Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

Opiskelun harjoittelua ummikolle

Sellaiselle kuin minä, joka on astellut vain ammattikoulun käytäviä, lukiossa oppiminen voi olla pienoinen shokki. Ja varsinkin aikuislukio jossa tahti on kiivaampi sillä lukiolaisilla on monta kurssia samaa ainetta kolmen vuoden ajan, aikuislukiolaisilla sama aineoppimäärä käydään viidessä kurssissa, joiden pitäisi valmentaa ylioppilaskokeisiin. Onneksi minä en sentään niihin ole tähtäämässä, koska minun opiskelulla ja keskittymishäiriöllä se vaatii täyden keskittymisen ja siinä ei pahemmin muuta elämää saisi olla.

Nyt ymmärrän paremmin lukiolaisia ja pääsykokeisiin lukijoita kuinka paljon siinä on töitä ja vielä kaikki muu elämä pitäisi hoitaa samalla. Onnea on niillä joiden ei tarvitse käydä töissä tai he jotka voivat sulkea muun maailman ulkopuolelleen. Sitä minäkin välillä toivoisin, olisi vain yksi asia mihin keskittyisin ja antaisin täyden panokseni.  

Mutta olen kuitenkin tyytyväinen että (Haisulin tuuppaamana) menin opiskelemaan aikuislukioon, sillä se antaa minulle haasteita ja panostaa minua pitämään kiinni aikatauluista, joilla on tapana minun tilanteessani hieman lipsua..

Eilinen äidinkielentunti oli mielenkiintoinen, opettajana toimii ihminen joka pitää keskustelun tärkeyttä kovassa arvossa, ja enemmänkin keskustellaan erilaisista aiheista kuin käsitellään edessä olevaa pilkku monistetta. Jotenkin minä pidän siitä, tai siis keskustelusta vaikka kyllä minä tahtoisin myös sitä pilkun kertaamista ja kysymyksiä mikä on sivulause ja päälause, ja mikä on rinnasteinen sivulause.

Ensimmäinen pakollinen tehtävä onkin kirjoittaa blogikirjoitus lukemastaan kirjasta, mikä aiheutti keskustelua miten blogi määritellään ja mikä on sopiva merkkipituus (n.250 sanaa) ja miten se tulevissa ylioppilaskirjoituksissa katsottaisiin koska sanamäärä on esseissä 400 – 600 sanaa, mikä mielestäni on aika paljon, sillä journalismiopinnoissa opin tiivistämään, tiivistämään ja tiivistämään pitkiä tekstejäni lyhyemmiksi.

Tosin nyt kun katsoin kirjaisin määrääni, ei se ehkä olekaan niin paljon. Aika äkkiä sitä saa kuitenkin kirjoitettua ties mitä lätinää ja onhan se hyvä että osaa myös tiivistää tekstejä tarvittaessa.

Nyt vastaaminen pariin sähköpostiin ja uppoutuminen pääsykoemateriaaliin, ennen kuin on lähdettävä käsikirurgille ja ruotsin tunnille.

ps. Ihana huomata että teitä lukijoita on siellä vielä!

Voisin käydä välillä maan pinnalla keräämässä ruokaa ja paperia –sillä eihän elämiseen kai muuta tarvita? Voisin kirjoittaa tarinoita, voisin piiloutua ja rakentaa oman maailmani sen sijaan, että yritän muuttaa todellista maailmaa tai elää siinä. [Ally Condie – Perillä]

..virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?

Hei, minä täällä, muistatko vielä?

Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.

Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.

Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.

Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.

Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi.  Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.

Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)

Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.

  

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Arjen arkisuus

Olihan sen loman joskus loputtava, kaikki hyvähän loppuu aikanaan. On kyllä myönnettävä, että taisin saada parhaat kesä viikot lomailuun. Lupasinkin asiakkaille että jäädessäni lomalle lämpötila tulee nousemaan vielä enemmän ja enemmän ja enemmän.. Ja niinhän se nousikin!

Nyt työviikko alkaakin sopivasti luvatuin satein ja ukkosin.

Mitä sitten tuli tehtyä lomalla? No ei ainakaan kaikkea sitä mitä olin suunnitellut. Tosin eihän loman pitäisikään olla liiaksi suunniteltu? Yhtä nopeasti se kuitenkin meni, ja nytkun mietin sainhan minä löhöiltyä uudessa parvekkeen lepotuolissani, mitä olin suunnitellut. Sain käytyä pitkillä lenkeillä koirien kanssa aamuisin, ja sain harjoitella Rafin kanssa yksin-yksin olemista.

