Huono äiti

Tai siis, koiranomistaja.

Otin ensimmäisen koirani sen aikaisen poikaystäväni kanssa, ja vaikka ehkä vähän vastaan laittoikin, meille tuli chihuahua. Olin ennen ollut henkeen ja vereen kissa ihminen, mutta tutustuessani enemmän tähän rotuun ihastuin ja menetin sydämeni täysin. Tietysti pieni ja suloinen koko oli siinä yhtenä osapuolena, en välittänyt muiden mielipiteistä räksyttävästä rodusta  ja niiden niin sanotuista haitoista, olin tehnyt päätökseni.

Sääntö nro 1: Tutustu eri koirarotuihin rauhassa ja mieti mikä sopii sen hetkiseen että tulevaisuudessa elämäntilanteeseesi, hankaloittaako elämääsi pitkät iltakävelyt ja että olet kokoajan sidottu kotiin jos et löydä hoitajaa. Ota myös huomioon mahdolliset eläinlääkärikulut yllättävien tapahtumien vuoksi, onko sinulla varaa ja aikaa olla koiran kanssa?

Jo ensimmäisen kerran kun sain syliini alle kilon kokoisen nyytin, tiesin menettäneeni sydämeni lopullisesti. Vaikka olinkin untuvikko koirien kanssa, minulla oli takana poikaystävän puolelta sukua auttamassa ja neuvomassa. Isoin kiitos kuuluu etenkin hänen tädilleen joka antoi minulle hyviä koulutusneuvoja, rauhoitteli kun hermoilin turhia ja jokaisella kerralla kertoi kuinka onnellinen koirani on minun luonani. Koirasta tuli minun vauvani, ja kutsuin itseäni äidiksi, poikaystävääni isäksi, vanhempiamme papaksi ja mammoiksi, ja häntä kutsuin rakkaudeksi.

Sääntö nro 2: Sinä olet koiran pomo, ja sen on toteltava sinua. Koira tarvitsee sääntöjä ja kureja, se ei päätä mitään vaan omistaja, pomo, on vallassa. Koira on perheenjäsen mutta ei lapsesi, kohtele sitä kuin koiraa.

Yhden vuoden aikana pelkäsin päivittäin menettäväni koirani, ja elinkin ystävieni sanojen mukaan transsissa. En pystynyt olemaan kotona, sillä siellä odotti tyhjä asunto, ilman tervehdystä kaaduin vaan maahan itkemään asunnon tyhjyyttä. Öisin näin painajaisia ja herätessäni heräsin painajaiseen sillä kukaan ei nukkunut vieressäni. Olin yksin. Eikä kukaan tuntunut ymmärtävät miltä minusta tuntui. Joten kun sain koirani takaisin, pidin siitä tiukasti kiinni ja päätin että en murehtisi enää olenko kouluttanut koirani oikein, vai vetääkö koirani lenkillä. Tai kokisi huonoa omatuntoa siitä että minulla oli öisin varmuuden vuoksi sanomalehteä lattialla. Minä olin vain niin onnellinen, etten ollut enää yksin.

Sääntö nro 3: Koira tekee tarpeensa ulos ja se on tehtävä pennusta lähtien sille selväksi.

Joten kun sain tilaisuuden toiseen, ja lopulta kolmanteen koiraan, en miettinyt pidempään. Suurin pelkoni ei ollut miten saisin toiset koiran tottumaan uusiin tapoihin tai ihmisiin, se oli kuinka osaisin jakaa rakkautta. Varmaan jokainen äiti miettii joskus samaa kun toinen lapsi tulee perheeseen.

Vaikka tiedän etten ole paras koiranomistaja sääntöjen ja rutiinien suhteen, tiedän tekeväni jotakin oikein, sillä koirani tottelevat minua ja luottavat minuun. Ja vaikka kotiin tullessanikin koirani tervehtivät minua hyppien ja sormia syöden, en katso sitä pahalla, olen vain niin onnellinen että ne ovat siinä.

Sääntö nro 4: Koira tervehtii sinua vain luvallasi, hyppiminen ja innostuminen on kielletty.

Aiemmin arka koira joka ärisi ihmisten tullessa liian lähelle, nukkuu nykyään aivan kiinni minussa nenä nenää vasten. Ja koira joka oli niin levoton ettei pystynyt nukkumaan jos liikuin vähänkin, kuorsaa nykyään kaikista kovimmin minun häärätessäni kotitöitä ja muita askareita.

Sääntö nro 5: Koiran paikka ei ole sängyssä eikä sohvalla.

Ja tuo ensimmäinen rakkaus on nykyään 11vuotias, se tunnistaa sormet peukalosta pikkurilliin, tietää milloin ei on ei, ja tietää milloin lupa on annettu. Ruoka-aikaan meillä ensin istutaan ja otetaan katsekontaktia, sitten vasta saadaan ruokakuppi nenän eteen.  Ja jotakin olen varmaan tehnyt oikein sillä jokainen heistä rakastaa minua virheistäni huolimatta.

ps. säännöt eivät ole suoria sääntöjä vaan muiden minulle tokaisemia mielipiteitään koirien kasvatuksesta. eikä niitä tulisi ottaa tosiaan.

Internet, mahdollisuus sylkeä toisen päälle?

Aihe oli nettikiusaaminen ja se annettiin äidinkielen kokeessa, kuinka se aina on että heti kun on sanaisen arkkunsa avannut ja sulkenut, päähän tulee ajatuksia jotka tahtoisi kertoa ja arkkuun sulkea, tai kovalevylle muistiin tallettaa. Sillä kun olin nämä sanat kirjoittanut ja opettajalle lähettänyt, seuraavana päivänä postista kolahtaa uusi MeNaiset lehti jossa toimittaja Emmi Laukkanen oli kirjoittanut artikkelin Taas tuli paha mieli.  Vaikka aihe ei ollut nettikiusaaminen kuten annetussa tehtävässäni oli, yhdistän nämä kaksi asiaa niin paljon toisiinsa, vihapuheet keskustelupalstoilla sekä vihakommentit jonkun omalla julkisella somekanavalla.

Vuosien aikana olen nähnyt tätä paljon, aloitettuani IRCaamisen, jossa kanavilla keskustellessani tuntemattomien ja puolituttujen kanssa, todistin kuinka väärin luettu lause voi aloittaa sodan kahden ellei kolmenkin ryhmän kanssa joiden näkemykset erosivat toisistaan. Sitten tuli IRC-galleria jossa vihapuheiden pitäjille ja kohteille sai naamat, ja joka antoi vapauden solvata sinua julkisesti. Kuitenkin moni tuntemistani oli vain 15vuotias joiden näkemys omasta itsestään ja maailmastaan oli kapea, ja he olivat niitä solvaajia ja solvattuja, kuin yläaste uudelleen internetin maailmassa.

