Kummisetä naapurista

Kummisetäni ja isäni tapasivat 70-80 luvun vaihteessa, siskopuoleni ollessa vielä pieni. Polut kohtasivat niinkin yllättävästi, että isäni muutti siskoni kanssa kummivanhempieni seinä naapureiksi. Ja siitä ystävyys alkoi, joka jatkui aina näihin hetkiin saakka. Nyt kummisetäni on tuonpuoleisessa ja kuten sanotaan, ihmisen poistuminen tästä elämästä herättää uudenlaisia ajatuksia elämästä, ja asettaa asiat uusiin näkökulmiin.

Minä, ihminen joka ei itke, menetti muutaman kyyneleen siunaustilaisuudessa ja sen jälkeen vessassa, kuunneltuaan niin kauniita sanoja ihmisestä jota ei lopuksi tuntenut niin hyvin kuin olisi halunnut. En tiennyt hänen pitävän kukista, ja sitä kuinka häntä kutsuttiin jopa puuhapeteksi, sillä hän touhusi aina kaikkea. Oli mökkiaamuja jolloin ukki löytyi katolta maalaamasta, muiden syödessä aamupalaa.

Isänikin kertoi tarinoita yhteisistä naapurinajoistaan. Siitä yöstä kun isäni oli herännyt ikkunan koputukseen 9nnessä kerroksessa. Kummisetänihän se oli ollut, oman asunnon ikkunasta koputtanut luudan varrella isäni ikkunaan.

Tämän puolen minäkin olisin tahtonut kummisedästäni nähdä, mutta minä muistan vain lapsuuteni kuvat johon liittyivät alkoholi. Sen tuoksukin sai jo pienestä karvani nousemaan pystyyn, enkä vieläkään pysty esimerkiksi haistamaan alkoholia, muistamatta huonoja muistoja siitä. Lapsuudessa nähtyjä kömpelyyksiä jotka eivät olleet huvittavia verineen ja tappeluineen. Vaikka se tekikin monista hauskoja, minä vain pelkäsin, pelkäsin sitä alkoholia. Opinkohan koskaan suhtautumaan siihen kuten muutkin, vain juomana.

En siis tarkoita että kummisetäni olisi juonut liikaa tai että muistikuvissa olisi aina tapahtunut jotakin kauheaa, muistan vain että hän kuulosti puhelimessa aina siltä kuin olisi juonut alkoholia, vai sekoitanko nyt hänet siskoni kummisetään, jonka muistoihin liittyy myös alkoholi. Lapsuuden muistot niin herkästi sekoittuvat toisiinsa.

Mutta jollain oudolla tavalla minun on ikävä niitäkin hetkiä, mutta eniten minulla on ikävä sitä kummisetää joka minulla olisi voinut olla, ja jonka olisin voinut tuntea, ja tuntuu että minun olisi pitänyt antaa sille mahdollisuus, mutta miten?

Tämä sai minut myös miettimään sitä jos, ja kun, itsekin poistuisi, miettisikö joku minusta samoin, haluaisi korjata mielensä huonot muistikuvat ja vaihtaa parempiin? Miten voisimme katsoa toisiamme aina uusin silmin, ilman muistoja ja oletuksia. Miten tutustua joka kerralla uudelleen ja luoda kuin käärme nahkansa, näkemänsä uudelleen. 

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Ei syytä huoleen

Se päivä ei oo vielä tänään

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Kun mä kuolen

Se päivä ei oo vielä tänään

[Cheek – Mitä tänne jää]

ps. Hyvää uutta vuotta kaikille, tehkäämme ensivuonna uusia (hyviä) muistoja läheistemme sydämiin. 

Avaimena itsekkyys?

Päätin avata oven takalukosta. Ei siihen vaadittu kuin puhuminen siskon kanssa, kynttilöillä valaistu asunto, pari ostosreissua äidin kanssa, yhdet hautajaiset,  ja yksi päivä Haisulin kanssa. Ei siis paljoa? Poistin kuitenkin vain lukon, en vielä ovea ole avaamassa, mutta mahdollisuus on sekin. Mutta oven avaus ja miten, se tulee omalta puoleltani, kuuntelen itsekkäästi itseäni ja avaan vain jos tuntuu siltä. Mutta eiköhän se kuitenkin avaudu, ainakin raotu hiukan.

Moni luuli että kyse lukosta olisi ruoan takia. Asia ei suinkaan ole, tai ollut niin. Jouluruokia vastaan minulla ei koskaan ole ollut mitään, lanttulaatikkohan on aivan lempparia. Plus itse tekemä sienisalaatti. Ja vaikka en lihaa syökkään, kinkun tuoksu aamuyöstä ei ole kuin oikea tuoksu joululle. Minä en olisi vain yksinkertaisesti jaksanut tänä vuonna.

Ensinnäkin töissä on viime aikoina ollut minulle kovin raskasta, johtuen käden kipuilusta aina siihen että olen luonut itselleni liian isot paineet työni suhteen ja stressaan silloinkin kun ei pitäisi. Joten oliko väärin olla itsekäs ja haluta vain yhden päivän itselleni, päivän jolloin ei tarvitse teeskennellä. Ei tarvitsisi yrittämällä yrittää olla iloinen ja jouluisa.

Mutta ehkä oven avaaminenkin on lopulta jollain tavalla itsekästä, sillä tämän ehtona on etten teeskentele, en itselleni enkä muille, enkä hakemalla hae joulutunnelmaa sydämeeni tai lahjoja kuusen alle. Jokainen niistä on tullakseen jos on ja jos väsyttää, väsyttää. Jos kiukuttaa, kiukuttaa. Jos tämä kontrollifriikki ei sovi yhteen joulun kanssa, niin sitten lyön päätäni seinään, huudan itken kiukuttelen, kaikkea mahdollista, mutta kuten Haisuli tokaisi, se on vain yksi päivä vuodesta. Minulle ei ehkä niin tärkeä, mutta kuitenkin monelle muulle iso asia.

Söinpähän minäkin lopulta siis sanani, plus vähän piparkakku taikinaa siinä samalla.

Kehräävä koira

Kuten ystäväni Cami jo tietää, karvat saavat minut suorastaan kehräämään. Siis vaatteissa. Naamassa niitä inhoan. Mutta siis vaatteiden karvat, kuten olette jo toppatakeissa huomanneet hupun reunan tai muuta vastaavaa. Pari vuotta sitten Hennesille ilmestyivät hupparit joiden huppu oli vuorattu pehmeällä karvalla. Pitikö minun saada sellainen, oi kyllä ja kolmessa eri värissä. Tiedän ehkä hieman innostuin liikaa juuri silloin. Mutta on sitä tullut innostuttua tänäkin vuonna, ehkä joitain innostuksia jälkeenpäin kadutenkin..

