Tekniiikka hakusessa

Tarvitsen uuden tietokoneen. Tämä kirjoittaminenkin olisi paljon helpompaa, jos ei tarvitsisi kuluttaa koko aamua siihen, että saan vain yhden lauseen kirjoitettua, huippua tietysti on sekin että saan lauseen tallennettua ennen kuin kone päättää kaatua.

Onneksi minulla on tuo tekniikkanero Pupu joka on luvannut auttaa minua hyvän koneen hankinnassa, tosin olihan siinäkin vääntäminen miksi haluan kannettavan enkä hyvää pöytäkonetta. Tai miksi sen koneen pitää olla niin pikkupikkuriikkinen.

Kun ne on niin söpöjä..

Kyllähän tuo Applen macbook air lämmittäisi sydäntäni, mutta koska raha ei kasva ainakaan minun takapihani puussa, on katsottava halvempia vaihtoehtoja.

Joten hyviä, edullisia, kannettava ehdotuksia otetaan vastaan! Tärkeintä tietysti olisi että saan tehtyä sillä kaiken sujuvasti ja nopeasti, eniten tietysti tulisin sillä kirjoittamaan. Ja jos kouluun pääsen, niin tietysti myös siihen tarkoitukseen sopivaksi.

Tykkää, vai tykkää tykkää?

Työkaverin rohkaisemana päätin minäkin liittyä Tinderiin. Tai olihan minulla siellä tili jo ollut, ja unohtanut saman tien, mutta nyt aloitin sen klikkailun, tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää, ei tykkää, ei tykkää.. Ei perhana, nyt meni joku hyvä ohi!

”Se on kun baari pikakelauksella!”
- No mut en mä käy baareissa
”Vielä parempi! Saat harjotella!”

Tinder on siis älypuhelimeen saatava palvelu, jolla voi etsiä haluamallaan sijainnilla ja ikähaarukalla vapaita miehiä tai naisia. Kuten työkaverinikin totesi parasta siinä on se, ettei kukaan koskaan saa tietää varmana oletko tykännyt hänestä tai ei, vain jos hän itsekin tykkää minusta.

Aika pinnallinen palvelu toisaalta, mutta itse olen (ainakin omasta mielestäni) laittanut vain kuvat joissa minä olen oikeasti itseni näköinen. Eli yhden sellaisenkin kuvan missä on jotain mistä en pidä, Tuutikki sanoi että siinä olen parhaiten itseni näköinen, eli ehkä se onkin juuri se mikä siinä kuvassa minua häiritsee.

Ehkä itsekin aika kriittisenä klikkaillut vain harvoja tykkäyksiä. Jos kuva on selkeästi vatsalihas tyylinen edustuskuva painan ruksia, jos kuva on selkeästi humalaillasta painan ruksia, jos tupakkaa löytyy suusta painan ruksia ja varsinkin jos kuva on wannabegangztah -RUKSI!. Parhaitenhan tässä saa juuri tietää tällaiset asiat mitkä omassa silmässä voi tuntua häiritsevältä. Tai siis ei minulla mitään niitä vastaan ole, mutta kuvassa haluan nähdä luonnollisen ihmisen, ja ilman aurinkolaseja kiitos.

"Aurinkolaseilla rumakin ihminen näyttää hyvältä"
- Aivan, siks mä käytänkin niitä.

Tykkäämis pareja minulla on jo (hui kamala) 17. Mitä, mistä niitä niin paljon on tullut? Mutta oikeastaan viiden kanssa olen vasta jutellut, tai käytännössä kolmen, sillä kaksi muuta ovat minun tuttujani. Toinen on läpällä tykätty mutta toinen.. Sekin tässä palvelussa on huonoa, se epätietoisuus. Kun onko joku tuttu tykännyttykännyt minusta vain kohteliaisuudesta vai onko oikeasti tykännyt tykännyt. Ja miten siitä mennään eteenpäin, en minä ole tyttö joka vie poikia ulos, minä olen sitä koulukuntaa että mies tekee aloitteen. Piste.

