Juokseva narttu ja muut kevään merkit

Minä tein sen, siirsin parkatarkin kaappiin ja otin tilalle nahkatakin. Kevät on virallisesti alkanut siis minunkin mielestäni. Ja minähän tunnetusti käyn aurinkoenergialla, aamulenkit koirien kanssakin vain pitenevät ja muuttuvat miellyttävimmiksi mitä enemmän valoa tulee. Talvisin ainoa energia jolla käyn, on sokeri ja senkin olen melkein saanut selätettyä, eilen pystyin taputtamaan itseäni selkään, sillä en sortunut kuin kahteen karkkiin! (Sen tavanomaisen pussin sijaan..)

Eihän siis karkki itsessään paha ole, vaan se että sitä syö kuin leipää, (mitä leipää??) ja energiakäyrä hyppii sen mukaan sateenkaaritaivaasta katuojaan. Muutenkin pitäisi saada se sokerihiiri rauhoittumaan, ja parhaiten siihen onnistuu vain katsomalla ruokatapoihin. Minä olen tunnetusti hiiri, napostelen pitkin päivää vaikka välillä olisi hyvä pitää taukoakin. Olenkin miettinyt proteiinien lisäämistä ruokavaliooni, kuten korvaamalla aamuisen viilini proteiinirahkalla. Eihän kokeileminen mitään maksa.(Paitsi sen proteiinirahkan hinnan.)

::Tän takia Tuutikki varmaan juoksee vessassa, khihihi::

Mutta ei minun pitänyt ruokatavoistani tulla puhumaan, vaan keväästä ja kertoa hiljaisuuden metelistä. Eli vaikka blogissani onkin pitänyt hiljaisuutta, ei suinkaan elämässä. Nyt kun olemme löytäneet Tuutikin kanssa uudelleen yhteiset teehetket ja autuaat illat, olenkin istuskellut kaiken vapaa-aikani Tuutikin tuvassa. Sekin tietysti auttoi asiaa että pariin viime viikkoon on tullut tehtyä pelkkiä aamuvuoroja, kävin jopa maitokaapissa kokeilemassa voimiani, ja illanvietot ovat onnistuneet paremmin. Blogihiljaisuuteenkin vaikuttaa aamuvuorot, sillä iltaisin ajatukseni ovat niin väsyneet, sormista puhumattakaan, että ainoa asia mihin kykenen on siirtymään autolla paikasta a, paikkaan b, ja tässä tapauksessa b meinaa Tuutikkia.

Tehtiin Tuutinkin kanssa pieni viikonloppu vierailu Salonkin suunnalle, missä Mamma tapasi Tuutikin ensimmäisen kerran, ”sehän on ihan kakara!”, ja naistenlogiikalla navigointi todistettiin hyödylliseksi. ”Onko se se läntinen vai itäinen terveysasema?”

- No se pyöreä..?

Nauru, iloisuus ja onnellisuus ovat siis yksi kevään tuomia tärkeimpiä merkkejä. Negatiiviselta puolelta ne olivatkin ne kurakelit ja siitepöly allergia joka tänään muistutti jo ensimmäisillä merkeillään, nenäverenvuotona. Mutta nekin kestetään sillä kevättä pyörii rinnassa tuhatta ja sataa lisääntyvän valon myötä.

Misalla taas tuntuu kevät hyrisevän enemmänkin alapäässä kuin rinnassa, sen verran tunkenut takalistoansa Rafin nenään, yksi yö kirjaimellisesti istu Rafin päälle kun herra ei tajunnut pieniä vinkkejä. Mutta eihän meidän poikarukka (onneksi) tuollaisista leikeistä ymmärrä mitään. Ja on niin ihmeissään kun toiselle taas ei ne riehumisleikit käy.

Koira on terve kun se leikkii, ja kiimainen kun se ei lopeta!

Tällä viikolla onkin sitten työnsuhteen enemmän iltavuoroja, mutta enpä mene lupaamaan mitään että kirjoittaisin enemmän tai vastaavaa, tunnetusti olosuhteet voivat muuttua, varsinkin meidän työpaikassamme, hyvinkin nopeasti. Koputetaan nyt vain puuta, ja toivotaan että olisi edes yksi viikko jolloin kalenteriin ei tulisi muutoksia. Tosin ei pieni muutoskaan haittaisi, sehän meinaisi vain sitä että Tuutikin tupa taas kutsuisi..