Tätä samaa kaavaa toteuttavat lukuisat keskustelupalstat, sosiaalisen median myötä tietoisuus toisten tekemisestä on kasvanut, ja se on myös alentanut kynnystä sanoa mielipiteensä niistä. Joskus pahan päivän aikana voimme jopa haluta lietsoa riitaa ja ymmärtää väärin lukemamme, mikä on helppoa sillä somessa keskustelu on kasvotonta. Mitä tahansa voi sanoa anonyymiuden suojassa.

MeNaisissa julkaistussa artikkelissa psykoterapeutti Mirja Sinkkosen sanoin elämme aikaa, jossa on trendikästä olla jotakin mieltä ja pitää ottaa kaikkeen kantaa, mikä itselle ei edes kuulu. Toisin oli ennen internettiä jolloin sosiaalinen kontrolli oli niin vahva, ettei voinut möläyttää mitä tahansa. Ainakin itselläni se on vahvana, mielestäni sivistyneeseen käytökseen kuuluu myös hienotunteisuus.

Tähän väliin voisinkin yhdistää nettikiusaamisesta kirjoitetun tehtäväni.

Muistatteko sen ajan ennen internettiä, jolloin koulun tuoma sosiaalinen paine hallitsi. Muistatteko sen tunteen ja pelon, kun näyttäydyttiin ensimmäistä kertaa uusissa kengissä, kun julkisesti toi esiin sen millaisen maun omistaa. Entä jos kukaan ei pidä, entä jos joku saakin siitä ikuisen pilkan aiheen?

Minä muistan, asettamalla itsesi muiden silmien alle olet vapaa maalitaulu ja ihmiset saavat heitellä sinua päin sanallisia tikkoja luvallisesti. Oma vikahan se on, mitäs tulit punaisissa kengissä kouluun. Kotiin pääsi aina piiloon, ei kukaan muu kuin oman koulun nuoret nähneet, vaihdetaan koulua ja palautetaan kengät. Noin helppoa oli karata kiusaamista 90 –luvulla, vahinko oli sattunut vain pienessä ympyrässä vain muutaman ihmisen todistamana.

Toisin on nykypäivänä sosiaalisen median palveluiden kasvaessa ja oman yksityisyyden rajojen pienentyessä. Internet on uusi kouluympäristömme kiusaajineen ja arvostelijoineen. Punaiset kenkäsi voivat päätyä maapallon toiselle puolelle, tai jopa pilkkakuvaan toisen ihmisen taustakuvaksi. Internetin maailmassa kuvitellaan, että koska olet jotakin niin julkisesti paljastanut, on se kommenteille vapaa, sitähän sosiaalisen median palvelut ovat, mahdollisuus saada muiden mielipiteitä itsestään.

Väärin.

Sosiaalisen median palvelut ovat luotu omaksi ilokseen joista kuuluisi saada hyvä mieli, blogit, instagram snapchat ynnä muut antavat vapauden olla oma itsensä, ja löytää kansainvälisestikin toisia samankaltaisia jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteen. Blogien kirjoittajat kyllä kirjoittavat saadakseen vuorovaikutusta aikaiseksi, mutta ei heidän päämääränsä kuitenkaan ole se että heitä voidaan käyttää lukijoiden sylkykuppeina ja ilkeiden sanojen kirjoitusalustoina.

”Yök toi asua on niin last season” ”Miks vitussa pidät hattua kesällä?” ”Idiootit vaan pitää muumimukeista” ”Kannattais laihduttaa, oot lihonu viime kuvan” ”Vitun typerä mielipide, hanki oikeaa tietoa”

Mikä saa ihmiset käyttäytymään sekä kommentoimaan näin, miksi ihmisten omien mielipiteiden pitää välillä tulla niin vahvasti esiin ettei erilaisuutta voi nähdä silmänräpäyksenkään verran. Ja ennen kaikkea miksi ei voi vain olla hiljaa.

Onko syynä oma kateus toista kohtaan, kenties oma huono päivä joka on purettava johonkin, kosto omasta kiusaamisestaan, en tiedä. Ratkaisua en ole vieläkään löytänyt. Olen tyytyväinen etten somen kukoistaessa joudu enää olemaan nuori ja haavoittuvainen, sillä sanat olivat ne sitten kirjoitettuja tai päin kasvoja sanottuja, ne satuttavat herkkää.  Vessan seiniin kirjoitetut haukkumasanat sekä kommenttikentässä heitetyt herjaukset pystytään poistamaan, mutta vastaanottaja ei koskaan saa niitä pois mielestään, vaan pahimmassa tapauksessa satuttavat henkisesti niin paljon ettei uskalla enää olla oma itsensä, tai voi kääntää asian päälaelleen, kiusatusta tulee seuraava kiusaaja. Mikä katkaisisi oravanpyörän ja lopettaisi kiusaamisen?

Pitäisikö meidän vain tuoda omat mielipiteemme vahvemmin julki vai olisiko aika olla vain välillä myös hiljaa? Sanottu tai kirjoitettu sana jättää kuitenkin aina jonkunlaisen jäljen.

Mitä mieltä sinä olet? Onko sinua kiusattu tai oletko ollut kiusaajana internetissä? 

Luokitus: elämä

”Jotenkin musta on vaan todella raakaa ajatella että joko oot paljon shoppaileva ja matkusteleva tyyppi, tai salilla 24/7 asuva ja paljon luomuruokaa syövä tyyppi taikka äiti niin menestyt täällä blogi maailmassa, mutta muuten oot ihan OUT etkä kiinnosta ketään.”

Näin kirjoitti Janette blogissaan janettenikki.blogspot.fi ja allekirjoitan tämän täysin. Itsekin monesti postaukset on jäänyt kirjoittelematta siitä syystä koska en tunne sopivani mihinkään genreen. Mikä minä olen? Miten luokittelisin blogini?

#lifestyle

Lifestyle antaa väärää kuvaa mielestäni, sillä sana style edustaa minulle tyylikkyyttä, sellaista kadehdittavaa onnellista tyyliä. Sellaista jossa asunnot on sisustettu valkoisiksi ja kuvista välittyy onnellisuus, mitä se sitten kertoo minusta kun sisustukseni on täysin musta. Mustaa mustan päällä.

#meikkaus

Kyllä minä meikkaankin, mutta en minä niistä kovin kiinnostunut ole, saati näytellä naamaani kuin ihaillen katsokaa kuinka kaunis olen tai meikkini on onnistunut. Hyvänä päivänä jaksan laittaa ripsiväriä niin että ne erkanevat kauniisti, kulmistakin saa ehkä jonkun näköiset. Mutta alustus, pehmustus, korjaus, häivytys… Liian hienosäätöjä vaativia toimia minulle, hermoni kestävät toisinaan eyelinerin käytön ja joskus sekin menee niin päin luomia että luovutan heti.

