Loputtomat listat ja kiireelliset löysäilyt

Vaikka työtunteja lisätäänkin vähitellen, tuntuu että vapaa-ajan kiire sen kun vain kasvaa supervauhdilla. Seuraava vapaa hetki onkin vasta viikon päästä perjantaina. Sitä ennen olisi töitä, risteilyä ja synttäreitä. Ja niitä pakollisia kodin askareita.

Kokoajan lisäilen tekemistä siihen loputtomaan listaan, jonka alkuunkaan ei ole päästy käsiksi. Olen miettinytkin olenko aina kasannut näin loputtomia listoja tekemisten suhteen, vai onko niiden aloittaminen vain nykyään hitaampaa. Listalla olisi ihan niitä perusasioita, kuten imurointi ja Misan kynsien leikkaus joka veisi vain minuutin tai kaksi ajastani, mutta siihen tekemisen aloittamiseen tuntuu kuluvan miljoona kertaa enemmän aikaa kuin itse siihen tekemiseen. Isäni ehkä kutsuisi minua sopivalla sanalla, saamaton ja aikaansaamaton. Iskee kuin voi veitseen. Onneksi sentään roskien vientiin ja suihkussa käyntiin en tarvitse muistutusta. Eiköhän hajukin ilmottaisi itsestäänkin jos ne askareet unohtaisin.

Lisäksi listalle on ilmestynyt kunnon siivouskuuraus kohteena keittiö, nyt aamulla kaapin ovea hinkatessani huomasinkin että se voisi olla valkoisempikin..

Sitten pitäisi tavata poikaa, tai tässä iässä jo voisi sanoa että miestä. Ihan vain kaveripohjalta, seurustelu kuviot ja niihin liittyvät jutut eivät ole nyt mitenkään ajankohtaisia haluamisenikaan kohdalla. Katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua uudelleen. Ennen olisin tämän pojan, siis miehen, takia tehnyt mitä hyvänsä ja laittanut hänen näkemisensä tärkeimmäksi toimeksi, ja nyt laitan tärkeämpiä asioita hänen näkemisensä edelle.

Jos nainen pystyi pitämään huolen itsestään, tarvitsisiko hän miestä mihinkään? Tai halusiko hän edes miestä? Ja jos ei halunnut, millainen nainen hän oli? Oliko hän nainen ollenkaan? Vaikutti nimittäin siltä, että jos oli nainen, ainoa asia jota todella piti haluta oli mies. ©Candace Bushnell – Carrien nuoruuvuodet

Tätäkö se aikuistuminen on kun joutuu oikeasti katsomaan kalenteristaan sopivaa aikaa. Ja joutuu jopa selailemaan kalenterinsivuja eteenpäin aikaa löytääkseen. Sitten olisi nähtävä Haisulia, Tuutikkia ja Camipupuakin oikein ajan kanssa. Ja tutustuttava uuteen ihmiseen, Mirppuun. Tätä odotan innolla. Olen mieltynyt tähän tyttöön jo kumman paljon, jo vain internetin välityksellä.

Nyt siis on aloitettava tämä tekemisen putki kunnon teekupin voimin ja tartuttava siihen kunnolla, jotta siitä riittäisi voimia runsaasti pitkin viikkoa.

Puolikas luovutus

Perhanen talvi. Se tuli sittenkin vaikka niin toivoin että se olisi jättänyt tämän vuoden tulematta. Olisi ollut vain ikuinen kesä. Ihana aurinkoinen syksykin olisi kelvannut, mutta ei, olihan sen lumen joskus tiputtava maahankin. Ehtisiköhän sitä vielä karata muumilaaksoon talviunille?

Eilen ennen töihin lähtöä, jouduin jopa kaivamaan kultainen keskitie-takkini vaatehuoneesta, kun pelkällä liivillä ei pärjännytkään. Ja nahkatakkikin tuntui liian kylmältä. Mutta en luovuttanut kokonaan, en sentään kaivanut samalla esille paksuja talvitakkeja, ei ne saavat vielä odottaa sillä minä taistelen. Lupaan luovuttaa sitten ensiviikon jälkeen, sittenhän on jo marraskuukin. Kai se on ihan kohtuullinen aika alkaa suhtautumaan siihen että pakkanen tulee harmeineen.

Misakaan ei oikein innostunut kun sen neuleita ja takkeja kaivelin. Innolla odotan ensimmäistä taisteluamme talvitöppösten kanssa. Neiti on aivan samanlainen vilukissa kun minäkin, heti kun nenä on ulkona pakkasessa mieli on haluamassa jo sisälle.  Mikäpä voittaisi sitä peittoa ja höyryävää teekuppia?

