Herne nenässä prinsessallakin

Toivottavasti minusta ei kirjoitusteni perusteella saa hirveän negatiivisen ihmisen ja valittajan kuvaa. Mutta kuten jo moni on huomannut, tämä ei ole mikään perinteinen lifestyle blogi ruusuilla tanssimisesta. Minun ruusuissani on piikit ja välillä kellastuneet lehdetkin, mutta niinhän elämä yleensäkin on eikö niin? Ja tarinat.

Mitä olisi tuhkimo ilman siivoamista ja kurjaa elämää, tai pieni merenneito ilman rakkaudessa riutumista ja jaloista haaveilemista? Omien vikojensa kanssa elämistä ja toivomista olevansa jotain muuta mitä on. Tarinat tyytymättömyydestä joissa onnellinen loppu kohtaa. Vai kohtaako? Sitähän me emme koskaan tiedä ellemme itse kirjoita tarinaa.

Mutta oma elämä on oma tarina, siinä tulee naururyppyjä ja kompastumisia mutaan. Sammakoiden suutelua ja unelmien miesten rakastuessa toisiin.

Mutta kuten olen jo ylä tekstissä maininnut; "Tämä on vain tarinaa minun askeleistani tässä maailmassa, enkä tiedä löytyykö onnellista loppua."

Olisinhan minä voinut kertoa erakoitumisen ja hermojen menettämisen sijaan siitä kuin ihanaa mökillä on. Kuinka istuu omassa makuusopessa vain tuijottaen järvelle ja auringonlaskua. Ja herätessä siihen kun laineet iskevät hellästi soutuveneeseen.

Tai kertoa, kuinka Rafi on uinut jokaisena päivänä, ilman sitä läähätys ei lopu. Ja kuinka nuo pienet voivat saada aikaan niin paljon iloa ja onnea. Molemmilla niilläkin omat rutiinit ja toimet, joita toinen ei ehkä ymmärrä. Misa onkin lyöttäytynyt mökillä enemmän papan kyljeen kun minun viereeni. Pappa on tarpeeksi rauhallinen ja puolustaa ilkeältä Rafiriiviöltä. Lisäksi siltä saa makkaraa ja juustoa.

Ja sitten, voisin hekumoida ja värittää iloisilla väreillä tästä kesästä. Ja aivan, tästä LÄMMÖSTÄ. Se on lämpöä, ei kuumuutta. Minä niin nautin. Aikuisikään mennessä on yhden käden sormin varmaankin laskettavissa milloin olen kesällä oikeasti tuntenut läkähtyväni. Ja yksi niistä on Turkin reissun lämpö. Tämä jo lähentelee sitä.
Ja miten nauttiikaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin janosta? Tai siitä että kaipaan jotain viileää suuhuni kuten jäätelöä.

Sellainen kesän pitäisi ollakin, joten ei välitetä kuumudesta vaan nautitaan lämmöstä, kai minäkin saan joskus nauttia lämpimän kesän jooko? Ja tehdä niitä mitä vain helteellä voi tehdä.

Mutta ihan vähän vielä voisi asteet nousta jotta veteen uskaltautuisin.

::Mökkilookkia::

Erilaisten otusten loma

Lepolampi, eikun leivonmäki, täällä sitä ollaan sanoinpa sitä millä sanalla hyvänsä. Olisi kyllä pitänyt miettiä kaksi kertaa ja vielä kerran uudestaan, kun sanoin lähteväni vanhempieni kanssa vuokramökille viikoksi. Levosta tai rauhasta ei kuitenkaan ole vielä ollut tietoa, sillä jokaisella on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Toinen tahtoo taukopaikalla pissalle, toinen kahvia termarista.

Päämäärään saavuttaessa yksi juoksee rantaan, toinen laittaa internetin valmiiksi, ja yksi taas on ruoan kimpussa. Lisäksi silmät pitäisi olla selässäkin kun vahdittavana on 5 -vuotias energiaa täynnä oleva poika, jolle tuo ranta on kuin kakku läskille lapselle. Niin suuri houkutus että illallakin vielä käy kastelemassa varpaansa, vaikka nukkumaan oli menoa. Ja sitten vielä on nuo kaksi koiraa, josta toinen kulkee niin hiljaa ja hitaasti perässä, että unohtuu ovienkin taakse, ja toinen adhd versio, joka vilahtaa salamana laiturin nokkaan kun juuri luuli sen menneen sisälle.

Ensimmäinen yökin meni mielenkiintoisesti. Nukkumajärjestelyt ja paikat kun olisi hyvä vaihtua yön pimeinä tunteina. Sillä minä menen meistä ensimmäisenä nukkumaan, ja koirat valpastuvat pienenkin liikkeen kuullessaan. Oli se sitten isän yskäisy, Tikrun huokaus tai äidin kääntyily, Rafi on pystyssä nujertamaan suuremmankin vihollisen.

Yöllä sitten taas Mamma on kova kapuamaan ylös ja keittämään kahvia. Minä jo aamuyöstä olin huolissani, jos sitä nyt kahvituttaa ja tekisi mieli paria voileipää, ja se siellä aittassa kärsii nälästä. Melkein aloin yöllä tekemään sille voileipiä ja kahvia viemään termarissa sille oven taakse. Ja aamulla valittikin kun ei ollut nukkunut (äidin ja minun mielestä se ei vaan itse tajua nukkuneensa) ja oli miettinyt syntyjä ja syviä pitkin yötä.

