Ei ääntä ilman kuulijaa

                                                                 

Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran (anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan tyhjä.

Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni, on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla.  Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu että hukun.             

Ja en tiedä haluanko edes palata pinnalle.

Huono äiti

Tai siis, koiranomistaja.

Otin ensimmäisen koirani sen aikaisen poikaystäväni kanssa, ja vaikka ehkä vähän vastaan laittoikin, meille tuli chihuahua. Olin ennen ollut henkeen ja vereen kissa ihminen, mutta tutustuessani enemmän tähän rotuun ihastuin ja menetin sydämeni täysin. Tietysti pieni ja suloinen koko oli siinä yhtenä osapuolena, en välittänyt muiden mielipiteistä räksyttävästä rodusta  ja niiden niin sanotuista haitoista, olin tehnyt päätökseni.

Sääntö nro 1: Tutustu eri koirarotuihin rauhassa ja mieti mikä sopii sen hetkiseen että tulevaisuudessa elämäntilanteeseesi, hankaloittaako elämääsi pitkät iltakävelyt ja että olet kokoajan sidottu kotiin jos et löydä hoitajaa. Ota myös huomioon mahdolliset eläinlääkärikulut yllättävien tapahtumien vuoksi, onko sinulla varaa ja aikaa olla koiran kanssa?

Jo ensimmäisen kerran kun sain syliini alle kilon kokoisen nyytin, tiesin menettäneeni sydämeni lopullisesti. Vaikka olinkin untuvikko koirien kanssa, minulla oli takana poikaystävän puolelta sukua auttamassa ja neuvomassa. Isoin kiitos kuuluu etenkin hänen tädilleen joka antoi minulle hyviä koulutusneuvoja, rauhoitteli kun hermoilin turhia ja jokaisella kerralla kertoi kuinka onnellinen koirani on minun luonani. Koirasta tuli minun vauvani, ja kutsuin itseäni äidiksi, poikaystävääni isäksi, vanhempiamme papaksi ja mammoiksi, ja häntä kutsuin rakkaudeksi.

Sääntö nro 2: Sinä olet koiran pomo, ja sen on toteltava sinua. Koira tarvitsee sääntöjä ja kureja, se ei päätä mitään vaan omistaja, pomo, on vallassa. Koira on perheenjäsen mutta ei lapsesi, kohtele sitä kuin koiraa.

Yhden vuoden aikana pelkäsin päivittäin menettäväni koirani, ja elinkin ystävieni sanojen mukaan transsissa. En pystynyt olemaan kotona, sillä siellä odotti tyhjä asunto, ilman tervehdystä kaaduin vaan maahan itkemään asunnon tyhjyyttä. Öisin näin painajaisia ja herätessäni heräsin painajaiseen sillä kukaan ei nukkunut vieressäni. Olin yksin. Eikä kukaan tuntunut ymmärtävät miltä minusta tuntui. Joten kun sain koirani takaisin, pidin siitä tiukasti kiinni ja päätin että en murehtisi enää olenko kouluttanut koirani oikein, vai vetääkö koirani lenkillä. Tai kokisi huonoa omatuntoa siitä että minulla oli öisin varmuuden vuoksi sanomalehteä lattialla. Minä olin vain niin onnellinen, etten ollut enää yksin.

Sääntö nro 3: Koira tekee tarpeensa ulos ja se on tehtävä pennusta lähtien sille selväksi.

Joten kun sain tilaisuuden toiseen, ja lopulta kolmanteen koiraan, en miettinyt pidempään. Suurin pelkoni ei ollut miten saisin toiset koiran tottumaan uusiin tapoihin tai ihmisiin, se oli kuinka osaisin jakaa rakkautta. Varmaan jokainen äiti miettii joskus samaa kun toinen lapsi tulee perheeseen.

Vaikka tiedän etten ole paras koiranomistaja sääntöjen ja rutiinien suhteen, tiedän tekeväni jotakin oikein, sillä koirani tottelevat minua ja luottavat minuun. Ja vaikka kotiin tullessanikin koirani tervehtivät minua hyppien ja sormia syöden, en katso sitä pahalla, olen vain niin onnellinen että ne ovat siinä.

Sääntö nro 4: Koira tervehtii sinua vain luvallasi, hyppiminen ja innostuminen on kielletty.

Aiemmin arka koira joka ärisi ihmisten tullessa liian lähelle, nukkuu nykyään aivan kiinni minussa nenä nenää vasten. Ja koira joka oli niin levoton ettei pystynyt nukkumaan jos liikuin vähänkin, kuorsaa nykyään kaikista kovimmin minun häärätessäni kotitöitä ja muita askareita.

Sääntö nro 5: Koiran paikka ei ole sängyssä eikä sohvalla.

Ja tuo ensimmäinen rakkaus on nykyään 11vuotias, se tunnistaa sormet peukalosta pikkurilliin, tietää milloin ei on ei, ja tietää milloin lupa on annettu. Ruoka-aikaan meillä ensin istutaan ja otetaan katsekontaktia, sitten vasta saadaan ruokakuppi nenän eteen.  Ja jotakin olen varmaan tehnyt oikein sillä jokainen heistä rakastaa minua virheistäni huolimatta.

ps. säännöt eivät ole suoria sääntöjä vaan muiden minulle tokaisemia mielipiteitään koirien kasvatuksesta. eikä niitä tulisi ottaa tosiaan.

Koiramaisia vastauksia

Tämä ihana kysely eläimenvastaamana tuli eteeni saijiksen blogista ja koska koiria ei ole niin paljon näkynytkään viimeaikoina päätin tehdä tämän, ja samalla esiin pääsee myös uusin perheenjäsen Richie jota ei ole erikseen esitelty. Hän tosiaan tuli luokseni tuon hiljaisen blogitauon aikana ja instagram seuraajat ovatkin ehkä huomioineet (ja ihastuneet) tähän nuoreen herraan. Liekö tuo pitkä kieli se mikä saa jokaisen rakastumaan.. 