Mutta vaikka se häiritseekin mieltä, ja ärsyttääkin kun toinen ei vastaa heti tai pitkään aikaan, kyllä minä sitä suosittelisin. Katsotaan nyt jos joskus pääsisin jopa treffeille saakka kuten työkaverini viimeviikonloppuna. Kyllä jo tämä parien ja viestien saaminenkin saa vatsan tuntumaan hassulta!

Jatkoa odotellessa..

Viimeinen laulu

Nyt se sitten lauloi viimeisen laulunsa, siis laturini. Vuoden se kestikin teippikiinnityksillä, mutta nyt aamut saivat taas uuden käänteen ja järjestyksen kun sarjojen katsominen keittiössä ei onnistukaan. Onneksi iPhonessa on katsomo ja ruutu palvelu joka pyörittää osaa sarjoista.

On outoa aina hypätä pois tutusta rytmistä ja tavoista, mutta sanotaan että olisi joskus hyvä muuttaakin kuvioitaan. Sen pitäisi tuntua vapauttavalta, minua se taas ärsyttää. Ainakin tässä tapauksessa, muutokset eivät ole minun mieleeni. Toisille muutokset sopivat mutta minulle ei, minä menen muutoksista sekaisin ja kiukkuiseksi.

Millaiset muutokset saavat sinut sekaisin, tai oletko tehnyt muutoksia rutiineihisi joista ei aiheutunutkaan odottamaasi katastrofia?

Muutoksen tuulet, saamari että vihasin niitä. Miksi niitten piti tulla ja murskata kaikki? [Marian Keys – Mercy Closen mysteeri]

Pelin imaisema

Olen ollut erittäin huono blogien suhteen, sen kirjoittamisen ja lukemisen. Voisinpa vain syyttää kesää ja sen tuomaa lämpöä, sitä fiilistä jota olen hehkuttanut jo niin paljon kaikille että pesäpallon isku päähäni ei olisi kaukana. Niin olenko jo kertonut että olen kesä ihminen? Ja että rakastan sitä?

Sadekaan ei saa minua masentumaan, viimeksikin seisoin hymyillen sateessa Misan kiroten vieressä kastumistaan. Kesällä kaikki on niin lämmintä.

Ovathan meteorologit uhkailleet sateen ja kylmien ilmojen pian saapuvan, mutta aina ovat joutuneet pyörtämään puheensa. Tänäänkin aamulla näytti jo kovin synkältä ollessani koirien kanssa lenkillä, mutta vaikka varauduin siihen että joutuisin pukemaan pitkät housut jalkaani, näyttää siltä että hame kelillä mennään myös tänään. Toisaalta jotenkin tahtoisin kunnon ukkosen tulevan, on ihana nähdä luonnon näyttävän kunnolla voimansa.  Tulen kaapista ulos ja myönnän, etten ole koskaan pelännyt ukkosta, enemmänkin nauttinut sen rätinästä, kuitenkin aina massan mukana ja kunnon naisena olen aina uikuttanut meneväni aina peiton alle piiloon. Ja paskat, minä olin nenä kiinni ikkunassa ja mieluiten olisin jopa seisonut keskellä peltoa ja katsonut salamoiden tanssia!

Mutta siihen miksi olen ollut huono tietokoneenkäyttäjä, on tuo puhelimeni. Ja siihen lataamani peli, Cityville. Luulin jo päässeeni siitä yli kun vuosi sitten lopetin sen pelaamisen, mutta nyt se tuli takaisin. Perhana. Nyt kannan puhelimen laturia laukussani, sillä pelaaminen imee sen nopeasti tyhjäksi.

Kaupunkipelit ovat ennenkin valloittaneet näyttöjeni ruutuja, kun ala-asteellla paras ystäväni tutustutti minut SimCityyn. Aina kaverin isoveljen ollessa poissa, me kaksi käytimme tilaisuutta hyväksemme ja olimme nenät kiinni ruudussa. Eipäs ihme että meillä molemmilla nykyään on silmälasit..

