Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..

..vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa

Pikkasen jännittää. Okei hyvinkin paljon. Palaan tänään nuoruuden muistoihin ja aloitan uudestaan sirkuskoulun, nyt vain aikuisten ryhmässä.

Harrastin tosiaan yläasteella sirkuskoulua, mutta lopetin (jota kadun) koska pidin tärkempänä yrittää kuulua joukkoon, ja viettää illat läheisen rannan kallioilla kuin väestönsuojassa venytellen.

Ihme hormonipiikki iskenyt minuun, sillä nyt olen aivan herkistymässä kun mietin mennyttä. Kun olisin vain uskaltanut kuunnella itseäni, ja olla välittämättä siitä että ihmiset vain naureskelivat apinakoululleni.

Apinakoulusta kuitenkin sain niin paljon enemmän, sain juuri niitä mitä lähdin ulkomaailmasta hankkimaan. Naurua ja oikeaa ystävyyttä ikään, ulkonäköön tai taitoihin katsomatta.

Voisinkohan mennä menneeseen ja ravistella itseäni oikein kunnolla?

Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä

Nyt siis tosiaan, tänään ovat ensimmäiset treenit ja mahassani on jännityksen perhosia tuhansittain. Vaikka olenkin harrastanut sirkuskoulua aikaisemminkin, valitsin silti aloittelijoiden ryhmän, sillä tiedän etteivät taitoni enää ole saamaa tasoa kuin ennen, saatika samaa tasoa kuin aloittaessani silloin. (Notkeus hoi, mihin menit?)

Joten, tästä se lähtee, ja ehkä minäkin taas pian olen siellä mistä todella nautin, jossain todella korkella, pää alaspäin ja täynnä intoa.

Miten muut, onko joku muukin palannut aikuisena nuoruuden harrastuksen pariin?

[Lyrics: Cheek - Äärirajoille]

Tinder sammakko

Niin se Tinder. Mitä siitä voisi sanoa.

Tapasin yhden pojan, poika pyysi numeroa, seuraavaksi pojasta ei mitään enää kuulunut ja jos itse laittoi viestiä vastaukset olivat niin selkeästi luettavissa ei kiinnostuneeksi että annoin vain olla. Viimeisen naulan arkkuun löin siinä vaiheessa kun huomasin hänen poistaneen minut Tinder pareistaan.

En ymmärrä. Tunteet vaihtuivat kiukusta itsesääliin yhtä nopeasti kuin hengitin. Vieläkin. Toisaalta ärsyttää myös se että vaikka pyysin häntä sanomaan suoraan jos ei kiinnosta, hän vain väitti päinvastaista.

Tämän vastoinkäymisen vuoksi peruin yhden tapaamisen, sillä en halunnut kohdata taas itsesäälin tunteita. Kunpa olisin kaunis, kunpa olisin sosiaalisempi, kunpa ja kunpa..

Kuvissa voin vääristää itseni ehkä jopa siedettävän näköiseksi, mutta kun muut kohtaavat todellisuuden he tajuavat minun olevan ruma kuin saastainen sika säkissä. Ja siltä minusta on tuntunutkin, sialta.

”Sinä kuvittelet, että sinun pitää laihtua, jotta joku rakastaisi sinua. Minä kuvittelen, että kukaan ei rakasta minua jos lihon. Meidän täytyy”, hän sanoi ja paukutti baaritiskiä nyrkillä korostaakseen sanojaan, ”lakata ajattelemasta itseämme vartaloina ja alkaa itseämme ihmisinä.” [(c) Jennifer Weiner - Hyvä sängyssä]

Mutta kuitenkin, olen sisälläni tyytyväinen että näin kävi. Siis jollain tapaa. Niin kauan yksin olleena olisi vaikea kuvitella tähän ketään, tai saati että sitä väkisin tahtoisi. Jos tämä poika olisikin pitänyt minusta, olisinko vain juossut karkuun?

Olisi ihanaa olla kaunis, lumoava. Sellainen jota ihmiset kääntyisivät katsomaan, sellainen että joku voisi pitää kedon kauneimpana kukkasena.

Minä olen vain horsma, voikukka, kauraryyni. Kitketään pois, poimitaan vain tarvittessa, ja heitetään pois paremman astuessa esiin.

Tiedän että kauneutta on monenlaista, ja se on katsojan silmissä, mutta minun silmin mitä olen ja tulen aina olemaan sammakko.

Se oli ehkä ainoa hyvä puoli siinä, ettei ollut koskaan ollut kaunis – ei tarvinnut yrittää hiki hatussa pitää kiinni sellaisesta, mitä ei ollut koskaan ollutkaan. [(c) Jennifer Weiner - Tietyt tytöt]

Erakkoluola

Ei sitä käy kierteleminen ja kaarteleminen, tai laittaa ikääntymisen harteille, mutta minä olen muuttunut. Joku voisi sanoa tylsemmäksi, toinen rauhallisemmaksi, kolmas voisi kuiskutella asioita joita ruokapyödässä ei puhuta ja neljäs ei olisi huomannut mitään.

Mutta itse minä, kyllä minä huomaan muutoksen joka on vain hiljaa hiipien tullut elämääni, minusta on tullut jonkinlainen erakko. Asiat joitka viitsin ennen tehdä, ovat vain pakkopullaa nykyään ja häiritsevät rauhaani. Ja kun kyse olisikin vain asioista kuten siivoaminen, työssä käynti jne. mutta ne ovat niitä arkipäivän pieniä iloja, kortin pelaaminen, keskusteleminen.. Minusta on siinä suhteessa ehkä tullut tylympi kun en vain jaksa. Tai sitten töissä olen käyttänyt viimeisetkin smalltalk -varastoni.

Täällä mökilläkin, hakeudun vain entistä enemmän omiin oloihin. Ei minua saa uimaan tai saunaan, istun vain kirja tai tietokone vieressäni. Ulkopuolisena minä varmaankin repisin hiuksista itseni järveen tai tekemään edes jotain! Innostumaan eikä hermostumaan. Hakeutuvan aukiolle eikä syrjäisiä nurkkia etsien.