Mutta jos se on totta, ja koira on yhtä kuin omistajansa voin vain kuvitella kuinka kovasti Misa kehrää (kissasta kyllä tuo menisikin), kun löydettiin vihdoinkin Mustista ja Mirristä Hurtan karvamantteli väriä cranberry. Ai että, ainakin minä kehräsin kun näin sen sojottavan hyllyssä, valmiina ostettavaksi. Olihan sitä yritetty hakea jo parista muustakin liikkeestä. Mutta se on suloinen, ihana ja niin tyttömäisen värinen. Siis takki, mutta onhan tuo Misakin aika suloinen eikö?

Ah, ostoterapia on kyllä aivan parasta terapiaa mitä minä tiedän.

Imureiden aamupala

Koska ranteeni rupesi taas vaivaamaan tuossa viikko sitten, olen yrittänyt vältellä oikean käden käyttöä. Mutta onhan se vaikeaa, kun vasen on lapsen tai jopa apinan tasolla. Yrittäkääpä itse olla puristamatta oikeaa kättä nyrkkiin kun vasen taas hermostuttaa. Niin juuri se nyrkki ja pihti liike ovat ne pahimmat jotka rannettani vaivaavat. Ja koska olen tunnetusti yhtä kärsivällinen kuin läski lapsi kakun edessä, olen mennyt usein helpoimman kautta ja käyttänyt silti oikeaa kättäni.

Yleensä se tulee kostautuen mutta eräänä päivänä koirat taisivat olla mielissään tästä sillä tiputin koiranruokapurkin lattialle. Onneksi taloudestani löytyy tosiaan kaksi imuria, joita ei tarvinnut kahta kertaa komentaa siivoamaan nurkat. Ei tarvinnut kuin lausua taikasana ”syökää possut syökää”, ja nurkat oli hetkessä puhtaat. No saivatpahan vähän tukevamman aamupalan.

Mutta niin kuin eläimet oppivat ärsykkeistä ja yhden kerran virheistä, ehkä tämäkin olio siihen voisi oppia. Huomenna tosin taas 8tunnin työpäivä kassan edessä, joten eiköhän yritykset juuri jääkin niihin yrittämisiin.  

Ja mikä siinä on, että silloin kun jotain ei saisi tehdä, niin sitä tekee niin kamalasti mieli? Yritän nimittäin tälläkin hetkellä pitää itseni kurissa etten rupeaisi siivoamaan, oi miksi oi miksi tällaisia innostuksia ei tule silloin juuri kun saisi siivota!

Mikseivät automaatti-imureiltani voisi onnistua myös muut kodin huollon taiat? Ehkä pitää virittää jokin luuttu niille häntään ja kulkea makkarapalan kanssa ympäri asuntoa. Voisi ehkä kaikessa hulluudessaan jopa onnistua.

Muumimukimissio

Jotkut varmaan muistavatkin Niiskuneidin, tai siis sen ystäväni jonka nimesin Niiskuneidiksi. No hän tuli minulle mieleen eräänä päivänä järjestellessäni astiakaappeja. Miksi juuri silloin hän tuli mieleeni? Koska hän oli ihmetellyt muumimukieni määrää, ensinnäkin siitä syystä että miten ehdin käyttää kaikkia niitä? Vai pyöriikö minulla vain samat lempimukit näpeissäni päivästä toiseen, muiden pölyyntyessä hyllyn takarajoilla.

Kuten minut jo hyvin tuntevat voivat aavistaa, ja tietävätkin jo, että minulla on siihen systeemi. Kuten töissäkin nypitään hyllyjä siirtäen tuotteita eteenpäin ja jos on niin uusia taakse tilalle. Näin minäkin teen aina kun siirrän puhtaita mukeja tiskikaapista takaisin. Mutta toteutuuko se kunnolla? Päätin haastaa itseni muumimukien määrän mukaan, ja 21päivän (jos laskuni osuivat kohdalleen) ajan aina muumimukia käyttäessäni napsaisin kuvan todistusaineistoksi.

Ja tässä, nyt teidän todistajien läsnä ollessa minä paljastan kuvani. Itsekään en ole niitä katsonut, joten onnistuuko kierrätyssysteemini oikeasti? Vai olenko pyöritellyt mukeja aivan turhaan?

ps. Tiedättekö kun jotain sanaa (tässä tilanteessa day) se alkaa näyttämään täysin vääränlaiselta, ei auta uudestaan lukeminen eikä lopulta lunttaaminen että tulihan se varmasti kirjoitettua oikein. Ja jostain kumman syystä sain aina mielikuviini lehmän kuvan kun kirjoitin sitä, johtuisikohan se siitä pelistä, Hay Daysta. Tai sitten on tullut pelattua liikaa sanajahtia, kun kirjaimetkin jo hyppivät silmille.

Ovet takalukkoon, joulu on ovella

Jos joku olisi sanonut minulle lapsena, tai jopa muutama vuosi sitten, että tulisin lausumaan äidilleni sanat ”en vietä joulua” olisin varmaan nauranut hänelle päin naamaa. Minäkö? Ilman joulua? Minähän se olin muutamia vuosia sitten ensimmäisenä kassajonossa kun glögit ja piparit ilmestyivät kaupan hyllylle. Ilmoitin silloin entiselle poikaystävälle että meillä alkoi nyt joulu. Siinä sitten kynttilänvalossa syötiin pipareita ja juotiin glögiä, olikohan ehkä lokakuu kuitenkin vasta menossa.

Aloitin tämän uhoamisen oikeastaan jo parisen vuotta sitten, mutta ei minua otettu vakavasti ja lopultahan aina minä siellä joulupöydässä olen istunut. Toivottavasti nyt kolmas kerta kertoisi totuuden ja antaisi minun olla vain itsekäs. Tänä vuonna ahdistus joulua kohtaan ja sen sivuuttaminen on vain voimistunut. Joulukalenteritkin olen kiertänyt kaukaa, vaikka viime vuonna minulla taisi olla hankittuna jo oma veikkauksen- sekä haribon kalenteri. Tai ainakin olin hankkinut Tikrulle jonkin niistä suuremmista. Ei ei ei, ei minua saa edes ostamaan yhtä joulutorttua.

Tänä vuonna minä, käsi sydämelläni vannon, etten stressaa siitä ostaako sisko savusiian vai ei, siitä joudunko lahjoittamaan suurimman osan lahjoistani heti kiertoon, siitä monelta on hyvä mennä vanhemmille ja siitä miten hermoni kestävät.