Pelin imaisema

Olen ollut erittäin huono blogien suhteen, sen kirjoittamisen ja lukemisen. Voisinpa vain syyttää kesää ja sen tuomaa lämpöä, sitä fiilistä jota olen hehkuttanut jo niin paljon kaikille että pesäpallon isku päähäni ei olisi kaukana. Niin olenko jo kertonut että olen kesä ihminen? Ja että rakastan sitä?

Sadekaan ei saa minua masentumaan, viimeksikin seisoin hymyillen sateessa Misan kiroten vieressä kastumistaan. Kesällä kaikki on niin lämmintä.

Ovathan meteorologit uhkailleet sateen ja kylmien ilmojen pian saapuvan, mutta aina ovat joutuneet pyörtämään puheensa. Tänäänkin aamulla näytti jo kovin synkältä ollessani koirien kanssa lenkillä, mutta vaikka varauduin siihen että joutuisin pukemaan pitkät housut jalkaani, näyttää siltä että hame kelillä mennään myös tänään. Toisaalta jotenkin tahtoisin kunnon ukkosen tulevan, on ihana nähdä luonnon näyttävän kunnolla voimansa.  Tulen kaapista ulos ja myönnän, etten ole koskaan pelännyt ukkosta, enemmänkin nauttinut sen rätinästä, kuitenkin aina massan mukana ja kunnon naisena olen aina uikuttanut meneväni aina peiton alle piiloon. Ja paskat, minä olin nenä kiinni ikkunassa ja mieluiten olisin jopa seisonut keskellä peltoa ja katsonut salamoiden tanssia!

Mutta siihen miksi olen ollut huono tietokoneenkäyttäjä, on tuo puhelimeni. Ja siihen lataamani peli, Cityville. Luulin jo päässeeni siitä yli kun vuosi sitten lopetin sen pelaamisen, mutta nyt se tuli takaisin. Perhana. Nyt kannan puhelimen laturia laukussani, sillä pelaaminen imee sen nopeasti tyhjäksi.

Kaupunkipelit ovat ennenkin valloittaneet näyttöjeni ruutuja, kun ala-asteellla paras ystäväni tutustutti minut SimCityyn. Aina kaverin isoveljen ollessa poissa, me kaksi käytimme tilaisuutta hyväksemme ja olimme nenät kiinni ruudussa. Eipäs ihme että meillä molemmilla nykyään on silmälasit..

Voi perhana tuon pelin kanssa, se valvottaa minua silloin kun minun pitäisi nukkua, ja jos se toimisi ääni ohjauksella kävelisin varmaan handsfree korvassani yksikseni pulisten ulkoiluttaessani koiria. Sitä ominaisuutta odotellessani on kuitenkin vain kulutettava sormia.

Onko joku muu hurahtanut kyseiseen peliin, tai johonkin muuhun mikä saa ajan kulumaan kuin itsestään?

Piirroshahmot perheessä

Jos joku on katsonut Karvista, tai ylipäätänsä lukenut sarjakuvia, tietää kuinka ylimielisesti Karvinen kohtelee Oskua. Tai miten hän silmiään pyöritellen tuijottaa Oskun puuhatessaan taas omiaan, kuten jahtaessaan häntäänsä. No minä omistan ne, siis Karvisen ja Oskun. Tai ainakin sen tapaisen/luontoisen parivaljakon. Jos Misa pystyisi puhumaan, tai jos pystyisin kuulemaan sen ajatukset oikeasti (enkä vain arvailemaan niitä) varmaan kuulisin paljon tuhahtelua ja manaamista tuosta pienemmästä. Mutta niin kuin Karvinenkin, kyllä Misankin sydämessä on paikka Rafille. Sen huomaa silloin kun en ole kotona, ElisaVahti –palvelun kautta. Ne nukkuvat niin lähekkäin, ettei riitoja ole huomattavissakaan. Mutta kun olen kotona, Misa valtaa minut kokonaan ja Rafin temppuilut saavat vain murahduksia aikaan.

No, mutta rakkaudestahan ne hevosetkin potkivat?

Ystäväkiitos

Haluan kiittää niitä jotka ovat kävelleet matkassani mukana, oli se sitten vuosia tai pieniä hetkiä, tärkeitä minulle. Kiitos myös siitä, että tarvittaessa olen saanut ottaa kädestä kiinni kun on ollut vaikeaa, kiitos niistä nauruista jotka on huuliltani karanneet, niistä hetkistä, niistä pienistä, joita ei olisi ilman teitä. Kiitos ystävät.