Sitten seuraavaksi saakin harmitella sitä joulun tuloa, senkin kun toivoin hyppäävän tämän vuoden yli.

Käsitelty elämä

::@Sokos Hotel Tapiola Garden, ravintola Sevilla::

ILOVEME –messut oli ja meni, tulipahan kannettua selkä vääränä taas kotiin ties mitä ilmaiskylkiäishärpäkettä, mitä nyt kassiin ikinä mahtuikaan. Oli kyllä hyvä varustautua isolla kassilla, vaikka se hakkasikin sitä takapuolen mustelmaa.

Suurimman osan kuitenkin tiputin äidilleni, ja siskokin sai cocacola design pullon tuliaisina. Ja maistoin ensimmäistä kertaa proteiinipatukkaakin, mikä ei ollutkaan niin huono kun etukäteen ajattelin. Joskus, (vuosina nakki ja sika) olen syönyt myslipatukoita ja naturdietin ateriakorvike patukoita pitämättä niistä, ja olen ollut hieman varautunut näiden proteiinipatukoihinkin. Kovin paljon niitä tosin tunnutaan ostavan, joten ei kai jotkut oikeasti tykkäävätkin niistä?

No siis maistoin uutta piparkakun makuista patukkaa, ja kyllä se piparkakulle maistuikin hämäävästi. Jälkeen suuhuni ei myöskään jäänyt ällömakeaa tunnetta, mitä muistelin noista aikaisemmista jääneen. Tuskin itse noita kuitenkaan ostaisin, turhan isoja sellaiset, pitäydyn mieluiten välipalan osaltani vaikkapa yogurtissa. Tosin voihan se olla että noiden makuun en juurikaan pääse senkään vuoksi, etten ole koskaan oikein välittänyt suklaasta. Sirkusaakkosten tai lakritsan muotoisina ne tosin voisivat tosin olla vaaralliset lähelläni..

Nyt on Tapaaminen elämän kanssa suoritettu loppuun. Ei minulla siis yleensä näin pitkään mene yhden kirjan kanssa, mutta olin ehtinyt lukemaan aina vain noin yhden luvun kerrallaan, olin Saloonkin pakkautunut ties millä tekemisillä. Piti kirjoittaa puhtaaksi ylös nappaamani kirjasitaatit, ja vanha päiväkirjakin piti siirtää toiseen. Ja samalla tehdä ne pakolliset, kuten kurkkailla netin maailmaan ja se netti nyt takkuilikin siellä aivan urakalla.

Mutta siis kirjaan.

Pidän kirjoista jotka herättävät ajatuksia, ja yleensä otankin ylös kirjoista löytyviä mieleenpainuvia sitaatteja. Näitähän minulla on siis jo vihkotolkulla kerättynä, ja pitäisi vielä jaksaa ehtiä kirjoittaa koneelle puhtaaksi.

”Oletko sinä lukenut taas kirjoja? Minähän olen kieltänyt sinua tekemästä niin. Ne herättävät ajatuksia.”

Tämä oli Ahernin yksi taas loistavimmista kirjoista ja suosittelen suuresti, jos vähän kevyemmästä lukemisesta pitää.

Nyt seuraavana olisikin vuorossa Cathy Kellyn – Yksin ja yhdessä, ja siitä seuraavana onkin kirjastoon meno. Olen kirjoittanut ylös jo monia kirjoja joita voisi koettaa lukea, kuten esimerkiksi Kira Poutasen kirjoja. Kiinnostuin niistä nähtyäni tuon Hansin matkalla ohjelman jakson, jossa Kira oli mukana.

Tänään en ole kirjoihin ehtinyt kajotakkaan. Aamusta aikaisin ylös, mitä nyt torkutin taas liian kauan herätystäni (outojen unien syytä) ja oli lähdettävä kohti Tapiolaa, ja työpaikkapalaveria.

::Kala-äyriäiskeitto, ei äyriäiset oikein iskeneet::

Eipä siellä mitään ihmeellistä tai uutta ilmennyt, mutta oli mukava olla taas mukana työkuvioissa. Seuraava yhteinen tapaaminen onkin parin viikon päästä tapahtuva tallinnan risteily.

Sitä odotellessa.