Misa siis sai nauttia sillä aikaa papan ja mamman hoidosta. Eikä kyllä takaisin olisi millään tullutkaan.. vai miten muuten voisi tulkita sen että neiti makasi vain eteisessä seuraavat kolme päivää valmiina lähtöön. Normaalisti kun tyttöä ei tahdo millään saada sängystä pois.

Onnistuin näkemään ystäviä. Haisuli on edelleen parasta seuraa, miten ikinä olenkaan voinut ajatella että tuosta tytöstä ei pitäisi? Eilenkin hänet nähdessäni olin itkun ja ahdistuksen rajoilla, erotessamme olin oikeasti onnellinen. Kuinka kiitollinen voikaan olla ystävistä jotka ymmärtävät.

Mutta tosiaan, arkeen on palattava ja mikä sitä olisikaan arkisempaa kuin kuppi teetä eteen ja sarjat pyörimään. Joku kun jaksaisi vielä käydä puolestani suihkussa?

Yksinäisen sukan tarina

Luulin aina sukan katoamista pesukoneeseen urbaaniksi legendaksi ja hassuksi sanonnaksi, mutta kappas vain ja koputetaan puuta, laitoin sukan pesukoneeseeni mutta ulos sitä ei sieltä tullut. Mihin ihmeeseen se meni? On ollut pää rungon sisällä katsomassa ja hyvä etten taskulampulla ruvennut sohimaan. Pieni harmaa Hello Kitty sukka, mihin katosit?

Parin viikon kuluttua tajusin uutta sukkaa koneeseen heittäessä, kurkistaa koneen taakse, ja siellähän se kadonnut sukka oli. Väsyneenä siis kannattaisi siis katsoa mihin suuntaan sitä sukkaansa heittelee.

Viimeinen laulu

Nyt se sitten lauloi viimeisen laulunsa, siis laturini. Vuoden se kestikin teippikiinnityksillä, mutta nyt aamut saivat taas uuden käänteen ja järjestyksen kun sarjojen katsominen keittiössä ei onnistukaan. Onneksi iPhonessa on katsomo ja ruutu palvelu joka pyörittää osaa sarjoista.

On outoa aina hypätä pois tutusta rytmistä ja tavoista, mutta sanotaan että olisi joskus hyvä muuttaakin kuvioitaan. Sen pitäisi tuntua vapauttavalta, minua se taas ärsyttää. Ainakin tässä tapauksessa, muutokset eivät ole minun mieleeni. Toisille muutokset sopivat mutta minulle ei, minä menen muutoksista sekaisin ja kiukkuiseksi.

Millaiset muutokset saavat sinut sekaisin, tai oletko tehnyt muutoksia rutiineihisi joista ei aiheutunutkaan odottamaasi katastrofia?

Muutoksen tuulet, saamari että vihasin niitä. Miksi niitten piti tulla ja murskata kaikki? [Marian Keys – Mercy Closen mysteeri]

Muistinko ottaa omaa aikaa?

Aika, se on hassu käsite, ainakin omasta mielestäni. Yhtäkkiä sitä katsoo kalenteria ja toteaa olevansa kesäkuussa, mihin se aika meni? Mutta sitten töissä sitä vilkaisee kelloaan ja huomaa olleensa vasta vartin töissä, vaikka tuntuisi tunneilta. Miksei nämä voisi mennä toisin päin? Nauttia kesän hitaasta tulosta ja odottaa seuraavaa kuuta malttamattomana, ja työpäivät voisivat vain hujahtaa ohitse huomaamatta.

Pitkään aamuvuoroja tehneelle nämä iltavuorot tuntuvat kuitenkin jonkunlaiselta vapaudelta. Olen aina ollut enemmänkin aamuihminen joten nyt on aikaa tehdä vaikka mitä! (Silti tuntuu että en saa mitään hyödyllistä ikinä aikaiseksi.) Tänäänkin olen jo ehtinyt pestä pyykkiä pari koneellista, käydä koirien kanssa puolen tunnin kävelyllä, katsoa sarjoja, järjestää laatikoita ja kohta lähdemme uudelle kävelylle ja samalla vien UFFin laatikkoon laatikoista pois heitettäviä vaatteita. Voisihan niitä yrittää myydäkin, mutta aina sekin jää roikkumaan tekemättömien asioiden listalle. Sitten joskus myöhemmin kun on aikaa.. ja sitä aikaa kun ei koskaan tunnu tulevan!