#kynnet

Kynsiblogia minusta ei olisi pitämään, sillä lapsena aloittamani harrastus nimeltään kynsien näpräys ja pureskelu ovat tehneet sen että kynsiä ei ole juuri ollenkaan, ainakaan niin paljon että niitä voisi esitellä.

Olisihan sitten tietenkin kaikki nämä kalliit hoidot ja palvelut mitä minullekin on yritetty mainostaa, geelikynnet, rakennekynnet.. Ripsipidennyksistä minä pidin, varsinkin kun olen niin laiska pesemään ripsiväriä pois. Mutta raha ratkaisee aina niin paljon.

#sinkku

Sinkkublogikin olisi aikalailla turha, olen sinkku mutta en ehkä sellainen, mitä odotettaisiin 30 ja risat ikäiseltä sinkulta. En metsästä, en saalista, en kahlitse, en itke enkä etsi. Miksi omistaa jotain mitä ilmankin selviää? Vai kuulostanko jo todelliselta vanhalta piialta, koska tähän ei ole ketään prinssiä ilmestynyt niin en minä niitä sammakoitakaan rupea suutelemaan. Ja lopulta se prinssiksikin luultu paljastuu mudassa eläväksi karjuksi.

#sinkkublogi,#asiakaspalvelublogi, #syömishäiriöblogi, #masennusblogi, #ruokablogi, #koirablogi,.. miten olisi hastag minä?

Janeten kirjoituksen voit lukea täältä.

Herääminen

Hei, täällä taas, tuliko jollekin ikävä?

Miksi minusta ei sitten ole kuulunut mitään, noh tuntuu hassulta sanoa näin mutta minua on väsyttänyt. Tai no pikemminkin uupumuksesta ollut kyse. Töissä kun tekee nykyään muutakin kun vain istuu kassalla, niin kotiin päästyään hyvä kun jaksaa lähteä viemään koiria ulos. Kesälomaakin tänä vuonna oli kertynyt vain neljä päivää joten ei siinäkään levätty. Muutenkin on ehkä liikaa yrittänyt täyttää vapaapäivätkin kaikella mahdollisella mitä muuten ei ehtisi, niin lepo, öö jossain se kai ajatuksen tynkänä kulki mukana. 

Iltaisin vielä kun väsymykseen lisää kirjoittamisen tuomat paineet, olen vain siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista. Eihän minulla ole enää mitään tarjottavaa nykyisten bloggaajien maailmassa. Mitä mielenkiintoista kerrottavaa minulla on? 
"Olinpas töissä, huhhuh aktiivisuusmittarin mukaan päivän aktiivisuus on suoritettu jo ensimmäisen työtunnin aikana.. Tulipas taas sitä karkkia.. Oi tilasin tällaisiä valikoimaan, menivät viikossa!"

Ja sitten vielä kun olisi visuaalisesti ihanaa lisätä joku kuva, mutta missä ajassa (ja millä naamalla!!) minä ehdin kuvia ottamaan, töissä en ainakaan ja kolmen koiran kanssa kulkiessa se kamera harvoin pysyy edes kädessä. Siellä se on kotona kiltisti odottamassa niitä parempia päiviä. 

Edelleenkin on vain kiitettävä niitä jotka ovat jaksaneet riippua roikkua mukana, vaikka minä olenkin väsymyksen vuoksi menoja joutunut perumaan ja muutenkin unohtanut vastava viesteihin ja kuulumisten kyselyihin. 

Mutta, nyt kun alan tasapainoilemaan edes pikkasen elämän työn ja arjen välillä, voisin edes yrittää. Haittaako ketään jos kirjoitus takkuilee ja kuvia ei ole? Tai ylipäätään *kopkop* onko siellä ketään?

Ja tietysti, eihän tämä auringonkaan puute auta yhtään asiaan! Minä tarvitsen aurinkoa energiaksi. Aurinko, valo, lämpö, se loiste tänne kiitos. Jooko, pliis. 

ps. Minut löytää myös sosiaalisten palveluiden (instagram, snapchat) merestä nimellä miramyy. 

pps. Ja pikkaisenko minua ärsyttää kun kirjoitan bloggerin kautta suoraan niin ulkonäöllisesti se ei ole samanlainen kuin aiemmat kirjoitukseni ja väritkin tahtovat temppuilla kanssani. ARGH

Tinder sammakko

Niin se Tinder. Mitä siitä voisi sanoa.

Tapasin yhden pojan, poika pyysi numeroa, seuraavaksi pojasta ei mitään enää kuulunut ja jos itse laittoi viestiä vastaukset olivat niin selkeästi luettavissa ei kiinnostuneeksi että annoin vain olla. Viimeisen naulan arkkuun löin siinä vaiheessa kun huomasin hänen poistaneen minut Tinder pareistaan.

En ymmärrä. Tunteet vaihtuivat kiukusta itsesääliin yhtä nopeasti kuin hengitin. Vieläkin. Toisaalta ärsyttää myös se että vaikka pyysin häntä sanomaan suoraan jos ei kiinnosta, hän vain väitti päinvastaista.

Tämän vastoinkäymisen vuoksi peruin yhden tapaamisen, sillä en halunnut kohdata taas itsesäälin tunteita. Kunpa olisin kaunis, kunpa olisin sosiaalisempi, kunpa ja kunpa..

Kuvissa voin vääristää itseni ehkä jopa siedettävän näköiseksi, mutta kun muut kohtaavat todellisuuden he tajuavat minun olevan ruma kuin saastainen sika säkissä. Ja siltä minusta on tuntunutkin, sialta.

”Sinä kuvittelet, että sinun pitää laihtua, jotta joku rakastaisi sinua. Minä kuvittelen, että kukaan ei rakasta minua jos lihon. Meidän täytyy”, hän sanoi ja paukutti baaritiskiä nyrkillä korostaakseen sanojaan, ”lakata ajattelemasta itseämme vartaloina ja alkaa itseämme ihmisinä.” [(c) Jennifer Weiner - Hyvä sängyssä]

Mutta kuitenkin, olen sisälläni tyytyväinen että näin kävi. Siis jollain tapaa. Niin kauan yksin olleena olisi vaikea kuvitella tähän ketään, tai saati että sitä väkisin tahtoisi. Jos tämä poika olisikin pitänyt minusta, olisinko vain juossut karkuun?

Olisi ihanaa olla kaunis, lumoava. Sellainen jota ihmiset kääntyisivät katsomaan, sellainen että joku voisi pitää kedon kauneimpana kukkasena.

Minä olen vain horsma, voikukka, kauraryyni. Kitketään pois, poimitaan vain tarvittessa, ja heitetään pois paremman astuessa esiin.

Tiedän että kauneutta on monenlaista, ja se on katsojan silmissä, mutta minun silmin mitä olen ja tulen aina olemaan sammakko.