Voi perhana tuon pelin kanssa, se valvottaa minua silloin kun minun pitäisi nukkua, ja jos se toimisi ääni ohjauksella kävelisin varmaan handsfree korvassani yksikseni pulisten ulkoiluttaessani koiria. Sitä ominaisuutta odotellessani on kuitenkin vain kulutettava sormia.

Onko joku muu hurahtanut kyseiseen peliin, tai johonkin muuhun mikä saa ajan kulumaan kuin itsestään?

Tiistain todisteet

En ole viitsinyt hirveästi kättäni ja rannetta, rasittaa kirjoittamisella (mikä on minulle hirveän vaikeaa, kirjoittaminen kuitenkin on aina ollut minulle se tapa jolla käsittelen asioita! Isi tosin tokaisi tähän että ehkä olisi aika opetella sitten puhumaan..) joten päätin tehdä taas päivä kuvina postauksen. Videopäiväkirjaa en vielä ole onnistunut tallentamaan, tuntuu oudolta puhua tyhjälle näytölle. Näin kirjoittaessa on helppoa perua sanojansa ja poistaa se lause mikä ei sanallisesti osukaan oikein. Ja muutenkin olen niin paikallaan pysyvä (siis en) että olisiko videolla sitten loppujen lopuksi mitään. Tai asennan päähäni kameran ja yritän toteuttaa Iholla –sarjan tyyliin kertomista. Harmi vain ettei sitä videokameraa ole..

Nyt tämä meni taas tähän raapusteluksi vaikka piti tulla todistusaineistoja eilisestä päivästä. Sormet pysykää jo pois näppäimiltä..

Kuten yleensäkin tiistai alkoi heräämisellä. Herättiin vielä ihmeen aikaisin ja päätettiin lähteä pidemmälle aamulenkille. Koirat tietenkin tuntien, tai tuon neiti ”laahustan kuin porsas” koiran tuntien, se kierros joka normaalisti kävellessä olisi taittunut vartissa, venyi siihen yli puoleen tuntiin. No saipahan tämäkin porsas välillä liikuntaa.

Päivä jatkoi rutiinimaista kulkuaan aamulenkin jälkeen. Pupuni Cami soitti, ja vietimme taas hyvinkin tuttuun tapaan aamupäivän puhelimessa. On ihme ettei kuitenkaan meiltä puheenaiheet lopu kesken. Samalla siinä puhelimessa puhuessani sisustelin kotia, ja vaihdoin olohuoneeseen pöytäliinan, ripustin keittiöön verhot ja virittelin keittiöntyötasolle vahakankaan jonka kävin edellisenä päivänä ostamassa Kodin1:stä.

Puhelun loputtua käytiin koirien kanssa taas nauttimassa raittiista ilmasta jonka jälkeen ruokin koirat. Samalla valmistin pariksi seuraavaksi päiväksikin koirille ruoan. Jauhelihaa ja kasviksia.

Koirien syödessä otin vihdoinkin hiusväriaine purkin käteeni ja värjäsin hiusteni alaosan taas mustalla. Onhan tämäkin ollut tekemisen listoilla jo viime vuodesta. Seuraavaksi onkin ylähiusten värjääminen vuorostaan, ehkä sen toteutan sitten ensi vuonna. No ei, jos kuitenkin nyt lähipäivinä.

Hiusten kuivattua päätimme lähteä katsomaan edellisen päivän Emmerdale –jaksoja vanhemmilleni. Olen taas saanut koukutettua äitini tähän sarjaan, joka sitten taas muuttaa omia aamurutiinejani etten enää aamupalaa syödessäni tuijotakaan Katsomo palvelua vaan luen kirjaa. Ehkä vielä joskus koittaa se päivä kun vain syön tekemättä mitään. Onkohan se mahdollista? Voisinko minä joskus olla niin valmis tekemättömien asioideni kanssa, että minulla ei vain yksinkertaisesti ole mitään muuta tekemistä kuin syöminen. Kuinka tylsää sekin sitten on.