Joulu on kuitenkin monille nauttimisen aikaa, ja minä en halua olla nurkassa hiljaa ja leikkiä viihtyväni. Siinä ei ole mitään mitä minä kaipaisin.

Joten ystävät, sukulaiset yrittäkää ymmärtää, mutta minä kieltäydyn joulusta. Aiheutatte minulle vain pahan mielen jos yritätte muuttaa mieltäni tai ostatte lahjan.

Mitä mieltä sinä olet? Onko se itsekästä? Vai onko sinulla päinvastoin, odotatko tapojesi vastaisesti sittenkin innolla joulua?

Kaari koettu

Onko tämä mahdollista, ne jotka tuntevat minut nauravat nyt, mutta minä heräsin vasta viisitoista yli yksitoista! Nukuin kuitenkin vielä eilen parin tunnin päiväunetkin vanhemmillani, joten univelkaa ei pitäisi olla. Talvi siis taitaa tulla kun minä vain nukkuisin nukkuisin ja nukkuisin vielä lisää. Mitenköhän sen saisi selitettyä tai sovittua työnantajan kanssa, lupaan ja vannon nukkua vain kokotalven yli kuten muumit. Tai olisikohan siellä jossain jokin työnantaja joka maksaisi minulle palkkaa nukkumisesta? Olihan Uuno Turhapurokin patjantestaajana, miksen myös minä. Ainahan sitä saa unelmoida.

Päädyttiin lopulta äidin kanssa kauppakeskus Kaareen perjantaina. Ja kuten aina kaikkeen uuteen, siihenkin oli tottuminen. Kauppoja oli ehkä liikaakin, ainakin siihen nähden että olin valmistautunut vain pikaiseen käyntiin nähtyäni että parkkihallissa parkkiaikaa olisi vain kolme tuntia. No lopulta meillä meni kuitenkin enemmän aikaa, mikä oli oletettavissakin, mutta ei auton yläpuolella oleva valo edes vilkkunut kuten Ison Omenan parkkihallissa.

Sokoksen kokoon petyimme, mutta kai se oli odotettavissakin kun vieressä on suomen isoimpiin kuuluva Prisma. Taas kävi kuitenkin niin että kun minä löydän jotain, äiti ei löydä sitä mitä tahtoisi. Minä siis löysin nilkkurit ja äidiltä jäivät ruskeat housut saamatta. Kenkienkin kanssa minä tosin punnitsin, kuten äitini aina, jätin ne ensin sokoksen sovituskoppiin myyjälle aikomatta ostaa niitä. Palasin kuitenkin parin tunnin päästä takaisin ja sanoin äidilleni ostavani ne vain jos ne ovat viety takaisin paikoilleen. EI oltu, mutta harmittamaan ne jäi silti ja kalvamaan mieltä joten takaisin alakertaan ja pukukopissahan ne vielä olivat. Kengät siis lopulta päätyivät minun haltuuni.

Kauppakeskus on aika paljon S-ketjun vallassa, mutta näin henkilökunnan silmin se oli vain hyvä. Saipahan bonuksia enemmän, jopa apteekistakin. Käytiin syömässäkin Kylä ravintolan wokup –ravintolassa, jota en ole aikaisemmin kokeillut vaikka se Isosta Omenastakin löytyy. Nyt kuitenkin päätimme kokeilla, äitini otti kanaa ja minä katkarapuja.

Pidimme molemmat annoksistamme, ja eniten kuitenkin taisimme ihastua lisukkeisiin kuten paahdettuun sipuliin, tuore yrtti sekoitukseen (persilja ja korianteri?) ja mangochutneyhin. Lisäilin ruokaani myös inkivääriä flunssan taltuttamiseksi, mitä äiti ei voinut allergiansa takia ottaa. Ihana kun äidistäkin on tullut nykyään sellainen, että uskaltaa kokeilla jotain erilaista eikä aina tyydy samaan mitä aina ennen. Liekö se lukuisten kokkiohjelmien katsomisen tulos.. (MasterchefAustralia on vaan niin hyvä!)

Ruokapuolella eniten ihastuin kuitenkin vessaan! Mielestäni se oli niin kaunis. Hyvän paikan määrittelee aina hyvä vessa muistakaa se. 

Kauppareissu oli siis onnistunut, käytiin vielä moikkamassa Tikrun isää Prismassa pakollisten ruokaostosten lomassa.

Eli Kaari on koettu ja pidetty. Seuraava kohde onkin tapiolan Ainoa. Mutta ei tänään, tänään näin myöhään heränneenä, yritän ehtiä tekemään kaiken mitä olinkin vapaapäivän kunniaksi suunnitellut, kuten kaupassakäyntiä ja pyykinpesua. Taitaa tosin mennä taas siihen että teen kotihommat ja suuntaan siitä vanhemmilleni katsomaan äidin kanssa (yllätys yllätys) Masterchef Australiaa. Ehtiihän sitä kaupassa huomennakin käydä, töihin on kuitenkin mentävä. Joten olisiko siinä kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Isälle kiitos

Pienenä minua kutsuttiin aina isin tytöksi, ja sitä varmaan olin. Isi keksi aina ratkaisut kaikkiin hommiin, isi oli hauska ja isi oli pelottavin. Kun isi nauroi, maailma oli hauska, ja kun isi huusi tiesi että nyt on pysyttävä itse hiljaa. Moni maailmassa on ilman isää, tai isähahmoa ja ilman isää en osaisi olla kiitollinen siitä. Muistan kuinka siskonpoikani oli pienenä, isänpäivän lähestyessä, vakavana todennut toisille ”ei minulla ole isää, minulla on pappa.” Ja onneksi meillä on pappa.

Olen vuosieni aikana monesti uhmannutkin isäni tahtoa, kuten ottaessani ensimmäisen ja toisen chihuahuan, isäni oli niitä vastaan mutta nykyään molemmat ovat jo papan kultia. Harvoin sitä muistaa olla kiitollinen muistoista ja kiinnittääkin huomiota enemmän materialistisiin asioihin. Mutta kaikesta mitä olen isältäni saanut, olen kiitollinen.

”Sinä kuulostat ihan isältäni.”

”Ei, kuulostan vastuuntuntoiselta. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

[Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]

Ilman isiä..

En olisi oppinut käyttämään vasaraa ja valinnut ala-asteella puutyöt käsitöiden sijaan.

Uuno turhapuro elokuvat olisivat minulle luultavammin vain vieras käsite.

