Viikon kohokohdat

Monessa blogissa on vieraillut pikapostaukset kuvineen siitä miten viikko on mennyt. Oikeastaan se on aika käteväkin tapa saada sentään joku postaus, varsinkin minulle ja varsinkin nyt kun muutto on edessä. Ellen ole töissä, olen pakkaamassa tavaroita ja järjestelemässä asioita. Mutta siis viikon kohokohtiin.

MAANANTAI

Muistaakseni mitään erikoista ei viikonaluksi tapahtunut, kävin tekemässä aamuvuoron töissä ja töiden jälkeen suuntasin tuttuun maanantaiseen tapaani vanhemmilleni, jossa katsoimme äidin kanssa sunnuntain Olipa kerran –jakson. Olemme aivan koukuttuneet tähän sarjaan.

TIISTAI

Sen piti olla helppo päivä. Siis ensimmäinen päivä takaisin palvelutiskillä. Aika ajoittui juuri niin että tiski olisi valmis ja ehkä joutuisin jonkin näköisiä juustoja hyllyttämään. Kaikkea muuta. Menin siis töihin outoon välivuoroon, sillä osa porukastamme oli työpalaverin ensimmäisessä puoliskossa. Kello 10 olin asettanut jo tutun lippalakin päähäni ja olin valmiina joka iskemään käteni raakoihin kaloihin. (Niistä kanoista puhumattakaan..)

Ei siitä ihan helppoa päivää tullutkaan, juoksin vuoroin bakery uunin ja bakery pakkasten välillä, ja seuraavaksi taas grillin ja palvelukaapin välillä. Siirryimme nimittäin töissä uuteen systeemiin irtobakery tuotteiden osalta, ja jokaista lajia piti olla kokoajan esillä. Töiden jälkeen olinkin siis aivan loppu, ja jollei olisi pitänyt viedä koiria ulkoilemaan, olisin kaatunut suoraan sänkyyn.

KESKIVIIKKO

Ahdistusoireiden voimistuttua päätin ottaa niskastani kiinni ja varata ajan lääkäriin, jotta saisin uusittua seronil reseptini. Olen nyt kuukauden ellei ylikin ollut syömättä niitä, ja en tiedä johtuuko se lääkkeistä vai ei mutta kun sain ne takaisin olen ollut paremmalla mielellä. Ehkä ei pitäisi lopettaa niitä omin päin. Jos nyt tästä kerrasta oppisi.

Lääkärinreissun jälkeen suuntasinkin bussilla kohti Tapiolaa, oli pieni miettiminen siinä että missä sitä sitten jäädään ja miten onnistun tulemaan vielä takaisinkin. Ei siinä etten osaisi busseilla mennä, vaan se perhanan Tapiolan remontointi on sekoittanut bussipaikat yms. Onneksi Camipupu auttoi.

Palaverin alkuun söimme lounaan, ja luonnollisesti Sevilla harjoitti taas allergiarasismia, mikä ei edes johtunut syömisvammailustani, ja ainoa vaihtoehto oli minulle salaatti. Sainhan minä proteiiniakin kun noukin riisisalaatista katkarapuja ja perunasalaatista papuja. Sen noukkimisen voi sitten laittaa syömisvammailun piikkiin.

TORSTAI

Viikko sitten K-Supermarket avasi ovensa, ja ylipuhuin äidin silloin ostamaan tarjouksessa olleen tuorepinaatin. Nyt äiti onkin innostunut siitä. On tehnyt siitä munakasta ja lopuksi vielä neuvoin laittamaan paistetun kanan päälle. Ja vaikka kuinka kerroin pinaatin haihtuvan määrältään pannulla ihmeen pieneksi, oli se silti hänelle yllätys. Nytkun olen äidin saanut innostumaan tuorepinaatin käyttämisestä, voipi olla että kokeilemme sitä vielä jonain päivänä yhdessäkin. Isi kun tuskin mitään sellaista syö. Sopisikohan se sienien kanssa? Neuvoinpahan samana päivänä vielä yhdelle asiakkaallekkin miten pinaattia voisi käyttää.