Illalla kotiin päästyäni päätin pelata vielä jo pirulliseksi muodostunutta CandyCrushia, jossa olen jumittunut tasoon jossa suklaa taas pilaa kaiken. Kuten pupu aka Cami joskus totesikin, suklaa on aina kaiken pahan alku. Onneksi itse en ole suklaahimoinen. Tällä hetkellä irtokarkkihyllyltä löytyvät purkkapallot ovat sitten minun kompastuskiveni. 

Huomenna kutsuu Linnanmäki, ja toivottaan ettei säätiedotuksen sateen osalta pitäisi paikkaansa. Siinä tapauksessa minut ja Haisulin löytää SeaLifesta tutkaillen erikaloja hyvin tarkasti. 

Levottomuuden ja muutoksen tuulia

Anteeksi hiljaiseloni. Netti ei vieläkään toimi uudessa asunnossani (kiitos Elisa) ja miniläppäri jolla normaalisti kirjoitan, on valjastettu muihin hommiin eli sarjojen pyörittämiseen. Arki on aivan omituista kun käsissä ei olekaan kolmea elektronista laitetta jotka kaikki toistaisivat jotain ohjelmaansa, vaan on tyydyttävä miniläppäriin ja kännykkään. Ja kännykällähän minä en osaa kirjoittaa mitään tekstiviestiä pidempää. Hermothan niihinkin menee kun teksti ei muodostu näytölle yhtä nopeasti kuin ajatuksissa. Edelleen se ajatuksen siirrin iPhoneen tai muuhun mahdolliseen olisi hyvä idea toteuttaa, joku nero siellä näytön toisen puolella, hommiin siitä!

Mutta viimeaikoina siis olen vain siis katsonut sarjoja koneelta ja yrittänyt kestää kotona oloa. Levottomuuteni yhdessä ärsytyksen kanssa on vain kasvanut sairaspäivien lisääntyessä ja käden särkiessä aina vain lisää, huomenna kuitenkin aion mennä töihin! Tällainen kotona oleminen tekemättä mitään saa minut vain hermostumaan. Vaikka kuinka joskus työpäivät väsyttävätkin, on tämä paikallaan oleminen ja tekemättömyys vielä pahempaa.

Viime viikolla oli myös nyt aika katkaista Rafin kilkuset, ja samalla lähti myös 11 hammasta suusta. On yrittänyt kaivaa muistoja Misan pentuajoista ja miten silloin meni, mutta kyllä neidillä lähti kaikki hampaat itsestään. Tosin on nuo kaksi aivan erilaisia luonteeltaan että pentuajoiltaankin. Nyt tosin leikkauksen jälkeen olemme olleet nuorenherran kanssa kahdestaan kun vanhemmat kaappasivat Misan hoitoonsa. Isi on jo niin tottunut että katsoo saanko minisikaani enää takaisin..

Viikko siis aloitetaan käyntiin vanhasta luopumisella, (sain myytyä vanhan keittiön lamppuni ja tänään luovutan sen uudelle omistajalle) ja uusien asioiden suunnittelulla. Muutoksia on siis tulossa siis myös blogiin. Pikkuhiljaa askel kerrallaan..

Rakkauspakkaus ja muut nimet

Rakkailla lapsilla on monta nimeä, meillä noita kahta kutsutaan rakkaudeksi ja pakkaukseksi, toheloksi ja torveloksi, höntiksi ja hömelöksi, toffeeksi ja suklaaksi, sekä suukoksi ja puraisuksi.

Kaksin kappalein noita pienokaisia ei ole muuttanut arkeani juuri miksikään, mitä nyt ensin tietysti otin 4päivää vapaata jotta saadaan harjoiteltua yksin oloa pienemmän kanssa, ja opetteleminen itselle ettei ne kädet enää tahdo riittävänkään mihinkään. Toinen hienohelma kun on kannettava hissiin, toinen onneksi kävelee hienosti sinne asti. Sitten noilla kahdella on aina kilpailu kumpi ehtii ovesta ensin, yleensä nuorimmainen voittaa, tyylillä nopeat syö hitaat ja tuuppimalla etunokaksi.