En olisi oppinut arvostamaan suomalaista musiikkia ja niiden tekijöitä, en olisi oppinut kuuntelemaan niiden sanoja ja merkitystä.

En olisi päässyt matkustelemaan ja kokemaan pienenä jo niin paljon. Olen nähnyt auton takapenkiltä suomen päästä päähän, ja käynyt rajan yli ruotsissa ja norjassa. Moni suomen pysähdyspaikka ja leirintäalue tulivat tutuksi ja ehkä se onkin vaikuttanut siihen, että itse rakastan autossa matkustelua.

Ilman isiä..

Autoni romuttuisi jo kaatopaikalla, sillä itse en osaisi sitä öljytä ja vaihtaa renkaita. Ja liian ylpeä olisin menemään minnekään huoltamolle kysymään apua. Kun vanhasta autostani vedet lensivät pihalle, en soittanut poikaystävälleni vaan soitin isälleni, olisinkohan osannut muuta tehdäkään?

Ilman isiä koirani eivät saisi kulinaristisia nautintoja, kun silmäni välttää häneltä tipahtaa makkaranpala ja toinenkin pöydän alle koirien iloksi. Luulee varmaan etten näe, mutta minä näen, ja samalla hymyilen koska tällä tavalla isäni näyttää välittävänsä koirista. Kun hän luulee etten kuule, kutsuu hän heitä papan kultamuruiksi. Naurahdan aina kun isäni sanoo taikasanan juusto/makkara/jäätelö, koirat ovat jo jääkaapin ovella.

Voisin kirjoittaa romaanin siitä mitä isäni on minulle antanut, mutta toivon hänen tietävän sen jo valmiiksi. Vaikka meilläkin menee sukset välillä ristiin ja kumpikin osaa olla idiootti, löydämme aina tien takaisin yhteiselle ladulle.

Minä rakastan isiä ja isi rakastaa minua, vaikka olemmekin niitä ihmisiä jotka eivät sitä osaa sanoa, tai ottaa sitä vastaan.

Se on vain niin, että rakkaus, kuten kaikki muukin mikä elämässä on tärkeää, vaatii aitoa ponnistelua. Halailuilla ja suudelmilla saa paljon aikaan, mutta ne eivät yksinään riitä.

Tuhnuttaja

Siinäpä oli päivä. Yleensä töissä onnistun hajottamaan aina jotakin, mutta tämä päivä oli poikkeus. Ainoa minkä tuhosin oli nenäliinapaketti, hurraa nuha on tullut tähän ihmiseen. Ja nenäliinapaketista puhuessani tarkoitan siis niitä pieniä, en sentään niagaran putouksena päästellyt menemään (vielä).

Tosiaan viikonloppuna alkanut nuha jatkuu vielä ja voimalla. Mutta kun kuume ole noussut ja ongelma ei ole kuin vuotava nenä, on typerää edes miettiä kotiin jäämistä. Kassalla olen muutenkin altis jo kaikille bakteereille joten voin saman tien iloisesti istua siinä. Toista olisi jos hyppisin palvelutiskillä. Mietimme Gabinkin kanssa mitähän asiakkaat katsoisivat jos pärskisin kohti kanoja ja muita grilli tuotteita. Mutta toisaalta eikö kuumuus juuri tuhoa bacteerit? Haisuli, viisaana ihmisenä sinä tiedät!

Tiedättekö muuten sen tunteen kun tapaa jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa ja heti kilahtaa saumat yhteen ja tietää tulevansa sen ihmisen kanssa hyvin toimeen vaikka ensimmäistä lausetta ei ole lausuttukaan? No sellaisen olen saanut tuosta meidän uudesta tytöstä Gabista. Ikäero taitaa olla huima, mutta kummasti olen aina tullut toimeen itseäni nuorempien kanssa. Onhan nykyään se kenen lapsenvahtina olen ollut teininä, tänä päivänä täysi-ikäinen ja yksi parhaista ystävistäni. Tosiaan sitä huomaa mitä vanhemmaksi muuttuu, että ikä tosiaan on vain numero. Tai sitten sitä yrittää tolkuttaa itsellensä väkisinkin..

Mutta tosiaan, nenä punaisena tätä tyttöä viedään. Pari asiakastakin kastoi minut jo Petteri Punakuonoksi, peilistä kun näin itseni niin en tosiaan ihmettele vaikka nenä olisikin onnistunut loistamaan pimeässä.

Pari päivää jos jaksaisi vielä niiskutella, ennen ansaittua vapaapäivää. Ja silloin olisi aivan mukavaa olla suhteellisen kunnossa, sillä aiomme äidin kanssa käydä tutustumassa uusiin kauppakeskuksiin Ainoaan tai Kaareen. Onko kukaan ehtinyt käymään jommassakummassa tai jopa molemmissa? Kumpi olisi houkuttelevampi?

Ja olisiko vielä neuvoja nuhaa vastaan?

Palkinto kiukuttelusta

Joskus ihmistä kohdellaan väärin tahallaan, tai toisen ollessa niin tyhmä ettei edes tajua. No minulle tehtiin näin pari kertaa tällä viikolla. Ensimmäinen tapahtui maanantaina töissä kun asiakas veti minua hiuksista ja rupesi tiputtamaan tavaroita hyllyltä lattialle minun seisoessa vieressä. Tämä tapaus luultavammin kuului niihin ettei oikeasti tajunnut mitä teki. Taisi olla kotoisin viereisestä asumiskeskuksesta, tai miksi niitä nyt yleensä kutsutaankaan.

Toinen tapahtui minulle lauantai iltana, joka käynnisti tapahtumaketjun niin mielessäni kuin internetin maailmassakin. No, olin tulossa vanhemmiltani kotiin myöhään lauantai-iltana, ja huomaan jonkun toisen pysäköineensä autonsa minun paikalleni. Ensimmäisenä otin selville tietenkin kenelle auto kuuluu, jotta saisin soitettua ja pyytäisin siirtämään autonsa. Elokuvissa tämä olisi mennyt luultavammin niin, että auton omistaja olisi osoittautunut unelmieni mieheksi jne. Mutta kaikkihan tietävät ettei tämä todellisuus mene ikinä kuin elokuvissa, ja niin tässäkin tapauksessa. Nimi löytyi mutta ei numeroa. Väsyneenä, hermostuneena ja ehkä hieman itkuisenakin soitin ensimmäiseksi mieleen tulevalle ihmiselle, isille. (Isi korjaa aina kaiken!)

Sen kummemmitta ei isikään onnistunut, ja mitäpä isi tosiasialle olisi voinut tehdäkään.