Aij että, paljon kerrottavaa paljon mietittävää paljon ärsytyksen aiheita, toivotaan että aika olisi minulle suopeampi kesällä ja saisin enemmän kirjoitettua. Ajatukset pyörivät päässä siihen malliin ettei sanoja tunnu saavan edes ulos. No jos aloitetaan edes tästä. Kesä 2014 täältä tullaan, ajan kanssa.

Valon vaikutus

Jos pitäisi listata ihanimmat asiat maailmassa, yksi niistä asioista olisi varmasti auringonvaloon herääminen. Auringon ensisäteet ovat kuin halaus pitkäaikaiselta ystävältä jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. ”Huomenta rakas, en ole unohtanut sinua!”

Ihanuutta tietysti jatkaisi se, jos voisin rojahtaa sohvalle tai istua parvekkeella teekuppi kädessäni ja herätä rauhassa uuteen aamuun. Mutta aamuisin heti kun osoitan vähäisinpiäkään virkistymisen merkkejä, Rafi on heittäytynyt jo selälleen vatsani päälle vaatien aamurapsutuksia ja ulos lähtöä. Mutta viimepäivinä onkin ollut ihana jatkaa heräämistä pienellä aamulenkillä auringonvalon lämmittäessä kasvoja.

Ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat ostaneet heräämisvalon talvipimeyden taltuttamiseen ja ylistävät niitä maasta taivaisiin. Ehkä minäkin ensi talvena? Tai sitten elän edelleen siinä toivossa että seuraavan talven voisin vain viettää sängyssä talviunilla.

Mutta lähestyvä kesä ja lisääntyvä lämpö ja valo on saanut minut heräämään aikaisemmin kuin talvella, ja on tosiaan ihana aloittaa aamu normaaliin aikoihin, eikä puolelta päivin. Enää ei tunnu että olisi kokoajan kiire jonnekkin, ja kaikki pitäisi ehtiä aikatauluttamaan. Koputetaan kuitenkin puuta varmuudeksi, ettei vain huomenna töihin lähtiessä jalassa ole vain yksi sukka ja hammasharja suussa kun juoksen kiireessä.

Minä siis vietän vappuni töissä ja siitä suoraan suunnataan koirien kanssa juhlistamaan ystäväni luo chihuvappua siman ja munkkien merkeissä kuten viimekin vuonna. Perinne? Ei haittaisi yhtään vaikka siitä sellainen tulisi.

Toivottavasti teilläkin on ihana vappu tiedossa. Onko teillä ylipäätään mitään perinteitä tai tapoja, aamubrunsseja, pukeutumista yms lähipiirissä? Olisi ihana kuulla miten muut viettävät tänä vuonna vappuaan!

Jaksaisiko jaksaa?

Alun perin suunnitelmien mukaan, olisin nyt matkalla Mammalle Saloon, mutta tässä istun kotona ja mietin lähteäkö vai ei. Taitaa kaatua nyt enemmänkin sinne puolelle etten lähtisi. Ei siitä etten haluaisi, mutta ehkä joskus olisi hyvä hetki ladata akkujansakin, varsinkin kun töissä on saanut juosta viimeaikoina normaalia enemmän. Eilen oltiin aivan loppu vuorovastaavan kanssa, että rojahdettiin istumaan heti kun päästiin. Koko päivä pystyssä tuntui kaikkialla, verensokerit taisi heitellä tutinoiden takia ja ai tämä väsymys – se jatkuu vieläkin!

Oi että jos nukkuisi vain koko pääsiäisen? Tai ainakin huomisen kun on luvattu huonompaa ilmaa. Mutta tässä mietitään jaksamista, jaksaako lähteä koirien kanssa ulos, jaksaisiko pestä hiukset vai jaksaisiko siirtyä vaikka olohuoneen ja sohvan uumeniin.

Niin kuin isikin sanoi, että ei matkaan tarvitse heti aamupäivästä lähteä. Katsoo miten jaksaa, ja kuitenkin koko perheen voimin siellä käydään kuitenkin sunnuntaina.