Tai ehkä sitä välillä vain tarvitsee aikaa yksin, jotta näkee ja kuulee enemmän.

"Nojaa. Eihän sitä aina voi ystävällinen ja seurallinen. Ei yksinkertaisesti ehdi." -Nuuskamuikkunen [Tove Jansson - Näkymätön lapsi]

Onks ikää?

29 vuotta ja neljä päivää. Niin vanha minä nyt olen. Vanhus, lähellä kolmenkympin kriisiä, tai sitten en. Välillä saan ihmettelyjä töissä siitä, kun kysyn alkoholia ostettaessa ostajan papereita, että eikö hän näytä 18 vuotiaalta. Sanon että kyllä, näytäthän sinä, mutta nykyään on kysyttävä jokaiselta joka vaikuttaa alle kolmekymmentävuotiaalta. Samalla pyydän heitä arvioimaan minut, arvauksia on tullut 18 -25 välillä, ja suu onkin pyöreänä kun kerron olevani aivan kysymysiän lopussa. Enhän minä todellakaan näytä siltä. Kerran jouduin jopa kaivamaan ajokorttini esiin kun ei muuten uskottu.

Ja sitä ikää on todella vaikea arvioida. Koettakaapa itse. Seuraava vastaan tulija, onko hän kuinka vanha. Entä seuraava, tai myisitkö tuolle rantaan menevälle tyttöporukalle alkoholia. En usko, että kukaan saisi täysiä pisteitä arvioissaan.

Joten hyvät ihmiset, älkääpä närkästykö siitä jos papereita kysytään. Emme tee sitä kiusallamme, tai nolataksenne teitä. Se kuulu meidän kaupan alan työntekijöiden päivittäisiin rutiineihin, kiitos niille jotka ovat jo kasvaneet tähän tapaan, he näyttävät paperinsa suoraan kassalle tullessaan.

Ja kuka on määrittämään miltä aikuisen kuuluisi näyttää, ennen se oli 18vuotta, nyt 30 jos ikärajan vuoksi katsotaan. Ja mitä sitten aikuisen kuuluisi tehdä ja olla elämässään. Miten pitäisi pukeutua, käyttäytyä, syödä,  juoda, seurustella –elää?

Kertokaapa se minulle. Minä en ehkä malliesimerkki ole, mutta nautin joka hetkestä.

Hän on tajunnut, että se on taas yksi vanhenemisen hyvä puoli; oppii paremmin hyväksymään sekä hyvät että pahat asiat.[Jane Green –Hiekkalinnoja]

Unimaailma

Näin sinusta taas unta

Miltäköhän tuntuisi saada tuollainen viesti, ja miten melkein toisella puolella maailmaa siihen reagoitaisiin.

Minä odotin sinua pitkään ja turhaan

Viimeksi tosin taisi olla niin että sinä jouduit odottamaan minua turhaan.

Samassa unessa kaadoin kolikkoni bussikuskin syliin ja siskoni pidätettiin vain koska seisoi väärässä paikassa.

Osa unista unohtuu saman tien ja toiset taas jäävät kalvamaan mieltä koko päiväksi. Varsinkin itseäni kalvasi tuo kolikkojen pudottaminen, unessa annoin mennä hymyn kanssa mutta valveillani jo mietin paniikissa paljonkohan katosi ja miten sen merkkaan kirjoihini.

Sanotaan että unet tulevat alintajunnasta, että öisin käsittelee ehkä tietämättäänkin asioita jotka vaivaavat päätä. Joskus niissä palaa edelliseen päivään tai tulevaan, mutta mitä kertoo uni jossa taivaankappaleet putoavat ja nousevat takaisin taivaalle?

Suistun painajaiseen ja havahdun siitä monta kertaa vain huomatakseni, että edessä on entistä pahempia kauhuja. Kaikki mitä pelkään, ja sekin mitä pelkään muiden puolesta, näyttäytyy niin yksityiskohtaisen elävänä, etten osaa pitää sitä muuna kuin totena. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

Viimeinen laulu

Nyt se sitten lauloi viimeisen laulunsa, siis laturini. Vuoden se kestikin teippikiinnityksillä, mutta nyt aamut saivat taas uuden käänteen ja järjestyksen kun sarjojen katsominen keittiössä ei onnistukaan. Onneksi iPhonessa on katsomo ja ruutu palvelu joka pyörittää osaa sarjoista.

On outoa aina hypätä pois tutusta rytmistä ja tavoista, mutta sanotaan että olisi joskus hyvä muuttaakin kuvioitaan. Sen pitäisi tuntua vapauttavalta, minua se taas ärsyttää. Ainakin tässä tapauksessa, muutokset eivät ole minun mieleeni. Toisille muutokset sopivat mutta minulle ei, minä menen muutoksista sekaisin ja kiukkuiseksi.

Millaiset muutokset saavat sinut sekaisin, tai oletko tehnyt muutoksia rutiineihisi joista ei aiheutunutkaan odottamaasi katastrofia?

Muutoksen tuulet, saamari että vihasin niitä. Miksi niitten piti tulla ja murskata kaikki? [Marian Keys – Mercy Closen mysteeri]

Ystävyyttä pohjalta

Minullahan oli kokonainen julkaisu jo kirjoitettuna mielessäni kun olin koirien ulkona. Mutta heti kun istutin takalistoni tietokoneen eteen, sanat lähtivät lentoon ja karkasivat vääriin suuntiin. Niiden piti ilmestyä ruudulle ajatuksistani, ei kadota kokonaan jonnekin.

Seuraavaksi kamppailinkin tietokoneiden kanssa, kumpi avaa wordin nopeammin, että voisin kirjoittaa nopeasti ylös ne vähäisetkin lauseet jotka vielä muistan. Ja eihän tietenkään paperille voi kirjoittaa mitään, sillä ihan just wordi kuitenkin aukeaa, en ehdi unohtaa ennen sitä.. Taas näitä surullisia viimeisiä sanoja, jotka aina ihan toteudu.

Hautakivessänikin varmaan vielä lukee, kyllä minä vielä ehdin.