Mutta aloitetaan järjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan.

Olen…

Misa. 11vuotias chihuahua neiti. Äidin ykkösprinsessa.

Parhaat päikkärit nukun…

kun masu on täynnä makkaraa ja äidin tyynyn päällä. Mieluiten yksin ja mahdollisimman kaukana tosta nuoremmasta pojasta. Se on ilkee kun välillä yrittää tunkea viereen ja viedä koko tyynyn. Se ei ole vieläkään ymmärtänyt että kaikki on MUN

Paras kaverini on…

mun pappa. Siltä saa aina herkkuja ja makkaraa kun äidin silmä välttää. Sitten sen masu on maailman kivoin nukkumispaikka myös.

Jos saisin valita, ruokakupistani löytyisi aina…

Gotler makkaraa. Saan sitä ainoastaan papan antamana kun äiti ei halua koskeakaan siihen.

Kun minua pyydetään tuomaan lelua, kannan omistajani eteen…

oman takapuoleni. Minua ei leikkiminen kiinnosta koska olen kuningatar ja minua kuuluu rapsutella ja minun pyyntöihini kuuluu vastata.

Kotihiiri, agilitykiitäjä vai näyttelyiden palkintorohmu?

kotihiiri, tai pappamamma hiiri, sieltä minut saa välillä kantaa kotiin kun en suostuisi mitenkään lähtemään! Äiti tosin sanoo että ilman polvivikaa minusta olisi tullut takuulla palkintorohmu koska olen maailman kaunein!

Mikä muisto tai tapahtuma on jäänyt pörröisestä elämästäsi parhaiten mieleen?

Ensimmäinen paras muisto taisi olla kun äiti otti minut sänkyyn viereensä nukkumaan, vaikka sen aikainen isi kielsikin, tai kun varastin sen leivän päältä kalkkunasiivun sen katsoessa muualle. Toinen todella upea muisto on kun palasin äitini luokse vuoden erossa olon jälkeen kun kasvattaja yritti pitää minut omanaan. Onneksi äiti jaksoi taistella.

Kenet blogosfäärin karvaturreista haluaisit tavata?

Jonkun rauhallisen ja hiljaisen tyypin. Tuo äitin Camipupun Teukka voisi olla arvoistani seuraa.

--

Olen..

Ritchie. 6-vuotias lumipallo chihuahua. Vaikka karvat peittävätkin sen, olen meidän katraasta kevyin ja painankin vain vähän päälle 2kg.

Parhaat päikkärit nukun..

Aina. Ei ole aikaa eikä paikkaa missä en nukkuisi, mutta yleensä kyllä etsiydyn jonkun viereen nukkumaan

Paras kaverini on..

Entisestä perheestä chihuahua Preston joka tulee meille aina kyläänkin usein, ja uuden perheen nuorukainen Rafi 

Jos saisin valita, ruokakupistani löytyisi aina..

Ruokaa, kaikkea sitä mitä äitikin syö. Kurkku on nannaa, omena oli nannaa, kaikki on nannaa.

Kun minua pyydetään tuomaan lelua, kannan omistajani eteen..

Katson Rafia sillä se vie aina kaikki lelut äidin eteen. Minä meen sitten mukaan pyörimään kun lelu lentää. Olen tunnelmassa mukana.

Kotihiiri, agilitykiitäjä vai näyttelyiden palkintorohmu?

Kotihiiri, vaikka kyllä minä seuraan uskollisesti äitiäni minne ikinä hän meneekään!

Mikä muisto tai tapahtuma on jäänyt pörröisestä elämästäsi parhaiten mieleen?

Varmaan kun tulin ensimmäisen kylään nykyisen äidin luokse, ja käytiin katsomassa äidin vanhempia ja siskonpoikaa. Niin monta rapsuttajaa ja rakastajaa että tiesin kuuluvani tänne. En paljon taakseni katsonut kun sain tietää että pääsen äidin luokse ikuisiksi ajoiksi.

Kenen blogosfäärin karvaturreista haluaisit tavata?

Olen aika erakko niin mieluiten niitä omistajia tapaisin, varsinkin jos ne rapsuttaisi minua.

-- 

Olen..

Rafi. 4-vuotias chihuahua poika. Olen nuorimmainen ja aikamoisen eloisa, äidin sanoin pieni ADHD.

Parhaat päikkärit nukun..

Silloin kun kukaan ei ole paikalla tai liiku. Koska muuten se on ajanhaaskausta kuluttaa nukkumiseen kun muut ovat hereillä ja voi juosta ja leikkiä ja saada hepuleita ja syödä sormia, ja leikkiä ja juosta..

Paras kaverini on..

Preston, Ritchie ja Misa. Vaikka Misa välillä äriseekkin mulle mut kyl mä tiedän että se oikeesti rakastaa mua.

Jos saisin valita, ruokakupistani löytyisi aina..

Ruokaa ruokaa ruokaa ruokaa, mitä tahansa, mutta sekaisin menen makkarasta.

Kun minua pyydetään tuomaan lelua, kannan omistajani eteen..

Pehmolelu oravan, se on ihan lemppari kun se vielä vinkuukin kivasti!

Kotihiiri, agilitykiitäjä vai näyttelyiden palkintorohmu?

Äiti sanoisi tähän että kotikiitäjä koska en ole koskaan paikoillani.

Mikä muisto tai tapahtuma on jäänyt pörröisestä elämästäsi parhaiten mieleen?

Kun pappa rapsutti mua, sen oli ensin tosi vaikea sulattaa saapumistani perheeseen kun sen sydän oli kokonaan jo Misalla mutta pikkuhiljaa se lämpeni mullekkin ja nykyään meillä on kahdenkeskisiä keskustelujakin.