Onhan noita pieniä kärhämöitäkin tullut, kun kummankin on saatava juuri se toisen suussa oleva makupala, se oma ei kelpaa. Ja toisen ruokaakin on käytävä ainakin haistamassa, jos siellä olisikin jotain ekstraa mitä itsellä ei ole.

Hölmöläiset sanon minä.

Onneksi on ElisaVahti –palvelu jotta voi niiden menemisiä katsella myös kun ovat keskenään. Eilen katselin kuinka Misa oli siirtynyt Rafin tieltä yöpöydälle (?!).

Mutta hyvin on pienempi kaveri tottunut meidän rytmiin, tänäänkin nukkui tyytyväisenä tassut sojotettuna kattoon, kun muut aamut on herännyt jo kukonlaulun aikaan antamaan suukkoja. Suukkoihin on aivan ihana herätä, mutta ne pienet nenästä näykkäisyt voisi jättää väliin. Ja pissat/kakat onnistuvat joka päivä paremmin ja paremmin ulos! Ja naapureilla varmasti ollut hauskaa kun täältä kuuluu välillä ties millaisia huutoja, eilen kiljahdin ja huusin ”Pois mun pöksyistä!” täysin ajattelematta. Teki mieli huutaa perään että niin koirallehan minä..

Kerta se ensimmäinenkin että naapurit kuulevat asunnostani ties mitä huutoja..

Ja asuntojen tiimoilta onnellisia uutisia, kahta asuntoa olen pääsemässä jo katsomaan joten ihana kun jotain on ilmaantunut. Kumpikin on lähellä nykyistä kotiani, kuitenkin lähellä töitä. Ties vaikka Laurasta ja minusta tulisi naapureita..

Tänään on siis yksi asuntonäyttö ja ensi viikolla toinen. Voi kunpa jo kesään mennessä olisin saanut kamppeeni siirrettyä jonnekin ihanaan asuntoon, olisi yksi huoli vähemmän stressattavaa.

Ja voihan pippuri, menin sitten päivittämään iPhoneni ja kaikki tiedostot hävis!! ARGH.

Omena-addiktio

Olen ollut hiljaa ihmeellisen kauan, anteeksi siitä.

Normaalisti olisin kirjoittanut jo jotain, vaikka siitä sieniryppäästä johon eilen Misan kanssa tapasimme. (Hassu sana rypäs, rypä.) Tai siitä kuinka kirjoittaminen näin aamuisin kone sylissä on hankalaa, kun kaksi ja puoli kiloa yrittää päästä sen päälle kokoajan. Puhun siis Misasta, tissini eivät ole kasvaneet maagisesti öiden aikana.

::Jos tämä olisi satua, tuo olisi varmaankin keijujen asuttama::

Mutta mikä on syy tähän hiljaisuuteeni. No työt , ja niiden päivien aikatauluttaminen on muutenkin välillä hankalaa saati miettiä missä välissä ehtisin kirjoittamaan. Aamut ovat niin kiireisiä, kuten eilinen, ja iltaisin olen niin väsynyt töistä päästyäni että tahdon vain nukkumaan nopeasti.

Se ei kuitenkaan ole koko syy tähän, sillä onhan minulla tänäänkin töitä. (Harvinainen työpäivä tiedossa, ei yhtään vuokratyöntekijää –vielä) Sainpahan itseni ainakin ylös aikaisemmin kuin eilen. Suunnittelin joku päivä toteuttavani sen ruokapäiväkirja tyylisen postauksenkin näin työpäivältä, mutta eilinen oli täysin pohjanoteeraus siihen ajatukseen, johtuen liian myöhään heräämisestä. Ruokani oli sirkusaakkosia.

Taas kadotin asian ytimen, eli sen syyn. Olen selkeästi aivan liian innostunut siitä, että olen saanut koneen pitkästä aikaa kunnolla syliini ja sormeni näppäimistölle laulamaan.

Olen tullut omenahulluksi. Minut voi yhdistää mihin tahansa sanaan joka viittaa jollain tavalla riippuvuuteen, ja lisää siihen omenan eteen. En puhu ruoasta. Puhun Apple valmistajasta ja niiden tuotteesta. Kyllä, iPhonesta.

Teen sillä kaiken mitä normaalisti tekisin tietokoneella. Paitsi kirjoittele blogia, siihen en  pystyisi, haluan kirjoittaa täydellä ajatuksella (tai ainakin yrittää). Naputteleminen yhdellä sormella olisi siihen aivan liian hidasta. Tosin, jos omistaisin omenan tietokoneenkin, muistioiden siirtäminen sinne onnistuisi käden käänteessä.. Ei Mira ei, sinulla on täysin hyvä ja toimiva kone!

Ainahan sitä saa haaveilla?

Lisäksi olen huomannut sen korvaavan melkein kaiken laukkuni sisällöstä, (ja Camin sanoin kannankin laukussani kaiken mitä tarvitsen, ja sen mitä en tarvitse) ja melkein itkin kun huomasin että pärjäisin hyvin ilman pieniä ja vieläkin pienempiä muistilappulippusia. Mitä kohta teen enää isolla laukulla?

Hei olen Mira ja olen omenaholisti.

Nykyajan ihme(ttely)

On sitä myönnettävä tulleensa vanhaksi kun teknisten laitteiden käyttö tuottaa pään vaivaa. Selostekin näyttää jo heprealta. Teini-ikäinen siskonpoikani jaksaa selittää android-puhelimien eroista, ja minä ihmettelen vain mikä ihmeen android?

Välillä tuntuu että jopa isäni tietää minua enemmän koneista, mikä on täysin outoa, sillä minunhan pitäisi olla näitä uuden ajan lapsia jotka tietävät mistä napista painaa. Mutta entä jos niitä nappeja on aivan liian monta?

Ennen osasin tehdä vaikka mitä, koneellakin vietin aikaani enemmän kuin laki (tai koulu) olisi sallinut. IRC-galleriassa tuli käytyä tunnin välein, ja samalla taustalla oli avattuna ties mitä ohjelmia. Keskustelin reaaliaikaisesti mirc- ja irssi-ohjelmilla, koodasin IRC-gallerian sivuni modausta, muokkasin kuvia AdobePhotoshopilla, kuuntelin musiikkia winampilla, mesetin MsnMessengerillä, pelasin Simssiä, aapelin minigolfia ja hain samalla musiikkia sekä elokuvia.

Meillä oli silloisen avomiehen kanssa aika killeri kone. Siitä tuli tapeltuakin kumman vuoro siihen onkaan mennä, siinä oli kaikki kuvat ja parhaat ohjelmat. Lisäksi se ei jumittanutkaan kiitos lukuisten rahallisten panostuksin milloin kovalevyyn tai äänikorttiin.

Journalistikkaa opiskellessanikin leikin ties millä taitto ohjelmalla ja  teksti sulahti mahtavasti oikeisiin koloihinsa ja paikkoihinsa.

Nykyään minä hermostun jo siitä kun word-ohjelma ei toimi kuten tahtoisin. Teksti ei enää sulahda tarpeeksi nopeasti vaan saan ajatuskatkoja ja hetkellisiä toimettomuuden tunteita kun en muista mistä sitä riviväliä vaihdettiinkaan.

Kuvanmuokkaus ohjelmia minulla ei ole ollut vuosiin, mitä nyt koneen oma paint. Sillä en osaisi piirtää edes hiirtä.

Kuulen jo Camin tuhahdukset korvissani, ”Niin Mira, nyt hankitaan sulle se kunnon pöytäkone!”

Milloin maailmasta tuli näin tekninen ja monimutkainen paikka elää? Tai ehkä jos sitä yrittäisi pysyä maailman mukana ja oppia. Ehkä pian minunkin taskustani löytyy iPhone tai vastaava.