Mikä siinä muuten on että tarvitaan aina toinen toteamaan täysin selvä asia, minkä itse on jo selvittänyt. Vaikka kuinka olisi painanut nappia mitään tapahtumatta on otettava toinen siihen viereen todistamaan sama asia? Haluammeko todisteen siitä ettemme ole niin tyhmiä, vai uskommeko niin paljon toisen ihmisen kykyyn olla parempia kuin me. Paitsi yleensä vaikka kuinka minä painaisinkin sitä nappia mitään ei tapahdu, ja isin on tultava vain paikalle niin pum, kaikki taas toimii miten pitää. Isillä on joku maaginen kosketus elektroniikkaan ja asioihin.

Mutta siis tähän autoasiaan isillä ei mitään ratkaisua ollut. Kirjoitin selväsanaisen lapun auton omistajalle ja pujotin sen muovitaskussa auton tuulilasiin. Kaappasin tarpeelliset tavarat kotoa, ja lähdin takaisin vanhemmilleni.

Olin niin vihainen että vaikka autoa ajaessa näinkin punaista, painoin vain kaasua. Koirat vieressäni, luultavammin peloissaan, paahdoin länsiväylää vain myrkylliset asiat mielessäni. Vanhemmille päästyäni en puhua pukahtanut vaan painelin suoraan sänkyyn. Vaikka asia ei minun vikani ollut mitenkään kiukuttelin itselleni kuin murrosikäinen vanhemmilleen.

Aamulla herätessäni nolous valtasi mieleni. Olin häpeissäni siitä miten olin käyttäytynyt eilen illalla, mutta kuitenkin tyytyväinen että päädyin kuitenkin vain kiukuttelemaan, vaikka ajatuksissa pyöri pahempiakin asioita.

Isi oli kuitenkin miettinyt muita asioita illalla sekä yöllä. Sosiaalisen median enemmän hallitsevana, hän oli selvittänyt onko kyseinen auton omistaja Facebookissa ja sieltä onkinut tietoonsa henkilön tyttöystävän puhelinnumeron johon isäni oli viestiä laittanut. Pian hän olikin saanut auton omistajalta kiukkuisen ja ärräpäitä täyteisen puhelun, jossa henkilö oli ihmetellyt mitä hän oli muka väärin tehnyt sillä paikkahan oli vapaa ja omien puheidensa mukaan viipynyt vain pari tuntia.

Tapaus siis selvitettiin ja sen kuullessani uskaltauduin nousemaan sängystäkin ylös, ja jopa nauramaan asialle. Vanhemmat olivat niin ihaniakin että kävivät ulkoiluttamassa koirat ja antoivat minulle rauhallisen aamun aloituksen. Aamupalaa syödessä Rafikin sai vähän puuroa, Misan nyrpistäessä sille nenäänsä. ”Siis en mä sitä syö kun siitä puuttuu rasva ja kinkku ja kaikki oleellinen.”

Extempore yökyläily rupesi vain siinä vaiheessa harmittamaan kun sain soiton töistä, että pääsenkö tuuraamaan sairastapausta. Luonnollisesti se olisi onnistunut noinkin pienellä varoitusajalla jos olisin ollut kotona, mutta nyt avaimet olivat aivan muualla tavaroista puhumattakaan ja jouduin kieltäytymään. Sunnuntai lisät ei olisi tosin ollut pahitteeksi.

Mutta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta viikko siis loppui suhteellisen hyvin, ja olin ansainnut mielestäni pienen palkinnon. Ja olihan nuo Prisman tuplabonus päivätkin hyödynnettävä.

Muumiperhe sen kun kasvaa.. ehkä joskus on ihan hyväkin kiukutella ;)

Kuva: Arabia

Raha - mankeloitu viestiväline?

Työssäni näen paljon erilaista suhtautumista asiaan jos toiseen. Nyt olen kiinnittänyt enemmän mielenkiinnolla silmälle, miten ihmiset suhtautuvat rahaan. Kukaan ei ole itsestään selvyys, pari ala-asteikäistä poikaa jättää minulle aina nauraen 5sentin kolikot, heidän mielestään se ei rahaa ole. Toisella ääripäällä olen tavannut myös asiakkaita jotka miettivät maksavatko kortilla vai käteisellä, mistä summa pyöristyy tasaiseksi. Sitähän säästää kortilla maksettaessa sentin jos loppusumma onkin 19,99 eikä tasan 20. Jos näin tekee aina, ties kuinka paljon tuleekaan säästettyä.

Käteistäkin käsitellään eri tavoin, olen tavannut ihmisiä jotka ovat harmitelleet minulle antaessaan kaksikymppisiä, ettei heillä valitettavasti ole pienempää, aivan kuin heille se olisi tajuttoman suuri. Seuraava asiakas voikin olla virolainen joka maksaa 500 euron setelillä lounasruokansa. Mistä edes sellaisia rahoja saa? Työkaverin kanssa mietimme, että joskus satumme omistamaan tasan 3 sellaista, ja kuinka nopeasti se onkaan pois. Vitsillä (ehkä..) suunnittelimme pakenevamme sen kanssa, harmi vain että tuskin olisimme pitkälle päässeet. Seuraavana päivänä olisikin ollut hauska selitellä pientä kassaeroa.

Mutta niihin suhtautuvaisuuksiin, miten sinä suhtaudut siihen? Kirjoitatko viestejä viiden euron seteleihin vai käytätkö ne mankelin kautta ennen kuin joudut tuhlaamaan sen?

Jokainen sekunti on tärkeä

Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu herätä itsekseen. Siis että silmät aukeavat ilman mitään häiriötekijöitä, olo on levollinen ja raukea. Voi siinä venytellessä hieman hymyilläkin. Ja kuinka nopeasti levollisuus muuttuu pakokauhuksi huomatessaan herätyskellon unohtaneen kokonaan työnsä. Jos on vielä jotakin pelastettavissa, ja onkin herännyt vain vähän myöhemmin kun piti, jäljellä olevat minuutit vilahtavat silmien ohi, mitä kaikkea ehtii vielä tehdä?

Tällä tavallahan minulle kävi eilen. Onni onnettomuudessa en sentään myöhästynyt töistä, mutta heräsin vain tuntia ennen kuin siellä piti olla. Ja tosiaan se tunti vilahti silmieni ohi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen. Siinä ajassa pitäisi ehtiä viedä koirat ulos, pukea, syödä aamupala (haha joo hyvä  vitsi), ja naamioida itsensä niin että näyttäisi meikanneensa, eikä nukkuneensa meikit naamallaan. (Yritin käyttää tässä yhteydessä kuvastavaa sanaa yllä/päällä mutta se tuntui hassulta, voiko meikit myös olla alla?)