Aamuyöstä siis tosiaan Mamma on yksi ensimmäisistä joka on heräämässä. Samoin isi. Molempien on saatava aamukahvinsa (ja Mamman voileipä) joten viimeistään siinä vaiheessa tuvassa käy pieni kolina ja kalina, mikä sekoittaa koiratkin, ja uhkaa herättää vieressä nukkuvan Tikrun. Meillä kun Mamma osaakin olla hiljaa aamuyöstä, tänään puheli jo yksikseen, ties kenelle. Salossa ollessani hän tekee samaa, selostaa ristikkoakin minulle aivan kuin olisin muka hereillä. Ja tietysti minä olenkin, mutta jos näytän nukkuvalta niin eikö sitten voi olettaa että nukun?

Tikrun herätessä menee televisio päälle ja kovemmat äänet. Minä vetäisin tässä vaiheessa vielä pieniä henkäyksiä sängyssä, mutta eihän siitä mitään tule kun korviin kantautuu puhe ja tulevan päivän puinti. Ja kun kuulee sanat ”koirille hei pitäisi antaa ruoka..” on viimeistään noustava. Jos minä en sitä olisi vahtimassa, antaisivat varmaan viikon ruoat kerralla, tosin herkkujakin täällä on saatu jo senkin edestä, ja vielä ennen aamupalaa! Ei vain meillä kotona tuollainen peli vetele.

Joten mitä saa kun yhdistää pari huoletonta, yhden huolehtivan, yhden hoosaajan ja yhden kontrollikummajaisen. Aivan, kasan kuuroja korvia ja toimintaa.

Ja kuka olikaan se kontrollikummajainen, täällä viittaa yksi punatukkainen tyttö. Minä kun olen jo pannut merkille kaiken missä mikäkin sijaitsee ja suunnitellut miten kaiken pitäisi mennä.

Mutta on täällä ihanaa, siitä ei ole pulaa. Mikäs olisi sen parempaa, kuin nauttia aamu tee ulkona auringon paistaessa ja kuunnellen sitä luontoa. Vaikka sitä hiljaisuutta kestääkin ehkä sen viisi minuuttia, on ne nautittavien arvoisia.

Reseptinä säännöllinen Salo

Näin herkän kun minun, ei pitäisi yrittääkkään aikatauluttaa liikaa arkeansa. Siitä varmaan se viimeaikainen väsymys ja ärtymys ovat johtuneetkin. Kun aamusta jo suunnittelee minuuttitarkan aikataulun päivän varalle, ei katastrofi pään sisällä ole kaukana. Ja kun korttitalo sortuu, niin sorrun minäkin.

Täällä Salossa on hyvä palauttaa mieleensä ja toimiinsa rutiinit ja rytmin. Aamulla suoraan nouseminen sängystä, eikä kyljen kääntäminen, auttaa saamaan päivän kunnolla käyntiin. Aamupala muuhun kuin puolenpäivän aikaan tuntuu omituiselta, mutta mielummin näin kun kilo porkkanoita puolen yön aikoihin.  Ja olen onnistunut olemaan jo kolme päivää karkkilakossa, tai ei lakossa niinkään, en vain ole ostanut saati syönyt. Olen huomannut jos jos kieltää itseltään jonkun täysin, sitä ratkeaa helpommin.

Katsotaan vaan miten paluu arkeen ensi viikolla loppujen lopuksi sujuukaan. Työrytmihän sekoittaa tietysti taas koko pakan. No, aina voi palata takaisin Mamman tykö kun arki hellittää.

Skippo tilanne 2-0

Takin kääntö

Ette ikinä arvaa missä minä olen, tittidii Salossa. Miten minä nyt yhtäkkiä tänne sittenkin päädyin? Eilinen päivä meni lepäillessä ja sarjoja katsellessa vanhempien luona, ja illalla olin sängyssä jo puoli kymmenen aikaan joten tänään aamulla heräilinkin jo puoli seitsemän aikoihin ja koska ilma näytti hyvältä, päätin aamupalan jälkeen napata tavarat ja lähteä sittenkin matkaan.

Tiellä ei juuri muuta liikennettä näkynyt ja olinkin ennen puoltapäivää perillä, ja innostus oli taas korkea (Mammalla että koirilla) kun saavuimme paikalle. Kaksi lenkkiä, päiväunet ja skippo voitto ovat jo takana, joten nyt onkin taas hetki aikaa television katselulle. Tai tässähän minä kirjoittelen ja odottelen Emmerdalea, Kauniit ja Rohkeat voivat minun puolestani mennä ohitse.

Joten sitä tänne tänään, huomenna olisi tori päivä ja säätiedotusten mukaan lämmintä luvassa. Ai että kesä tule jo!

Lankahysteria

”Jokos mennään jonottamaan?”

Alkuviikon lehdessä, oli ilmoitus joka sai Mamman innostumaan. Lankoja tarjouksessa 1e/kerä, 5per asiakas! Ja se tarjous on tänään. Nyt kun minä olen täällä, saisimme tuotua 10kerää eli kilon kotiin, jos vain värit ovat hyvät. Ja ovella olisi oltava ajoissa ennen avautumista.

Tämän kuullessani näin kyynärpääni ja vikkelät jalkani luovimassa tieni läpi mummolauman joka jonottaisi ovien aukeamista kuin nuoriso Justin Bieberin lippuja. Ovien avautuessa heittäytyisimme kukin parhaiten näkemällämme tavalla sisään, kukaan ei säästyisi rollaattorien ja kainalokeppien iskuilta. Ilmassa ei soisi linnunlaulu vain kirosanojen soinnut jokaisen yrittäessä olla ensimmäinen. Jos olisimme piirroshahmoja, joku olisi jäänyt jalkoihin renkaan jäljet selkeästi selässään.