Se oli ehkä ainoa hyvä puoli siinä, ettei ollut koskaan ollut kaunis – ei tarvinnut yrittää hiki hatussa pitää kiinni sellaisesta, mitä ei ollut koskaan ollutkaan. [(c) Jennifer Weiner - Tietyt tytöt]

Tunnit, hetket, vuodet -muistot.

Onkohan tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.

Okei, ehkä en sitä niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen. Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin.  Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni. Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta, paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä unohda itseäsi.

Mitä tarina kertoi 10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?

Tarina kertoo tytöstä, joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi, joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta – surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus jonka olin unohtanut.

[16.4.2004]

My soul is ready to die, ready to leave this life.

But my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.

Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen, mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain surullista.

[29.7.2004]

Hän pelkää kovaa maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.

Silloin joku kuiskaa hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”

Kuiskaa niin ja nukahdan mä kyyneliin.

Tuutikki oli vahvasti minun poluillani mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.

”You’re lost in the dark, waiting for a miracle.

Remember, that for me, you are not invisible.”

Rakkaudella Tuutikki

Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta. Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä. 

Avaimena itsekkyys?

Päätin avata oven takalukosta. Ei siihen vaadittu kuin puhuminen siskon kanssa, kynttilöillä valaistu asunto, pari ostosreissua äidin kanssa, yhdet hautajaiset,  ja yksi päivä Haisulin kanssa. Ei siis paljoa? Poistin kuitenkin vain lukon, en vielä ovea ole avaamassa, mutta mahdollisuus on sekin. Mutta oven avaus ja miten, se tulee omalta puoleltani, kuuntelen itsekkäästi itseäni ja avaan vain jos tuntuu siltä. Mutta eiköhän se kuitenkin avaudu, ainakin raotu hiukan.

Moni luuli että kyse lukosta olisi ruoan takia. Asia ei suinkaan ole, tai ollut niin. Jouluruokia vastaan minulla ei koskaan ole ollut mitään, lanttulaatikkohan on aivan lempparia. Plus itse tekemä sienisalaatti. Ja vaikka en lihaa syökkään, kinkun tuoksu aamuyöstä ei ole kuin oikea tuoksu joululle. Minä en olisi vain yksinkertaisesti jaksanut tänä vuonna.

Ensinnäkin töissä on viime aikoina ollut minulle kovin raskasta, johtuen käden kipuilusta aina siihen että olen luonut itselleni liian isot paineet työni suhteen ja stressaan silloinkin kun ei pitäisi. Joten oliko väärin olla itsekäs ja haluta vain yhden päivän itselleni, päivän jolloin ei tarvitse teeskennellä. Ei tarvitsisi yrittämällä yrittää olla iloinen ja jouluisa.

Mutta ehkä oven avaaminenkin on lopulta jollain tavalla itsekästä, sillä tämän ehtona on etten teeskentele, en itselleni enkä muille, enkä hakemalla hae joulutunnelmaa sydämeeni tai lahjoja kuusen alle. Jokainen niistä on tullakseen jos on ja jos väsyttää, väsyttää. Jos kiukuttaa, kiukuttaa. Jos tämä kontrollifriikki ei sovi yhteen joulun kanssa, niin sitten lyön päätäni seinään, huudan itken kiukuttelen, kaikkea mahdollista, mutta kuten Haisuli tokaisi, se on vain yksi päivä vuodesta. Minulle ei ehkä niin tärkeä, mutta kuitenkin monelle muulle iso asia.

Söinpähän minäkin lopulta siis sanani, plus vähän piparkakku taikinaa siinä samalla.

Ovet takalukkoon, joulu on ovella

Jos joku olisi sanonut minulle lapsena, tai jopa muutama vuosi sitten, että tulisin lausumaan äidilleni sanat ”en vietä joulua” olisin varmaan nauranut hänelle päin naamaa. Minäkö? Ilman joulua? Minähän se olin muutamia vuosia sitten ensimmäisenä kassajonossa kun glögit ja piparit ilmestyivät kaupan hyllylle. Ilmoitin silloin entiselle poikaystävälle että meillä alkoi nyt joulu. Siinä sitten kynttilänvalossa syötiin pipareita ja juotiin glögiä, olikohan ehkä lokakuu kuitenkin vasta menossa.

Aloitin tämän uhoamisen oikeastaan jo parisen vuotta sitten, mutta ei minua otettu vakavasti ja lopultahan aina minä siellä joulupöydässä olen istunut. Toivottavasti nyt kolmas kerta kertoisi totuuden ja antaisi minun olla vain itsekäs. Tänä vuonna ahdistus joulua kohtaan ja sen sivuuttaminen on vain voimistunut. Joulukalenteritkin olen kiertänyt kaukaa, vaikka viime vuonna minulla taisi olla hankittuna jo oma veikkauksen- sekä haribon kalenteri. Tai ainakin olin hankkinut Tikrulle jonkin niistä suuremmista. Ei ei ei, ei minua saa edes ostamaan yhtä joulutorttua.

Tänä vuonna minä, käsi sydämelläni vannon, etten stressaa siitä ostaako sisko savusiian vai ei, siitä joudunko lahjoittamaan suurimman osan lahjoistani heti kiertoon, siitä monelta on hyvä mennä vanhemmille ja siitä miten hermoni kestävät.

Joulu on kuitenkin monille nauttimisen aikaa, ja minä en halua olla nurkassa hiljaa ja leikkiä viihtyväni. Siinä ei ole mitään mitä minä kaipaisin.

Joten ystävät, sukulaiset yrittäkää ymmärtää, mutta minä kieltäydyn joulusta. Aiheutatte minulle vain pahan mielen jos yritätte muuttaa mieltäni tai ostatte lahjan.

Mitä mieltä sinä olet? Onko se itsekästä? Vai onko sinulla päinvastoin, odotatko tapojesi vastaisesti sittenkin innolla joulua?

Kolttupulma

Välillä minullekin iskee sellainen, nimittäin asukriisi –ja oikein isolla koolla. Yleensä olen onnistunut välttämään ne, sillä töihin lähden suunninpiirtein sängystä nousseena, ja palaan illalla sinne takaisin. Siis sänkyyn. Ja viime viikolla salossa vietin naamattomana ja vaatettomana, eli en siis meikannut ja miettinyt mitä sitä pukisi. Mutta nyt on palattu takaisin espooseen ja olisi tiedossa ystävän tapaaminen. (Vihdoinkin Mirppu vihdoinkin! )

Olen aina ollut kameolontti, tosin huonolla tavalla. En niinkään ole sulahtanut sovittuun seuraan kuin voinokare puuroon, pikemminkin voinokare on yrittänyt sulautua maitolasiin. Enemmän olen miettinyt miten toinen pukeutuu, ja mistä toinen tykkää. Miten toinen haluaisi minun pukeutuvan. Ja yrityksissäni lopulta mennyt täysin metsään, varsinkin oman oloni suhteen, valkoisella taustalla erottuu enemmänkin sateenkaari loistaen huonolla olollaan.