Töissä olin kuitenkin ajoissa, taskussa karkkia aamupalaksi ja vieressä mehupullo pitämään minut aktiivisena ainakin ennen ensimmäistä taukoa.

Tänään on herätty onneksi ajoissa, ja nyt aion nauttiakin hitaasta aamusta. Pesin jo naamani ja voisihan sitä repäistä ja pestä hiuksetkin! Oi että tätä ajankäytön ihanuutta.

Ailahteleva ja väsynyt

Tiedättekö, vielä viime viikolla olin kirjoittamassa siitä, kuinka minulla on ollut pitkästä aikaa hauskaa töissä. Vaikka sormet olivatkin tunnottomat pakasteista välillä, en valittanut. Tuurasin nimittäin sairastapausta ja vieläpä lempiosastollani leivässä.

No tällä viikolla sitten olisinkin voinut heittää yhtä asiakasta vesilinnulla ja yleensä se mieleinen asiakaspalvelu ei maistunut ollenkaan. Jokainen hymy oli hampaiden kiristelyä ja töykeät sanat vain kutittelivat kielelläni. Lisätään tähän vielä muutenkin yltiömäinen syyllisyys päivien kulusta ja unettomuus.

Tai en tiedä onko se unettomuutta, mutta öisin jos saankin unta ajoissa, olen herätessäni kuitenkin entistä väsyneempi, heräisin sitten mihin aikaan tahansa. Jatkuva väsymys on saanut minut tekemään pieniä, toisaalta ehkä naurettaviakin asioita. Kuten eilen olin laittamassa koiranruokaa vesipulloon, vaikka sinne olisi kuulunut vitamiinitabletti. Ja pukiessani sukkia ihmettelin niissä ammottavaa isoa reikää, kunnes tajusin pukevani legginsejä. Ei aina mene niin kuin strömsössä.

No, näin viikon loppuessa on parempi vain toivoa että ensiviikko olisi parempi.

Tyhjä tarina

Tässä viimepäivinä, muiden blogia lukiessani olen huomannut blogiltani puuttuvan kokonaan sen punaisen nauhan. Yleensä on aina tarinoilla alku, seikkailu sekä loppu, minulta sivut ovat löystyneet niin pahasti että hyppivät ties minne ja miten. Ennen kirjoitinkin yhdestä tietystä asiasta, mikä oli ajankohtaista, mutta niinkuin moni on jo varmaan huomannut olen jättänyt sen asian käsittelemisen kokonaan pois. Vain puhe asiasta pitää minut kiinni asiassa, eli poissa silmistä poissa mielestä? Vai kuuluuko jokaisen omistaa pieni punainen lanka elämässään? Tietää mihin suuntaan on menossa ja kenen kanssa? Jokainen aloittamani lause tuntuu nykyään niin turhalta, voisi kertoa jotain muutakin. Mutta kun kerta elämääni ei sisälly tällä hetkellä mitään muuta kuin työ ja ajatukseni, turhaduttaako se teitäkin, kun minulle ei ole mitään uutta kerrottavaa?

Ja kuten moni tietääkin en osaa olla vain parin lauseen kirjoittaja, vai olisiko se mukavaa vaihtelua? Jos opettelisin postaamaan kännykällänikin, vain pienenpieniä ajatuksia tai hermostuksiani mitä nyt tuleekaan päivittäin eteeni. Pitääkö aina tarinoilla, minunkin, olla syy seuraus yms tarpeelliset. Jos olisin vain pieni pokkari, tai lasten minikirja. Vailla sen suurempaa, mutta mahdottoman isoa teksiä.

Lapsuuteni oravana

Kas kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla.
Sen poikaset siellä ne leikkiä lyö
ja pikku hampailla siementä syö.

Pienenä taisin olla jonkin sortin huimapää. En pelännyt että jokin sattuisi, tavoittelin aina vain enemmän. Oli se sitten keinusta hyppääminen yhä hurjemmista vauhdeista, tai kiipeäminen vielä vähän ylemmäs kotimetsän puissa. Ihaninta oli istua aivan puun latvassa ja tuntea puun heiluvan tuulen mukana allaan. Minä en ollut kuin osa luontoa. Hurjimpana temppuna taisi olla puun latvassa ylösalaisin roikkuminen, kuten kaikkialla, rakastin olla pää alaspäin.

Sirkuskoulussakin lempivälineeni olivat trapetsit ja kankaat, niillä sai pyöriä pää alaspäin tuntien itsensä täysin jonkun muun hallitsemaksi.

Ehkä pienenä olin oravan ja lepakon yhdistelmä, poukkoilin aina vain korkeammalle ja jos joku pyysi vielä korkeammalle, minä menin. Ja lopulta roikuin pää alaspäin.

Vanhemmiten keho kuitenkin alkaa tuntea pelkoa enemmän, tiedostamattaankin. Enää ei voi vain hypätä laiturin nokan päästä suoraan veteen vaan on kastettava ensin pikkuvarvas, kokeiltava onko turvallista. On tiedettävä onko pohja kivikkoinen vai tasainen. Tai onko se muta- vai hiekkapohja. Entäpä ne kalat, hyökkäävätkö ne jalkoihin. Onko täälläpäin tavattu haita?

Keho on jo valmiiksi pelokas. Varomme huomaamattamme kuumia liesiä ja kattiloita. Jos osumme johonkin kuumaan, reaktiomaisesti vetäisemme itsemme pois. Tasapainoillessakin kädet siirtyvät yhä herkemmin sivulle, kuin hallitsemaan tilannetta. Aikuistuminen on siis yhtä hallitsemista.

Pari vuotta sitten orava makasi kämmenelläni, vain pieni poikanen. Oli raukka tippunut vanhempieni katolta ja samalla menettänyt perheensä. Soitimme eläinsuojeluun ja pidimme siitä huolen sen aikaa kun he saapuivat noutamaan pienen pennun. Se vain nukkui niin suloisesti, kuin pieni pehmeä pallo. Olisikohan Misa ollut kovinkin loukkaantunut jos perheeseemme olisi tullut myös oravanpoikanen?

Kadehdin vieläkin oravia, niin pelottomasti hyppivät puusta puuhun, oksalta oksalle. Ehkä ensi elämässä sitä voisikin syntyä oravana, huimapäisenä vipeltäjänä. Pähkinät vain jättäisin muille, tuskin niistä oppisin pitämään seuraavassakaan elämässä.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell’ oravan poikaset tuttuhun kehtoon
ja elämä siellä on herttaisaa
kun kuusen latvassa keinua saa.