Mutta, jos oikein muistan niin kalajuttuja minulla oli, tai ainakin kalavertauksia. Ei siis napannut kala koukkuun, eli siis en saanut sitä hakemaani työpaikkaa. Ja minähän tunnetusti osaan ottaa vastoinkäymiset hyvin vastaan, varsinkin silloin kun asiasta oli melkein täysin omassa mielessään jo varma. Eli siis en osaa ottaa hyvin niitä vastoinkäymisiä vastaan, en osaa ajatella niin kuin pitäisi, että miksi minua ei voitu valita vaan että miksi minä en kelvannut. Puhuinko väärin, teinkö jotain väärin, pukeuduinko väärin? Olinko vai olenko vai niin tyhmä etten minä kelpaa.

Tuollaiset ajatukset varsinkin laukaisevat pyhän kolminaisuuden vaivojeni suhteen, eli ensin oireilee joko käsi tai vatsa ja viimeisempänä lopulta tulee mieli. Pitkään aikaan ei ole pyhä kolminaisuus iskenyt, mutta tämän tapahtuman vuoksi se iski ja reilusti. En muista milloin viimeksi se olisi saanut minut niin otteeseensa, siis masennus. Se että sängystä nouseminen tuntuu turhalta, ja ilman koiria olisin siellä varmaan vieläkin.

Eilenkin oli pakko lähteä Omenassa käymään, ihan vain jotta saisin happea ja hengitettyä. Ja illalla onneksi minut pelasti itseltäni Tuutikki, joka oli kutsunut minut edellisenä iltana luokseen teelle. On se aina ihana muistaa että ystävyys ei koskaan häviä.

Ja olihan se aika piristys perjantaina, kun olin kuullut uutisen, pari tuntia sen jälkeen minun Gabini tulee töihin ja ensitöikseen tokaisi, ”kuule minä luin sinun blogiasi ja minulta oli tulla itku kun luin sinun vaihtavan työpaikkaa!” Tuota tyttöä olisi tullut enemmänkin kuin vain ikävä. Miten se tosiaan on että vaikka toista ei tunne niin silti tuntee ja välittää? Kun vain vielä uskaltaisi ystävystyä enemmän.

Mutta voi pyhä kolminaisuus, enhän minä kelpaa.

Ehkä tyttö ei edes muista minua. Mutta tiedän hänen muistavan. Ihminen ei unohda sitä joka on ollut hänen viimeinen toivonsa. Nykäisen peiton pään yli, aivan kuin se suojaisi minua punatukkaiselta, mykistetyltä tytöltä. Tunnen silti hänen tuijotuksensa. Hänen katseensa lävistää seinät ja ovet ja vuodevaatteet. Mielessäni käy, mahtaako hänestä olla hauska katsoa kuolemaani. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

ps. Ja minunhan piti jättää tällaiset kirjoitukset jo taakseni.

Seksikäs savolainen

Iltasanomissa oli juttu joka on aivan pakko jakaa. Kyse oli siis savon murteesta, ja kuinka se on Suomen kielitieteen mukaan seksikkäin.

Puhuuko joku teidän läheisistänne/tutuista savon murretta? Ja miten on, saako se pöksyt pyörimään jaloissa? 

Vai saako se enemmänkin naurun pyörimään suupielessä, kuten minulla, kun luin jutun mukana olevia lauseita. Yhtään en olisi osannut kyllä "suomentaa" niitä ominpäin, miten te, onko nämä tuttuja ja selkeitä tokaisuja teille?

Rieskantekijä aluskelteisillään = oma vaimo vielä aamupaidassa

Pökäleonni, nyt pömpöllää = lyhyt onnen hetki, nyt raskaana

Hentun pärstävärkki, näköreijät ja koevet = tyttöystävän kasvot ja sääret

Halako = sepalus

Helemasynti = miehen sukupuolivietti

Monjhyväne = naistenmies

Jylykytellä = erilaista toistuvaa liikettä

Persjalakane naesentunkio männä lehmii = lyhyt jalkainen, lihava nainen meni hakemaan lehmiä

Morsmaekki näppeimmillää = tyttöystävä kauneimmillaan

Lepukka lehmännuolemissa limunaati vehkeissä = antelias nuori nainen läiskikkääksi kuluneessa juhla-asussa

Kalehvan hersyttimet = naisia vonkaavan vitsiniekan huulet

Lipru ravattisonni = lipevä keinosiementäjä

Isälle kiitos

Pienenä minua kutsuttiin aina isin tytöksi, ja sitä varmaan olin. Isi keksi aina ratkaisut kaikkiin hommiin, isi oli hauska ja isi oli pelottavin. Kun isi nauroi, maailma oli hauska, ja kun isi huusi tiesi että nyt on pysyttävä itse hiljaa. Moni maailmassa on ilman isää, tai isähahmoa ja ilman isää en osaisi olla kiitollinen siitä. Muistan kuinka siskonpoikani oli pienenä, isänpäivän lähestyessä, vakavana todennut toisille ”ei minulla ole isää, minulla on pappa.” Ja onneksi meillä on pappa.

Olen vuosieni aikana monesti uhmannutkin isäni tahtoa, kuten ottaessani ensimmäisen ja toisen chihuahuan, isäni oli niitä vastaan mutta nykyään molemmat ovat jo papan kultia. Harvoin sitä muistaa olla kiitollinen muistoista ja kiinnittääkin huomiota enemmän materialistisiin asioihin. Mutta kaikesta mitä olen isältäni saanut, olen kiitollinen.

”Sinä kuulostat ihan isältäni.”

”Ei, kuulostan vastuuntuntoiselta. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

[Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]

Ilman isiä..

En olisi oppinut käyttämään vasaraa ja valinnut ala-asteella puutyöt käsitöiden sijaan.

Uuno turhapuro elokuvat olisivat minulle luultavammin vain vieras käsite.

En olisi oppinut arvostamaan suomalaista musiikkia ja niiden tekijöitä, en olisi oppinut kuuntelemaan niiden sanoja ja merkitystä.