Kenen blogosfäärin karvaturreista haluaisit tavata?

Olen aika suojelunhaluinen että en hirveästi ketään ellei ole kärsivällinen ja omaa kokoluokkaa oleva. Kadulla toiseen törmätessä tuppaan nääs kertomaan ensin muille että tämä on mun perhe, mutta esimerkiksi koirapuistossa kaikki leikkivät karvaturrit on mun kavereita.

Herne nenässä prinsessallakin

Toivottavasti minusta ei kirjoitusteni perusteella saa hirveän negatiivisen ihmisen ja valittajan kuvaa. Mutta kuten jo moni on huomannut, tämä ei ole mikään perinteinen lifestyle blogi ruusuilla tanssimisesta. Minun ruusuissani on piikit ja välillä kellastuneet lehdetkin, mutta niinhän elämä yleensäkin on eikö niin? Ja tarinat.

Mitä olisi tuhkimo ilman siivoamista ja kurjaa elämää, tai pieni merenneito ilman rakkaudessa riutumista ja jaloista haaveilemista? Omien vikojensa kanssa elämistä ja toivomista olevansa jotain muuta mitä on. Tarinat tyytymättömyydestä joissa onnellinen loppu kohtaa. Vai kohtaako? Sitähän me emme koskaan tiedä ellemme itse kirjoita tarinaa.

Mutta oma elämä on oma tarina, siinä tulee naururyppyjä ja kompastumisia mutaan. Sammakoiden suutelua ja unelmien miesten rakastuessa toisiin.

Mutta kuten olen jo ylä tekstissä maininnut; "Tämä on vain tarinaa minun askeleistani tässä maailmassa, enkä tiedä löytyykö onnellista loppua."

Olisinhan minä voinut kertoa erakoitumisen ja hermojen menettämisen sijaan siitä kuin ihanaa mökillä on. Kuinka istuu omassa makuusopessa vain tuijottaen järvelle ja auringonlaskua. Ja herätessä siihen kun laineet iskevät hellästi soutuveneeseen.

Tai kertoa, kuinka Rafi on uinut jokaisena päivänä, ilman sitä läähätys ei lopu. Ja kuinka nuo pienet voivat saada aikaan niin paljon iloa ja onnea. Molemmilla niilläkin omat rutiinit ja toimet, joita toinen ei ehkä ymmärrä. Misa onkin lyöttäytynyt mökillä enemmän papan kyljeen kun minun viereeni. Pappa on tarpeeksi rauhallinen ja puolustaa ilkeältä Rafiriiviöltä. Lisäksi siltä saa makkaraa ja juustoa.

Ja sitten, voisin hekumoida ja värittää iloisilla väreillä tästä kesästä. Ja aivan, tästä LÄMMÖSTÄ. Se on lämpöä, ei kuumuutta. Minä niin nautin. Aikuisikään mennessä on yhden käden sormin varmaankin laskettavissa milloin olen kesällä oikeasti tuntenut läkähtyväni. Ja yksi niistä on Turkin reissun lämpö. Tämä jo lähentelee sitä.
Ja miten nauttiikaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin janosta? Tai siitä että kaipaan jotain viileää suuhuni kuten jäätelöä.

Sellainen kesän pitäisi ollakin, joten ei välitetä kuumudesta vaan nautitaan lämmöstä, kai minäkin saan joskus nauttia lämpimän kesän jooko? Ja tehdä niitä mitä vain helteellä voi tehdä.

Mutta ihan vähän vielä voisi asteet nousta jotta veteen uskaltautuisin.

::Mökkilookkia::

Leijonan vuodet

Vielä puolitoista vuotta sitten minua pidettiin hulluna kun päätin tehdä sen minkä tein. Mutta riskin ja haasteen vastaan ottaminen on synnyttänyt niin paljon rakkautta, mitä en olisi voinut uskoa ensimmäisen jälkeen. Mutta rakkautta riittää ensimmäiselle ja toiselle, yhtä paljon, jaettu rakkaus on paras rakkaus? Ei ehkä kuitenkaan niin, mutta minullapa on kaksi rakkautta. Ja toisen vuosipäivä on tänään.

Minun ihana adhd taskurakettini hömelöhöntti pullukka täyttää tänään 2v. Vastoinkäymisistä (ja -sanomisista) huolimatta me olemme menneet läpi sateen, tuulen, loskan ja lumen. Ja enää en pystyisi kuvitella askeleitani ilman että joku yrittää napata sormeni suuhunsa aina välillä. Vaikka tämä palleroinen kuorsaakin yöllä kovemmin kuin mammani, suukottaisin sitä joka ikinen hetki. Vaikka se saakin hermoni välillä kireäksi kuuroiden korviensa kanssa, olen kiitollinen sen lojaalisuudesta. Kun minä lähden autolla kauppaan, juoksee hän auton perään.

Ja tällaiset pienet hölmöt arjen asiat näyttävät vain sitä suuremmilta, kun vanhempi vain pyörittelee silmiään halveksuvasti. Siis jos koira osaisi pyöritellä silmiään.

Ralphie 2v, taskukokoinen sika täynnä rakkautta ja rohkeutta.

Nakit ja raejuustoa pöytään, synttärisankari on tulossa!

Erilaisten otusten loma

Lepolampi, eikun leivonmäki, täällä sitä ollaan sanoinpa sitä millä sanalla hyvänsä. Olisi kyllä pitänyt miettiä kaksi kertaa ja vielä kerran uudestaan, kun sanoin lähteväni vanhempieni kanssa vuokramökille viikoksi. Levosta tai rauhasta ei kuitenkaan ole vielä ollut tietoa, sillä jokaisella on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Toinen tahtoo taukopaikalla pissalle, toinen kahvia termarista.