 
Ja nää on Camipupulle (ja sen miehelle)

Jääkaappiratsiat

Joka kerta kun vanhempani tulevat kylään, tai ainakin isäni, pelkään että he ottavat jääkaappini sisällön tarkkaan syyniin. Mielestäni kaapissani on aina liikaakin tavaraa, mutta tiedä sitten miten ulkopuolinen sen näkee. No, jos nyt tässä vuoden olen jännitellyt kaappini paljastelua, niin kertaakaan pelkoni ei ole toteutunut. Voikohan tässä edes pelosta puhua, pikemminkin jännityksestä? Aina kysellään, onko kaapissa ruokaa ja sitten ehkä jo ärsyttääkin kun olisihan ne voineet tuonne kaappiin katsoa? Kuinka hölmöä on luottaa vain minun sanaani kun näen kaapissani ruokana jo maitopurkin? Tosin isäni näkee ruoan jäätelötötteröinä ja gotler makkarana, joten eipä kai muuta voi odottaakaan? Ja äitini on tyytyväinen kunhan nyt viinirypäleitä ja juustonaksuja löytyy. Minulla se kaikkein tärkein on viili.

Haisuli lopulta teki sen. Ei tosin omaa kaappiani vaan vanhempieni kaapin. Olimme siis Haisulin kanssa viettämässä aikaa vanhemmillamme, jolloin kaapista voita ottaessaankin haisuli tokaisi meillä olevan kovin tyhjä kaappi. Huomautin että olemme äidin kanssa nyt vain kahdestaan isän ollessa reissussa, mutta kun itsekin katsoin tarkemmin, ei se täydempi juuri ole vaikka isäni kotona olisikin. Nyt sieltä kaapista puuttui vain ne makkarat. Ja silti Haisuli väitti että hänellä yksinäänkin on täydempi kaappi kuin meillä. Ja tähän se sitten päätyi. Kuvavertailuihin.

Ensiksi Haisulin perheen jääkaappi, josta löytyi mm. kolmea erilaista juustoa, soijanakkikeittoa ja puolikas sitruuna kahvikupissa.

Toisena vanhempieni jääkkaapi, nyt kun isänikin on kotona. Sieltä löytyi mm. minun ostamat kotiin vietävät viilit, varmaankin vanhentunut sinappipullo ovessa, ylähyllyllä tikrun pillimehuja ja muut takana olevat hillot sun muut luultavammin jo vanhentuneet. Ylähylly on yleensä sellainen mistä ei mitään oteta. Minä yleensä järjestelenkin heidän kaappiaan kun leikkeleet ja juustot aivan väärillä hyllyillä.

Ja viimeisenä oma kaappini ja sen ovi, joka on täydempi kuin sisältö tuskin koskaan tulee olemaan. Tuokin on listalla, sen oven siivoaminen ja järjestäminen. Mutta kun siihen oveen on niin kiva vain laittaa kaikkea esille! Ehkä pitäisi hankkia jonkin näköinen muistitaulu niitä varten.

Ratsiat on tehty ja minä jatkankin banaanikärpästen jahtaamista ja eliminointia. 

Säännöt tavoiksi

Minulla on sääntöni, aivan kuten kaikilla muillakin. Niitä voi myös kutsua kontrolloinniksi tai itsensä vahtimiseksi. Lapsikin tekee heti tuhmuuksiaan jos ei sitä vahdi, niinhän sanotaan, joten varmaan minäkin, jos minä en itseäni vahtisi ja asettaisi sääntöjä. Kuka ottaa selvää leikkiikö lapsi ilman valvontaa vain rauhallisesti ja sääntöjä noudattaen.

Voihan näitä kutsua myös tavoiksi, rutiineiksi, käyttäytymismalleiksi, lapsena opittuina tai vanhempina itselleen kehitettyinä.

Katukivetyksen ruuduille ei saa astua.

Varjoon mentäessä on pidätettävä hengitystään.

Oikea kenkä laitetaan jalkaan aina ensin.

Sohvan oikea puoli on parempi puoli istua.

Muistan kun näin pikkutytön syömässä hampurilaista mc’donaldsissa ja hän ei tykännyt hampurilaisen sisällä olevasta ketsupista. Ranskalaiset kuitenkin hän söi ketsupin kanssa. Kun kysyin asiaa häneltä hän tokaisi vain ketsupin kuuluvan ranskalaisille. Kun vielä ihmettelin hänen tapaansa, loi hän minuun halveksuvan katseen ja sanoi hyvin hitaasti, kuin vähäjärkiselle; ”Eihän ketsuppi nyt hampurilaisessa voi olla kun se on ranskalaisilla, ei sitä voi kahta kertaa olla”.