En olisi päässyt matkustelemaan ja kokemaan pienenä jo niin paljon. Olen nähnyt auton takapenkiltä suomen päästä päähän, ja käynyt rajan yli ruotsissa ja norjassa. Moni suomen pysähdyspaikka ja leirintäalue tulivat tutuksi ja ehkä se onkin vaikuttanut siihen, että itse rakastan autossa matkustelua.

Ilman isiä..

Autoni romuttuisi jo kaatopaikalla, sillä itse en osaisi sitä öljytä ja vaihtaa renkaita. Ja liian ylpeä olisin menemään minnekään huoltamolle kysymään apua. Kun vanhasta autostani vedet lensivät pihalle, en soittanut poikaystävälleni vaan soitin isälleni, olisinkohan osannut muuta tehdäkään?

Ilman isiä koirani eivät saisi kulinaristisia nautintoja, kun silmäni välttää häneltä tipahtaa makkaranpala ja toinenkin pöydän alle koirien iloksi. Luulee varmaan etten näe, mutta minä näen, ja samalla hymyilen koska tällä tavalla isäni näyttää välittävänsä koirista. Kun hän luulee etten kuule, kutsuu hän heitä papan kultamuruiksi. Naurahdan aina kun isäni sanoo taikasanan juusto/makkara/jäätelö, koirat ovat jo jääkaapin ovella.

Voisin kirjoittaa romaanin siitä mitä isäni on minulle antanut, mutta toivon hänen tietävän sen jo valmiiksi. Vaikka meilläkin menee sukset välillä ristiin ja kumpikin osaa olla idiootti, löydämme aina tien takaisin yhteiselle ladulle.

Minä rakastan isiä ja isi rakastaa minua, vaikka olemmekin niitä ihmisiä jotka eivät sitä osaa sanoa, tai ottaa sitä vastaan.

Se on vain niin, että rakkaus, kuten kaikki muukin mikä elämässä on tärkeää, vaatii aitoa ponnistelua. Halailuilla ja suudelmilla saa paljon aikaan, mutta ne eivät yksinään riitä.

Henkäys hiuksissani

Nyt on virallisesti kesä ja se on tehty minua varten. Olen viime päivinä ollut ärsyttävän pirteä, kun muut ovat tunteneet painostavan ilman kiukkuna tai väsymyksenä. Nauroin ilosta perjantain iskiessä minua sadepisaralla, nautin jokaisesta tuoksusta, jokaisesta tuulen vireestä, jokaisesta lämpimästä tunteesta. Eilen en olisi millään mennyt nukkumaan, vaikka kello oli jo kymmenen minä olin virtaa täynnä ja tahdoin kävelylle, ja sinnehän oli mentävä. Minua ei haitannut ne ukkosen jyrähdyksen vaan iloitsin kuinka onnellinen olinkaan. Kesä on täällä, ja minä voin kävellä ulkona illalla vain neule päälläni.

Kesä, kuinka sinua kaipasinkaan!                                                         

Minun tekisi melkein mieli nostaa kädet ylös ja yrittää tarttua sekunteihin ja minuutteihin aivan kuin voisin estää niitä kulkemasta eteenpäin, kuin pikkutyttö, joka yrittää pyydystää saippuakuplia.

©Cecelia Ahern – Suoraan sydämestä

Marian Keyes – Mercy Closen mysteeri

   

On ihanaa taas seurata niin tutuksi tulleen Walshin perheen elämää, tällä kerralla nuorimmaisen Helenin silmin. Perheen elämää on voinut seurava kirjailijen aikaisemmissakin kirjoissa.

Naura Clare Naura kertoi  nimensä mukaisesti Claren elämästä. Siitä kuinka sairaalavuoteella vastasyntynyt sylissään hän kuulee mieheltään tämän rakastuneen toiseen naiseen. Siinä sitten pakataan kimpsut ja kampsut ja palataan takaisin vanhempien luokse. Jossa odottaa yksi jos toinenkin oivallus ja ihminen. 

”Heti kun elämääni ilmaantuu vähäisinkin huolenaihe, Vastuuntunto sulkeutuu aivojeni kylpyhuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos, ei vaikka Velvollisuus ja Kunniallisuus häntä miten houkuttelisivat. Siellä hän kyyristelee lukkojen takana, kunnes kaikki traumat ja draamat ovat ohi”

Rachelin Loma liippasi kirjailijan mukaan läheltä hänen omaa elämäänsä. Rachel joutuu huumevieroitukseen, paikkaan jonka hän luulee olevan täyskylpylä kuuluisuuksineen, mutta joutuukin pettymään. Ja hoitosopimuksen allekirjoituksella hän on sidottuna hoitoihin joita hän ei omasta mielestään tarvitse. Hoidossa hän kuitenkin tapaa toisiakin riippuvaisia sekä muita ongelmiensa kanssa kamppailevia.  

”Mikä saa tuon naisen kuvittelemaan olevansa joku asiantuntija näissä jutuissa? ihmettelin ärtyisästi. Hän on pelkkä hiton sairaanhoitaja. Paras kun tyytyisi vain tunkemaan kuumemittareita ihmisten takapuoleen!”

Enkelit kertoi vuorostaan Maggiesta joka oli kyllästynyt elämäänsä ja avioliittoonsa. Kaikkeen tyytymättömänä ja töistään irtisanottuna hän lähtee ystävänsä luokse Los Angelesiin missä kaikki ovat kauniita ja laihoja. 

”Saavumme hetken kuluttua Los Angelesiin. Olkaa hyvä ja varmistakaa, että istuimenne on pystyasennossa, että painatte alle viisikymmentä kiloa ja että teillä on erinomaiset hampaat.”

Kuuleeko kukaan kertoi taas Annasta, ja hänen koettelemuksistaan palattuaan pahoin itsensä loukanneena vanhempiensa luokse. Hänen miehensäkin tuntuu kadonneen ja miehen elämästäkin paljastuu kirjan myötä lisää yllätyksiä. 

”Toistaiseksi kukaan ei ollut vielä kehdannut olla töykeä minua kohtaan, mutta tuskinpa tämä kiltteys ikuisuuksiin jatkuisi, joten parasta käyttää sitä hyväkseen nyt.”