Päämäärään saavuttaessa yksi juoksee rantaan, toinen laittaa internetin valmiiksi, ja yksi taas on ruoan kimpussa. Lisäksi silmät pitäisi olla selässäkin kun vahdittavana on 5 -vuotias energiaa täynnä oleva poika, jolle tuo ranta on kuin kakku läskille lapselle. Niin suuri houkutus että illallakin vielä käy kastelemassa varpaansa, vaikka nukkumaan oli menoa. Ja sitten vielä on nuo kaksi koiraa, josta toinen kulkee niin hiljaa ja hitaasti perässä, että unohtuu ovienkin taakse, ja toinen adhd versio, joka vilahtaa salamana laiturin nokkaan kun juuri luuli sen menneen sisälle.

Ensimmäinen yökin meni mielenkiintoisesti. Nukkumajärjestelyt ja paikat kun olisi hyvä vaihtua yön pimeinä tunteina. Sillä minä menen meistä ensimmäisenä nukkumaan, ja koirat valpastuvat pienenkin liikkeen kuullessaan. Oli se sitten isän yskäisy, Tikrun huokaus tai äidin kääntyily, Rafi on pystyssä nujertamaan suuremmankin vihollisen.

Yöllä sitten taas Mamma on kova kapuamaan ylös ja keittämään kahvia. Minä jo aamuyöstä olin huolissani, jos sitä nyt kahvituttaa ja tekisi mieli paria voileipää, ja se siellä aittassa kärsii nälästä. Melkein aloin yöllä tekemään sille voileipiä ja kahvia viemään termarissa sille oven taakse. Ja aamulla valittikin kun ei ollut nukkunut (äidin ja minun mielestä se ei vaan itse tajua nukkuneensa) ja oli miettinyt syntyjä ja syviä pitkin yötä.

Aamuyöstä siis tosiaan Mamma on yksi ensimmäisistä joka on heräämässä. Samoin isi. Molempien on saatava aamukahvinsa (ja Mamman voileipä) joten viimeistään siinä vaiheessa tuvassa käy pieni kolina ja kalina, mikä sekoittaa koiratkin, ja uhkaa herättää vieressä nukkuvan Tikrun. Meillä kun Mamma osaakin olla hiljaa aamuyöstä, tänään puheli jo yksikseen, ties kenelle. Salossa ollessani hän tekee samaa, selostaa ristikkoakin minulle aivan kuin olisin muka hereillä. Ja tietysti minä olenkin, mutta jos näytän nukkuvalta niin eikö sitten voi olettaa että nukun?

Tikrun herätessä menee televisio päälle ja kovemmat äänet. Minä vetäisin tässä vaiheessa vielä pieniä henkäyksiä sängyssä, mutta eihän siitä mitään tule kun korviin kantautuu puhe ja tulevan päivän puinti. Ja kun kuulee sanat ”koirille hei pitäisi antaa ruoka..” on viimeistään noustava. Jos minä en sitä olisi vahtimassa, antaisivat varmaan viikon ruoat kerralla, tosin herkkujakin täällä on saatu jo senkin edestä, ja vielä ennen aamupalaa! Ei vain meillä kotona tuollainen peli vetele.

Joten mitä saa kun yhdistää pari huoletonta, yhden huolehtivan, yhden hoosaajan ja yhden kontrollikummajaisen. Aivan, kasan kuuroja korvia ja toimintaa.

Ja kuka olikaan se kontrollikummajainen, täällä viittaa yksi punatukkainen tyttö. Minä kun olen jo pannut merkille kaiken missä mikäkin sijaitsee ja suunnitellut miten kaiken pitäisi mennä.

Mutta on täällä ihanaa, siitä ei ole pulaa. Mikäs olisi sen parempaa, kuin nauttia aamu tee ulkona auringon paistaessa ja kuunnellen sitä luontoa. Vaikka sitä hiljaisuutta kestääkin ehkä sen viisi minuuttia, on ne nautittavien arvoisia.

Arkinen panostus

Viime viikko meni ihan hyvin, töissä tuli oltua taas enemmän kuin olisi jaksanut, mutta se nyt ei juurikaan poikkea tavallisesta. Tavallisesta poikkesi vain keskiviikko, jolloin oli laitettava farkut normaaleiden verkkareiden sijaan ja ainakin vähän enemmän panostettava ulkonäköönsä. Toivotaan että panostus onnistui ja pääsisin kertomaan siitä tarkemmin jo tällä viikolla. Kyse oli siis työhaastattelusta. Peukut pystyssä ja sormet ristissä!

Minun piti kirjoittaa enemmänkin, mutta juuri kun olin saanut ajatukset kasaan ja sormet näppäimille pupu päätti soittaa. Ja siinähän ajatukset aina saavat siivet, että niin mitä pitikään kertoa? Syyttäkää siis Camia tyhmästä teksistä. ;)

::Viime viikolla Rafi sai myös innostushepulin jolloin matotkin menivät kasaan::

Talviloma

Voi vain pee sanon minä.

Anteeksi, onpa tuo huono tapa aloittaa mutta nyt kiukuttaa. Hyvin ansaittu talviloma alkoi eilen ja päätin pakata tavarani ja lähteä Mamman luokse Saloon. Ajattelin fiksuna likkana etten tarvitse nettitikkua mukaan, koska kotonakin pääsen nettiin jos vain liitän iPhonen tietokoneeseen, mutta argh eihän se toimi. Onnellisena jo suunnittelin kirjoittavani kaikkea mitä on tehnyt ja mitä on pohtinut, mutta tähän se kaatui, ja vielä kun kännykänkin netti takkuilee täällä niin hermot on tiukassa.

Onkin siis ollut hyvin aikaa käyttää aivoja ristikoiden täyttämiseen ja Skipon pelaamiseen. (Tilanne 02-01 Mamman hyväksi.)

Mutta nyt siis tällainen tilanne, on vain kännykällä näpyteltävä joten jos jotain postauksia saan aikaiseksi, eivät ainakaan ole mitään mieltä avartavia.

Nyt tässä näpytellessä kyllä houkuttelisi hankkia iPadmini, sillä ehkä jaksaisi näpytellä enemmän, onko kellään siitä kokemuksia?

Pidetään peukkuja että jollain ihmeen kaupalla saisinkin netin toimimaan ja saisin vihdoinkin kerrottua viimeaikoina päässä liikkuneita ajatuksia, niitä kun tulee uniinkin. Arjesta kun ei saa pysäytettyä sekuntteja vaan aina on jonnekkin (muka) juostava ja jotain tehtävä.

Mutta jos se lupailtu lumimyrsky iskee viikonloppuna niin on lähdettävä kotiin suunniteltua aikaisemmin, ehtiihän sitä sitten kotona kirjoitella, töihin palaan vasta viikon päästä.

Oijoi nyt tuolla jo huudetaan Skippoa pelaamaan niin onhan sitä mentävä, siis kuulumisiin!

Ps. Misa täyttää huomenna 8v. ❤Prinssinakkeja tiedossa!

Kehräävä koira

Kuten ystäväni Cami jo tietää, karvat saavat minut suorastaan kehräämään. Siis vaatteissa. Naamassa niitä inhoan. Mutta siis vaatteiden karvat, kuten olette jo toppatakeissa huomanneet hupun reunan tai muuta vastaavaa. Pari vuotta sitten Hennesille ilmestyivät hupparit joiden huppu oli vuorattu pehmeällä karvalla. Pitikö minun saada sellainen, oi kyllä ja kolmessa eri värissä. Tiedän ehkä hieman innostuin liikaa juuri silloin. Mutta on sitä tullut innostuttua tänäkin vuonna, ehkä joitain innostuksia jälkeenpäin kadutenkin..

Mutta jos se on totta, ja koira on yhtä kuin omistajansa voin vain kuvitella kuinka kovasti Misa kehrää (kissasta kyllä tuo menisikin), kun löydettiin vihdoinkin Mustista ja Mirristä Hurtan karvamantteli väriä cranberry. Ai että, ainakin minä kehräsin kun näin sen sojottavan hyllyssä, valmiina ostettavaksi. Olihan sitä yritetty hakea jo parista muustakin liikkeestä. Mutta se on suloinen, ihana ja niin tyttömäisen värinen. Siis takki, mutta onhan tuo Misakin aika suloinen eikö?

Ah, ostoterapia on kyllä aivan parasta terapiaa mitä minä tiedän.

Imureiden aamupala

Koska ranteeni rupesi taas vaivaamaan tuossa viikko sitten, olen yrittänyt vältellä oikean käden käyttöä. Mutta onhan se vaikeaa, kun vasen on lapsen tai jopa apinan tasolla. Yrittäkääpä itse olla puristamatta oikeaa kättä nyrkkiin kun vasen taas hermostuttaa. Niin juuri se nyrkki ja pihti liike ovat ne pahimmat jotka rannettani vaivaavat. Ja koska olen tunnetusti yhtä kärsivällinen kuin läski lapsi kakun edessä, olen mennyt usein helpoimman kautta ja käyttänyt silti oikeaa kättäni.

Yleensä se tulee kostautuen mutta eräänä päivänä koirat taisivat olla mielissään tästä sillä tiputin koiranruokapurkin lattialle. Onneksi taloudestani löytyy tosiaan kaksi imuria, joita ei tarvinnut kahta kertaa komentaa siivoamaan nurkat. Ei tarvinnut kuin lausua taikasana ”syökää possut syökää”, ja nurkat oli hetkessä puhtaat. No saivatpahan vähän tukevamman aamupalan.

Mutta niin kuin eläimet oppivat ärsykkeistä ja yhden kerran virheistä, ehkä tämäkin olio siihen voisi oppia. Huomenna tosin taas 8tunnin työpäivä kassan edessä, joten eiköhän yritykset juuri jääkin niihin yrittämisiin.  

Ja mikä siinä on, että silloin kun jotain ei saisi tehdä, niin sitä tekee niin kamalasti mieli? Yritän nimittäin tälläkin hetkellä pitää itseni kurissa etten rupeaisi siivoamaan, oi miksi oi miksi tällaisia innostuksia ei tule silloin juuri kun saisi siivota!

Mikseivät automaatti-imureiltani voisi onnistua myös muut kodin huollon taiat? Ehkä pitää virittää jokin luuttu niille häntään ja kulkea makkarapalan kanssa ympäri asuntoa. Voisi ehkä kaikessa hulluudessaan jopa onnistua.

Koirien keidas

Asia josta suuresti nautin uudessa asunnossani, on lasitettu parveke. Nyt tulee vietettyä enemmän aikaakin parvekkeella, sillä tuohan on kuin yksi ylimääräinen huone. Tosin minuakin enemmän sitä käyttävät koirat, sillä aamupäivisin sinne paistaa suoraan aurinko joka muuttaa sen ihanan lämpimäksi. (Joku voisi tässä välissä korjata sen muuttuvan paahtavan kuumaksi, mutta meille se on lämmin.) Ja koska he viettivät niin paljon aikaa maaten vierekkäin yhdellä aurinkopaikalla, päätin sijoitella tavaroita paremmin joten nyt heillä on oma kesäkeidas parvekkeellani.

Siellä ne viettävät aikaansa mielellään aina kun aurinko paistaa. Jos saisin ujutettua sinne telkkarin varmaan minäkin makoilisin siellä auringossa päivät pitkät. Niin ja jos joku hoitaisi ne kotiasiat minun puolestani ym pakolliset elämän asiat. Toivottavasti parveke on kylmällä talvellakin lämmin ja oma pieni saunani.