Aivotkaan ei jaksa toimia, kirjoittaminen takkuilee, ristikot eivät täyty, kirja pölyttyy yöpöydällä.. Laitan itseni nyt tiukasti lataukseen kunnes olen tulikuuma, mutta sitä ennen on vietävä koirat lenkille. Jos sitä jaksaisi vaikka sen jälkeen miettiä jaksamista lisää. 

Merkillinen tyttö

Mitä minä sanoin, jos mikään on varmaa niin se, ettei mikään ole täysin varmaa. Työvuorot siis muuttuivat siirtäen tämänpäiväisen illan välivuoroksi, ja huomisen aamun vielä aikaisemmaksi. Olenkohan koskaan nähnyt riviäni siistinä ja puhtaana, ehkä silloin kun uudet työvuorolistat ilmestyvät. Silloin minä olen vielä puhdas ja puhtoinen, pari henkäystä ja sairaslomaa niin uudet merkinnät ilmestyvät paikalleni. Vanhat korvataan uusilla ja puhtaat tekstinkäsittelyn kirjoittamat luvut muuttuvat pomon harakanvarpaiksi. En minä siis valita, minä pidän siitä, enhän muuten niihin suostuisi. Tuntuu hyvältä kun on työpaikalleen hyvä tekijä joka voi hyppiä paikasta toiseen, ja johon voi luottaa. Ainahan oma omatuntoni ja vaativuus kuiskivat tarvitsevan vielä enemmän, mutta eihän ihminen voi kaikkeen pystyä? Kuule kun ei se yhteiskunta pyöri niin että kaikki meistä jaksaisi painavia kantamuksia kannella juosten.

Mutta lauantaina ei painavia kantamuksia ole tiedossa, vain lempihommaani, leivän paistoa!

Arkinen panostus

Viime viikko meni ihan hyvin, töissä tuli oltua taas enemmän kuin olisi jaksanut, mutta se nyt ei juurikaan poikkea tavallisesta. Tavallisesta poikkesi vain keskiviikko, jolloin oli laitettava farkut normaaleiden verkkareiden sijaan ja ainakin vähän enemmän panostettava ulkonäköönsä. Toivotaan että panostus onnistui ja pääsisin kertomaan siitä tarkemmin jo tällä viikolla. Kyse oli siis työhaastattelusta. Peukut pystyssä ja sormet ristissä!

Minun piti kirjoittaa enemmänkin, mutta juuri kun olin saanut ajatukset kasaan ja sormet näppäimille pupu päätti soittaa. Ja siinähän ajatukset aina saavat siivet, että niin mitä pitikään kertoa? Syyttäkää siis Camia tyhmästä teksistä. ;)

::Viime viikolla Rafi sai myös innostushepulin jolloin matotkin menivät kasaan::

Jarrua toimittaja Mäkinen

Tahtoisin NIIIIIN sen ajatuksen siirtimen, mistä olen puhunut jo monesti. Tänäänkin koirien kanssa aamulenkillä tuli vaikka mitä mieleen, varsinkin kun kuuntelin harakan naurua, se oikein kiherteli. Sellainen kihertely minkä voisi olettaa kuulevansa vain piirretyissä, mutta siellä rappusten yläpäässä se naureskeli, ei mikään ihmekään olinhan minä juuri sängystä nousseen näköinenkin.

Lupailuni tiiviimmästä kirjoittelu tahdista ei siis toteutunut, vaan viime viikollakin heti työvuoron jälkeen suljin kaiken maailman ulkopuolelle väsymyksestäni johtuen. Camikin on hermostunut monesti kun en ole vastannut puhelimeen tai viesteihinkään, ilkeästi olen välillä vain laittanut puhelimeni äänettömälle ja antanut sen surrata rauhassa. Anteeksi siis kaikille keitä olen laiminlyönyt viime päivinä virtuaalisesti, aamu kuudesta iltapäivä kahteen saakka olen jaksanut hymyillä ja olla pirteä, sen jälkeen olen antanut vain naamani rutistua kuin rusina ja sulkea tosiaan koko maailman.

Nyt eilinen oli vapaapäivä, kuten on tämäkin, ja olen suorittanut tehtäviä ehkä liiankin touhukkaasti, sillä nukahdin eilen aurinkoon. Onneksi sentään en palanut, mikä onkin jo aikamoinen suoritus tältä kesältä, en ole palanut kertaakaan, en edes pienesti! Mutta sekin on sitten korvautunut pienillä työhaavereilla, poltin peukaloni bakery uunilla leikkiessäni sunnuntaina, ja sormet on täynnä pieniä viiltohaavoja.

