Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

Ei ääntä ilman kuulijaa

                                                                 

Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran (anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan tyhjä.

Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni, on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla.  Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu että hukun.             

Ja en tiedä haluanko edes palata pinnalle.

Tilannekatsaus

                            (synonyymi; uudelleenarviointi, tarkastus, jälkiarviointi)

Toiminto tai tapa, joka suoritetaan yleensä yrityksissä tai opiskelussa uuden tehtävän päätyttyä, mutta voidaan tehdä myös kesken projektin, jotta nähdään mikä on mennyt hyvin, missä on menty vikaan, mitä pitää parantaa ja mitä pitäisi vielä tehdä ja tehdä sille mahdollisesti suunnitelma.

Myös yksityiselämässä voidaan tehdä tilannekatsauksia, oli kyseessä sitten vanha ystävyys, uusi parisuhde, oma rahankäyttö tai vaikkapa asunnon remontoiminen. Jälkimmäisiin tosin on helppoa tehdä taulukot ja kaaviot ja nähdä viivat paperilla, jotka osoittavat mentiinkö ylös vai alaspäin.

Miten sitten tehdään tunne elämän tilannekatsaus? Exceliin on vaikea muodostaa laskukaavioita ja taulukoita, kun jo ensimmäinen sarake näyttää tyhjää. Minkä numeron siihen asettaisi, jotta laskua voitaisiin jatkaa ja viivat saataisiin menemään oikein.

Tyyppi heitti kyseisen asian vitsinä, kun keskusteltiin siitä kuinka pitkään tapailua, ja virallista seurustelua on nyt kestänyt. Mutta luulisi hänen jo oppineen, ettei minun päähäni kannata antaa yhtäkään sanaa, sillä siitä muodostuu päähäni yläpuolelle suuri kysymysmerkki ja alan selvittää vastauksia. Oli jo lähellä, etten kaivanut kynää ja lehtiötä laukustani ja ruvennut tekemään x+y/2=? kaavioita saadakseni mustaa valkoiselle.

Ehkä pieni toimittaja sisälläni myös nostaa päätänsä, asettaa nauhurin pöydälle ja esittää kysymykset, miksi, miten, milloin, minkä takia ja entä nyt? Onhan joku raportti oltava, jotta voidaan todistaa asian oikeellisuus ja perustella syyt muille, miksi tämä on kirjoittamisen arvoista, ja miksi tästä on hyvä jatkaa.

Vai onko?

Ehkä tässä tilanteessa se oleellisin vastaus on kysymykseen, oletko sinä onnellinen?

Olen.

Ne sanoo, et elämän pitäis olla helppoo.

Mut mä en haluu helppoo, vaan sut.

#tyyppi

Niin tyyppi, elämässäni on nykyään sellainen. Hän ei ole muumihahmo, hän ei ole muusikko, hän on vain tyyppi ja pidettäköön hänet sellaisena. Sillä joskus tuntuu, että se mistä kerrot, katoaakin jokaisen sanan mukana. 

Tyyppi ei kuitenkaan ole vain tyyppi, tyyppi on tunne. Tunne jonka luulin tietäväni, tunteen jonka tajusin juuri löytäneeni uudestaan. Enkä minä pidä siitä. Tunne joka tekee sinusta haavoittuvan niin helposti, tunne jota sinä et voi hallita.

Mutta perhana, tunne on silti hyvä. Koska se tunne on rakkaus.

Ja se on pelottava tunne, koska voiko koskaan joku oikeasti olla vain hyvä ilman kysymysmerkkiä perässä?

#ihanaa

Käännätkö korttisi oikein?

Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.

Mutta entä jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku. Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.

Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?

Jos voisitkin jättää mustan maijan pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.

Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet muka kertoisivat koskaan totuuden. 

Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että se murenee taas enkä pääse  päiviin ylös sängystä, riskiin että ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että  olen valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.

Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen, varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?

Se että mahdollisuutena on elämä.