Jääräpäät ja menninkäinen

Eilinen oli ihana päivä, jo yksinään sen takia ettei minulla ollut kertaakaan kylmä. Uskaltauduin jopa pukeutumaan keväällä ostamaani shortsihaalariin, jota olen vierastanut vähän. Ehkä siitä syystä, että se jättää sääret niin paljaaksi, olen tottunut hameidenkin kanssa pitämään legginsejä, korvaan särähtänyt niin kovin siskon ja yläaste ystävän tokaisut uv-valoissa hohtavista jaloistani. Punapään harmi, ikuinen kalpeus, siskolle meni se rusketuksen taito, kaiken muun kauneuden ohella. Taisi sitä kismittää kun vatsassa vedin kaiken ruoan itseeni niin päätti hän tarrata kaikkeen muuhun. Pisamat ja kalpeuden jätti sitten minulle, pirulainen.

Mutta tosiaan eilen oli aivan upea päivä, tämän kesän yksi parhaista. Vietimme tunnin koirien kanssa koirapuistossa chihutapaamisessa jossa Rafi kuluttikin energiaa halutulla tavalla. Illalla ei jaksanut edes Tikrun kanssa leikkiä, Tikru sai rauhassa hieroa sitä Rafin nauttiessa silmät kiinni. Harvinaista että tuo pikku riiviö pysyy niinkin kauan paikoillaan. Misakin kävi tutustumassa muihin koiriin ja omistajiin, mutta vietti suurimman osan ajasta penkkini alla varjossa. Rafi juoksi kieli pitkällä ympäri puistoa ja tuli välille luokseni häntäänsä heilutellen kun sanoen ”kiitos että tultiin tänne, täällä on kivaa!” Mutta pikkulapsienkin tapaan häntä oli aina muistutettava juomaan.

Välillä tuntuukin että omistaisin kaksi lasta kahden koiran sijaan, sen verran jääräpäitä tuntuu molemmat olevan. Tai sitten niillä on vain korvat niin täynnä muita ajatuksia, että komentoni tosiaan menevät kuuroille korville. Toinen tahtoo toiseen suuntaan, ja toista kun kerran komentaa jo sekunnin päästä on unohtanut mitä komennettiinkaan. Ja silloin kun itse haluaisi mennä verkkaisesti, toisen noista on ainakin juostava fleksipitkänä lintujen ja kaiken liikkuvan perässä. Yksi aamu tavattiin rusakkokin, ei tunnu nämä kaksi jääräpäätä ymmärtävän että enemmän niiden pitäisi pelätä sitä pupua kun pupun niitä. Koko ero on kuitenkin melko huima, ainakin tämän yksilön kanssa. Itsekin pelästyisin jos tuollainen tulisi pimeällä kadulla vastaan. Lisätään siihen vielä maaniset loistavat silmät ja hillittömät torahampaat niin sydäri olisi lähellä. Tai sitten koko matinkylä heräisi kiljaisuuni.

Ja kun itse haluaisi mennä nopeasti molemmat, tai juuri se toinen (hienohelma Misa..) laahustaa perässä kuin se käveleminen olisi maailman rasittavinta puuhaa, tai sitten toinen (eli siis Rafi) pysähtelee sekunnin välein juuri jalkojeni eteen että olen kompastua. Ja jokainen haju on haistettava millimetrienkin etäisyydeltä. Mutta ovat kyllä niin ihania etten luopuisi niistä millään.

Ja mistä se otsikon menninkäinen tulee, siitä että juurikin sen näköisenä tuolla viiletän aamuisin noiden kanssa ulkona. Kirkkaanpunainen tukka sikin sokin, ja päälle vielä meikkaamaton naama. Voi olla siis että matinkylässä ensin kuuluu naapureiden kirkaisuja nähdessään minut, kun minun kirkaisu jättipupun takia. 

"Paskat, ja mä maistoin!"

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, eikä siihen oikein ole muuta syytä kuin laiskuus. Tai sitten se etten pahemmin ole tietokoneen äärellä ollut, netissä selailu onnistuu niin kätevästi kännykällä että saan pyyhkiä melkein pölyjä näytöltä. No ei nyt sentään.

Ei kyllä kummempia ole tapahtunutkaan, loma alkoi ja työpaikkamme rutiinia noudattaen, sairastuin minäkin juuri pari päivää ennen loman alkamista. Ja seuraavaksi vatsavaivat siirtyivätkin Tikruun, ja pakko on myöntää, että pari päivää aikaisemmin aloitettu loma auttoi ranteen suhteen. Kipeähän se oli ollut töissä jo ensimmäisellä viikolla, mutta kuten läheisenikin tietävät minua on vaikea nöyrtyä lääkäriin vain kivun takia, mielestäni en ole sairas jos siitä ei ole pöydälle laitettavia todistuksia. Ja rannesäryssä vakuutena on vain minun sanani.

Alkuviikosta vanhempanikin olivat luonani yökylässä, sillä heidän lattiaansa uusittiin. Kuten arvata saatoinkin, isäni ei oikein ollut luonani kotonaan ja tuli vain luokseni nukkumaan. Muuten hän vietti aikaansa ”katsellen maailman menoja kahvilassa” tai kävi siskoni luona Tikrua katsomassa. Äitin kanssa sitten katseltiinkin sarjoja ja käytiin kävellen kaupassa Isossa omenassa. Ja aamulla keitti itselleen vahingossa litran puuroa, arvioidessaan väärin Teema –kulhojeni syvyyden. Turhan isoja kyllä ne isommat versiot, toimittavat itselläni vain hedelmäkulhon virkaa. Pienemmät versiot (samankokoiset kuin muumikulhot) ovat kovemmassa käytössä. Ja yökyläily jäikin vain yhteen yöhön (onneksi?) vaikka kahteen oli varauduttu.