Tuntuipa tyhmältä, sehän oli täysin päivänselvä asia.

Onhan minullakin tapoja jotka, no, tuntuvat minusta vain oikeilta. Minun käteeni kuuluvia toimintamalleja. Moni liittyy ruokailuihin, kuten etten mielelläni söisi kahta ruokaryhmää (kasvikset - liha/kana/kala/soija - peruna/pasta/riisi/leipä ym) enempää saman aterian aikana. Ja luumut on pilkottava viilin seassa ensin, ennen kuin sitä voi ruveta syömään.

Mutta on myös muitakin, joita minun on vaikea rikkoa. Misan panta on laitettava aina pään alta vasemmalta oikealle, sukat pitää pukea ennen housuja, puhtaat vaatteet sijoitetaan aina pinon alimmaiseksi jotta kierto säilyy. Kirja sarjat (esim. Tiina-sarja) on luettava oikeassa järjestyksessä, eli siinä milloin ne ovat ilmestyneet. Ei sikin sokin osa kerrallaan.

Kirjoihin muutenkin on tullut tietyt rutiinit ja säännöt, jotka joskus ärsyttävätkin, mutta niitä ei voi rikkoa. Jos omistan kirjailijan yhden kirjan, ja pidän siitä, on minun saatava kirjailijan muutkin teokset, samassa muodossa. Siis pokkarina tai sidottuna. Ne eivät voi olla sekaisin kumpiakin, elleivät ole eri sarjaa kuten esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjat. Himoshoppaajathan on kirjasarja ja kevyttä lukemista, joten ne kuuluu olla pokkareina. Ja sitten taas Kinsellan 5muuta ilmestynyttä kirjaa kuuluu olla sidottuina, eli siis oikeina kirjoina. Miksi?

No.. koska se vaan kuuluu niin.

Ärsyttää vain etten voi hallita kirjojen kokoa, niiden paksuutta sekä korkeutta. Niiden vuoksi olen tuhlannut monia päiviä asetellessani niitä oikein ja oikeille hyllyille jotta kaikki mahtuisivat seisomaan esiin. Kivoimmat kirjat täytyy tietenkin olla näkyvimmällä paikalla, ja sen vuoksi revinkin hiuksia päästäni miettiessäni Harry Pottereiden sijaintia. Ne ovat niin (ihanan) paksuja etteivät kaikki mahdu seisomaan siinä kapeassa hyllyssä missä muut kivat kirjat ovat. Mutta en voi myöskään laittaa niitä toiseen hyllyyn, on kuin luokittelisin ne alempaan kastiin.

Ja sitten Marian Keyes päätti julkaista uuden kirjansa eri korkuisena kuin vanhat! Menetän vielä yöuneni kirjojen vuoksi ellei kirjahylly ehdi sitä ennen haljeta kun hakkaan päätäni siihen niin useasti.

Inhottavaa kun on tietty visio miten asia kuuluisi mennä niin että siitä tulee rutiini, tapa, pakko ja kukaan muu ei noudata sitä.

Mieltymysten etsiminen

Myönnän, olen aina ollut helposti ihmisten johdateltavissa. Johtuuko se siitä, että olen kaksonen. En ole yksin voinut mielipiteitäni pohtia vaan olen aina katsonut kun mieleltään vahvempi meistä sanoo että asia on noin tai miten asiat tehdään ja siten käsittänyt ne ainoina oikeina.

Teinivuosina tuntui jo oudolta kuunnella erilaista musiikkia kuin siskoni, monesti sainkin huudot huoneeseeni ”lopeta sen paskan kuunteleminen!” ja kun kaveripiiri alkoi eroamaan. Tai kaverit erkaantumaan minusta ja liittymään enemmän siskoni seuraan. Silloin ajattelin että siskoni on oikeanlainen. Minunkin kuuluisi pitää siis samoista asioista.

Joitain kavereitanikin häpeilin ulkoisten paineiden vuoksi. Nyt kaipaan juuri niitä ystäviä enemmän kuin näitä joiden vuoksi heitä häpesin. Lopetin harrastukseni mistä pidin erittäin paljon koska muut sanoivat sitä apinakouluksi.

Jos ajassa voisikin mennä takaisinpäin.