Mutta nyt yritän saada viimeisenä vapaapäivänäni kirjoitettua jo valmiiksi postauksia jotka laitan ajastuksen kanssa tulemaan. Ja nyt työkaverin, ketä olen tuurannut, palattua lomalta minun työvuorotkin ovat pääosin taas iltapainotteista, joten aamupäivät voin kuluttaa taas kirjoittaen.

Älkää siis huolehtiko, täällä minä olen hieman kiireisenä vain ja yritän saada itseni jarruttamaankin hieman.

Jääräpäät ja menninkäinen

Eilinen oli ihana päivä, jo yksinään sen takia ettei minulla ollut kertaakaan kylmä. Uskaltauduin jopa pukeutumaan keväällä ostamaani shortsihaalariin, jota olen vierastanut vähän. Ehkä siitä syystä, että se jättää sääret niin paljaaksi, olen tottunut hameidenkin kanssa pitämään legginsejä, korvaan särähtänyt niin kovin siskon ja yläaste ystävän tokaisut uv-valoissa hohtavista jaloistani. Punapään harmi, ikuinen kalpeus, siskolle meni se rusketuksen taito, kaiken muun kauneuden ohella. Taisi sitä kismittää kun vatsassa vedin kaiken ruoan itseeni niin päätti hän tarrata kaikkeen muuhun. Pisamat ja kalpeuden jätti sitten minulle, pirulainen.

Mutta tosiaan eilen oli aivan upea päivä, tämän kesän yksi parhaista. Vietimme tunnin koirien kanssa koirapuistossa chihutapaamisessa jossa Rafi kuluttikin energiaa halutulla tavalla. Illalla ei jaksanut edes Tikrun kanssa leikkiä, Tikru sai rauhassa hieroa sitä Rafin nauttiessa silmät kiinni. Harvinaista että tuo pikku riiviö pysyy niinkin kauan paikoillaan. Misakin kävi tutustumassa muihin koiriin ja omistajiin, mutta vietti suurimman osan ajasta penkkini alla varjossa. Rafi juoksi kieli pitkällä ympäri puistoa ja tuli välille luokseni häntäänsä heilutellen kun sanoen ”kiitos että tultiin tänne, täällä on kivaa!” Mutta pikkulapsienkin tapaan häntä oli aina muistutettava juomaan.

Välillä tuntuukin että omistaisin kaksi lasta kahden koiran sijaan, sen verran jääräpäitä tuntuu molemmat olevan. Tai sitten niillä on vain korvat niin täynnä muita ajatuksia, että komentoni tosiaan menevät kuuroille korville. Toinen tahtoo toiseen suuntaan, ja toista kun kerran komentaa jo sekunnin päästä on unohtanut mitä komennettiinkaan. Ja silloin kun itse haluaisi mennä verkkaisesti, toisen noista on ainakin juostava fleksipitkänä lintujen ja kaiken liikkuvan perässä. Yksi aamu tavattiin rusakkokin, ei tunnu nämä kaksi jääräpäätä ymmärtävän että enemmän niiden pitäisi pelätä sitä pupua kun pupun niitä. Koko ero on kuitenkin melko huima, ainakin tämän yksilön kanssa. Itsekin pelästyisin jos tuollainen tulisi pimeällä kadulla vastaan. Lisätään siihen vielä maaniset loistavat silmät ja hillittömät torahampaat niin sydäri olisi lähellä. Tai sitten koko matinkylä heräisi kiljaisuuni.

Ja kun itse haluaisi mennä nopeasti molemmat, tai juuri se toinen (hienohelma Misa..) laahustaa perässä kuin se käveleminen olisi maailman rasittavinta puuhaa, tai sitten toinen (eli siis Rafi) pysähtelee sekunnin välein juuri jalkojeni eteen että olen kompastua. Ja jokainen haju on haistettava millimetrienkin etäisyydeltä. Mutta ovat kyllä niin ihania etten luopuisi niistä millään.

Ja mistä se otsikon menninkäinen tulee, siitä että juurikin sen näköisenä tuolla viiletän aamuisin noiden kanssa ulkona. Kirkkaanpunainen tukka sikin sokin, ja päälle vielä meikkaamaton naama. Voi olla siis että matinkylässä ensin kuuluu naapureiden kirkaisuja nähdessään minut, kun minun kirkaisu jättipupun takia. 