Keskiviikkona hammaslääkäritarkistuksen jälkeen lähdinkin kohti Saloa, päivää aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Mamma ei harmikseni yllättynytkään tulostani kuten aikaisemmin (”Ai helvetti ihanaa!”) vaan oli jotenkin ounastellut kuulemma minun tulevan. Sitä varten oli niin kamalasti kukkiakin istuttanut. Minä kun olen vihreä enemmänkin varpaastani kuin sormestani.. Vieläkin parvekkeella odottavat siemenet jotka minun on pitänyt jo kuukausi sitten istuttaa. No ehkä ensi vuonna?

Täällä sitten ollaan oltukin, koirat, tai oikeastaan Rafi, on hyvin sopeutunut uuteen ympäristöön, Misallehan kaikki on jo tuttua. Ensimmäisenä aamuna tosin Rafi kävi herättämässä Mamman jo suukoin viiden aikoihin kun tulimme ulkoa, ja tänään neljän. Huomenna Mamma uhkasi itse hypätä meidän sänkyymme jo kolmelta, ihan vain kostoksi. No täällä herätään muutenkin aikaisin eikä haittaa, sillä päivällä voi aina nukkua jos nukuttaa, ainakin niin Mamma minua lohdutteli kun tunsin syyllisyyttä.

Ostoksia olen ehtinyt myös tehdä, eilen löysin Plazan Seppälästäkin haalarihameen mitä pääkaupunkiseudulta en ole yhden kerran jälkeen löytynyt. Löytyi vielä kaksikin, perinteinen farkun värinen sekä roosan/persikan värinen. Jouduin hädissäni soittamaan äidille kaupasta, kun en osannut päättää kumpi kaappiini päätyisi.

”Toi punainen on kyllä pirteämpi, että se olisi varmaan kesällä parempi.”

- Nii,mut toisaalta farkun värinen olisi arkisempi.

”Kyllä minä punaisen kannalla olen”

- Tää punainen on kyllä vähän paksumpaa kangastakin, niin se varmaan olisi lämpimämpikin.

”No en usko että sen noissa edes huomaa.”

Päädyin sitten siihen punaiseen. Ehkä hieman harmittaa sen farkunvärisen jäädessä kauppaan, mutta toisaalta olisin tuntenut samanlaisen tunteen jos olisin valinnut toisin. Mitäpä sitä tietää jos vaikka löytäisin vielä myöhemmin kyseisen mekon alennuksesta.. Silloinhan se olisi aivan oikeutettua kotiuttaa sekin?

Tänään onkin käyty nopeasti autolla kaupassa, sillä Tunteita ja tuoksujen jaksoa ei voinut jättää väliin, muuten olisimme kävelleet  keskustaan kuten aina ennenkin. Saatiin apteekinmyyjäkin nolostuneeksi kun selitimme eri ummetusvaivoista ja millaisen lääkkeiden on oltava.

”Luulisi että rehuja syömällä se vaan lentäisi ulos, mutta vatta on niin kovana ettei järki kulje ja läski ei lähde..”

”Jos huomenna vatsa toimiikin niin nopeasti että on juostava vessaan, tyttärentytär saakin sitten pidätellä tai liekö jos itse pitää lähteä saunan vessaan.”

Huomen aamullahan se sitten nähdään, herääkö Mamma mainoksen mukaan hellään helpotukseen. Voi kuitenkin olla että Rafi ehtii ensin, ja antaa oman hellän herätyksensä.

ps. Otsikko on lause jota Mamma sanoo tehdessään virheen Skippo-pelissä.

Leikkeleit(t)ä

Alkuviikosta autoni huoltokäynnin takia isi heitti ja haki minut töistä. Hakumatkallaan hän samalla asioi kaupassa ja osti minulle kotiin paketin Gotler makkaraa koirille! Sanoin etten suostu siihen edes koskemaan ja isi ehdotti hanskoja. No tänä aamuna, jotta saisin kuvan todistusaineistoksi isille annoin koirille aamupalan seassa palasen. Minä koskin siihen makkaraan. Mutta hyi yök en syö.

En tiedä miksi minulle on tullut inho makkaran koskemistakin vastaan, liekö se limaisuus se mikä kaloissakin minua etoo.

Kyllä kuitenkin joudun viemään tuon makkarapaketin isilleni eli parempiin suihin, ei se meillä tule menemään, nopeammin se on homeessa kun sen avasen.

”No kyllähän se menee jos makkaran päivässä antaa”

- No ei nyt yhtä makkaraa, iskä herranjestas.

”No mitä, kaksiko?"

- Korkeintaan puolikas jos sitäkään.

”Noh noh, älä nyt hulluja puhu.”

No mutta pieni koira, pieni masu, ja pieni sydän. Ja kaiken lisäksi se papan lellimä pikkuporsas on kiinteytyskuurilla. Joten tosiaan korkeintaan puolikas kahdelle koiralle.

Tiistain todisteet

En ole viitsinyt hirveästi kättäni ja rannetta, rasittaa kirjoittamisella (mikä on minulle hirveän vaikeaa, kirjoittaminen kuitenkin on aina ollut minulle se tapa jolla käsittelen asioita! Isi tosin tokaisi tähän että ehkä olisi aika opetella sitten puhumaan..) joten päätin tehdä taas päivä kuvina postauksen. Videopäiväkirjaa en vielä ole onnistunut tallentamaan, tuntuu oudolta puhua tyhjälle näytölle. Näin kirjoittaessa on helppoa perua sanojansa ja poistaa se lause mikä ei sanallisesti osukaan oikein. Ja muutenkin olen niin paikallaan pysyvä (siis en) että olisiko videolla sitten loppujen lopuksi mitään. Tai asennan päähäni kameran ja yritän toteuttaa Iholla –sarjan tyyliin kertomista. Harmi vain ettei sitä videokameraa ole..