Kun olemme läsnä, myös elämämme on läsnä. Joten siitä missä hukutamme aviomiehemme, vaimomme, vanhempamme, lapsemme ja meitä ympäröivät ikuiset ystävämme rakkauteen, hellyyteen ja huomioon, meidän on tehtävä samoin omalle elämällemme, koska se on osa meitä, me olemme elämämme, ja elämä on aina meidän puolellamme kannustamassa meitä, silloinkin kun meiltä itseltämme loppuu usko. Minä hylkäsin elämäni joksikin aikaa, mutta olen oppinut, että vaikka niin kävisi ja eritoten silloin kun käy niin, elämä ei koskaan käännä selkäänsä. Elämäni ei hylännyt minua. Ja me olemme toistemme tukena viimeisiin hetkiin asti, jolloin katsomme toisiamme ja sanomme: ”Kiitos, että pysyit luonani loppuun asti.” Ja se on totuus. 

[Sitaatit: Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]

Yökukkuilua

Ei ehkä pitäisi valvoa tässä iässä enää kovin myöhään. Taisin unohtua viestittelemään liian pitkään ja nukkumaan pääsin vasta tän päivän puolella.

Nyt aamu on jo täydessä käynnissä ja hirveässä hulinassa lähdin taas liikenteeseen. Naama on varmaan kuin pandakarhulla silmäpussien kera, ja toivottavasti paita on edes oikein päin.

Olisin voinut kyllä napata jonkun toisen laukun matkaan, jonkun sellaisen mikä ei kävellessä hakkais tuota takapuolen mustelmaa.

ILOVEME -messut täältä tullaan.

Ain teloen töitäin teen

Yleensä juuri silloin kun yritän olla asiallisimmillani, onnistun tekemään juuri päinvastoin. No nämä tapaukset ovat juuri niitä mitä tapahtuu töissä. Onneksi on myös niitä tapauksia joita kukaan muu ei ole todistanut, kuten sitä kun nukahdin Salon Seudun sanomien toimituksessa työtuoliini.

Kerran olen myös onnistunut pudottamaan piccolinkin (lukulaitteen) pahvinpuristimeen, jonne jouduin saman tien minäkin noukkimaan sitä. Pahvinpuristin ei siis ollut päällä, eihän tässä muuten varmaan oltaisi tätä tarinaa kertomassa.

Tapaturmia on sattunut enemmän kuin muistini jaksaisi niitä laskea. Olen onnistunut leikkaamaan peukalon ja etusormen välistä saksilla, kun tarkoitus oli leikata silkkinauhaa. Olen polttanut kyynärpääni, ja varmaan muutkin käden osat, paistaessani patonkeja yms. Olen viiltänyt kämmeneeni tiskatessani palvelutiskin veitsiä. Ja onpahan monet tuotteetkin pudonneet käsistäni hyllyttäessäni niitä, kerrankin sain kunnon olutsuihkun päälleni. Ja onpahan sormi jätetty sinne kassalaatikon väliinkin.

Mutta on asioilla oltava se ensimmäinen kertakin, monen ”läheltä piti”-tilanteen jälkeen. Kaatumisessa läheltä piti tilanteita on ollut muutamia. Kerran olin lentää yogurttihyllyltä asiakkaan syliin, tai silloin kun luistelin lattialle kaatuneessa auringonkukkaöljyssä.  Mutta vasta eilen se ensimmäinen kerta oikeasti tapahtui. Ja nyt siitä on todisteena nyrkinkokoinen mustelma oikeassa kankussani.

Lensin siis yogurttihyllyllä tasapainoillessani suoraan takapuolelleni. Miksei ne asiakkaat silloin ole selän takana kun niitä eniten kaipaisi.  

Syytön syyllinen

 

Viikko, tai no ne 5 päivää hurahti ohi. Tarkoituksena kai mun olisi vieläkin olla Salossa, mutta päätin tulla aikaisemmin kotiin. Päivät meni ihan hyvin, mutta tuntui että Mamma olisi odottanut jotain muuta ihmistä luokseen. Sitä Miraa joka heräsi aina  aamutuimaan kukon laulun aikaan, ja tahtoi mennä sinne ja tänne. Sitä joka olin joskus vuosia sitten, sitä nuorempaa Miraa. Sitä joka oli tottunut hälinään ympärillänsä, ja halusi kokeilla kaikkea uutta.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet minua, tai ehkä vain tämä yksi vuosi. Olen alkanut enemmän kuunnella itseäni, ja ehkä jopa käyttäytyä itsekkäästi. Olen antanut itseni levätä, jonka vuoksi heräänkin nykyään aamuisin milloin lähemmäksi päivää milloinka lähemmäksi sitä oikeaa aamua. Ja nyt vielä oltuani kipeänä alkupäivät, olen ollut väsyneempi.  Lisäksi viihdyn nykyään enemmän hiljaisuudessa, ja omissa oloissani kuin tekemässä kokoajan jotain. Mieluiten kirjoitan ajatuksiani ylös, tai luen kirjaa, ja tuntuu että jos joku puhuu siihen väliin jotain, hän keskeyttää kaiken – ja se jos mikä hermostuttaa.