Aina olen tehnyt ja pitänyt asioista koska niistä kuuluu pitää. Olen maistanut tupakkaa teini-iässä koska niin kuului tehdä. Sain heti outoja katseita jos en halunnut. Olen juonut alkoholia koska ikäisteni kuului maistaa sitä. Olen myös juonut itseni sellaiseen kuntoon että vanhempani ovat joutuneet minut hakemaan ja etten seuraavana aamuna muistanut mitään. Silloin nauroin ja vitsailin siitä koska niin kuului tehdä, nyt minua vain hävettää ja hyvin paljon.

Yritin käyttää slangi- ja kirosanoja kuin muutkin ikäiseni, mutta suuni tuntui likaiselta jo samperi sanasta. Aina kirosanan sanottuani halusin maastoutua ja mennä piiloon koska pelkäsin siitä seuraavaa tukkapöllyä ja huutoa. Muille kirosanat sopivat, minä sain niistä sapiskaa. Ehkä sen huomasi että suuhuni ne eivät sopineet.

Olen miettinyt mistä oikeasti pidin silloin ilman muiden sanavaltaa ja salailematta. Saldokseni sain vain mustan värin ja converse kengät.

Mutta nyt olen tässä ja edelleen mietin mistä oikeasti pidän. Ja samalla kuitenkin päässäni pyörii että saanko pitää oikeasti siitä ja tuosta jos joku muu ei pidäkään. On edelleenkin vaikeaa pitää jostain ilman että kysyisin jonkun toisen mielipidettä.

Etsintä on siis hyvä edessä, niin maku- haju- tunto- kuuloaistienkin suhteen. Ja kokoajan joudun kuitenkin kysymään itseltäni, pidänkö oikeasti.

Ajatushaavi hukassa

Aika vierähtänyt taas niin nopeasti, että olen päivissä sekaisin. Toisaalta päivätkin kietoutuvat yhteen samoine kaavoineen ja ajatuksineen, joten onko sillä suurempaa merkitystä onko maanantai vai torstai? Kuitenkaan en tee asialle mitään, suoritan vain jokaista päivää. Aivan kuin minulla olisi lista joka kertoo päivärytmini; herää, vessa, teekuppi, koiran ulosvienti, aamupala, emmerdale jne.

Minulla on lista suorittamattomista asioista, ennen ne olivat laskunmaksamiset ja siivoamiset, nykyään ne ovat jo niinkin pieniä (mutta vaikeita) kuten tekstiviestin lähettäminen. Hävettää, kaduttaa ja hämmästyttää kun yhteydenpito ihmisiin on jäänyt vähemmälle.  Ihmisiä joita kaipaan ja rakastan, jotka ovat mielessäni kokoajan.

Ehkä se on helpompaakin heille, tämä –tämä jokin tilanne. Eihän minulla juurikaan ole uutta kerrottavaa ja kohteliaisuudesta vastaan kliseisesti ’kiitos hyvin’, kun kysytään kuinka voit. Kun vain tietäisin miten minä voin. Mitä minä odotan, mistä minä innostun, miksi minä suutun, milloin minä itken? Kohautan vain olkapäitäni enkä tiedä mitä sanoa. Tässähän minä vielä seison, tarvitseeko minun sanoakin jotain?

Ennen kirjoitin kovinkin paljon, nykyään sanat pyyhkiytyvät nopeammin mielestäni kun ehdin edes ajattelemaan niitä. Laukkuni on täynnä pieniä muistiinpanoja, lauseita ja sanoja joiden tarkoituksesta en enää myöhemmin saa kiinni.

13,6 ajatusta vailla järkeä. Kuinka paljon sitä mahtuukaan alle 160cm pitkään ihmiseen ilman oksan- tai ajatuksentynkää, mihin voisi jäädä roikkumaan.

Näin selkein ajatuksin onkin hyvä mennä hoitokokoukseen.

Miten oot voinu?

*olankohautus*

- No tässähän tämä..

Pähkinäpiina

Ensimmäinen puolipäivä takana, en tiedä vielä menenkö huomenna takaisin. Puolessa välissä aamupuuroani olin jo vääntämässä itkua. Viimeisenähän sitä melkein taas istuttiinkin pöydässä.

Kävin halaamassa suosikkihoitajaanikin alakerrassa, hän kun on lähtemässä pois muihin hommiin vähäksi aikaa, tulee ikävä. Mutta enpä ole nytkään häntä juuri lähtöni jälkeen nähnyt, mutta edelleen jaksoi tsempata minua taistelemaan, vaikka luovutus onkin päässä isona äänenä.