Arjen rytmit

Sain kommenttia, missä pyydettiin kirjoittelemaan useammin, ja kyllä minuakin nämä pitkäksi venyvät tauot ärsyttävät. Monesti olen ulkona kävelyllä jolloin päähäni tipahtaa ties millaisia lauseita, mutta jotenkin se näppäimistöllä leikkiminen vain on jäänyt. Lomat on kuitenkin nyt lomailtu ja paluu arkeen toivottavasti palauttaa myös kirjoittamisen tahdin.

Tosiaan noin 12tunnin kuluttua minun pitäisi olla pirteänä jo kassalla hymyilemässä tutuille asiakkaille. Hyvä onkin hymyillä kun maanantaina kävin hammaslääkärissä pulukalustoa putsailemassa. Hammaskiveä ei onneksi ollut paljon, joten vain pienellä hampaiden kaivelulla selvisin.

Mitä muuta sitten lomalla on tehty, no kävin alkulomasta Salossa Mamman luona, seuraavalla viikolla käytiin äidin kanssa Tallinnan risteilyllä. Pidin itse kovin paljon Eckerölinen uudesta Finlandia laivasta, siisti ja viihtyisä, lisäksi baari/viihde puoli oli sijoitettu toiseen päähän, kun itse me taas vietimme äidin kanssa aikamme toisen pään kahvilassa. Meno matkalla otimme meriaamiaisen jonka ansiosta äidillä ei nälkä yllättänyt enää loppupäivästä. Mitään ostoksia, ripsiväriä lukuun ottamatta, en tehnyt. Enpähän minä sieltä mennyt mitään hakemaankaan, pikemminkin tahdoin vain nauttia matkustelun tunteesta.

Sitten tuli juhannus ja sain aikaiseksi värjätä hiuksetkin loman aikana. Ja säätkin ovat suosineet mihin on oltava tyytyväinen. Nyt kun parvekkeelta katson, sade näyttää tulevan, onhan ne sitä ukkostakin luvanneet. Kuhan vain lauantaina olisi aurinkoinen sää, niin tarkenee hameessakin. Suunnitelmissa on laittaa päälleni Nellyltä tilaamani alemekko, joten toivottavasti pääsen toteuttamaankin suunnitelmani.

Nyt, iltapuuhat käyntiin ja kohti sänkyä, huomenna se arki siis koittaa.

Tiistain todisteet

En ole viitsinyt hirveästi kättäni ja rannetta, rasittaa kirjoittamisella (mikä on minulle hirveän vaikeaa, kirjoittaminen kuitenkin on aina ollut minulle se tapa jolla käsittelen asioita! Isi tosin tokaisi tähän että ehkä olisi aika opetella sitten puhumaan..) joten päätin tehdä taas päivä kuvina postauksen. Videopäiväkirjaa en vielä ole onnistunut tallentamaan, tuntuu oudolta puhua tyhjälle näytölle. Näin kirjoittaessa on helppoa perua sanojansa ja poistaa se lause mikä ei sanallisesti osukaan oikein. Ja muutenkin olen niin paikallaan pysyvä (siis en) että olisiko videolla sitten loppujen lopuksi mitään. Tai asennan päähäni kameran ja yritän toteuttaa Iholla –sarjan tyyliin kertomista. Harmi vain ettei sitä videokameraa ole..

Nyt tämä meni taas tähän raapusteluksi vaikka piti tulla todistusaineistoja eilisestä päivästä. Sormet pysykää jo pois näppäimiltä..

Kuten yleensäkin tiistai alkoi heräämisellä. Herättiin vielä ihmeen aikaisin ja päätettiin lähteä pidemmälle aamulenkille. Koirat tietenkin tuntien, tai tuon neiti ”laahustan kuin porsas” koiran tuntien, se kierros joka normaalisti kävellessä olisi taittunut vartissa, venyi siihen yli puoleen tuntiin. No saipahan tämäkin porsas välillä liikuntaa.

Päivä jatkoi rutiinimaista kulkuaan aamulenkin jälkeen. Pupuni Cami soitti, ja vietimme taas hyvinkin tuttuun tapaan aamupäivän puhelimessa. On ihme ettei kuitenkaan meiltä puheenaiheet lopu kesken. Samalla siinä puhelimessa puhuessani sisustelin kotia, ja vaihdoin olohuoneeseen pöytäliinan, ripustin keittiöön verhot ja virittelin keittiöntyötasolle vahakankaan jonka kävin edellisenä päivänä ostamassa Kodin1:stä.