Nyt tämä meni taas tähän raapusteluksi vaikka piti tulla todistusaineistoja eilisestä päivästä. Sormet pysykää jo pois näppäimiltä..

Kuten yleensäkin tiistai alkoi heräämisellä. Herättiin vielä ihmeen aikaisin ja päätettiin lähteä pidemmälle aamulenkille. Koirat tietenkin tuntien, tai tuon neiti ”laahustan kuin porsas” koiran tuntien, se kierros joka normaalisti kävellessä olisi taittunut vartissa, venyi siihen yli puoleen tuntiin. No saipahan tämäkin porsas välillä liikuntaa.

Päivä jatkoi rutiinimaista kulkuaan aamulenkin jälkeen. Pupuni Cami soitti, ja vietimme taas hyvinkin tuttuun tapaan aamupäivän puhelimessa. On ihme ettei kuitenkaan meiltä puheenaiheet lopu kesken. Samalla siinä puhelimessa puhuessani sisustelin kotia, ja vaihdoin olohuoneeseen pöytäliinan, ripustin keittiöön verhot ja virittelin keittiöntyötasolle vahakankaan jonka kävin edellisenä päivänä ostamassa Kodin1:stä.

Puhelun loputtua käytiin koirien kanssa taas nauttimassa raittiista ilmasta jonka jälkeen ruokin koirat. Samalla valmistin pariksi seuraavaksi päiväksikin koirille ruoan. Jauhelihaa ja kasviksia.

Koirien syödessä otin vihdoinkin hiusväriaine purkin käteeni ja värjäsin hiusteni alaosan taas mustalla. Onhan tämäkin ollut tekemisen listoilla jo viime vuodesta. Seuraavaksi onkin ylähiusten värjääminen vuorostaan, ehkä sen toteutan sitten ensi vuonna. No ei, jos kuitenkin nyt lähipäivinä.

Hiusten kuivattua päätimme lähteä katsomaan edellisen päivän Emmerdale –jaksoja vanhemmilleni. Olen taas saanut koukutettua äitini tähän sarjaan, joka sitten taas muuttaa omia aamurutiinejani etten enää aamupalaa syödessäni tuijotakaan Katsomo palvelua vaan luen kirjaa. Ehkä vielä joskus koittaa se päivä kun vain syön tekemättä mitään. Onkohan se mahdollista? Voisinko minä joskus olla niin valmis tekemättömien asioideni kanssa, että minulla ei vain yksinkertaisesti ole mitään muuta tekemistä kuin syöminen. Kuinka tylsää sekin sitten on.

Illalla kotiin päästyäni päätin pelata vielä jo pirulliseksi muodostunutta CandyCrushia, jossa olen jumittunut tasoon jossa suklaa taas pilaa kaiken. Kuten pupu aka Cami joskus totesikin, suklaa on aina kaiken pahan alku. Onneksi itse en ole suklaahimoinen. Tällä hetkellä irtokarkkihyllyltä löytyvät purkkapallot ovat sitten minun kompastuskiveni. 

Huomenna kutsuu Linnanmäki, ja toivottaan ettei säätiedotuksen sateen osalta pitäisi paikkaansa. Siinä tapauksessa minut ja Haisulin löytää SeaLifesta tutkaillen erikaloja hyvin tarkasti. 

Oikea toukokuu

Olisi ollut väärin jos toukokuu, eli mielestäni virallinen kesän tuoja, ei olisi alkanut aurinkoa paistaen niin kuin tänään. Tosin se olisi voinut alkaa niin, etten olisi nukkunut niin pitkään, sillä puoli 11 asti nukkuminen tarkoittaa minulle jo kokonaisen päivän menetystä.

Huhtikuun loppukin meni hyvin. Ehdin mahduttaa itseni Tuutikin viikonloppuun (krapulaiseen sellaiseen) vihdoinkin ja näin siis pitkästä aikaa pojat Tiuhtin ja Viuhtinkin. Kuinka ihmeessä ne lapset kasvavat niin nopeasti, kun itse tuntuu ettei ole kasvanut sitten 18 ikävuoden? Ja kuvitella, siitäkin on jo 10 –vuotta. Siis siitä kun tulin täysi-ikäiseksi. Vappukin meni silloin aivan eri tavalla, minulla ei siitä muistikuvaa ole mutta valitettavasti vanhemmillani se on muistunut mieleen hyvin selvästi. Kiltti ja kunnollinen Mira tyttö olikin niin  kännissä että piti hakea kotiin eikä edes itse tajunnut sitä. Siis että vietiin kotiin.

Tänä vuonna sitten ainoa käymisteitse valmistettu juoma jota maistettiin, oli sima. Äiti tekee joka vuosi siman, ja en ymmärrä kuinka hän aina onnistuu siinä täydellisesti. Se on aina aivan loistavaa. Tippaleivät, munkit, perunasalaatit yms. vappuherkut eivät ole koskaan voittaneet sitä omalta osaltani. Tikrukin päätti nyt maistaa, ja tätiinsä tullut, maistuu enemmän kuin munkit.

Koirien kanssa vietettiin vappua myös ystäväni luona chihuvapun merkeissä. Misa ei tosin ollut tyytyväinen jäädessään ukkovallan alle. 5 urosta ja yksi narttu, tiesi kyllä kuka mielummin leikkii neitoa hädässä. Kotona se oli tietenkin kostettava ja komennettava Rafia milloin mistäkin. Hyvä kun olisi saanut edes meidän kanssa sänkyyn tulla.

Kyllähän se niin on että tässä talossa naiset määrää kaapin paikan. Tai ainakin tämä iso emäntä.