[Laulun sanat lastenlaulusta: Oravan pesä]

Pieniä palkintoja..

Itsellensä on mukava antaa pieniä lahjoja aina silloin tällöin. Syy voi olla iso tai pieni, mutta tarvitseeko lopulta kauniiden asioiden ostaminen syytä?

No, syy voi kuitenkin olla pieni tai iso, kuten että viimekuussa luottolasku oli pienempi kuin edellisenä, tai ettei kiroillut vaikka mieli teki. Tai että jaksoi hymyillä vaikka sisällänsä huusi, tai että uudet tuulet odottavat vain lentäjäänsä?

Tai että vihdoinkin sai siivottua sen kaapin mistä on aina puhunut, tai sitten että sai laitettua pitkäaikaiselle ystävälle viestiä, kuten on jo pitänyt pitkään tehdä. Kaikki voi olla syitä eikä en tarvitse edes olla yksikään niistä.

Miksi minä sitten palkitsen itseni? No, vaikkapa siitä että jaksan viedä koirat ulos vaikka kuinka väsyttäisi ja ulkona sataisi!

Mutta edelleenkin, tarvitseeko kauniit asiat jotain syytä?

Suuret muutokset

Elämässäni on tapahtunut hurja käännös, olen siirtynyt kirjoittamaan isolla kannettavalla ja pieni on keittiönpöydällä mistä katson sarjoja. Oma päätökseni tämä ei ole, isompi kone ei vain löydä langatonta verkkoa joten sen on oltava tässä, olohuoneessa tietokonepöydällä. Voi kyllä, minullakin on nyt sellainen.

Toisaalta tämä oma paikka rauhoittaa minut kaikesta, olen kuin Sinkkuelämän Carrie ikkunan ääressä. Tosin minulla ei sitä ikkunaa tässä ole, katselen juuri seinää mutta ainahan voin katsella parvekkeelta viereisiä puita samalla kun kirjoitan. Tai makuuhuoneen ikkunasta, josta näkyy viereinen kerrostalo. Ja kun kävin katsomassa tarkemmin mitä ikkunasta paljastuu, huomasin eräällä parvekkeella tietokonepöydän ja tietokoneen. Hahaa, jos laittaisinkin ikiomasta kesäsaunastani itselleni sopivan kirjoitusympäristön? Se kaatuisi vain aika nopeasti talven tullessa, oli lasitettu parveke tai ei.

Noniin nythän tässä kävi taas niin, minun piti lähteä kauppaan nyt vapaapäivän kunniaksi, mutta jumahdin tähän vaikka piti kirjoittaa vain pari sanaa.

Mutta minulla on nyt siis oma soppeni, paikkani, luolani, hoodini –miksikä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Ehkä kirjoittaminenkin alkaa taas rullata, kun tietokoneen ruudulta ei löydy muita häiriötekijöitä. 

Kolttupulma

Välillä minullekin iskee sellainen, nimittäin asukriisi –ja oikein isolla koolla. Yleensä olen onnistunut välttämään ne, sillä töihin lähden suunninpiirtein sängystä nousseena, ja palaan illalla sinne takaisin. Siis sänkyyn. Ja viime viikolla salossa vietin naamattomana ja vaatettomana, eli en siis meikannut ja miettinyt mitä sitä pukisi. Mutta nyt on palattu takaisin espooseen ja olisi tiedossa ystävän tapaaminen. (Vihdoinkin Mirppu vihdoinkin! )

Olen aina ollut kameolontti, tosin huonolla tavalla. En niinkään ole sulahtanut sovittuun seuraan kuin voinokare puuroon, pikemminkin voinokare on yrittänyt sulautua maitolasiin. Enemmän olen miettinyt miten toinen pukeutuu, ja mistä toinen tykkää. Miten toinen haluaisi minun pukeutuvan. Ja yrityksissäni lopulta mennyt täysin metsään, varsinkin oman oloni suhteen, valkoisella taustalla erottuu enemmänkin sateenkaari loistaen huonolla olollaan.

Ja nyt on tiedossa magean rokkimimmin tapaaminen, laittaisinko skottihameen ja sukkahousut? Mutta onko tyhmää laittaa sukkahousut hameen alle, ja mikä paita sen kanssa. Laittaisinko väriä vai näytänkö täysin pelleltä. Ja kuuluuko jalkaani kiilakorkotennarit vai luottoconverset? Miksi juuri tällaisina päivinä se uusi lempi jättineuleeni lojuu pesukoneen pohjalla likaisena.

Joku sanoisi, että pukeudu oman tyylisi mukaan, mutta mikä on tyylini?

Asukriisi a.k.a APUA.  

Tällaisina hetkinä sitä toivoisi toisen soittavan ja peruvan.

”Sori ei nähäkään kun ei sulla mitään vaatteita ole.”

Onneksi ystävyys on tärkeämpää kuin vaatteet. 

Lankahysteria

”Jokos mennään jonottamaan?”

Alkuviikon lehdessä, oli ilmoitus joka sai Mamman innostumaan. Lankoja tarjouksessa 1e/kerä, 5per asiakas! Ja se tarjous on tänään. Nyt kun minä olen täällä, saisimme tuotua 10kerää eli kilon kotiin, jos vain värit ovat hyvät. Ja ovella olisi oltava ajoissa ennen avautumista.

Tämän kuullessani näin kyynärpääni ja vikkelät jalkani luovimassa tieni läpi mummolauman joka jonottaisi ovien aukeamista kuin nuoriso Justin Bieberin lippuja. Ovien avautuessa heittäytyisimme kukin parhaiten näkemällämme tavalla sisään, kukaan ei säästyisi rollaattorien ja kainalokeppien iskuilta. Ilmassa ei soisi linnunlaulu vain kirosanojen soinnut jokaisen yrittäessä olla ensimmäinen. Jos olisimme piirroshahmoja, joku olisi jäänyt jalkoihin renkaan jäljet selkeästi selässään.

”Mä arvasin et siellä on ämmälauma oven takana!”

Ja niin olimme mekin, kymmentä vaille yhdeksän, emmekä olleet ensimmäisiä. (Ou jeah Cami, me jonotimme kaupan oven takana avautumista!)  Ihmeen kiivaita nämä kutojamummot, yksikin yritti meitä jonoon saada saapumisjärjestyksessä. Kyllä teki mieli hypätä kiivaasti ovien auetessa sisään ja tunkea lankojen luokse. Siihen tosin olisi vaadittu että olisin tiennyt niiden sijainnin.