Puhelun loputtua käytiin koirien kanssa taas nauttimassa raittiista ilmasta jonka jälkeen ruokin koirat. Samalla valmistin pariksi seuraavaksi päiväksikin koirille ruoan. Jauhelihaa ja kasviksia.

Koirien syödessä otin vihdoinkin hiusväriaine purkin käteeni ja värjäsin hiusteni alaosan taas mustalla. Onhan tämäkin ollut tekemisen listoilla jo viime vuodesta. Seuraavaksi onkin ylähiusten värjääminen vuorostaan, ehkä sen toteutan sitten ensi vuonna. No ei, jos kuitenkin nyt lähipäivinä.

Hiusten kuivattua päätimme lähteä katsomaan edellisen päivän Emmerdale –jaksoja vanhemmilleni. Olen taas saanut koukutettua äitini tähän sarjaan, joka sitten taas muuttaa omia aamurutiinejani etten enää aamupalaa syödessäni tuijotakaan Katsomo palvelua vaan luen kirjaa. Ehkä vielä joskus koittaa se päivä kun vain syön tekemättä mitään. Onkohan se mahdollista? Voisinko minä joskus olla niin valmis tekemättömien asioideni kanssa, että minulla ei vain yksinkertaisesti ole mitään muuta tekemistä kuin syöminen. Kuinka tylsää sekin sitten on.

Illalla kotiin päästyäni päätin pelata vielä jo pirulliseksi muodostunutta CandyCrushia, jossa olen jumittunut tasoon jossa suklaa taas pilaa kaiken. Kuten pupu aka Cami joskus totesikin, suklaa on aina kaiken pahan alku. Onneksi itse en ole suklaahimoinen. Tällä hetkellä irtokarkkihyllyltä löytyvät purkkapallot ovat sitten minun kompastuskiveni. 

Huomenna kutsuu Linnanmäki, ja toivottaan ettei säätiedotuksen sateen osalta pitäisi paikkaansa. Siinä tapauksessa minut ja Haisulin löytää SeaLifesta tutkaillen erikaloja hyvin tarkasti. 

Levottomuuden ja muutoksen tuulia

Anteeksi hiljaiseloni. Netti ei vieläkään toimi uudessa asunnossani (kiitos Elisa) ja miniläppäri jolla normaalisti kirjoitan, on valjastettu muihin hommiin eli sarjojen pyörittämiseen. Arki on aivan omituista kun käsissä ei olekaan kolmea elektronista laitetta jotka kaikki toistaisivat jotain ohjelmaansa, vaan on tyydyttävä miniläppäriin ja kännykkään. Ja kännykällähän minä en osaa kirjoittaa mitään tekstiviestiä pidempää. Hermothan niihinkin menee kun teksti ei muodostu näytölle yhtä nopeasti kuin ajatuksissa. Edelleen se ajatuksen siirrin iPhoneen tai muuhun mahdolliseen olisi hyvä idea toteuttaa, joku nero siellä näytön toisen puolella, hommiin siitä!

Mutta viimeaikoina siis olen vain siis katsonut sarjoja koneelta ja yrittänyt kestää kotona oloa. Levottomuuteni yhdessä ärsytyksen kanssa on vain kasvanut sairaspäivien lisääntyessä ja käden särkiessä aina vain lisää, huomenna kuitenkin aion mennä töihin! Tällainen kotona oleminen tekemättä mitään saa minut vain hermostumaan. Vaikka kuinka joskus työpäivät väsyttävätkin, on tämä paikallaan oleminen ja tekemättömyys vielä pahempaa.

Viime viikolla oli myös nyt aika katkaista Rafin kilkuset, ja samalla lähti myös 11 hammasta suusta. On yrittänyt kaivaa muistoja Misan pentuajoista ja miten silloin meni, mutta kyllä neidillä lähti kaikki hampaat itsestään. Tosin on nuo kaksi aivan erilaisia luonteeltaan että pentuajoiltaankin. Nyt tosin leikkauksen jälkeen olemme olleet nuorenherran kanssa kahdestaan kun vanhemmat kaappasivat Misan hoitoonsa. Isi on jo niin tottunut että katsoo saanko minisikaani enää takaisin..