Ja nyt tämä ihana uutuus Mercy Closen mysteeri kertoi tosiaan nuorimmaisesta Helenistä. Helenin etsivätoimisto, joka käynnistyi Kuuleeko kukaan –kirjassa jatkaa kulkuaan ja nyt on etsittävä kadonnut artisti. Oma elämäkin tuntuu olevan yhtä etsimistä siitä kuka on, ja millä mielellä herätään seuraavaan päivään. 

”Pidin ajamisesta. Se tuntui samalta kuin olisi ollut jonkinlaisessa kuplassa. En ollut  enää siellä, mistä olin lähtenyt, enkä vielä siellä, minne olin menossa. Aivan kuin olisin lähtiessäni lakannut olemasta olemassa, ehkä palaisi ennen kuin saapuisin perille, ja tällainen olemattomuuden tila tuntui hyvin miellyttävältä.”

Perhe on yhtä ihana hullu itsensä, vanhemmat eivät tunne sanaa kokkaus vaan turvautuvat leivonnaisiin ja mikroruokiin. Ihanaa kun tarina vain jatkaa kulkuaan monien kirjojen ja vuosien jälkeenkin.

Ah. Aina vain tämä kirjailija osaa yllättää minut osaamisellaan. On hienoa kun joku jolla on kirjoittamisen lahja, käyttää sitä juuri oikein. Kunpa minäkin osaisin kirjoittaa noin hyvin ja taidokkaasti, humoristisia lausahduksia viljellen ja tunteisiin vetoamista. Kirjailija itse kertookin käyttävänsä kirjoissaan omaan elämäänsä liittyviä tapauksia, joten ehkä siksi hän osaakin vedota niin kovasti tunteisiin. Tyyli on aina uskollista chicklittiä ja juuri sellaista jonka ääressä aika kuluu kuin siivillä ja hyvä olo valtaa mielen.

Voi kunpa ilmestyisi jo kirjailijalta uusi kirja!

Ei aprillia

Pakolliset vapaat tyhjentävät kadut ja antavat auringon koskettaa kaikkialle. Silloin kun kauppojenkin ovet on suljettu on aikaa vain lähteä kävelemään, ja silloin sitä haluaakin lähteä. Silloin kun vastaan ei tule juuri ketään, tai jos tulee on hän samalla asialla kuin sinä. Vain kävelyllä rauhoittamassa hermojaan. Nykymaailmassa kun jokaisena päivänä on kiirehdittävä ja juostava, tällaiset päivät ovat sitä laatuaikaa mitä pariskunnat nimittävät omaksi ajakseen. Minä vietän laatuaikaa elämän kanssa, koska tällaisina päivinä saan siihen rauhan.

Sellaisena eilinen aamuni alkoi, rauhallisena ja niin zen tilassa että olihan sen pakko loppua. Loppupäivän olinkin kuin ärsytetty ampiainen, tiuskin koirillekkin ja kärsin edelleen omatunnontuskista sillä ne ärsyttivät minua suuresti. Tahdoin kävellä sillä olin niin levoton, mutta ulkona ollessamme Misa laahustaa perässä kun mikäkin ylipainoinen sika ja Rafi pysähtelee jalkojeni eteen heti kun saan edes jonkin laisen vauhdin aikaiseksi.

Ja tämä kaikkihan johtuu edelleen siitä kädestä.

Silti tiesin, että kyse oli enemmästä. Pimeys oli nousemassa sisälläni, kohoamassa sisuksistani kuin liukas myrkky, ja ulkopuolelta minua rusensi toisenlainen, raskaampi pimeys. Se tuntui siltä kuin olisi ollut putoavassa hississä.  ©Marian Keyes – Mercy Closen mysteeri

Ja siitä että olen katsonut itseäni peilistä pitkästä aikaan kunnolla ja inhoan jokaista kohtaa. Ruoka on syyllinen kaikkeen, kaikkeen siihen ärtymykseen ja pahaan oloon mikä on kiusannut minut niin pitkään. Huhtikuu siis alkaa kiukkuisena ja läskinä.

Niin se vain on.

June sinä olet koukussa, työnnät ruokaa naamaasi jatkuvalla syötöllä. Kun lähden illalla, sinä syöt. Kun tulen aamulla, sinä syöt. Joskus lähdet päivällä kotoa ruokapaketin kanssa.

-          Ne ovat aamiainen, lounas ja illallinen.

Ei nimillä ole väliä. Joka tapauksessa ne johtavat kuolemaan.

©Tv sarja Asunto 23

Loputtomat listat ja kiireelliset löysäilyt

Vaikka työtunteja lisätäänkin vähitellen, tuntuu että vapaa-ajan kiire sen kun vain kasvaa supervauhdilla. Seuraava vapaa hetki onkin vasta viikon päästä perjantaina. Sitä ennen olisi töitä, risteilyä ja synttäreitä. Ja niitä pakollisia kodin askareita.

Kokoajan lisäilen tekemistä siihen loputtomaan listaan, jonka alkuunkaan ei ole päästy käsiksi. Olen miettinytkin olenko aina kasannut näin loputtomia listoja tekemisten suhteen, vai onko niiden aloittaminen vain nykyään hitaampaa. Listalla olisi ihan niitä perusasioita, kuten imurointi ja Misan kynsien leikkaus joka veisi vain minuutin tai kaksi ajastani, mutta siihen tekemisen aloittamiseen tuntuu kuluvan miljoona kertaa enemmän aikaa kuin itse siihen tekemiseen. Isäni ehkä kutsuisi minua sopivalla sanalla, saamaton ja aikaansaamaton. Iskee kuin voi veitseen. Onneksi sentään roskien vientiin ja suihkussa käyntiin en tarvitse muistutusta. Eiköhän hajukin ilmottaisi itsestäänkin jos ne askareet unohtaisin.

Lisäksi listalle on ilmestynyt kunnon siivouskuuraus kohteena keittiö, nyt aamulla kaapin ovea hinkatessani huomasinkin että se voisi olla valkoisempikin..

Sitten pitäisi tavata poikaa, tai tässä iässä jo voisi sanoa että miestä. Ihan vain kaveripohjalta, seurustelu kuviot ja niihin liittyvät jutut eivät ole nyt mitenkään ajankohtaisia haluamisenikaan kohdalla. Katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua uudelleen. Ennen olisin tämän pojan, siis miehen, takia tehnyt mitä hyvänsä ja laittanut hänen näkemisensä tärkeimmäksi toimeksi, ja nyt laitan tärkeämpiä asioita hänen näkemisensä edelle.

Jos nainen pystyi pitämään huolen itsestään, tarvitsisiko hän miestä mihinkään? Tai halusiko hän edes miestä? Ja jos ei halunnut, millainen nainen hän oli? Oliko hän nainen ollenkaan? Vaikutti nimittäin siltä, että jos oli nainen, ainoa asia jota todella piti haluta oli mies. ©Candace Bushnell – Carrien nuoruuvuodet

Tätäkö se aikuistuminen on kun joutuu oikeasti katsomaan kalenteristaan sopivaa aikaa. Ja joutuu jopa selailemaan kalenterinsivuja eteenpäin aikaa löytääkseen. Sitten olisi nähtävä Haisulia, Tuutikkia ja Camipupuakin oikein ajan kanssa. Ja tutustuttava uuteen ihmiseen, Mirppuun. Tätä odotan innolla. Olen mieltynyt tähän tyttöön jo kumman paljon, jo vain internetin välityksellä.

Nyt siis on aloitettava tämä tekemisen putki kunnon teekupin voimin ja tartuttava siihen kunnolla, jotta siitä riittäisi voimia runsaasti pitkin viikkoa.

Käsitelty elämä

::@Sokos Hotel Tapiola Garden, ravintola Sevilla::

ILOVEME –messut oli ja meni, tulipahan kannettua selkä vääränä taas kotiin ties mitä ilmaiskylkiäishärpäkettä, mitä nyt kassiin ikinä mahtuikaan. Oli kyllä hyvä varustautua isolla kassilla, vaikka se hakkasikin sitä takapuolen mustelmaa.

Suurimman osan kuitenkin tiputin äidilleni, ja siskokin sai cocacola design pullon tuliaisina. Ja maistoin ensimmäistä kertaa proteiinipatukkaakin, mikä ei ollutkaan niin huono kun etukäteen ajattelin. Joskus, (vuosina nakki ja sika) olen syönyt myslipatukoita ja naturdietin ateriakorvike patukoita pitämättä niistä, ja olen ollut hieman varautunut näiden proteiinipatukoihinkin. Kovin paljon niitä tosin tunnutaan ostavan, joten ei kai jotkut oikeasti tykkäävätkin niistä?

No siis maistoin uutta piparkakun makuista patukkaa, ja kyllä se piparkakulle maistuikin hämäävästi. Jälkeen suuhuni ei myöskään jäänyt ällömakeaa tunnetta, mitä muistelin noista aikaisemmista jääneen. Tuskin itse noita kuitenkaan ostaisin, turhan isoja sellaiset, pitäydyn mieluiten välipalan osaltani vaikkapa yogurtissa. Tosin voihan se olla että noiden makuun en juurikaan pääse senkään vuoksi, etten ole koskaan oikein välittänyt suklaasta. Sirkusaakkosten tai lakritsan muotoisina ne tosin voisivat tosin olla vaaralliset lähelläni..

Nyt on Tapaaminen elämän kanssa suoritettu loppuun. Ei minulla siis yleensä näin pitkään mene yhden kirjan kanssa, mutta olin ehtinyt lukemaan aina vain noin yhden luvun kerrallaan, olin Saloonkin pakkautunut ties millä tekemisillä. Piti kirjoittaa puhtaaksi ylös nappaamani kirjasitaatit, ja vanha päiväkirjakin piti siirtää toiseen. Ja samalla tehdä ne pakolliset, kuten kurkkailla netin maailmaan ja se netti nyt takkuilikin siellä aivan urakalla.

Mutta siis kirjaan.

Pidän kirjoista jotka herättävät ajatuksia, ja yleensä otankin ylös kirjoista löytyviä mieleenpainuvia sitaatteja. Näitähän minulla on siis jo vihkotolkulla kerättynä, ja pitäisi vielä jaksaa ehtiä kirjoittaa koneelle puhtaaksi.

”Oletko sinä lukenut taas kirjoja? Minähän olen kieltänyt sinua tekemästä niin. Ne herättävät ajatuksia.”

Tämä oli Ahernin yksi taas loistavimmista kirjoista ja suosittelen suuresti, jos vähän kevyemmästä lukemisesta pitää.

Nyt seuraavana olisikin vuorossa Cathy Kellyn – Yksin ja yhdessä, ja siitä seuraavana onkin kirjastoon meno. Olen kirjoittanut ylös jo monia kirjoja joita voisi koettaa lukea, kuten esimerkiksi Kira Poutasen kirjoja. Kiinnostuin niistä nähtyäni tuon Hansin matkalla ohjelman jakson, jossa Kira oli mukana.

Tänään en ole kirjoihin ehtinyt kajotakkaan. Aamusta aikaisin ylös, mitä nyt torkutin taas liian kauan herätystäni (outojen unien syytä) ja oli lähdettävä kohti Tapiolaa, ja työpaikkapalaveria.

::Kala-äyriäiskeitto, ei äyriäiset oikein iskeneet::

Eipä siellä mitään ihmeellistä tai uutta ilmennyt, mutta oli mukava olla taas mukana työkuvioissa. Seuraava yhteinen tapaaminen onkin parin viikon päästä tapahtuva tallinnan risteily.

Sitä odotellessa.

Kun olemme läsnä, myös elämämme on läsnä. Joten siitä missä hukutamme aviomiehemme, vaimomme, vanhempamme, lapsemme ja meitä ympäröivät ikuiset ystävämme rakkauteen, hellyyteen ja huomioon, meidän on tehtävä samoin omalle elämällemme, koska se on osa meitä, me olemme elämämme, ja elämä on aina meidän puolellamme kannustamassa meitä, silloinkin kun meiltä itseltämme loppuu usko. Minä hylkäsin elämäni joksikin aikaa, mutta olen oppinut, että vaikka niin kävisi ja eritoten silloin kun käy niin, elämä ei koskaan käännä selkäänsä. Elämäni ei hylännyt minua. Ja me olemme toistemme tukena viimeisiin hetkiin asti, jolloin katsomme toisiamme ja sanomme: ”Kiitos, että pysyit luonani loppuun asti.” Ja se on totuus. 