Ja nyt on tiedossa magean rokkimimmin tapaaminen, laittaisinko skottihameen ja sukkahousut? Mutta onko tyhmää laittaa sukkahousut hameen alle, ja mikä paita sen kanssa. Laittaisinko väriä vai näytänkö täysin pelleltä. Ja kuuluuko jalkaani kiilakorkotennarit vai luottoconverset? Miksi juuri tällaisina päivinä se uusi lempi jättineuleeni lojuu pesukoneen pohjalla likaisena.

Joku sanoisi, että pukeudu oman tyylisi mukaan, mutta mikä on tyylini?

Asukriisi a.k.a APUA.  

Tällaisina hetkinä sitä toivoisi toisen soittavan ja peruvan.

”Sori ei nähäkään kun ei sulla mitään vaatteita ole.”

Onneksi ystävyys on tärkeämpää kuin vaatteet. 

Kauneudesta kateus

Luulisi että aikuisikään mennessä, ne vanhat tunteet ja uskomukset yläasteajoilta olisi jo kaukana. Mutta ei, ne samat toteamukset iskevät pitkään ja lujaa päin naamaa. Vain kauniit pärjäävät.

Yläasteellahan se oli jo tuttua, kauniit saavat kaiken, hyvät arvosanat, ystävät, -onnellisuuden. Kauniit klikit ja yksittäiset henkilöt määräävät miten kuuluu puhua, pukeutua ja elää. He saavat päättää millainen ihminen sinä olet, ja miten sinä tulet vaikuttamaan maailmaan. Miten sinä menestyt, ja miten sinusta pidetään. He päättävät oletko sinä oikeanlainen vai totally out.

Viime aikoina, tai ainakin viime päivinä pieni (pyöreä) peikko on vallannut mieleni. Se ei ole mikä tahansa peikko, vaan se tietyn värinen –vihreä. Kateus on rantautunut mieleeni ja sitä myöten olemukseeni. Jokainen varpaanikin tuntee sen, sen ärsytyksen, surun ja suuttumuksen. Ja kaikki kietoutuu siitä syystä ympäri minua, koska en ole kaunis. En ole tarpeeksi kaunis tämän maailman vaatimuksiin, sillä vain kauniit pärjäävät.

Jos olet kaunis sinusta pidetään, jos elät täydellistä chicklit –elämää, sinusta ollaan kiinnostuneita. Jos vielä avaat kantesi koko maailmalle sinä pääset pitkälle, saat loistavan tulevaisuuden –täysin tyhjästä. Näkeekö jo pitkälle kateuteni kohteen? Muotiblogistit. Nuo kauniit, aikuisiän suositut. Heillä sanojensa painotus on muodissa ja he tahtomattaankin määräävät uudet vaikutteet. Heillä on enemmän sanavaltaa ja vaikuttavat ihmistenmielipiteisiin paremmin kuin aamupäivän lehdet. Muoti ja kauneus on in tässä maailmassa jossa paetaan todellisuutta.

Minulla ei ole mitään heitä vastaan, älkää ottako tätä näin. Minä olen vain, no erittäin kateellinen. Kirjoittaminen on aina ollut lähellä sydäntäni, ja jos saisin tehdä sitä elääkseni, eläisin unelmaani. Ja kun huomaan jonkun toisen tekevän niin, heijastan sen heti puutteisiini. Jos vain olisin syntynyt Lumikkina kääpiön sijaan, tai edes saanut puolet siitä kauneudesta jota siskollani on.

Onko kauneus nykyään merkki siitä, että tulee elämään unelmaa? Vaikka se olisikin jonkun toisen.

Aistin muistot

Se tuli itselleni taas aivan huomaamatta, kuin puskista joku sanoisi. Nimittäin vuodenajan vaihtuminen. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että vielä on kesää jäljellä, tuntuu tuuli silti viileämmältä ja ajovalot näyttävät loistavan kirkkaammin illan hämärää vasten. On ne hellemekotkin laitettava sinne kaapin perälle. Omasta mielestäni syksyn tuntuu jo tuoksusta, huomaako joku muukin sen? Ilma tuoksuu kostean viileälle ja samalla jollekin uudelle.

Itselläni se tuoksu tuo mieleeni riparin jälkeisen ajan ja viimeisen peruskouluvuoden alun. Viikonlopun Iltasanomat kirjoitti ysiluokan olevan koululaiselle rankin, ja ainakin itselleni se oli. Menin läpi monien muutoksien kun päätinkin liittyä siihen ryhmään jota ei kiusattaisi vaan olisi cool, siihen joka kuuluisi muihin. Ensimmäiset suudelmat, kännikokeilut ja tupakan maistelut. Oman elämänsä värittäminen tarinoilla, jotta itsestään tulisi kiinnostavampi. Oi kultainen nuoruus, minkä kaiken muuttaisinkaan jos voisin. Silloin minusta kuoriutui jonkin lainen kameolontti Tein, pukeuduin, puhuin miten minun odotettiinkin, ulkoiset paineet olivat minulle aivan liian kovat.

Nykyään uskallan onneksi seisoa enemmän omien mielipiteideni takana, uskallan pukeutua vaatteeseen mitä ystäväni voi inhota, vaikka tuntuuhan se vielä kapinoinnilta systeemiä vastaan. Jos joku muukaan ei pidä siitä niin eihän sitten minunkaan. Mutta enhän minäkään tosin pidä kaikista muodin yms saralta, mitkä voivat taas olla pinnalla. Ennen ajattelin itseni olevan outo kun mielipiteeni erosivat muista, nyt vasta tiedän ja tunnen, että se liittyy vahvuuteen. Vahvuuteen kuulla oma äänensä ja puhua sillä, kuiskaamatta.

Herääkö muille muistoja vuodenaikojen tuoksuista? 

Synnynnäinen tehtävä

Moni on ehkä mieltänyt että julkisessa asiakaspalvelussa kuten kaupan kassalla, ollaan töissä vain väliaikaisesti. Ehkä juuri se aika kun opiskellaan oikeaa työtä varten, opiskellaan jotta pääsisi pois siitä paskaduunista. Mutta entä sitten kun olen jo lähemmäs kolmeakymmentä oleva nuori ja enkä opiskele, meinaako se muiden silmissä sitä että olen luovuttanut? Että olisin kyvytön tekemään muuta, tai ehkä jopa vajaasti oppinut. Tekeekö se minusta tyhmän jos olen istunut kaupan kassalla jo vuosia opiskelun jälkeen ja enkä ole mihinkään lähtenyt? Kuulunko minäkin sitten niihin ihmisiin jotka kokevat yleisen asiakaspalvelu työn ’ei oikeana työnä’ koska mietin tällaisia. Koska ei ole tahdosta eikä halusta kiinni, etten kaipaisi myös muuta.

Vuosia sitten työnhaku oli erilaista, kokemuksia ei juurikaan vaadittu ja suhteillakin pääsi helposti töihin joita ei edes osannut. Jokaiseen työpaikkaan johon hain, sain haastattelu kutsun ja usein myös sain paikan. Enkä edes ollut niin innokas työnhakija, hain vain niihin jotka oikeasti kiinnostivat.

Nykyään taas vaaditaan ties mitä tutkintoja aina yliopistotutkinnosta hygieniapassiin asti. Työpaikka ei enää arvosta kykyjäsi, niitä vaaditaan. Miten erottua tuhannesten hakemusten joukosta, kun jokaisen hakemuksen pitää olla virallinen. Nimi, osoite, koulutus. Missä sinä pääset hymyinesi ja oikeiden oivallustesi kanssa näyttämään? Mistä lauseesta tunnistetaan se ettet ole juoppo ja väkivaltainen tai epälojaali yritykselle, mikä on oikea piste kuvastamaan sitä että olet ainakin haastattelun arvoinen. Onko enää ihmisiä jotka on kuin työhönsä syntyneitä tai työhön tehtyjä?

Kuten seurustelussakin, harvemmin kuuluu sanottavan että olen syntynyt sinua varten, pikemminkin sanotaan, että olemme tehty toisiamme varten.

Olemmeko enää missään synnynnäisiä, vai synnymmekö tehtäväksi?

Kalorikarkuri

Näin taas osastounia, niitä on viimeaikoina hypännyt unimaailmaani aina tasaisin väliajoin. Hauskaa tässä unessa oli se että kännykällä pystyi katsomaan ruokalistoja, ja kuten ravintolassa sain valita sieltä kännykän avulla mitä söisin. Harmi ettei itse ruoat muistu mieleeni, vain tämä tapa jonka piti helpottaa ateriointia.

Unia tai ei siitä ajatusmaailmasta jota se takoi päähäni vuosi sitten päivittäin, ei pääse pakoon. Siis kaloreista puhuminen, liikunnallisuus, terveellisyys ym. laihdutushöpinät. Ei pääse ei. Ne iskevät silmiin kun kiertelen kaupassa missä tahansa osastolla, ne tunkevat korvaani kun olen töissä, joskus ne jopa syynätään suoraan eteeni asiakkaan toimesta, siitä kuinka tuota ja tuota ei pitäisi syödä. Ja voivotellaan suureen ääneen kun ostetaan taas suklaapatukka. Naureskelen asiakkaan mukana ja rupattelen niitä näitä, mutta kun asiakkaan silmä välttää nappaan minäkin karkin taskustani. Voi apua, kassakin on heikko.

Ennen ajattelin että kukaan normaali ihminen ei edes tietäisi mitä ruoka sisältää kalori –yms määriltään. Mutta kun asiakkaatkin luettelevat päivänsyömisiään grammojen ja kaloreiden tarkkuudella, on pikkasen alkanut hämärtymään normaali maailma. Tai siis, sittenhän se on jo normaali maailma. Että vaikka haluaisi sulkea korvansa niiltä, ei voi, sillä se taas ei olisi normaalia. Nykymaailmaan kuuluu tietää kaikki mitä ruoka sisältää, mitä se saa aikaan, ja ennen kaikkea miten sen saa pois.

Joten turha yrittää edes juosta karkuun, sillä kuinka kovaa ikinä juokseekaan, tai minne päätykään, se odottaa aina siellä. Todellisuus jolta ei voi paeta. Muu maailma.

Prinsessaleikkejä

Laittautuminen ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani. Ihailen ihmisiä jotka päivittäin laittavat itsensä kunnolla edustuskuntoon ja miettivät vaatteitaan. Kunpa minäkin osaisin. Osaan vain nousta sängystä ja katsoa suunnilleen samanväriset vaatteet päälleni ja etteivät hiukseni sojota joka suuntaan. Yleensä töissäkin näytän juuri sängystä nousseelta, mitä yleensä tietysti olen. Naamaanikaan en osaa puhdistaa jokaisena iltana, joten ripsivärikin silmissäni saattaa olla eilistä.

Joten kun vastaan tulevat juhlat, olen pulassa. Vaikka edellisenä päivänä olisin miettinyt mitä laitan päälleni, vaihtuukin mieleni siinä silmänräpäyksessä kun puen ne päälleni. Ja itse juhlissa kadun valintaani vaihtaa asua. Joskus olisi ihanaa osata olla naisellinen kuten Cami, tai muuntautumiskykyinen kuten Tuutikki. Olisi ihana heittäytyä päivä osaavasti prinsessaksi, mutta prinsessatilaisuudet (kuten vanhojentanssit) ovat jääneet minun elämästäni pois.

Nyt viikonloppuna kuitenkin edessä oli synttärit, eivätkä mitkä tahansa synttärit vaan 18v syntymäpäivät. Päivänsankarin ja minun historiaa ja suhdetta on vaikea kuvata, mutta yritetään nyt silti. Kun Tua oli 3 -vuotias minusta tuli hänen ja pikkuveljensä vakituinen lapsenvahti. Vuosien mennessä eteenpäin ja lasten kasvettua siihen ikään ettei lapsenvahtia enää tarvittu, olin jo saanut kuin toisen perheen ja läheisiä olemme vieläkin. Tua on siis nykyään pikkusiskoni että ystäväni. Halusin siis kerrankin heittäytyä naiselliseksi ja laittautua kunnolla.

Mielestäni onnistuin ihan hyvin, vaikka meikkaamaan juhlavasti en koskaan opikaan ja etten saanut värjättyä hiuksiani niin kuin alun perin suunnittelin. Mutta asuun olin tyytyväinen. Tulipahan ensimmäistä kertaa käytettyä persikan väristä pitsipaitaa, jonka jo kesällä hankin.

Tänä vuonna voisikin opetella olemaan enemmän naisellisempi, tai ainakin opetella käyttämään niitä vaatteita joita ei ole koskaan osannut käyttää, kuten hienoja mekkoja. Prinsessatilaisuuksia odotellen.

Onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan?

Päätin poistaa viime postaukseen lisäämäni kuvan, en suinkaan sen vuoksi mitä kommentteja siitä sain, vaan siitä kun Camipupukin tokaisi sen antavan aivan väärän kuvan. Kuva oli siis otettu miniläppärini kameralla hämärässä aamuvalossa, ja kuten Camikin sanoi ”et oikeasti ole niin kalpea ja se kuva vääristää muutenkin tajuttomasti. Muista myös ettei kukaan ulkopuolinen tunne sua eikä sun tilannetta, eikä nää sua töissä ja tiedä oikeasti mihin sun kehosi pystyy.”

Mutta en aio kuitenkaan olla julkaisematta kuvia, tahdon kuitenkin että blogini on minun ja minun näköiseni. Enemmän eläväisempi ja iloisempi kuin esim. vuosi sitten kirjoittaessani. Voitte tulla katsomaan minua töihin, siitäpähän saatte oikean kuvan!