Mamman on muutenkin vaikea nähdä että minusta on tullut aikuinen. Hän muistaa vieläkin sen kun söin lihapullia nautinnolla, ja hänellä tuntuu muisti pätkivän aina hetkittäin. Ensin hän on sekoittamassa nimet, sitten paikat. Tokaisi tuossa yksikin päivä pitääkö hänen kuoria minulle peruna valmiiksi vai osaanko itse?

Sainpahan ainakin sen maistamaan graavi –ja kylmäsavulohta. Ja kuulemma tykkäsi, tai hänen sanoin ”ei hullumpaa, sopii hyvin tämän rosollin kanssa.”

Tai sitten joinain päivinä tuntui että hän halusi tänne aivan eri ihmisen, tämä Mira ei kelpaakaan. Mutta niin kuin vuodenajat, ihmisetkin muuttuvat. Mielipiteet eivät pysy samoina, ja asioihin joista ennen piti kovasti voi helposti kyllästyä. Näin saa tapahtua muille ja hänelle, mutta minulla ei minulla. Jos olen joskus pitänyt kissoista, minun pitäisi vieläkin kerätä kissojen kuvia seinälleni. Tai jos olisin pitänyt joskus oranssista, pitäisi minun vieläkin pukeutua päästä varpaisiin oranssiin.

Mutta nykyään elämääni kuuluu chihuahua ja oranssi on mielestäni aivan kamala väri minun päälläni.

”Kuinka voin vihata ihmistä joka on antanut minulle pelkkää rakkautta?” Veronika ajatteli hämillään ja yritti oikaista tunteitaan. Mutta oli jo liian myöhäistä, viha leiskui vapaana, hän oli avannut helvettinsä portit. Hän vihasi saamaansa rakkautta, koska se ei pyytänyt mitään vastalahjaksi, mikä oli järjetöntä, epätodellista, vastoin luonnon lakeja. Rakkaus joka ei pyytänyt mitään vastineeksi oli saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja halua vastata sen odotuksiin, vaikka hän olisi joutunut luopumaan sen vuoksi omista unelmistaan ©Paulo Coelho – Veronika päättää kuolla

Olen viimeviikkoina, liekö syysmasennus aiheuttanut, kerännyt ylimääräistä syyllisyyttä päälleni. Olen syyllistänyt itseäni töissä siitäkin, kun asiakkaalta on puuttunut juuri se 5senttiä. Miksen minä voinut vetää tuotteita niin läpi että ne olisivat olleet halvemmat? Tai siitä kun puhelimeeni ei saanut eilen yhteyttä. Tai kun emme ehtineetkään mamman kanssa sieneen ja krassiin.

Ja ihan tavallisiakin asioita. Syyllisyys painoi varsinkin eilen, mm kännykän yhteysvian vuoksi, myös että heräsin vasta 12 aikoihin! En voi käsittää, yleensä minä olen ollut se joka herää ainakin ennen yhdeksää. Koen syyllisyyttä siitä että olen nukkunut niin pitkään, vaikka olisi ollut kaikkea muutakin tekemistä. Siitä suoraan olikin pompattava ulos Misan kanssa ja suoraan hakemaan äiti hammaslääkäristä. Aamupalakin piti hakea kaupasta. Kokeilinpahan viilin seassa luumujen sijaan nektariineja, muuta kun ei ollut tarjolla. Tulipahan kokeiltua sekin mutta kyllä ne luumut vielä koristaa jatkossa mun viiliä.

Tuohan on aivan sianruokaa! ©Mamma

Ja lopulta koko päivän vallitsi syyllisyys siitä, kun pystyin syömään kiinteää ruokaa, äitini kun joutuu elämään soseilla vähän aikaa kiitos viisaudenhammaspoiston. Tosin eilen hän joi ainoastaan vain vettä loppupäivän, jolloin no syyllisyys iski, mistäpä muusta kun siitä että syömisestä.