[Sitaatit: Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]

Syytön syyllinen

 

Viikko, tai no ne 5 päivää hurahti ohi. Tarkoituksena kai mun olisi vieläkin olla Salossa, mutta päätin tulla aikaisemmin kotiin. Päivät meni ihan hyvin, mutta tuntui että Mamma olisi odottanut jotain muuta ihmistä luokseen. Sitä Miraa joka heräsi aina  aamutuimaan kukon laulun aikaan, ja tahtoi mennä sinne ja tänne. Sitä joka olin joskus vuosia sitten, sitä nuorempaa Miraa. Sitä joka oli tottunut hälinään ympärillänsä, ja halusi kokeilla kaikkea uutta.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet minua, tai ehkä vain tämä yksi vuosi. Olen alkanut enemmän kuunnella itseäni, ja ehkä jopa käyttäytyä itsekkäästi. Olen antanut itseni levätä, jonka vuoksi heräänkin nykyään aamuisin milloin lähemmäksi päivää milloinka lähemmäksi sitä oikeaa aamua. Ja nyt vielä oltuani kipeänä alkupäivät, olen ollut väsyneempi.  Lisäksi viihdyn nykyään enemmän hiljaisuudessa, ja omissa oloissani kuin tekemässä kokoajan jotain. Mieluiten kirjoitan ajatuksiani ylös, tai luen kirjaa, ja tuntuu että jos joku puhuu siihen väliin jotain, hän keskeyttää kaiken – ja se jos mikä hermostuttaa.

Mamman on muutenkin vaikea nähdä että minusta on tullut aikuinen. Hän muistaa vieläkin sen kun söin lihapullia nautinnolla, ja hänellä tuntuu muisti pätkivän aina hetkittäin. Ensin hän on sekoittamassa nimet, sitten paikat. Tokaisi tuossa yksikin päivä pitääkö hänen kuoria minulle peruna valmiiksi vai osaanko itse?

Sainpahan ainakin sen maistamaan graavi –ja kylmäsavulohta. Ja kuulemma tykkäsi, tai hänen sanoin ”ei hullumpaa, sopii hyvin tämän rosollin kanssa.”

Tai sitten joinain päivinä tuntui että hän halusi tänne aivan eri ihmisen, tämä Mira ei kelpaakaan. Mutta niin kuin vuodenajat, ihmisetkin muuttuvat. Mielipiteet eivät pysy samoina, ja asioihin joista ennen piti kovasti voi helposti kyllästyä. Näin saa tapahtua muille ja hänelle, mutta minulla ei minulla. Jos olen joskus pitänyt kissoista, minun pitäisi vieläkin kerätä kissojen kuvia seinälleni. Tai jos olisin pitänyt joskus oranssista, pitäisi minun vieläkin pukeutua päästä varpaisiin oranssiin.

Mutta nykyään elämääni kuuluu chihuahua ja oranssi on mielestäni aivan kamala väri minun päälläni.

”Kuinka voin vihata ihmistä joka on antanut minulle pelkkää rakkautta?” Veronika ajatteli hämillään ja yritti oikaista tunteitaan. Mutta oli jo liian myöhäistä, viha leiskui vapaana, hän oli avannut helvettinsä portit. Hän vihasi saamaansa rakkautta, koska se ei pyytänyt mitään vastalahjaksi, mikä oli järjetöntä, epätodellista, vastoin luonnon lakeja. Rakkaus joka ei pyytänyt mitään vastineeksi oli saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja halua vastata sen odotuksiin, vaikka hän olisi joutunut luopumaan sen vuoksi omista unelmistaan ©Paulo Coelho – Veronika päättää kuolla

Olen viimeviikkoina, liekö syysmasennus aiheuttanut, kerännyt ylimääräistä syyllisyyttä päälleni. Olen syyllistänyt itseäni töissä siitäkin, kun asiakkaalta on puuttunut juuri se 5senttiä. Miksen minä voinut vetää tuotteita niin läpi että ne olisivat olleet halvemmat? Tai siitä kun puhelimeeni ei saanut eilen yhteyttä. Tai kun emme ehtineetkään mamman kanssa sieneen ja krassiin.

Ja ihan tavallisiakin asioita. Syyllisyys painoi varsinkin eilen, mm kännykän yhteysvian vuoksi, myös että heräsin vasta 12 aikoihin! En voi käsittää, yleensä minä olen ollut se joka herää ainakin ennen yhdeksää. Koen syyllisyyttä siitä että olen nukkunut niin pitkään, vaikka olisi ollut kaikkea muutakin tekemistä. Siitä suoraan olikin pompattava ulos Misan kanssa ja suoraan hakemaan äiti hammaslääkäristä. Aamupalakin piti hakea kaupasta. Kokeilinpahan viilin seassa luumujen sijaan nektariineja, muuta kun ei ollut tarjolla. Tulipahan kokeiltua sekin mutta kyllä ne luumut vielä koristaa jatkossa mun viiliä.

Tuohan on aivan sianruokaa! ©Mamma

Ja lopulta koko päivän vallitsi syyllisyys siitä, kun pystyin syömään kiinteää ruokaa, äitini kun joutuu elämään soseilla vähän aikaa kiitos viisaudenhammaspoiston. Tosin eilen hän joi ainoastaan vain vettä loppupäivän, jolloin no syyllisyys iski, mistäpä muusta kun siitä että syömisestä.

Aijai, iskeköön ihana arki takaisin ja vie samalla pois tämä ainainen syyllisyys.