Entä jos vaan antaisi olla? Ei tämä miksikään enää muutu ja jos muuttuukin, niin se on vain hetkellistä. Miksi taivaltaa pitkä matka tietäen että kuitenkin palaa takaisin? Ehkä eri reittiä ja eri keinoilla, mutta kuitenkin aina takaisin.

Lounaalla Ravioli tietenkin päättänyt iskeä kunnolla päin minun kasvojani, pullariisiä sekä kastiketta jossa oli pähkinöitä. Ensin erottelin, päässä huusi ajatus ’hyi yök en todellakaan syö’ varsinkin kun toinen tyttö jätti parsakaalin varren syömättä ja siitä ei sanottu mitään. Toinen taas melkein jätti sienet mutta söi silti, silloin minäkin ajattelin että nielenieleniele. Ja kyllä, puraisematta nielin ja juoksin purukumipussin luokse vain saadakseni pahan maun suusta pois.

Hyi yök vihaan pähkinöitä.

Ajatusten punnituksilta piilossa

Mitä ihmettä mä teen?  Ajattelin vielä viime viikolla että ’joo päiväosastoa vois kokeilla vielä kerran’. Eilen tuli soittoa ja mä panikoin jo kun pupu metsästyskaudella. Alkaisi siis suoraan jo maanantaina. Mun mieli huutaa että en ole tarpeeksi laiha valmis vielä menemään sinne, ruokamäärät ovat liian isot, ite ottaminen tarkoittaa että otan liikaa ja vielä pitäisi osallistua torstaina ruoanvalmistukseen.

Voitaisiinko tehdä jotain missä ei ole riisiä, pastaa, kamalasti perunaa tai lohta? Voidaanko tehdä uunikasviksia ja vaikka hedelmäsalaatti tai kiisseli?

Haasteita on ollut jo itse kotona oleminen joten pystynkö ottamaan niitä lisää?

Ruokamäärät tosiaan tuntuvat kotona jo isoilta, ja eilen olin vetämässä itseni jojoon kun syötiin äidin kanssa lounasta. Tuntu että kaikki sen jälkeen oli liikaa, ei auttanut vaikka ajatuksissani yritin saada syötyä ruokaa paremmaksi.

Älä huoli, et kuitenkaan syönyt riisiä tarvittavaa määrää, suurin osa lautasesta oli vain kasviksia. Älä huoli vaikka söit Brandonia vahdittaessa pari näkkileipää, näkkileipä vastaa kuitenkin vain puolikasta leipää. Älä huoli.. älä huoli..

Kotona kun aloin laskeskelemaan päivän ruokasaldon huomasin syöneeni listan mukaan vain lounaan ja välipalan verran. Joten miten minä tulen kestämään kokonaisen listan?

Sitten alkaa ajattelemaan josko sittenkin se alakerta? Ei tarvitsisi joka aamu herätä lumituiskuun viemään koiraa kiireellä ulos. Ei tarvitsisi palella pysäkeillä. Ei tarvitsisi itse ottaa ruokaa vaan ruoka odottaisi minua. Voisin mennä jokaisen ruoan jälkeen nukkumaan omaan huoneeseen, pääsisin taas halaamaan maailman parasta hoitajaa..

Ja pum, ikävät asiat täyttävät mielen saman tien; ei ulkoiluja, ei omaa vapautta, pullat viikonloppuisin, iltapalat joka ikinen ilta, ei emmerdalea aamupalan aikana, ei viilipurkin heittämistä koiralle. Vain se paha olo ja ahdistus.

Miksi ylipäätänsä sitten menisin? Jaa-a, sitä nyt itsekin olen miettinyt. Josko vielä katsoisi yhden viikon eteenpäin, tai kaksi. Kokonainen kuukausikin olisi hyvä, tai kaksi. Sitten kun olen valmis, milloin ikinä se onkaan, mutta ei –ei vielä.

Katsotaan maanantai vielä rauhassa, tiedossa on kuitenkin vain kolme ruokailua sillä hoitajilla on koulutustilaisuus joten pääsemme aikaisemmin kotiin. Maanantaina punnitsen pystynkö, osaanko, jaksanko, tarvitsenko? kysymyksiä paremmin.

Nyt punnitsen vain sitä piiloutuako takaisin peiton alle vai keittää toinen kuppi teetä. Elämä on vain täynnä kysymyksiä ja valintoja, mutta miten valita juuri se oikea?