Ja seuraava tehtävä 30päivän kuva haasteessa onkin oma kuva joten varautukaapa..

Ja elämä on, päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekkin.

Katse jalkoihin

Ennen kengät olivat minulle vain pakollinen ostos, jotkut kivat oli saatava ja ne jalassani kuljinkin yleensä talvet syksyt. Teini-iässä suosituimpia olivat nämä ah ihanat ja kalliit BUFFALOT (itselläni oli vain feikit) ja skeittikengät. 

”Muodissa” pysyi mukana vain jos ne olivat ostettu MicMacista. Siis ne skeittikengät. Ainakin omasta mielestäni pysyin silloin muodissa ja muutenkin MicMac oli niin in ja cool paikka ostaa. Olihan osa vaatteistanikin sieltä.

Se oli siis ennen. Nyt syytän Camillaa, sillä aivan varmasti hän on syypää siihen että katson jalkoihin nykyään enemmän. En ehkä niin paljon kuin toiset, mutta ainakin enemmän. Ja samalla katson kaupan kenkiä, niiden värejä ja korkeita korkoja hullunkatse silmissä ”mun on pakko saada nää!”

Kuitenkaan kenkävarastoni ei ole kuten Sinkkuelämän Carriella, (vaikka ei se haittaisikaan)  vaan olen tyytynyt vain katselemaan kenkiä. Mutta se jo on ihmeellistä että kengät näyttävät minusta kauniilta, eikö ne kuitenkin ole vain jotkut jotka laitetaan jalkaan jottei astu kuralätäkköihin? (Minua ei tosin haittaa koskaan kävellä avojaloin.)

Yksi merkki on kuitenkin ollut minulle aina mieleinen, ja se on converse. Ensimmäiset jouduin tilaamaan aivan Atlantin toiselta puolelta, sillä niitä ei suomesta vielä saanut. Taitaapa olla ainoa ulkomailta tilaamani ostos. Huomaa kuinka pakko ne oli saada. Parin vuoden kuluttua niitä alkoikin sitten ilmestyä myös suomen kauppoihin.

Nyt niitä on joka paikassa ja kaiken näköisiä. Olen bongannut itselleni Nellystä jo kahdet talviset converset ja vielä tahtoisin nahkaiset. Nuo ensimmäiset mustat tavalliset ovat jo niin kuluneet, että ehkä ensi keväänä pitäisi hankkia jo uudet mustat? (Selityksiä selityksiä..) Ja tänä vuonna ostin vaaleanpunaiset ja seuraavaksi näen persikan väriset. Ne on saatava ensi keväänä. Ei se raha kuitenkaan ihan puissa kasvaisi (kun kasvaisikin) niin pitää vähän säästellä ja miettiä tarkkaan. (Eli tahtominen nousee huippuunsa ja olen ensimmäisenä kesäkaupoilla ostamassa uudet converset.)

Ja se on merkki, joista minulle kelpaa vain ja ainoastaan aidot. Vaikka samanlaisia saisikin kolme kertaa halvemmalla, on ne aidot aina paremmat.

Prinsessaleikkien piikit

Toiset osaa niin kauniisti kertoa miten kaikki alkoi. Kirjallisesti ja muistaa kaiken kuin se olisi ollut eilen. Itse en tiedä mistä voin sanoa ”syömisvammailun” alkaneen, tai inho omaa vartaloa kohtaan. Itse kun muistan että niin on ollut aina, ainakin se inho omaan itseensä.

Tarhaikäisenä halusin olla suloinen ja pieni kuten muut, ja kaunis kuin prinsessa. Muistutin enemmän Michelin ukkoa kuin prinsessaa. Tahdoin kauniin lauluäänen kuten Pieni Merenneidolla, mutta ulos päässyt ääni kuulosti enemmänkin harakan huutoa.

Pienenä ehkä uskoin itseeni enemmän, uskoin että minä olin suloinen, omalaatuinen ja laulutaidon omaava. Kunnes ala-aste alkoi ja ulkoiset paineet kasvoivat. Jonossa pääsi etummaiseksi pienin tyttö, ja minä olin se, aina toiselle luokalle asti kun luokkaamme tuli uusi tyttö joka oli syntynyt keskosena. En edes ymmärtänyt silloin mitä keskonen merkitsi, mutta minä inhosin itseäni ja vanhempiani kun en ollut syntynyt sellaisena.

Luokkien vaihtuessa isompiin myös sosiaalinen paine koveni. Kuulin enemmän ja enemmän tekeväni noloja asioita (kuten röyhtäileväni julkisesti, syövän suu auki, pukeutuvani väärin yms) ja halusin muuttaa asian. Aloin kiinnittämään huomiota enemmän siihen kuinka istun, kuinka pureskelen ruokani, miten kuuluu pukeutua. Fanitin musiikkia josta en edes ymmärtänyt, yritin olla toisille mieliksi pitämällä samoista asioista kuin muut. Katsoin siskoani, sitä kuinka niin paljon erosin hänestä, josta kaikki pitivät ja oli niin kaunis kuin kauniiden ja hirviöiden Belle.  Aloin uskoa jumalaan, sillä paras ystäväni uskoi siihen ja he kävivät kirkossa joka viikonloppu. Vapaa-ajat kuitenkin leikin yhä nukeilla naapurin nuorempien lasten kanssa, ja teimme matkoja mielikuvituksemme voimin.

Ylä-asteen alussa ilmoitin näille nuoremmille ystävilleni että minä en leiki enää. Tahdoin näyttää itselleni, muille, vanhemmilleni sekä naapurivanhemmille kuinka vakavasti otettava ja aikuinen minusta on tullut. Ensimmäisenä päivänä koulun alkaessa aloin itkemään kun ylemmän luokan tyttö haukkui lyhyitä housujani kovaan ääneen. Samoihin aikoihin aloitin sirkuskoulun, jossa tein oman tarinan elämästäni, ja kotona taas kirjoitin päiväkirjaa kaikesta siitä mitä olisin halunnut oikeasti tapahtuvan. Elin ehkä omassa maailmassani, omassa tarinassani jonka olin piirtänyt päässäni. Kuinka tämäkin tyttö saisi sen pojan ja kuinka koiranpentusuloista se olisikaan.

Koulussa katselin kateellisena rinnakkaisluokalla olevaa tyttöä joka oli mielestäni niin kaunis ja laiha. Vaaleat hiukset ja suosittu, niin sosiaalinen ja pojat pitivät hänestä. Silloin rukoilin jumalalta että olisin joku päivä yhtä kaunis ja pieni kuin hän, pienempikin. Tahdoin olla kaunis kuin ruusu, päältä niin kaunis mutta varresta kapea ja piikikäs.