”Mä arvasin et siellä on ämmälauma oven takana!”

Ja niin olimme mekin, kymmentä vaille yhdeksän, emmekä olleet ensimmäisiä. (Ou jeah Cami, me jonotimme kaupan oven takana avautumista!)  Ihmeen kiivaita nämä kutojamummot, yksikin yritti meitä jonoon saada saapumisjärjestyksessä. Kyllä teki mieli hypätä kiivaasti ovien auetessa sisään ja tunkea lankojen luokse. Siihen tosin olisi vaadittu että olisin tiennyt niiden sijainnin.

Viimeisen kilon taisimme viedäkin, ei siellä sen suurempia eriä Nalle-lankaa ollut. Kauniin vaaleanvihreä on tuo väri, vieläkin pähkäillään miten sitä kutsuisi. Mamma pitää sitä limenä, minä ehkä hiukan minttuna? Mamman silmiin (tai väritietämykseen :D) nyt ei kuitenkaan liiaksi kannattaisi uskoa, piti vaaleansinistä sytkäriä lilana.

Nyt sitten lepäillään loppu ilta, pieni iltalenkki jossain vaiheessa kunhan omenataskut on ensin syöty ja kahvit juotu.

Inhottavaa kun tämä oma olo verottaa vierailua, kokoajan minäkin olen makaamassa. Tulisi flunssat ja väsymys talvella, ei silloin kun aurinko paistaa. Vuohesaaressa olisi kiva käydä, ja sienimetsäkin houkuttaisi, vaikka en sieniä tunnistakaan. Sienihimoon helpottaa tosin Mamman naapurin juuri äsken tuomat herkkutatit, ties mitä niille keksimmekään tehdä!

Nirppanokka nettitikku

Taas, tai oikeastaan vihdoinkin, Mamman luona Salossa. Tarkoitus oli tulla tänne markkinoiden aikaan, ja jos olisin edes vilkaissut suurta ja mahtavaa googlen tietoutta tässä asiassa, ei olisi itselläni mennyt kuukaudet sekaisin. Ja eikä Mamma oli katsonut minua kuin tärähtänyttä. ”No ei nyt syysmarkkinat elokuun lopussa ole!” Niin, vasta sitten kuukauden päästä.. Ja Mammaltakaan en oikeaa tietoa saanut kun pidin tulemiseni salassa. Pikkasen kyllä ihmettelinkin miksei se iltapuheluissa yhtään touhottanut markkinoista. Olisihan eilen ollut iltatori mutta uusi tangokuningas ei meitä sinne houkutellut, ainoastaan lähi grilli houkutteli meidät hakemaan sieltä ruokaa.

”Välilä tulee niin kamala mieliteko ranskanperunoihin!”

Toisaalta jos olisin tiennyt markkinoiden oikean ajankohdan, en olisi täällä nyt. Vaikka ehkä en markkinoiden aikaan enää pääsekään, on täällä aina niin ihanaa. Kunpa voisin tuoda sen tunteen näytölle, mitä tunsin kun olin päässyt viimeisestä tunnelista ulos, ja viimeinen suora häämötti. Jalkakin taisi painaa kaasupoljinta hieman kovemmin, niin kiire koko kropallani oli tulla sinne missä onni vain kasvaa.

Nyt siis olen täällä, nettiyhteyteni takkuillessa viiden sekunnin välein. Ajatuksenahan oli hakea uusia työpaikkoja urakalla ja kirjoitella enemmän, mutta unohdinpa kuinka huono yhteys täällä on. Miten kaupunkialueella voi verkko reistailla? Snobeileeko yhteyteni näin maaseudulla? Tosin eihän tämä maaseutua ole, melkein Salon keskustaa.  

No mutta huonoine yhteyksineni olen täällä, flunssaisena. Luulin eilen, että jo viikon kestänyt kuumeinen olo olisi kukistettu mutta se tarttui minua kiinni repäisevällä otteella tullessamme kaupasta tänään kotiin. Ehkä ei eiliset iltalenkitkään viluisena auttanut asiassa. Mutta olipavathan (onko tuo edes sana?) koirat väsyneitä illalla niin monien kävelyiden jälkeen. Saunakin jäi nyt meiltä väliin kun en viitsinyt riskeerata liikaa.

Saunan jälkeen Mamma sitten himoitsi taas ranskalaisia, joten lähdin hakemaan Hesburgerista meille päivällistä. Kanafileiden poistuttua valikoimasta, houkuttelin Mamman kokeilemaan fish&chips –annosta johon hän rakastui täysin. Jaksaa vieläkin ylistää sitä. Ihana, joku mistä Mamma ei valita! :D

Skippo tilanne: Mira johtaa 4-3

"Paskat, ja mä maistoin!"

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, eikä siihen oikein ole muuta syytä kuin laiskuus. Tai sitten se etten pahemmin ole tietokoneen äärellä ollut, netissä selailu onnistuu niin kätevästi kännykällä että saan pyyhkiä melkein pölyjä näytöltä. No ei nyt sentään.

Ei kyllä kummempia ole tapahtunutkaan, loma alkoi ja työpaikkamme rutiinia noudattaen, sairastuin minäkin juuri pari päivää ennen loman alkamista. Ja seuraavaksi vatsavaivat siirtyivätkin Tikruun, ja pakko on myöntää, että pari päivää aikaisemmin aloitettu loma auttoi ranteen suhteen. Kipeähän se oli ollut töissä jo ensimmäisellä viikolla, mutta kuten läheisenikin tietävät minua on vaikea nöyrtyä lääkäriin vain kivun takia, mielestäni en ole sairas jos siitä ei ole pöydälle laitettavia todistuksia. Ja rannesäryssä vakuutena on vain minun sanani.

Alkuviikosta vanhempanikin olivat luonani yökylässä, sillä heidän lattiaansa uusittiin. Kuten arvata saatoinkin, isäni ei oikein ollut luonani kotonaan ja tuli vain luokseni nukkumaan. Muuten hän vietti aikaansa ”katsellen maailman menoja kahvilassa” tai kävi siskoni luona Tikrua katsomassa. Äitin kanssa sitten katseltiinkin sarjoja ja käytiin kävellen kaupassa Isossa omenassa. Ja aamulla keitti itselleen vahingossa litran puuroa, arvioidessaan väärin Teema –kulhojeni syvyyden. Turhan isoja kyllä ne isommat versiot, toimittavat itselläni vain hedelmäkulhon virkaa. Pienemmät versiot (samankokoiset kuin muumikulhot) ovat kovemmassa käytössä. Ja yökyläily jäikin vain yhteen yöhön (onneksi?) vaikka kahteen oli varauduttu.

Keskiviikkona hammaslääkäritarkistuksen jälkeen lähdinkin kohti Saloa, päivää aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Mamma ei harmikseni yllättynytkään tulostani kuten aikaisemmin (”Ai helvetti ihanaa!”) vaan oli jotenkin ounastellut kuulemma minun tulevan. Sitä varten oli niin kamalasti kukkiakin istuttanut. Minä kun olen vihreä enemmänkin varpaastani kuin sormestani.. Vieläkin parvekkeella odottavat siemenet jotka minun on pitänyt jo kuukausi sitten istuttaa. No ehkä ensi vuonna?

Täällä sitten ollaan oltukin, koirat, tai oikeastaan Rafi, on hyvin sopeutunut uuteen ympäristöön, Misallehan kaikki on jo tuttua. Ensimmäisenä aamuna tosin Rafi kävi herättämässä Mamman jo suukoin viiden aikoihin kun tulimme ulkoa, ja tänään neljän. Huomenna Mamma uhkasi itse hypätä meidän sänkyymme jo kolmelta, ihan vain kostoksi. No täällä herätään muutenkin aikaisin eikä haittaa, sillä päivällä voi aina nukkua jos nukuttaa, ainakin niin Mamma minua lohdutteli kun tunsin syyllisyyttä.

Ostoksia olen ehtinyt myös tehdä, eilen löysin Plazan Seppälästäkin haalarihameen mitä pääkaupunkiseudulta en ole yhden kerran jälkeen löytynyt. Löytyi vielä kaksikin, perinteinen farkun värinen sekä roosan/persikan värinen. Jouduin hädissäni soittamaan äidille kaupasta, kun en osannut päättää kumpi kaappiini päätyisi.

”Toi punainen on kyllä pirteämpi, että se olisi varmaan kesällä parempi.”

- Nii,mut toisaalta farkun värinen olisi arkisempi.

”Kyllä minä punaisen kannalla olen”

- Tää punainen on kyllä vähän paksumpaa kangastakin, niin se varmaan olisi lämpimämpikin.

”No en usko että sen noissa edes huomaa.”

Päädyin sitten siihen punaiseen. Ehkä hieman harmittaa sen farkunvärisen jäädessä kauppaan, mutta toisaalta olisin tuntenut samanlaisen tunteen jos olisin valinnut toisin. Mitäpä sitä tietää jos vaikka löytäisin vielä myöhemmin kyseisen mekon alennuksesta.. Silloinhan se olisi aivan oikeutettua kotiuttaa sekin?

Tänään onkin käyty nopeasti autolla kaupassa, sillä Tunteita ja tuoksujen jaksoa ei voinut jättää väliin, muuten olisimme kävelleet  keskustaan kuten aina ennenkin. Saatiin apteekinmyyjäkin nolostuneeksi kun selitimme eri ummetusvaivoista ja millaisen lääkkeiden on oltava.

”Luulisi että rehuja syömällä se vaan lentäisi ulos, mutta vatta on niin kovana ettei järki kulje ja läski ei lähde..”

”Jos huomenna vatsa toimiikin niin nopeasti että on juostava vessaan, tyttärentytär saakin sitten pidätellä tai liekö jos itse pitää lähteä saunan vessaan.”

Huomen aamullahan se sitten nähdään, herääkö Mamma mainoksen mukaan hellään helpotukseen. Voi kuitenkin olla että Rafi ehtii ensin, ja antaa oman hellän herätyksensä.

ps. Otsikko on lause jota Mamma sanoo tehdessään virheen Skippo-pelissä.

Kolmekymmentäpäivää kuvina - Day19

 A photo of you on a school/work trip – Kuva koulu/työ reissulta

Kävimme työporukan kanssa virkistysmatkalla Tallinnassa viime vuoden puolella, olisin ottanut enemmän kuviakin (mikä nyt harmittaa suuresti) mutta molemmat käteni olivat varattuja roudatessani alkoholijuomia Cami pupun kanssa. 

Koko haasteen lista ja aloitus

Muistojen polulla osa 6

11.07.2008

Perjantai - Junalla omiin ajatuksiin

Täällä sitä sitten ollaan. Jämsässä, ihan himoksen vieressä. Eilen tsukutsuku veturi kuljetti mut aamulla aikaisin tänne, ja sanonpa vain että ihastuin junalla matkustamiseen. Edelleen siis vältän niitä lähiliikenteen junia, mutta tämä pitkän matkan taittaminen oli aivan nautinnollista. Istuin yläkerrassa ikkunapaikalla, ja vaunussa ei ollut paljolti ketään. Osa jäi jo riihimäellä, osa tampereella. Mutta minä tyttö jatkoin suoraan Jämsään saakka. Vaikka olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa vain sinne istuskelemaan. En pystynyt lukemaan kirjaa, enkä täyttämään ristikkoa kolmen tunnin aikana, niin olin tohkeissani maisemista ja hiljaisuudesta. Kaiken mitä nyt onkin tapahtunut se oli aivan loistava asia.

Tosin heti kun olin noussut junasta, vastassani oli 4 tapausta jotka kukin aina välillä vaativat minulta täyden huomionsa. Isi, äiti, mamma sekä minun pieni prinsessani Misa. Ja Misan näkeminen oli parasta. Olin hoitamassa siskon uutta kissaa ja niin kova ikävä iski, että hyvä etten alkanut itkemään. Ja heti kun Misa eilen sai minut silmäänsä, tuli niin kova kiire minun luokseni että äitikin joutui juoksemaan. Rakastan eniten maailmassa minun pientä palleroistani.

Misa halusikin heti esitellä minulle paikkoja mökille saavuttuamme. Ja hänen piti vielä näyttää kuinka hienosti hän kulkee pihalla ilman remmiä. Illalla istui niin ihanasti veneessäkin äitini sylissä, kun itse olin onkimassa. En tiedä mitä olen tehnyt, mutta Misa on aivan täydellinen koira. Tai sitten se on vaan synnynnäinen vika. Ja loppuiltakin kului siinä kun neiti seuraili minua paikasta paikkaan, ja suuttui heti kun menin vessaankin.

Ja vessasta puheen ollen, sainpas naurut kun istahdin sinne. Tietenkin ensin olin vannonut, että ulkohuusseihin en varmana mene ja pidätän vaikka päiviä että pääsen johonkin sisävessaan. Vatsa vaan sattui olemaan erimieltä. Mutta kumminkin, vessassa oli kyltti jossa luki "tilassa nauhoittava kameravalvonta". Huusin isille samantien, että täällä on asennettu oikein vahtausmekanismit minua varten. Onneksi se oli vain vitsi, siis se kamera. Kai..?

Ja sainpas jo kalankin. Isomman kun isi on täällä vielä saanutkaan. Neljä olisin saanut, mutta vain yhden sain veneeseen saakka. Muut pääsivät karkuun. Mutta näköjään joku kuuntelee minua jossain, sillä uhosin että jos ei kalaa tule niin sitten ei Mira mitään syökkään. Kerran kun mökillä olen niin kalaa pitää saada, ja itse kalastettua!

Ja tänään sitten olenkin jo herännyt neljän aikoihin aamulla ja juonut jo kolmisen kuppia teetä. Kesällä ja mökillähän ei nukuta. Ajatuksissani oli valokuvaaminen aamulla, mutta pienellä neitokaisellani olikin toiset suunnitelmat. Kokoajan piti olla sylissä ja sitten pitikin päästä sisään. Ja sittenkun vein sisään ja jäin itse ulos, niin hirveä raapiminen sisältä että nyt haluan ulos. Noh, ehkä huomenna onnistaa paremmin. Onhan siinä sitten tullutkin jo yksi kirja saatu lopetettua ja toinen aloitettua. Sekä täytetty parit sudokut ja ristikot. Ah, ei tämä mökkeily ollutkaan niin kamalaa. Jotenkin nautin jopa, mitä ensin epäilin. Aurinko paistaa, on lämmin.. Ilmatkin kuulemma parani heti kun tulin tänne. Tästä mökkeilystähän pitää tehdä ihan tapa.

Nyt voisinkin sitten pikkuhiljaa laittaa kahvia tippumaan noille muille unikeoille. Jopa mamma nukkuu, ja yleensä se on herännyt mun kanssa aikaisin. Muistan kesäisin kun olin sen luona, molemmat heräsi jo neljän - viiden aikoihin ja aloitimme päivämme lehdellä sekä kahvilla/teellä. Niin ja voileivillä, mistä mamma jaksaa muistuttaa. Nykyään aamuisin hän vain naureskelee viilin syöntitavalleni. Pyhpah.

Ja oioi tänään näen tätini ja siskonpoikani, ja menemme koko porukalla yhdessä markkinoille. Mitäköhän kivaa sieltä löytäisin. Ja illalla Niko tulee tänne myös niin pääsemme yhdessä kilpailemaan, kumpi sen isomman kalan vetää. Taidetaan molemmat olla pystyssä vielä keskiyölläkin, koska kumpikaan ei suostu luovuttamaan. Mutta onneksi on loma, silloin saa valvoa.

 Ja nyt, kahvi porisemaan, tee kiehumaan, viili pöytään ja päiväkirja käteen.

Onkohan täältä pakko lähteäkkään pois?

Kolmekymmentäpäivää kuvina - Day4

4. A photo of the last place you went on holiday – Kuva viimeisestä lomapaikastasi

Käytiin isosiskoni ja siskonpoikani kanssa Turkin Alanyassa. Kerta oli jokaiselle meistä ensimmäinen, ja rakastuimme maahan täysin. Kirjoittelin myös lomalta paljon päivityksiä. 

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Repaleinen elämänkannatin ja viinarallia virossa

Rakas edesmennyt laukkuni, olet palvellut hyvin nämä 5 vuotta, mutta minä olen kohdellut sinua kaltoin. Olen käyttänyt sinua milloin kauppakassina milloin tunkenut sinut täyteen enemmän kuin nyörisi ovat sallineet. Olen tunkenut sinuun milloin vain ne pakolliset, koirankakkapussit, penaalit, lompakot ja nenäliinat. Ja joskus olen tunkenut sinuun kokonaisia meloneita ja maitopurkkeja. Anna anteeksi, aion muistaa sinut aina. Mutta nyt meidän molempien on myönnettävä ettet jaksa enää, olet jo matkannut matkasi.

Ja tiedän olen sydämetön, kun minä korvaan lopulta sinut jollain toisella. Mutta älä huoli, uusi laukku ei vie sinun paikkaasi minun muistoissani.

Kiitos, sinut aina muistaen.

-

Hulinaviikosta selviydytty kunnialla, perjantain työpäivä kävi melkein urheilusta ja urheilua sitten lopulta lauantai olikin. Oltiin työporukan kanssa virkistysmatkalla Tallinnan risteilyllä, ja Camipupulle, Hannalle ja minulle se oli kulkikin viinaralli nimellä. Näille toisille tytöille, tai heidän poikaystävilleen, oli vietävä ne pakolliset Tallinna tuliaiset. Ja yleensähän se on nestemäisessä muodossa. Ja olihan Hannalla synttäritkin tulossa, joten sekin selitti sitä nestemäärää. Lopultahan meidän piti hommata vielä omat kaljakärryt (sehän on kuin sijoitus kotiin!) Camille kun tavaraa oli niin paljon. Kaikkien meidän jalat, kädet ja kropat olivat maitohapoilla takaisin hyttiin raahautuessamme.

Mutta ensin oli tämä pakollinen buffetruokailu, mikä oli kyllä erittäin niukka ja huono, kun vertasin Silja Linen valikoimaan.

No mitä sä söit? –Salaattia, sorbettia ja viinirypäleitä.

Loppumatkaa varten sitten saimmekin kaksi 12e arvoista ateriakuponkia, ja kiitos minun -otetaan kaikki irti mitä ilmaiseksi saadaan- luonteenpiirteeni, Camipupu ja Hannakin tajusivat ettei sitä ole pakollista aivan syömiseen käyttää. Mä olisin masentunu jos mun ois pitänyt se oikeasti käyttää syömiseen. ©Cami

Minä siis hamstrasin kylmäkaapista kaikki laktoosittomat viilit, kokista, hedelmiä ja äidille juustoa. Camipupu ja Hanna käyttivät koko rahan juustoihin. Kai sieltä pari salami/makkaratikkuakin löytyi. Palautetta voisi vain antaa tästä takaisin, että karkkiakin olisin sinne valikoimaan kaipaillut! Nyt jäi ne haribonamit saamatta.

Mutta kyllä käteen reissulta jäi muutakin. Kahdet korvikset ostin, ripsivärin ja sen uuden laukun.

Syytön syyllinen

 

Viikko, tai no ne 5 päivää hurahti ohi. Tarkoituksena kai mun olisi vieläkin olla Salossa, mutta päätin tulla aikaisemmin kotiin. Päivät meni ihan hyvin, mutta tuntui että Mamma olisi odottanut jotain muuta ihmistä luokseen. Sitä Miraa joka heräsi aina  aamutuimaan kukon laulun aikaan, ja tahtoi mennä sinne ja tänne. Sitä joka olin joskus vuosia sitten, sitä nuorempaa Miraa. Sitä joka oli tottunut hälinään ympärillänsä, ja halusi kokeilla kaikkea uutta.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet minua, tai ehkä vain tämä yksi vuosi. Olen alkanut enemmän kuunnella itseäni, ja ehkä jopa käyttäytyä itsekkäästi. Olen antanut itseni levätä, jonka vuoksi heräänkin nykyään aamuisin milloin lähemmäksi päivää milloinka lähemmäksi sitä oikeaa aamua. Ja nyt vielä oltuani kipeänä alkupäivät, olen ollut väsyneempi.  Lisäksi viihdyn nykyään enemmän hiljaisuudessa, ja omissa oloissani kuin tekemässä kokoajan jotain. Mieluiten kirjoitan ajatuksiani ylös, tai luen kirjaa, ja tuntuu että jos joku puhuu siihen väliin jotain, hän keskeyttää kaiken – ja se jos mikä hermostuttaa.

Mamman on muutenkin vaikea nähdä että minusta on tullut aikuinen. Hän muistaa vieläkin sen kun söin lihapullia nautinnolla, ja hänellä tuntuu muisti pätkivän aina hetkittäin. Ensin hän on sekoittamassa nimet, sitten paikat. Tokaisi tuossa yksikin päivä pitääkö hänen kuoria minulle peruna valmiiksi vai osaanko itse?

Sainpahan ainakin sen maistamaan graavi –ja kylmäsavulohta. Ja kuulemma tykkäsi, tai hänen sanoin ”ei hullumpaa, sopii hyvin tämän rosollin kanssa.”

Tai sitten joinain päivinä tuntui että hän halusi tänne aivan eri ihmisen, tämä Mira ei kelpaakaan. Mutta niin kuin vuodenajat, ihmisetkin muuttuvat. Mielipiteet eivät pysy samoina, ja asioihin joista ennen piti kovasti voi helposti kyllästyä. Näin saa tapahtua muille ja hänelle, mutta minulla ei minulla. Jos olen joskus pitänyt kissoista, minun pitäisi vieläkin kerätä kissojen kuvia seinälleni. Tai jos olisin pitänyt joskus oranssista, pitäisi minun vieläkin pukeutua päästä varpaisiin oranssiin.

Mutta nykyään elämääni kuuluu chihuahua ja oranssi on mielestäni aivan kamala väri minun päälläni.

”Kuinka voin vihata ihmistä joka on antanut minulle pelkkää rakkautta?” Veronika ajatteli hämillään ja yritti oikaista tunteitaan. Mutta oli jo liian myöhäistä, viha leiskui vapaana, hän oli avannut helvettinsä portit. Hän vihasi saamaansa rakkautta, koska se ei pyytänyt mitään vastalahjaksi, mikä oli järjetöntä, epätodellista, vastoin luonnon lakeja. Rakkaus joka ei pyytänyt mitään vastineeksi oli saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja halua vastata sen odotuksiin, vaikka hän olisi joutunut luopumaan sen vuoksi omista unelmistaan ©Paulo Coelho – Veronika päättää kuolla

Olen viimeviikkoina, liekö syysmasennus aiheuttanut, kerännyt ylimääräistä syyllisyyttä päälleni. Olen syyllistänyt itseäni töissä siitäkin, kun asiakkaalta on puuttunut juuri se 5senttiä. Miksen minä voinut vetää tuotteita niin läpi että ne olisivat olleet halvemmat? Tai siitä kun puhelimeeni ei saanut eilen yhteyttä. Tai kun emme ehtineetkään mamman kanssa sieneen ja krassiin.

Ja ihan tavallisiakin asioita. Syyllisyys painoi varsinkin eilen, mm kännykän yhteysvian vuoksi, myös että heräsin vasta 12 aikoihin! En voi käsittää, yleensä minä olen ollut se joka herää ainakin ennen yhdeksää. Koen syyllisyyttä siitä että olen nukkunut niin pitkään, vaikka olisi ollut kaikkea muutakin tekemistä. Siitä suoraan olikin pompattava ulos Misan kanssa ja suoraan hakemaan äiti hammaslääkäristä. Aamupalakin piti hakea kaupasta. Kokeilinpahan viilin seassa luumujen sijaan nektariineja, muuta kun ei ollut tarjolla. Tulipahan kokeiltua sekin mutta kyllä ne luumut vielä koristaa jatkossa mun viiliä.

Tuohan on aivan sianruokaa! ©Mamma

Ja lopulta koko päivän vallitsi syyllisyys siitä, kun pystyin syömään kiinteää ruokaa, äitini kun joutuu elämään soseilla vähän aikaa kiitos viisaudenhammaspoiston. Tosin eilen hän joi ainoastaan vain vettä loppupäivän, jolloin no syyllisyys iski, mistäpä muusta kun siitä että syömisestä.

Aijai, iskeköön ihana arki takaisin ja vie samalla pois tämä ainainen syyllisyys.

Aina löytyy parempi hetki kuin se, jota me elämme juuri nyt, ja tulee aina löytymään. Mutta juuri nyt on ainoa hetki , joka meillä on. ©Kate Jacobs – Pieni lankakauppa

Aurinkoenergia puutostila

Kulunut viikko on ollut itselleni henkisesti raskas. Viime viikon tiistaista aina tähän päivään asti on tehnyt mieli itkeä, itkemättä silti. Kai minullakin jonkinlaiset kyynelkanavat on jotka uhkaavat täyttyä yli äyräiden. Milloinkohan nekin räjähtävät ja itken patoutuneet itkuni?

Mutta onhan sitä ollut lehdissäkin juttua taas syysmasennuksesta, ja onhan se todettu fakta että minäkin käyn aikalailla aurinkoenergialla. Viime viikko olikin kyllä aika juoksemista paikasta toiseen, milloin piti olla töissä milloin taas työpaikkalääkärillä tai terveysasemalla. Ihan rutiinikäyntejä, mutta väsyyhän sitä vähemmästäkin kun pitäisi selitellä miten viime aikoina mennyt. No hyvin?

Ja nyt tiistai-iltana iski lopulta stoppi kun pieni kuumeenpoikanen iski minuunkin. Tosin eihän se mikään ihme ole kun vasta kuukausi sitten palasin töihin ja nyt kaikkien niiden yleisten pöpöjen keskellä. Kuulemma bakteerikantani voi olla aika sekaisin. seuraavana aamuna kuitenkin heräsin vain pienessä lämmössä ja (vanhempien vastusteluista huolimatta) päätin lähteä matkaamaan kohti saloa. Salossa asuu siis äidinäitini aka mamma. Parempi täällä lepäillessä ja ruokailujen huolehtimisessa kuin kotona olisin kuitenkin häslännyt taas kaikkea muuta kuin hoitanut itseäni. Ja tämä onkin päiväunien ja säännöllisten ruokailujen mekka. Onko mekka oikea sana? Mamma tosin on laihdutuskuurilla omien oppiensa mukaan, ja onkin yritettävä sulkea korvat välillä kun samat asiat toistetaan toistamiseen ja kun omat terveysopit pukkaavat taistelemaan mamman sääntöjen kanssa.

Mamma kun väitti eilen iltapäivälläkin, ettei enää voi syödä mitään kun juuri söi kulhollisen maissilastuja. Ja minun pääni puhisee vastaan ruoka-aikojen rytmittämisestä ja haisulin opettamassa viisaudessa ettei paasto auta mitään kun aineenvaihdunta on pidettävä käynnissä. Miksei se haisuli voinut tänne mukaan tulla? Tyhmä (ja liian vaativa) koulu kun omii haisulini aivan kokonaan.

Kuvia viime ajoilta. Suurin osa löytyy myös Instagrammista, tunnukselta miramyy.

::Kävin tekee hetken töitä palvelutiskilläkin pitkästä aikaa!::

::Haisuli toi muumiteetä.::

Kaksi sanaa

Kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Yleensä välttelen capslockilla kirjoitettuja sanoja, sillä se tuntuu huutamiselta, mutta tässä tilanteessa ja tunteessa ei voi muutakaan. VOI LUOJA.

Hurmioituneita huokauksia ja mahdottomuutta pukea sanoiksi sitä mitä koin eilen. Se musiikki, se ilmapiiri se ilma, ne tuoksut, se tunnelma, se kaikki.

Ensin oli siis lähteminen ja meno matka kohti Poria. Pysähdyimme syömään Forssan ABC:lle ja samalla täytimme kaupassa eväsvarastoamme vielä Pandan lakritsoilla. (Ja sisko osti tietenkin Tikrullekin tuliaisia.)

Matkan jatkuessa kyllästyimme lopulta radion tarjontaan ja harmittelimmekin sitä kun unohtui omat musiikit kotiin. No löytyihän sieltä takapenkin uumenista vuosilta nakki ja peruna vanha cd kotelo ja jännityksellä odotimmekin mitä kultaisia aarteita tuo pitäisi sisällään. Noh.. se osoittautui entisen poikaystäväni koteloksi ja sisälsi suurimmaksi osaksi trancea. Pari omaa cd:täni nimillä ”sekalaisia” löydettiin ja peukut pystyssä toivoimme että ne olisivat hyviä cd:eitä. Noooooooh. Ensimmäinen sisälsi mm. Justin Timberlake – Cry me a river, @junkmail – Ei koskaan enää, Beyonce – Crazy in love, Jonna – Ei heru ja muuta sen ajan hittejä. Toinen vain soilworkkia ja kolmas evanescenceä. Ei ihan siskoni suosikkeja. Mutta muistoja ne toivat.

Mutta paikan päällä, tunnelma oli täysin erilainen kuin olin odottanut. Sisko oli kyllä kertonut tämän tapahtuman olevan enemmän aikuisempi eli rauhallisempi kuin useimmat festarit. Ja toden totta se olikin. Ihmiset istuivat nurmikolla picnik kamppeineen ja eväineen. Toiset maistelivat viiniä ja söivät patonkia. Toiset kaivoivat kylmälaatikoistaan erilaisia salaatteja ja piiraita. Joidenkin eväistä löytyivät jopa sipsipusseja ja noutopizzoja.

Jools Hollands and his Rhythm & Blues Orchestran soittaessa ihmiset tanssivat iästä riippumatta twistiä ja oli ihana nähdä kuinka ihmiset vapauttivat estonsa ja antautuivat musiikin maailman. Oli vain he ja musiikki, ei muuta.

Ja lopulta kun lavalle astui odotettu Emeli Sandé, siskollani ja minulla vierähti pari tunteen kyyneltä, ja muutkin ihmiset olivat täysin musiikin maailmassa. Miten musiikilla, sen kertomalla tarinalla, voikin olla niin suuri merkitys ihmisen mieleen. Ja Emelin kappaleissa tarinaa olikin, hän kertoi nimittäin jokaisen tarinan. Kun artisti on kirjoittanut itse sanansa niissä on huomattavasti enemmän tunnetta, niissä on sielu, niissä on hetki. Niissä on kaikki.

Pakko kyllä myöntää (itsellenikin) ettei tästä kirjoittamisesta tule kyllä yhtään mitään. Sama juttu oli aikoinaan kun olin käynyt Pacifique –tapahtumassa. Ei siinä onnen hurmiossa pystynyt minkäänlaisia sanoja muodostamaan. Antaa siis kuvien ja videon puhua puolestaan.

Mutta yhteen tiivistettynä, minä todella nautin eilisestä! Ja jalka vispaa vieläkin. 

Määränpäänä Pori

Ihan kuin olisin lähdössä pidemmällekin matkalle keräämästäni tavaramäärästä päätellen. Mutta kaikkeen on ainakin varauduttu. Lähtö Pori Jazzeille siskon kanssa on siis edessä ihan vain hetkien päästä ja vielä on tehtävä viimehetken tarkistukset tavaroista.

-          Sateenvarjo –check

-          Huppari –check

-          Varalegginsit -check

-          Pitkähihainen paita varalle –check

-          Varasukat –check

-          Takki –check

-          Kamera –check

-          Eväät –check

-          Viltti –check

-          Palloutunut maha –check

-          Kukikas naama -check

Ja liput pitäisi olla siskon taskussa.

Vielä olisi vietävä koira vanhemmille hoitoon ja siinä se sitten olisi!

Jännitys on kova ja toivottavasti päivästä tulee loistava.