Viikko siis aloitetaan käyntiin vanhasta luopumisella, (sain myytyä vanhan keittiön lamppuni ja tänään luovutan sen uudelle omistajalle) ja uusien asioiden suunnittelulla. Muutoksia on siis tulossa siis myös blogiin. Pikkuhiljaa askel kerrallaan..

Ne pikaiset

Meidän elämä Misan kanssa koostuu nykyään vain pikaisista asioista. Meillä on pikaulkoilut, pikaruokailut, pikasuihkut, pikaiset teet, pikaiset välipalat, pikaiset puhelut, pikaiset pikaiset pikaiset, ”Odota nyt äiti kirjoittaa tän vain ihan pikaisesti!”

Ja sitten jos joku hidastelee ja katkaisee sen pikaisen on tuho lähellä, kuten nyt kun wordini sekoilee jotain rivivälien kanssa, oisko joku pika-apu jossain?

Ratkaistu, sen kun käytti aivojaan aivan pikaisesti.

Pian varmaankin alan käyttämään päivittäisessä sanastossani lyhenteitä, jotta puhuminenkin sujuisi pikaisesti. Seuraava postaus onkin varmaan tms. jne. painotteinen.

Tekstiviesteissä käytän jo paljon lyhenteitä, menetän pian hermot kun kirjoittaminen ei ole nopeaa sillä. Ehkä lyhenteet luotiinkin kiireisiä ja helpottavasti hermostuvia ja luovuttavia ihmisiä (kuten minä) varten, tai sitten toisaalta voisi yrittää nukkua vähemmän, niin päivässä olisi enemmän tunteja suorittaa asioita. Syytän talvea, tulkoon kesä ja kirkkaus pian takaisin. Silloin lupaan taas olla kiireetön. Ehkä.

Aurinkoenergia puutostila

Kulunut viikko on ollut itselleni henkisesti raskas. Viime viikon tiistaista aina tähän päivään asti on tehnyt mieli itkeä, itkemättä silti. Kai minullakin jonkinlaiset kyynelkanavat on jotka uhkaavat täyttyä yli äyräiden. Milloinkohan nekin räjähtävät ja itken patoutuneet itkuni?

Mutta onhan sitä ollut lehdissäkin juttua taas syysmasennuksesta, ja onhan se todettu fakta että minäkin käyn aikalailla aurinkoenergialla. Viime viikko olikin kyllä aika juoksemista paikasta toiseen, milloin piti olla töissä milloin taas työpaikkalääkärillä tai terveysasemalla. Ihan rutiinikäyntejä, mutta väsyyhän sitä vähemmästäkin kun pitäisi selitellä miten viime aikoina mennyt. No hyvin?

Ja nyt tiistai-iltana iski lopulta stoppi kun pieni kuumeenpoikanen iski minuunkin. Tosin eihän se mikään ihme ole kun vasta kuukausi sitten palasin töihin ja nyt kaikkien niiden yleisten pöpöjen keskellä. Kuulemma bakteerikantani voi olla aika sekaisin. seuraavana aamuna kuitenkin heräsin vain pienessä lämmössä ja (vanhempien vastusteluista huolimatta) päätin lähteä matkaamaan kohti saloa. Salossa asuu siis äidinäitini aka mamma. Parempi täällä lepäillessä ja ruokailujen huolehtimisessa kuin kotona olisin kuitenkin häslännyt taas kaikkea muuta kuin hoitanut itseäni. Ja tämä onkin päiväunien ja säännöllisten ruokailujen mekka. Onko mekka oikea sana? Mamma tosin on laihdutuskuurilla omien oppiensa mukaan, ja onkin yritettävä sulkea korvat välillä kun samat asiat toistetaan toistamiseen ja kun omat terveysopit pukkaavat taistelemaan mamman sääntöjen kanssa.

Mamma kun väitti eilen iltapäivälläkin, ettei enää voi syödä mitään kun juuri söi kulhollisen maissilastuja. Ja minun pääni puhisee vastaan ruoka-aikojen rytmittämisestä ja haisulin opettamassa viisaudessa ettei paasto auta mitään kun aineenvaihdunta on pidettävä käynnissä. Miksei se haisuli voinut tänne mukaan tulla? Tyhmä (ja liian vaativa) koulu kun omii haisulini aivan kokonaan.

Kuvia viime ajoilta. Suurin osa löytyy myös Instagrammista, tunnukselta miramyy.

::Kävin tekee hetken töitä palvelutiskilläkin pitkästä aikaa!::

::Haisuli toi muumiteetä.::