Joten en osaa sanoa mistä kaikki se inho sai alkunsa. Katsoinko peiliin liian aikaisin elämässäni huomatakseni kuinka ruma olen ja kuinka en kuulu muiden kauniiden joukkoon. En voi merkitä vain yhtä tapahtumaa, tai ympyröidä tiettyä henkilöä syypääksi tapahtumiin. Ei ole ketään muuta syyllistä kuin minä itse. Tällaiseksi olen vain syntynyt ja sen kanssa lopulta oppinut elämään.

Tarinan toinen puoli

Toisinaan tahtoisin kirjoittaa tarinan, tarinan siitä toisesta puolesta. Kertoa sadun, jossa Lumikki söikin omenan. Mutta kuka tahtoisi kuulla sadun mitä tapahtui Lumikille sen jälkeen, kun myrkky kosketti hänen elimistöään. Twilight–saagan Bellan kosketus myrkkyyn oli erilainen tullessaan vampyyriksi, hänestä tuli kaunis. Ei, Lumikille tapahtui jotain kamalampaa. Hän jäi henkiin.

Tarina alkaisi luultavammin tavallisilla sanoilla. Olipa kerran. Mutta päättyisikö se koskaan kauniisiin sanoihin, elivät onnellisina elämänsä loppuun asti tai sen pituinen se. Niin pitkälle en ole itsekkään vielä tarinaa lukenut.

Tarina kertoisi tytöstä, aivan tavallisesta, ei lainkaan Lumikin kaltaisesta. Huulet eivät olisi punaiset kuin veri, hiukset ei tummat kuin yö, ei iho lumenvalkoinen.  Ei kauniista.

Sellaisesta jolle hyvä haltiatar ei ilmestynyt pahan paikan tullen, eikä hiiretkään olleet avuksi. Kun autokin muuttuu kurpitsaksi ja taikamatto nukkaiseksi. Kun prinssi hurmaava rakastuukin toiseen.

Kuinka se alkoi niin pienestä. Kuin itikan pistosta, pistos aiheutti vain kutinan sijasta kateutta. Kateutta itseään kauniimpia kohtaan, itseään laihempia, sellaisia joilla tuntui elämä luistuvan kuin oikeille raiteilleen. Sitä mukaan kun numeroita tippui näytöstä, alkuperäinen pistos vain unohtui ja tilalle tuli uusia. Aina vain uusia punaisia jälkiä raavittavaksi.

Ehkä jonain päivänä minäkin kerron tarinan. Tarinan todellisuudesta, tarinan siitä toisesta puolesta. Nimettömänä, jotta aina voi paeta kuin Liisa ihmemaahansa. Jossa värit ovatkin väritetty kirkkaiksi ja onnellisiksi. Ei kalmankalpeiksi ja verisiksi.

Mutta nyt minä kirjoitan kysymyksiin vastauksia. Ei huolta en ole unohtanut niitä, saatte ne vielä. Kuvien kera.

Vesiraja rikkomus

Olen aina ollut huono pitämään shortseja. Hameet ja mekot ovat menneet sillä niiden alle on voinut aina laittaa sukkahousut. Nyt on katukuvassa yleistä tämä myös shortsien kanssa. Niimpä siitä rohkaistuneena päätin kaivaa vuosi (tai kaksi) GT ostamani shortsit ja totutella tähän uuteen tyyliin. Suunnitelmissa oli tarkoitus esitellä housuja ihmisten ilmoilla kun kävisin apteekissa, mutta lopulta uskaltauduin vain lähi Alepaan. Ja hurja, kukaan ei katsonut minua kummaksuen tai nauraen. Tuskin kukaan edes vilkaisi! Tähän on jo totuttu, joten mitäpä minäkään sitä kummaksumaan.

Näin olin siis liikenteessä tänään. Vielä aion uskaltautua (autolla) vanhempieni luokse. Isä varmaan pyörittelee päätään ellei jopa nauruun retkahda. Kaikkea sitä on kokeiltavakin, jopa muodin perässä juoksemista. 

Mieltymysten etsiminen

Myönnän, olen aina ollut helposti ihmisten johdateltavissa. Johtuuko se siitä, että olen kaksonen. En ole yksin voinut mielipiteitäni pohtia vaan olen aina katsonut kun mieleltään vahvempi meistä sanoo että asia on noin tai miten asiat tehdään ja siten käsittänyt ne ainoina oikeina.

Teinivuosina tuntui jo oudolta kuunnella erilaista musiikkia kuin siskoni, monesti sainkin huudot huoneeseeni ”lopeta sen paskan kuunteleminen!” ja kun kaveripiiri alkoi eroamaan. Tai kaverit erkaantumaan minusta ja liittymään enemmän siskoni seuraan. Silloin ajattelin että siskoni on oikeanlainen. Minunkin kuuluisi pitää siis samoista asioista.

Joitain kavereitanikin häpeilin ulkoisten paineiden vuoksi. Nyt kaipaan juuri niitä ystäviä enemmän kuin näitä joiden vuoksi heitä häpesin. Lopetin harrastukseni mistä pidin erittäin paljon koska muut sanoivat sitä apinakouluksi.

Jos ajassa voisikin mennä takaisinpäin.

Aina olen tehnyt ja pitänyt asioista koska niistä kuuluu pitää. Olen maistanut tupakkaa teini-iässä koska niin kuului tehdä. Sain heti outoja katseita jos en halunnut. Olen juonut alkoholia koska ikäisteni kuului maistaa sitä. Olen myös juonut itseni sellaiseen kuntoon että vanhempani ovat joutuneet minut hakemaan ja etten seuraavana aamuna muistanut mitään. Silloin nauroin ja vitsailin siitä koska niin kuului tehdä, nyt minua vain hävettää ja hyvin paljon.

Yritin käyttää slangi- ja kirosanoja kuin muutkin ikäiseni, mutta suuni tuntui likaiselta jo samperi sanasta. Aina kirosanan sanottuani halusin maastoutua ja mennä piiloon koska pelkäsin siitä seuraavaa tukkapöllyä ja huutoa. Muille kirosanat sopivat, minä sain niistä sapiskaa. Ehkä sen huomasi että suuhuni ne eivät sopineet.

Olen miettinyt mistä oikeasti pidin silloin ilman muiden sanavaltaa ja salailematta. Saldokseni sain vain mustan värin ja converse kengät.

Mutta nyt olen tässä ja edelleen mietin mistä oikeasti pidän. Ja samalla kuitenkin päässäni pyörii että saanko pitää oikeasti siitä ja tuosta jos joku muu ei pidäkään. On edelleenkin vaikeaa pitää jostain ilman että kysyisin jonkun toisen mielipidettä.

Etsintä on siis hyvä edessä, niin maku- haju- tunto- kuuloaistienkin suhteen. Ja kokoajan joudun kuitenkin kysymään itseltäni, pidänkö oikeasti.