Aijai, iskeköön ihana arki takaisin ja vie samalla pois tämä ainainen syyllisyys.

Aina löytyy parempi hetki kuin se, jota me elämme juuri nyt, ja tulee aina löytymään. Mutta juuri nyt on ainoa hetki , joka meillä on. ©Kate Jacobs – Pieni lankakauppa

Aurinkoenergia puutostila

Kulunut viikko on ollut itselleni henkisesti raskas. Viime viikon tiistaista aina tähän päivään asti on tehnyt mieli itkeä, itkemättä silti. Kai minullakin jonkinlaiset kyynelkanavat on jotka uhkaavat täyttyä yli äyräiden. Milloinkohan nekin räjähtävät ja itken patoutuneet itkuni?

Mutta onhan sitä ollut lehdissäkin juttua taas syysmasennuksesta, ja onhan se todettu fakta että minäkin käyn aikalailla aurinkoenergialla. Viime viikko olikin kyllä aika juoksemista paikasta toiseen, milloin piti olla töissä milloin taas työpaikkalääkärillä tai terveysasemalla. Ihan rutiinikäyntejä, mutta väsyyhän sitä vähemmästäkin kun pitäisi selitellä miten viime aikoina mennyt. No hyvin?

Ja nyt tiistai-iltana iski lopulta stoppi kun pieni kuumeenpoikanen iski minuunkin. Tosin eihän se mikään ihme ole kun vasta kuukausi sitten palasin töihin ja nyt kaikkien niiden yleisten pöpöjen keskellä. Kuulemma bakteerikantani voi olla aika sekaisin. seuraavana aamuna kuitenkin heräsin vain pienessä lämmössä ja (vanhempien vastusteluista huolimatta) päätin lähteä matkaamaan kohti saloa. Salossa asuu siis äidinäitini aka mamma. Parempi täällä lepäillessä ja ruokailujen huolehtimisessa kuin kotona olisin kuitenkin häslännyt taas kaikkea muuta kuin hoitanut itseäni. Ja tämä onkin päiväunien ja säännöllisten ruokailujen mekka. Onko mekka oikea sana? Mamma tosin on laihdutuskuurilla omien oppiensa mukaan, ja onkin yritettävä sulkea korvat välillä kun samat asiat toistetaan toistamiseen ja kun omat terveysopit pukkaavat taistelemaan mamman sääntöjen kanssa.

Mamma kun väitti eilen iltapäivälläkin, ettei enää voi syödä mitään kun juuri söi kulhollisen maissilastuja. Ja minun pääni puhisee vastaan ruoka-aikojen rytmittämisestä ja haisulin opettamassa viisaudessa ettei paasto auta mitään kun aineenvaihdunta on pidettävä käynnissä. Miksei se haisuli voinut tänne mukaan tulla? Tyhmä (ja liian vaativa) koulu kun omii haisulini aivan kokonaan.

Kuvia viime ajoilta. Suurin osa löytyy myös Instagrammista, tunnukselta miramyy.

::Kävin tekee hetken töitä palvelutiskilläkin pitkästä aikaa!::

::Haisuli toi muumiteetä.::

Tapaaminen elämän kanssa

Olen perinyt kirjaintoni äitini puolelta. Äitini tosin on hypännyt tämän innon ylitse, mutta siskonsa lukee kirjoja yhtä paljon kuin minäkin. Hänen seinänsä ovat täynnä kirjoja ja minä olen hyvää vauhtia tulossa perässä. Suosikkikirjailijani kirjat minä ostan ilman takakanteen katsomista ja juonen lukemista. Yksi näistä kirjailijoista on Cecelia Ahern, jonka kirjoja aloin lukemaan ensimmäisestä lähtien. Senkin kirjan, siis Ps.Rakastan sinua, ostin koska kiinnostuin kirjailijan esittelystä. Hän on siis Irlannin pääministerin tytär, tuolloin hänellä taisi olla ikää vain 23vuotta.

Nyt kävin hakemassa hänen uusimman kirjansa, Tapaaminen elämän kanssa ja vielä en ole päässyt sitä aloittamaan, mutta tänä iltana toivon jo käpertyväni sänkyyn tuon kirjan kanssa. Huomenna on vasta iltavuoro joten ei haittaa vaikka tulisikin valvottua koko yö kirjan kanssa. Yleensä tämän kirjailijan kirjoja en osaa päästää käsistäni aloitettuani.

Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille – eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, joka ei vaikuta kovin onnelliselta. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, Elämä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista.