmassa kuvitellaan, että koska olet jotakin niin julkisesti paljastanut, on se kommenteille vapaa, sitähän sosiaalisen median palvelut ovat, mahdollisuus saada muiden mielipiteitä itsestään.

Väärin.

Sosiaalisen median palvelut ovat luotu omaksi ilokseen joista kuuluisi saada hyvä mieli, blogit, instagram snapchat ynnä muut antavat vapauden olla oma itsensä, ja löytää kansainvälisestikin toisia samankaltaisia jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteen. Blogien kirjoittajat kyllä kirjoittavat saadakseen vuorovaikutusta aikaiseksi, mutta ei heidän päämääränsä kuitenkaan ole se että heitä voidaan käyttää lukijoiden sylkykuppeina ja ilkeiden sanojen kirjoitusalustoina.

”Yök toi asua on niin last season” ”Miks vitussa pidät hattua kesällä?” ”Idiootit vaan pitää muumimukeista” ”Kannattais laihduttaa, oot lihonu viime kuvan” ”Vitun typerä mielipide, hanki oikeaa tietoa”

Mikä saa ihmiset käyttäytymään sekä kommentoimaan näin, miksi ihmisten omien mielipiteiden pitää välillä tulla niin vahvasti esiin ettei erilaisuutta voi nähdä silmänräpäyksenkään verran. Ja ennen kaikkea miksi ei voi vain olla hiljaa.

Onko syynä oma kateus toista kohtaan, kenties oma huono päivä joka on purettava johonkin, kosto omasta kiusaamisestaan, en tiedä. Ratkaisua en ole vieläkään löytänyt. Olen tyytyväinen etten somen kukoistaessa joudu enää olemaan nuori ja haavoittuvainen, sillä sanat olivat ne sitten kirjoitettuja tai päin kasvoja sanottuja, ne satuttavat herkkää.  Vessan seiniin kirjoitetut haukkumasanat sekä kommenttikentässä heitetyt herjaukset pystytään poistamaan, mutta vastaanottaja ei koskaan saa niitä pois mielestään, vaan pahimmassa tapauksessa satuttavat henkisesti niin paljon ettei uskalla enää olla oma itsensä, tai voi kääntää asian päälaelleen, kiusatusta tulee seuraava kiusaaja. Mikä katkaisisi oravanpyörän ja lopettaisi kiusaamisen?

Pitäisikö meidän vain tuoda omat mielipiteemme vahvemmin julki vai olisiko aika olla vain välillä myös hiljaa? Sanottu tai kirjoitettu sana jättää kuitenkin aina jonkunlaisen jäljen.

Mitä mieltä sinä olet? Onko sinua kiusattu tai oletko ollut kiusaajana internetissä? 

Tunnit, hetket, vuodet -muistot.

Onkohan tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.

Okei, ehkä en sitä niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen. Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin.  Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni. Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta, paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä unohda itseäsi.

Mitä tarina kertoi 10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?

Tarina kertoo tytöstä, joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi, joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta – surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus jonka olin unohtanut.

[16.4.2004]

My soul is ready to die, ready to leave this life.

But my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.

Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen, mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain surullista.

[29.7.2004]

Hän pelkää kovaa maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.

Silloin joku kuiskaa hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”

Kuiskaa niin ja nukahdan mä kyyneliin.

Tuutikki oli vahvasti minun poluillani mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.

”You’re lost in the dark, waiting for a miracle.

Remember, that for me, you are not invisible.”

Rakkaudella Tuutikki

Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta. Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä. 

Onnellinen vapaus

Voi kuinka kaikki päivät olisi tälläisiä, tai aika yleensäkin. Mamman ollessa saunassa minuun iski hirmunen inspiraatio taas kuvaamiseen. Voi miksi jätin kameran kotiin. 

Ainoat kuvat mitä täällä voi ottaa on otettava iPhonella ja siinä se inspiraatio ja innostus taas lopahtaa, ehkä pitäisi harkita pokkarikameran ostamista, kulkisi järjestelmäkameraa paremmin mukana. 

Ja miten ihmiset osaavat ottaa itsestään kunnollisia selfieitä peilin kautta? Minulta se ei vain onnistu ilman että olisin jollain tavalla raajaton. 

Ovet takalukkoon, joulu on ovella

Jos joku olisi sanonut minulle lapsena, tai jopa muutama vuosi sitten, että tulisin lausumaan äidilleni sanat ”en vietä joulua” olisin varmaan nauranut hänelle päin naamaa. Minäkö? Ilman joulua? Minähän se olin muutamia vuosia sitten ensimmäisenä kassajonossa kun glögit ja piparit ilmestyivät kaupan hyllylle. Ilmoitin silloin entiselle poikaystävälle että meillä alkoi nyt joulu. Siinä sitten kynttilänvalossa syötiin pipareita ja juotiin glögiä, olikohan ehkä lokakuu kuitenkin vasta menossa.

Aloitin tämän uhoamisen oikeastaan jo parisen vuotta sitten, mutta ei minua otettu vakavasti ja lopultahan aina minä siellä joulupöydässä olen istunut. Toivottavasti nyt kolmas kerta kertoisi totuuden ja antaisi minun olla vain itsekäs. Tänä vuonna ahdistus joulua kohtaan ja sen sivuuttaminen on vain voimistunut. Joulukalenteritkin olen kiertänyt kaukaa, vaikka viime vuonna minulla taisi olla hankittuna jo oma veikkauksen- sekä haribon kalenteri. Tai ainakin olin hankkinut Tikrulle jonkin niistä suuremmista. Ei ei ei, ei minua saa edes ostamaan yhtä joulutorttua.

Tänä vuonna minä, käsi sydämelläni vannon, etten stressaa siitä ostaako sisko savusiian vai ei, siitä joudunko lahjoittamaan suurimman osan lahjoistani heti kiertoon, siitä monelta on hyvä mennä vanhemmille ja siitä miten hermoni kestävät.

Joulu on kuitenkin monille nauttimisen aikaa, ja minä en halua olla nurkassa hiljaa ja leikkiä viihtyväni. Siinä ei ole mitään mitä minä kaipaisin.

Joten ystävät, sukulaiset yrittäkää ymmärtää, mutta minä kieltäydyn joulusta. Aiheutatte minulle vain pahan mielen jos yritätte muuttaa mieltäni tai ostatte lahjan.

Mitä mieltä sinä olet? Onko se itsekästä? Vai onko sinulla päinvastoin, odotatko tapojesi vastaisesti sittenkin innolla joulua?

Oi kultainen teini-ikä ja helppo ystävyys

Aikuisuus on tylsää. Kokoajan on vain hirveä kiire, joka päivä on tehtävä jotain ja ikävä ystäviä kohtaan vain kasvaa. Nykyään kun ystävät ovat töissä, toiset vuorotyössä ja toiset arkipäiväisin, on mahdotonta löytää yhteistä aikaa joka sopisi molemmille. Siihen kun lisätään vielä pakolliset vapaa-ajalla suoritettavat menot, yllättävät menot ja lapsiperheen arki, aijai mistä sitä aikaa löytyisi? Voisiko joku pysäyttää maailman vain hetkeksi, vain ihan hetkikin riittäisi, tahtoisin vain halata ystäviä, varsinkin Tuutikkia ja kertoa kuinka ikävä minulla on. Kuinka en ole unohtanut, kuinka ajattelen päivittäin.

Silloin kun oltiin koulussa, tällaisia murheita ei ollut. Joillakin aikaa vei vain harrastukset, mutta aikanani kenelläkään ei ollut niitä pahemmin. Näin ystäviäni lähes päivittäin, ja kuulumisia ei tarvinnut toistella tai tapaamista aloittaa sanoilla kerroinkohan mä jo mutta..

Silloin ammattikoulussakaan ollessamme työharjoittelut eivät haitanneet, muistan kevään kun istuimme Tuutikin kanssa hänen harjoittelupaikan edessään tuntitolkulla ”tupakalla” ja juoruamassa poikaystävistämme. Näitä tapaamisia auttoi tietenkin myös se että asuin käytännössä silloisen poikaystävän ja hänen äitinsä kotona tapiolassa. Aamupalan syötyä tulikin usein talsittua kohti Emma –museota. Ja yleensä sitä ennenkin oltiin jo ehditty juorumaan Irc-Galleriassa, tai irkissä. Ainiin olihan se mesekin. Ja ehkä pari tekstiviestiäkin tuli kirjoitettua niiden lisäksi.

Nykyään irkki sekä galleria ovat historiaa, tekstiviestitkin lähtevät (ainakin itseltäni) harvoin. Tällaisina hetkinä sitä kaipaa sitä teini-iän kiireettömyyttä ja ikuista aikaa.  Ja välillä jopa sitä sairaslomalaisen arkea kun aikaa tosiaan oli, ei ollut muita asioita kuin miettiä mitkä sukat sitä tänään laittaisi jalkaansa. Ja suihkussakin tuli käytyä useammin, koska sinne ehti! Nyt pitää ajoittaa herätyksetkin niin että kaiken ehtii tehdä ennen työpäivää. Ja työpäivän jälkeenkin on aikataulutettava koirien ulkoilut ja nukkumaan menot, niin ettei aikaa edes viestittelyyn edes jää. Hyvä jos ehtii ajatuksen kanssa tietokoneellekaan.

Kaipaako joku muu teini-iän aikataulu vapautta?

Onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan?

Päätin poistaa viime postaukseen lisäämäni kuvan, en suinkaan sen vuoksi mitä kommentteja siitä sain, vaan siitä kun Camipupukin tokaisi sen antavan aivan väärän kuvan. Kuva oli siis otettu miniläppärini kameralla hämärässä aamuvalossa, ja kuten Camikin sanoi ”et oikeasti ole niin kalpea ja se kuva vääristää muutenkin tajuttomasti. Muista myös ettei kukaan ulkopuolinen tunne sua eikä sun tilannetta, eikä nää sua töissä ja tiedä oikeasti mihin sun kehosi pystyy.”

Mutta en aio kuitenkaan olla julkaisematta kuvia, tahdon kuitenkin että blogini on minun ja minun näköiseni. Enemmän eläväisempi ja iloisempi kuin esim. vuosi sitten kirjoittaessani. Voitte tulla katsomaan minua töihin, siitäpähän saatte oikean kuvan!

Ja seuraava tehtävä 30päivän kuva haasteessa onkin oma kuva joten varautukaapa..

Ja elämä on, päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekkin.

Ymmärräthän?

Niille jotka eivät ole huomanneet viime postauksen kommentteja, hoitoni siis tosiaan päätettiin eilen, koska hoitajan ja minun mielipiteet siitä mitä tilanteelle pitäisi tehdä (hoitajan mielestä jotain, minun mielestä ei mitään) eivät kohdanneet, emme nähneet muuta kuin vain lopettaa tähän. Ei se hirveästi pitänyt rinnastuksestani tilannetta vanhuksen saattohoitotilanteeseen tai siihen kun totesin elämäni olevan jo eletty. Nyt vain odotellaan että tulisi kutsu paikkakunnan uuteen psykiatriayksikköön.

Etkö usko että jos jotain tapahtuisi, kuten tapaisit jonkun pojan, katuisit mitä olet itsellesi tehnyt jos sitä ei pystyisikään korjaamaan?

Ajattelematta repesin nauruun joka kuului varmasti koko rakennuksessa.

”Ihankuin kukaan minusta voisi kiinnostua!”

 Niiskuneidille terveisiä että se olin minä joka ratkesin kesken aamupuuron.

Tänään onkin tiedossa Camin prinsessasynttärit ja olisi laittauduttava prinsessaksi. Onneksi ne on vasta illalla, niin ehtisi tuo ilmakin muuttua, ei prinsessojen päivinä kuuluisi sataa.

Harmi vain että Misan maailmassa sade on kuitenkin olemassa yhtä paljon kuin pissahätäkin ja nyt ne olisi yhdistettävä. Ensin olisi vain löydettävä koira peittojen alta.

ps. Yritän saada kysymys&vastaus –postauksen valmiiksi viikonlopun aikana!

Väärä aika turvasatamalle

Kotona. Tai itseasiassa vanhemmilla.

Päätöstä olin pyöritellyt päässäni jo viikonlopun. Ylempi taho, tai mikä lie, päätti ilmoittaa myös mielipiteensä oikein radioaaltojen välityksellä pitkin ruokailuja. Milloin tuli radiosta soi Arttu Wiskarin - Tuntematon potilas tutuilla sanoillaan

 "kuule mun toive mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois.."  vaihtuen Kaija Koon - Kaunis rietas onnellinen kappaleen sanoihin.

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään

Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää.

Ehkä näiden kappaleiden aikana jo mieleni heräsi kuuntelemaan omaa sisintäni ja ihmettelemään ylemmän tahon ironiaa kun lopulta radiosta iltapalan aikana pauhahti täysin tuntematon kappale, jonka pienen googletuksen jälkeen löysinkin, tuoden sisälläni olevat ajatukset eloon.

Etkö huomaa ootko unohtanut mihin tämä johtaa.

Luulis sinun muistavan paremmin.

Ollaan hiljaa voi kuulla kuinka seinät meille nauraa.

Tää on jo liian tuttua niillekin.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän.

Se ei ole täällä mä löydän sen vielä.

Ei enää tätä enempää.

Viimeinen katse se läpi minun kulki.

Se liikaa tuntui, sinustako luopuisin mä näin?

Sinulle uskon itseni vielä, mun kaunis pakkomielteeni tiedän.

Itseni löytävän kaukaa sieltä missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä.

Lennän, heitän jo ilmaa kiertää.

Ja muutan suuntaa kauemmas pois, pois.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän...

Harmikseni taakseni jäi vain maailman paras hoitaja jonka olen tavannut, sekä uudet tuttavuudet. Mutta itse koin lähtemiseni näin olevan parempi, vain kadota ilman ääniä. Ilman selittelyjä miksi, ilman toisten sanoja jotka jo tiedän. Oli aika kuunnella vain itseäni ja toimittava itseni mukaan, eikä jäädä vain yrittämään toisten takia. Joskus on jätettävä turvasatama vähäksi aikaa, jotta voi ottaa omat askeleet omilla tavoilla

Viimeiseksi sanoiksi jäivätkin itkien turvasataman suojissa, ”anteeksi, en vain vielä ollut valmis..”

Läsnä itsessäni

Vapaus. Onko se nyt tässä ja onko se etu vai haitta? Miten matka jatkuu tästä vapauteen astuneena.

Päivät palaavat normaaleiksi. Ulkona Misan kanssa käyntiä sekä siivoamista. (jota onkin jo kertynyt)

Multa kysyttiin että mitä mulle jäi käteen kolmen viikon jälkeen. Vastaukseni oli nomination koru pikkumyy palalla sekä kaksi uutta ystävää, jotka ovat aivan takapuolesta juuri tuon pikkymyy nominationin takia.

En kuitenkaan vastannut täysin oikein. Ajattelinko varjelevani muita vai päässä pyörineitä ajatuksiani.

Kuule siis olen jotain ymmärtänyt..

Oloni oli kuin olisin ollut matematiikan tunnilla ja uuden laskutehtävän parissa.Ensin ajattelin kuuntelevani hyviin tarkkaan jotta varmasti pysyn kärryillä kuinka tämä ratkaistaan. Nähtyäni kuitenkin kuinka helppo laskutehtävä on muille ja kuinka he ymmärtävät suoraan mistä aloittaa minä luovutan ja piirtelen perhosia vihkooni. Kokeen tullessa muilla sauhuaa kynä sekä laskin, minulla valmis asenne en osaa enkä jaksa.

Palautuspäivänä on kuitenkin niin ettei minua hetkauta pieni arvosana mitenkään. Toiset iloitsevat, selittävät kuinka he lopulta tajusivat kaavan ja ratkaisivat sen. Ovat onnellisia vaikka eivät arvosanaksi täysiä kymppejä saaneetkaan. Heillä on onnistumisen tunne niin vahvoilla, että tietävät jatkossakin onnistuvansa jos vain yrittävät.

Tahtoisi kuitenkin muuttua hyvinkin näkymättömäksi ja käpertyä nurkkaan luokan perälle kun opettajan ilmeessä on sääliä sekä pettymystä arvosanaa antaessaan. "Olisit pystynyt niin paljon parempaan jos et olisi luovuttanut heti ensimmäisen esteen sattuessa."

Noh, ehkä minun ei olekkaan tarkoitus olla matemaattisesti lahjakas. Tai ehkä minä jonain päivänä saankin 'ahaa' -elämyksen ja palaan takaisin näyttämään opettajalleni mitä minä osaankaan.

Itse minunhan on päätettävä luovutinko, vai annoinko itselleni vain aikaa ymmärtää.

Anna minulle hetki aikaa,

hetki aikaa miettiä uudelleen.

Laittaa sanat oikeaan paikkaan,

sanoa mitä todella tarvitsen.

[Haloo Helsinki - Kuule minua]