Aina löytyy parempi hetki kuin se, jota me elämme juuri nyt, ja tulee aina löytymään. Mutta juuri nyt on ainoa hetki , joka meillä on. ©Kate Jacobs – Pieni lankakauppa

Rakkaustarinan ainekset

Jotenkin (ja tämähän on vain minun mielipiteeni) meistä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan muodostua pariskunta jossain vaiheessa. Ainakin niin olisi käynyt jo lukuisissa kirjoissa joita luen. Mutta eiköhän chicklit kirjallisuudessa aina ole onnellinen loppu? Niinkuin elokuvissakin. Tyttö saa aina pojan ja seurustelu on ihanaa, vaikka poika alussa olikin täysi kusipää ja olisi loukannut kuinka paljon ja raastanut tytön sydämen verille, aina, aina he olisivat lopussa selvittäneet asiansa ja ah niin yhdessä ikuisesti ja onnellisesti.

Ehkäpä luen liiaksi kirjoja.

Eräässä lukemassani blogissa oli kysytty kumman valitsisi, rikkaan elämän sinkkuna vai köyhän parisuhteessa? Minun mielestäni tuossa ei nyt juurikaan ole mitään ihmeempää kysymystä, parisuhde ei enää ole vuosiin ollut itselleni se pakollinen tavoite elämälläni. Olen niin hyvin mielestäni pärjännyt yksinkin. Mihin sitä miestä tarvitsee naulaa naulaamaan kun omistan itsekin vasaran. Ja reiät seinään poraa isi.

Mutta ei sitä kieltäminen ole, etteikö joskus olisi mukava jos joku olisi tuossa vieressä. Saisi halauksen ihan vain ilman syytä, ja olisi joku kenen kanssa viettää elokuva iltoja. Olisi joku jolle olisit se ensimmäinen vaihtoehto? Mutta siihen se jääkin, en koe haluavani (saati pystyväni) asumaan kenenkään kanssa, ja se missä olet mitä teet -kysymykset voisivat vaivata minua pidemmän päälle. Ehkä en osaa sitoutua enää kovinkaan hyvin. Jo ystävyyssuhteiden pitäminenkin kun on jäänyt muiden kontolle, minä juurikaan koskaan osaa soittaa tai ehdottaa tapaamista. Koen etten voi, pysty ja äh miksi muka joku minun kanssani aikaa haluaisi viettää? Ja miten sitä aikaa edes vietetään? Jos en osaa vain olla itseni kanssa miten osaisin olla vain jonkun muun kanssa?

Ja sekin on sellainen minkä pitäisi tulla vain luonnostaan, ei yhteyttä mielestäni voi pakottamalla (paitsi internetyhteyttä) saada.

Ja entä kaikki se miehiin liittyvä soopa, jota hänelle oli nuorena tuputettu? Että jonain päivänä yksi niistä (säälittävistä) olioista rakastuu häneen (ja oikein rakastaisi häntä –hah- joku oli varmaan hankkinut tsiljoonaomaisuuden sillä keksinnöllä) ja tekisi hänet kokonaiseksi. Antaisi hänelle jotain, jota ilman hän ei tulisi toimeen. (Hän tulee toimeen ilman useimpia tapaamiaan peniksiä, joten juttu on silkkaa valhetta.)

[©Candace Bushnell – Neljä Blondia]

Piilotetut ystävät

Olen paljon puhunut Haisulista ja lukija voikin luulla, ettei minulla enää ole muita ystäviä. Tai etten näkisi heitä juuri koskaan. Asia ei kuitenkaan ole niin. Minulla on pari muutakin.

Minulla on Niiskuneiti. Niiskuneiti vietti kesänsä nyt mökkeillen mutta uskon (ja toivon) että arjen tullessa takaisin kuvioihin ja palautettua Niiskuneidin pääkaupunkiseudulle, näemme taas.

Minulla on Cami. Melkein kuukauden päästä vietämme 2-vuotispäiväämme. Luultavammin taas porsastellen. Päivittäin tämä jaksaa soitella minulle ja kertoa kuulumisiaan, toisinaan huonolla hetkellä toisinaan silloin kun olen juuri ajatellut häntä. Mikä siinä on niin vaikeaa itse soittaa? Pelkään häiritseväni?

Sitten minulla on ystävänäni myös Tuutikki. Ennen hän kulki omalla nimellään täällä, mutta päätin vaihtaa sen, sillä hänestä tulee mieleen Tuutikki. Moni muumi kirjoja lukenut tietääkin Tuutikin ilmestyvän vain talvisin uimahuoneeseen, siellä hän lämmittelee vieraita, ja on aina paikalla. Nyt talven tullessa uskonkin lumen lukitsevan minut hänen luokseen kädet lämpimän kupin ympärille. Ja hän jos kuka jaksaa varoitella pikku Myytä lumikuningattaresta.

”Miksi sinä kuitenkin menit sinne jäälle, vaikka Tuutikki varoitti sinua, miksi?” –Tuutikin poika 3v muumiristeilyllä pikku-Myylle.

Tuutikki on sellainen ystävä joka osaa vihastua, mutta aina on kuitenkin paikalla. Hän ottaa aina minut halauksin vastaan. Hän on kutsunut minua tyhmäksi ja on turhautunut minuun useasti. Hän huomaa aina oleellisen ja tärkeimmän kun minä en välitä.

”Mitä noissa housuissa on? Verta? Nyt hyvä nainen housut pois ja äkkiä! Hyvät housut pilaamassa..”

Tuutikki on se jolle voin sanoa että minua pelottaa. Hänelle voin näyttää arpeni ja kertoa tarinan kaunistelematta. Hänelle ei tarvitse peitellä mitään, hän tietää kuitenkin sen mitä jätän sanomatta. Hän näkee ja kuulee jo valheellisen äänen lävitse. Hän tietää milloin minun ääneni kuuluu, ja milloin kuuluu sen toisen, sen jota ei saisi olla, sen äänen joka ohjailee minua, sen jota hän vihaa.

Tuutikki katsoi hetken, sitten hän meni takaisin uimahuoneeseen ja pani vesikattilan kamiinalle. Niin, niin hän ajatteli huokaisten. Näinhän niiden seikkailukertomuksissa aina käy. Pelastaa ja tulla pelastetuksi. Miksi ei kukaan kirjoita koskaan niistä, jotka yrittävät lämmittää sankareita perästäpäin? [Taikatalvi ©Tove Jansson]