Viimeisen kilon taisimme viedäkin, ei siellä sen suurempia eriä Nalle-lankaa ollut. Kauniin vaaleanvihreä on tuo väri, vieläkin pähkäillään miten sitä kutsuisi. Mamma pitää sitä limenä, minä ehkä hiukan minttuna? Mamman silmiin (tai väritietämykseen :D) nyt ei kuitenkaan liiaksi kannattaisi uskoa, piti vaaleansinistä sytkäriä lilana.

Nyt sitten lepäillään loppu ilta, pieni iltalenkki jossain vaiheessa kunhan omenataskut on ensin syöty ja kahvit juotu.

Inhottavaa kun tämä oma olo verottaa vierailua, kokoajan minäkin olen makaamassa. Tulisi flunssat ja väsymys talvella, ei silloin kun aurinko paistaa. Vuohesaaressa olisi kiva käydä, ja sienimetsäkin houkuttaisi, vaikka en sieniä tunnistakaan. Sienihimoon helpottaa tosin Mamman naapurin juuri äsken tuomat herkkutatit, ties mitä niille keksimmekään tehdä!

Nirppanokka nettitikku

Taas, tai oikeastaan vihdoinkin, Mamman luona Salossa. Tarkoitus oli tulla tänne markkinoiden aikaan, ja jos olisin edes vilkaissut suurta ja mahtavaa googlen tietoutta tässä asiassa, ei olisi itselläni mennyt kuukaudet sekaisin. Ja eikä Mamma oli katsonut minua kuin tärähtänyttä. ”No ei nyt syysmarkkinat elokuun lopussa ole!” Niin, vasta sitten kuukauden päästä.. Ja Mammaltakaan en oikeaa tietoa saanut kun pidin tulemiseni salassa. Pikkasen kyllä ihmettelinkin miksei se iltapuheluissa yhtään touhottanut markkinoista. Olisihan eilen ollut iltatori mutta uusi tangokuningas ei meitä sinne houkutellut, ainoastaan lähi grilli houkutteli meidät hakemaan sieltä ruokaa.

”Välilä tulee niin kamala mieliteko ranskanperunoihin!”

Toisaalta jos olisin tiennyt markkinoiden oikean ajankohdan, en olisi täällä nyt. Vaikka ehkä en markkinoiden aikaan enää pääsekään, on täällä aina niin ihanaa. Kunpa voisin tuoda sen tunteen näytölle, mitä tunsin kun olin päässyt viimeisestä tunnelista ulos, ja viimeinen suora häämötti. Jalkakin taisi painaa kaasupoljinta hieman kovemmin, niin kiire koko kropallani oli tulla sinne missä onni vain kasvaa.

Nyt siis olen täällä, nettiyhteyteni takkuillessa viiden sekunnin välein. Ajatuksenahan oli hakea uusia työpaikkoja urakalla ja kirjoitella enemmän, mutta unohdinpa kuinka huono yhteys täällä on. Miten kaupunkialueella voi verkko reistailla? Snobeileeko yhteyteni näin maaseudulla? Tosin eihän tämä maaseutua ole, melkein Salon keskustaa.  

No mutta huonoine yhteyksineni olen täällä, flunssaisena. Luulin eilen, että jo viikon kestänyt kuumeinen olo olisi kukistettu mutta se tarttui minua kiinni repäisevällä otteella tullessamme kaupasta tänään kotiin. Ehkä ei eiliset iltalenkitkään viluisena auttanut asiassa. Mutta olipavathan (onko tuo edes sana?) koirat väsyneitä illalla niin monien kävelyiden jälkeen. Saunakin jäi nyt meiltä väliin kun en viitsinyt riskeerata liikaa.

Saunan jälkeen Mamma sitten himoitsi taas ranskalaisia, joten lähdin hakemaan Hesburgerista meille päivällistä. Kanafileiden poistuttua valikoimasta, houkuttelin Mamman kokeilemaan fish&chips –annosta johon hän rakastui täysin. Jaksaa vieläkin ylistää sitä. Ihana, joku mistä Mamma ei valita! :D

Skippo tilanne: Mira johtaa 4-3

Ilmaista iloa

Ne jotka tuntevat minut, tai lukivat viime vuoden Elmerijahdista, tietävät minun olevan kaiken ”ilmaiskrääsän” ja kylkiäisten perään. Oli se sitten hammastahna näyte tai koiranruoka pussi, minun käteni on ensimmäisenä ojossa. Jotkut ystävistäni ja tutuistani ovat ehkä joskus nolostuneetkin minun rynnätessä ilmaistiskin luo kuin ohjus. Jos näistä ilmoitettaisiin yleisillä ilmoitustauluilla, järjestäisin varmaan työvuoronikin niiden mukaan. (Jos olen tässä väärässä ja yleinen ilmoitustaulu on, ilmoitusta minulle heti!) Messut aiheuttavat minulle kullan kimalluksen silmiin ja näen vain mahdolliset ilmaistuotteet. Jos olisin kaikkiruokainen, maistiaiskojutkin olisi kova huuto. Tosin opiskellessani Helsingissä, muistan aina päivän päätteeksi kiertäneeni Kampin K-Supermarketin perjantaisin, ja siinä se iltapäivän ruokani olikin.

Eikä tämä kylkiäisrieha lopu vain näihin tuotteisiin, jos tuotteen eteen pitää tehdä jotain, kuten leikata ja liimata viivakoodeja –minä teen sen. No minä olen ostanut kalliimpaa vessapaperia, tilannut lehtiä äidilleni ja siskolleni ja käynyt apteekissa vain kävelemässä. Eli kylkiäissatoani viimeajoilta olkaapa hyvä.

::Lambi rewards keräily::

::GUESS Belton -laukku - äidille tilattu Iiris lehden tilaajalahja::

::GUESS Maisy laukku - siskolle tilattu Gloria lehden tilaajalahja::

ps. Kiitos kamalasti ihanista kommenteista, joita sain viime postaukseeni. Tätä juuri haluankin teksteilläni, että ne herättävät mielipiteitä ja saavat ihmiset puhumaan! Tällainen aihe aina jakaa mielipiteitä ja se on hyvä että siitä käydään keskustelua. Haisulin kanssa saimme pitkän keskustelun aikaiseksi kyseisestä tekstistä perjantaina, ja Camikin yhtyi siihen omassa blogissaan. Ja mikään näistä ei ole täysin sama kuin omani, se vain herättää monen muotoisia sanoja. Mutta siis kiitos lukijoilleni, te olettekin siellä vaikka olen jo luullut lukemien huijanneen minua.