Niin ja tilttasihan töissä sirukortin lukijanikin. Kyselin sitten henkilöllisyystodistusta varmuuden vuoksi kaikilta jotka ostivat kassaltani kortilla. Oi tätä nykyajan toimivaa tekniikkaa.

PERJANTAI

Onnistuin polttamaan kasvisliemen kattilan pohjaan. Siinä meni sekin pikkukasari roskikseen. Taas yksi hyvä syy lähteä Ikeaan.

LAUANTAI

En muista edes onko tätä koskaan tapahtunut, kai varmaan joskus, mutta lähdinpä aamulla kahdeksan aikoihin koirien kanssa ulos, ja oven suljettuani tajusin jättäneeni avaimet sisälle. Ihan en viitsinyt häiritä naapureita niin aikaisin aamusta kolkuttelemalla ovia ja apujoukkoja, ja päätimmekin odottaa josko joku kävelisi ulkona tai tulisi rapussa vastaan. No puolen tunnin ja monen happihyppelyn jälkeen naapurin poika yläkerrasta tuli tupakalle, ja avuliaasti antoi minun lainata kännykkäänsä. Soitto 020202:seen ja yhdistäminen yleiseen hätänumerooni. ”Huomenta isi..”

Huomisesta, eli sunnuntaista ei vielä ole tietoa, mutta tämä päivä on vielä pullollaan tekemistä. Tänään saan avaimet uuteen asuntoon ja vanhemmat haluavat esittelykierroksen jo suoraan. Ilta meneekin sitten taas pakkaillessa, ja varmaan kyläilen vanhemmillanikin vielä esittelykierroksen jälkeen.

Ensiviikkolla voisin yrittää välttyä suuremmilta kommelluksilta, ja onnistua vain loistavasti asioissa. Ainakin keskiviikkona on tiedossa halailua, hymyä, naurua, ystävyyttä ja kaupoissa kiertelyä sillä näen pitkästä aikaa Haisulin! Onneksi nyt muuttokiireiden ja muun keskelläkin pääsee pitkästä aikaa vain olemaan. Ja muuton jälkeen aion antaa auringon piristää minua niin, että aion tehdä aikaa sille, että näkisin enemmän ystäviäni. Muuttolaatikot purkautuvat rauhassa omalla ajallaan, ikävä on nyt tärkeämpi homma mikä on hoidettava alta pois.

Hyi yök en syö – avaus

Syömisvammailua tai ei, olen mielestäni aina ollut kovin nirso tai valikoiva sen suhteen mitä syön. Joko pitää olla aina samaa tai ainakin sitä muistuttavaa ja uuden yrittäminen oli kuin tikulla silmään. Pienenä olimme usein hoidossa naapurissa, ja hän teki aina suklaapuuroa meille. Itkien vihasin jokaista lusikallista. Anteeksi nyt vain naapurin Riitta mutta se oli kammottavaa. Valkosipuliakin vihasin ja sipulia, kunnes aloin seurustelemaan sellaisen kanssa joka taas rakasti niitä.

Ainakin olen ollut lapsena nirso verrattavissa kaksoissiskooni sekä myöhemmin molempien siskojeni poikiin. Esimerkiksi uutena vuotena söinköhän minä vain nakkeja kun siskoni vieressä veteli katkarapuja. Kavereiden synttäreillä inhosin kun cocktail tikuissa oli juustoa mukana. Jouluna minuun sai alas vain limppua ja kinkkua. Kaikki muu (varsinkin graavi- sekä kylmäsavulohet, joita siskoni söi) oli hyiyökensyö – tavaraa. Jo siis varhaisessa vaiheessa elämääni opin nyrpistämään nenääni oikean lausahduksen kera kaikelle minua ällöttävälle ruoalle.

Nykyään syömistottumuksien ja iän muuttuessa hyiyökosasto on kutistunut että kasvanut tasaisesti. Listalle on tullut uusia, samalla poistellen vanhoja. Joskus sinne hypähtää takaisin joku yhtä nopeasti kuin se yritti sieltä livistääkään. 

Nykyään tämä hyi-yök-en-syö lausahdus on kovin kuultu minun ja Camipupuni suusta. Ensimmäinen kerta taisi olla kun katselimme työpaikkamme valmisruoka tiskiä näin joulun alla. Siis pateet? Kuka niitä ylipäätään syö? Tai muutenkin hyytelöt ja muut sen suuntaiset. Lihahyytelöön en ole varmaan koskaan uskaltanut koskeakaan, ja muistan kuinka sain kokonaisen ruokapöydän räkättämään Lapinlahdessa kun laitoin hyytelöni hyllymään. Ymmärrän nyt mitä tarkoitetaan kun sanotaan joulupukin mahan hyllyvän kuin hyytelö.

Mitä muuta tähän kategoriaan kuuluu. No kaikki limaiset, varsinkin limaiset karkit. Entinen poikaystäväni valitsi aina makuunista pussiinsa juuri niitä käärmeitä yms jotka näyttivät uiman omassa limassaan. Silloin en halunnut koskeakaan hänen karkkeihinsa. Kummallista kyllä, näin karkkihiirenä, on joitain sellaistakin mitä en siedä.

Sitten mauste/suola/herkkukurkku. Siis hyi yök en syö. Kuka ikinä päättikään työntää kurkun etikkaliemeen ei voinut ajatella tarpeeksi pitkälle.

Kaikki haisevat juustot. Jouluisin on vaikeaa istua pöydässä kun ympärillä melkein jokaiselta löytyy jotain aromaattista maitotuotetta lautaseltaan.

Piimä. Minä yritin, siis oikeasti yritin maistaa sitä ollessani toisella luokalla. Oksennushan siitä tuli.

Popcorni ja riisikakut, miten kukaan voi pitää kuivaa ja narskuvaa tuotetta herkullisena? 

Ja narskuvasta puheen ollen, leipäjuusto tai kuten osuvasti entinen poikaystäväni sitä kutsui narskujuusto. Hän tosin sanoi sen hyvällä tavalla, minä en vain koskaan ole ymmärtänyt mitä ihanaa on asiassa joka narskuu suussa.

Muutkin kumiset juustot, feta- ja vuohenjuustot. Jälkimmäinen on vielä haisevaa. Haiseva ja kumimainen yhdessä on jo valmiiksi käsittämätön yhdistelmä.

Pähkinät ja mantelit. Kuivia mauttomia papanoita.

Oliivit, limaisia ja löllöjä.

Juustonaksut, tarvitseeko erikseen mainita niiden hajua?

Nämä näin ainakin mainitakseni.

Listalla oli ennen sienet ja kesäkurpitsa, mutta nykyään en saa niistä kyllikseni. On se kumma kuinka makuaisti ja –mieltymykset voivat muuttua, ties vaikka vanhainkodissa suurinta herkkuani ovat riisikakut juustojen ja maustekurkkujen kera.

Hiilarit hitiksi

Olisi hienoa kirjoittaa tähän kuvan kera että ”Elmeri on kotona!” Mutta ei, ei tullut Elmeriä. Ja niin hienosti kun olin miettinyt ja organisoinutkin mielessäni kuinka saisin pienen jääkarhun kotiini, olin jopa valmis perumaan lounaan äitini kanssa, mutta maanantain harmaus sai minut pohtimaan onko nalle todella sen arvoinen? Siis sen että maksaisin matkoista Helsinkiin tuplasti enemmän kuin jäätelöstä. Ja se maanantain harmaus, tekikö mieli silloin lähteä istumaan ulos? Ei.

Mutta Haisulin silti näin. Siinä tapauksessa rahaa ei lasketa. Siis ystävyydessä. Tosin liikuin autolla ja Picnikin ruoankin sain maksettua sillä lahjakortilla. Kävimme siis maanantaina Sellossa.

Ja eilen vierailimme toisessa Espoolaisessa kauppakeskuksessa, nimittäin naapurissani Isossa Omenassa. Ruokapaikkaa etsiessämme huomasin vain kuinka suppea valikoima todellakin on. Varsinkin jos nirsoili eilen kuten minä ja tahtoi vain salaattia. Tosin niin halusi Haisulikin.. (ok sille ois käyny bagelikin.) Olenpa päättänyt kehittää itselleni taas jonkin sortin hiilarikammon. Perhanan karppaus kun iskee silmille joka puolelta. Mutta Haisuli päätti ottaa missionikseen tämän kammon poistamisen, ja ensimmäinen Mc’donaldsin reissu pitkään aikaankin on vain edessä, onhan sellainen olympialasi saatava. Niin ja se Ice Age lelu.

::Noi jyrsijät kiitos!::

::Minulle musta, Haisulille keltainen, tai vihreä.. tai.. ::

Toisinaanhan se kismittääkin kun on valinnut ystäväkseen Haisulin kaltaisen ihmisen (”Ei Mira EI. Nyt ei syödä vaan salaattia!”) mutta ihminen tekee hulluja asioita rakkaudesta. Kuten antaa turpiin kaiken maailman hittiruokavalioille. 

Päädyimme Omenassa lopulta Ciao! Cafe! paikkaan ja pettymys. P-e-t-t-y-m-y-s. Kummankin osalta. Pääsin ehkä helpommalla eilen kun valikoimassa ei ollut minulle proteiininlähdettä, mutta otin senkin edestä öljyisiä aurinkokuivattuja tomaatteja ja marinoituja paprikoita. Ja näillä silmilläkin katsottuna salaatti oli pieni. Siis pieni. Sen vuoksi jouduimmekin ottamaan vielä jälkiruokaa. Haisuli päätti testata uuden frozenyogurt paikan (spice icen tapaan pohjanoteeraus kuulemma) ja minä arnoldsin fruitien (hmm, hyvin tomaattimehumaisen makuinen?)

Mutta vaikka valinnat tällä viikolla eivät olekaan aina ollut mieleisiä, tosin enemmän Haisulin puolelta, (”sulla menee varmaan pian hermo kun aina syödessä totean mitä olisi sittenkin pitänyt ottaa”) alku on lähtenyt hyvin käyntiin. Sehän on vain ruokaa, ei sen pitäisi maailmaa kaataa. Vielä olisi viikonloppu edessä ja toivotaan että saisimme auringonpaistetta ja lämpöä jotta ainakin pari kesäsuunnitelmaa vielä toteutuisi.

Tosin, jotenkin on ihanaa että syksykin tulee. Arki palaa kuvioihin ja sitä myöten ihmisetkin kotiinsa. Onkin aikamoinen ikävä Niiskuneitiä ja Tuutikkia.

Elmeri -jahdissa

Minulla on (omituinenkin) tapa kerätä kaikkea mahdollista mitä irti lähtee. Oli se sitten ravintolassa maustepussit tai ilmaiset kynät markkinoilla, minä olen napannut ne laukkuuni. En edes tiedä mitä niillä teen mutta jostain syystä kaikki ilmainen on napattava mukaan.

Kaupassa, jos tarjolla on maistiaisia, minä olen ensimmäisenä tiskillä ennen kuin kun kukaan muu edes on huomannut sen olemassa oloakaan. ”Harmi” vain että niistä yleensä löytyy kaikkea mitä allerginen (ja nirso) ihminen ei voi koskeakaan. Allergiarasismia. Tosin mitäpä siitä valittamaan, itse olen nirsoiluni valinnut.

Ja sitten ovat vielä nämä keräilyt ja kylkiäiset. (Niin kuin moni osasi jo arvata Paperiparatiisi –postauksen perusteella.) Olen tilannut suurimmat osat lehdistänikin vain kylkiäisten perusteella, ja keskittänyt ostokseni sinne mistä saan leimoja kortteihin.

Minulla on picnic-passi, subwayn kortti, kesän valiojäätelö kortti, suomalaisen kirjakaupan pokkaripassi jne. Siskoni tunki käteeni vielä Ison Omenanleimakortin jolla saa leiman jokaisesta yli 15e ostoksesta mistä tahansa liikkeestä. On muistettava kiikuttaa vain kuitit ja kortti infotiskille. Kiitokseksi saa ilmaisen frozen yogutin uudesta YO! –yogurttibaarista. (Tai joku muu saa sen minun kustannuksellani, allergiarasismia näet tämäkin.)

Harvoin sitä tulee tuhlattua tosin noin ”paljon” Omenan liikkeissä, apteekkia lukuun ottamatta. Mutta apteekkejakin vaihtelen usein, sillä onhan se noloa mennä jokaisena kertana suoraan vatsalääke osastolle. Siinä sitten kassalla kun on ostokset leväytetty, on vain toivottava (joka on turha) ettei kassaneiti katsoisi kovin tarkkaan ostoksia. Ja ettei sieltä tulisi sitä kiinnostunutta katsetta ”jaa että ummetusta! jaa-a ja vielä kaasuongelmiakin!”. On vain muistettava hymyillä ja kiitettävä. Aivan kuin olisit ollut ostamassa vitamiineja.

Nyt katosi kyllä aihe kuin multa kukkaruukusta. Meni suoranaiseksi p*jauhannaksi. Niistä leimakorteistahan tässä oli kyse.

Niin tosiaan nyt ihanan Kayn vinkkaamana minäkin kävin hakemassa Ingmanjäätelöpassin. (Elmeri on saatava kotiin!) Tulee vain hiukka kiire kuten haisulini huomauttikin, aikaa on vain 31.7 asti ja minulta puuttuu vielä 9 leimaa. Sotasuunnitelmani oli että sunnuntaina Salossa vieraillessamme, raahaisin sukuni torille jäätelölle. Joku saisi vielä ottaa yhden ylimääräisenkin. No se vesittyi nyt siihen ettemme lopulta lähdekään Saloon.

Joten tilanne on tämä, 5päivää aikaa saada 9leimaa. Onnistuuko? Mistä löytää ingmanin kioskeja, onko niitä espoossa? Kisasivutkaan eivät auta asiaa kun paikat eivät näy. Saako leiman spice icesta?

Jäätelöähky sekä päänsärky siis tiedossa.

Kuplat lähtivät oikeaan suuntaan

Mitäpä muuta eilisestä voi sanoa kuin että oli onnistunut päivä, ja kiitos siitä taas kuuluu Haisulille. Voihan sitä aurinkoakin kiittää myös, ei ollut yhtään huonompi päivä näyttää kasvonsa.

::"Eiii en jaksa vielä nousta:":

Helsinki oli täynnä mitä värikkäimpiä ihmisiä ja itse tunnuin haalistuvani heidän sekaansa persikanvärisine housuineni. Harmitti etten ollut ostanut pinkkejä housuja, tosin tämä keskitiellä kulkeminen sopii varmaan paremmin minulle. Mieluiten hieman haaleana takana kuin räiskyvänä edessä.

Ja nyt on uutuusjäätelömaut maistettu, laktoosittomia vaihtoehtoja olikin tullut niin huimasti että sormia olisi riittänyt vielä laskettavaksi valikoiman jälkeenkin. Nyt vuorossa oli irtojäätelönä kuningatar maku ja ihan ok. Onhan se kiva ettei aina tarvitse vain sitä yhtä ja samaa makua tunkea suuhunsa.

::Haisuli sai Misankin vapputunnelmaan::

Kaupan kautta ja patonki kainalossa lähdimme kohti kotiani ja vastassa odottikin hyperventiloiva koira. Haisulin oli pidettävä Misaa pyllystä kiinni jotta pysyisi paikallaan kun yritin laittaa pantaa jotta pääsemme kävelylle. Ja loppuillan Misa olikin kiinni Haisulissa että parit matkamuistokarvatkin taitavat vielä löytyä vaatteista.

::Skoolattiin muumilimulla::

::Salaatista tuli ruma :( ::

Ilta meni taas yllättävän nopeasti vaikka emme juuri tehneet mitään erityistä. Puhaltelimme tuoksuvia saippuakuplia parvekkeella naapureiden iloksi, söimme, katsoimme Monsterit Oy:n sekä pari jaksoa muumeja. Ja kappas kummaa yhtäkkiä olikin aika lähteä, Misan harmiksi, viemään Haisulia kotia kohti selvittämään pöytäliinakaavoja.

::Nimipäivä lahja Haisulilta <3::

::Tuoksuvat saippuakuplat::

Oli siis aivan ihana vappu. Kotiinpäin kun ajelin, aurinkokin päätti lopulta laskea kasvonsa kauniisti, ei siinä voinut kuin kiitoksen lausua. Taisi olla sekin tyytyväinen päiväänsä.

Siitä puhe mistä puute

Miltäköhän ihmisten silmiin näyttää se kun joku pyörii lähikaupassa lähes tunnin ottaen tavaroita ja vieden takasin. Kaupan kassana tiedän että hyvin oudolta, epäilys myymälävarkautta kohtaan kasvaa. Ei sitä vaan itse silloin mieti näyttävänsä epänormaalilta kun on itse tuo asiakas.

Kauppareissut onkin ihan mielenkiintoisia nykyään - pyörimistä, miettimistä, ottamista, takaisin viemistä, takaisin hakua, takaisin viemistä. Hyvänä päivänä saan kaupasta jotain itselleni, toisina päivinä ostoskorin pohjalla näkyy vain 30g jauhelihaa Misalle. Tai sitten laitan rahani johonkin turhanpäiväiseen elokuvaan yms. tai ostan jollekkin toiselle jotain.

Niin kuin eilen tylsyyttäni pakoon lähdin vanhempien lähikauppaan. Matkaa siihen menee alle 5min, kaupassa asiointiin taas vierähti lähemmäs tunti.

”Mihin ihmeeseen sä jäit?”

”Jäätelöaltaalle.”

Sain ostettua vanhemmilta puuttuvat tavarat sekä itselleni pakkaseen laktoosittomia jäätelötuutteja. Koska olen niin kovaan ääneen allergiarasismista valittanut (kyllähän sitä ruokaa olisi, mutta ei laktoositonta!) päätin että on kokeiltava niitä mitä on tarjolla vaikka suklaakuorrutteet eivät houkuttelisikaan. Ainakin on maistettu ja minun ei tarvitse miettiä miltä se maistuu. En minä vielä vuosi sitten ajatellut tunkevani perunaakaan suuhuni, nyt se menee. Mieluiten yksi sellainen pieni mahassa kuin sangollinen salaattia.

Joten eilen vanhempieni ja Tikrun syödessä lettuja itse söin Kingis uutuus puikkoa. Joskus lapsena se taisi olla lempijäätelöni mutta nyt suklaasisus ei iskenyt, äiti tosin taisi himoita sitä vieressäni.  No nyt se on maistettu, ja ilman suklaasisusta ihan syötävää mutta en tiedä valitsisinko uudelleen.

Ainoa jäätelö jota ”odotan” on Oma vadelma –purkki. Jos purkin tuote on yhtä hyvää kuin kyseinen puikko, tulee kesän ruokavalioni koostumaan siitä ja mansikoista. Niin ja viilistä, ihan kun mua koskaan saisi eroon siitä.

Ruokasota

Kaupassa käydessäni silmiini iski pakastealtaan kohdalla karppauspizza. Joka paikassa toitotetaan karppauksesta tai muusta uudesta suuntauksesta ruoan suhteen. Ruoka ei enää ole sitä mitä syödään jotta saisimme energiaa suorittaa päivän työmme, vaan se on jotain mikä häiritsee työtämme ja elämäämme. Monet allergiat ja syömissuuntaukset ovat johtaneet siihen että meidän pitää suunnitella syömisemme, ystäviä ei voi kutsua kylään ilman että on tarkastanut jokaisen ruokamieltymyksen. Ei, enää eivät kelpaa vain sipsit ja dipit, pitää ottaa huomioon myös allergikot, karppaajat, vegaanit ja muut ajatusmaailmat.

Iltasanomien viikonlopun lehdestä lukemani Roman Schatzin kolumni, saikin minut miettimään näitä asioita. Voiko enää vain syödä tekemättä siitä numeroa, vai pitääkö lautastaan nykyään kuin perustella miksi syö eläintuotteita, viljoja tms. Et voi syödä juuri mitään jollet löydä siitä jotain (terveellistä) sanottavaa. Tämä poistaa nesteitä, tässä on hyviä vitamiineja, tämä on luomua..

Ruoallekin on annettu palkintopallinsa parhaimmiston suhteen.

Miltä lapsesta tuntuu kun se herkkuhampurilaisravintola ei ole enää odotettu taukopaikka, kun tiskillä ensimmäisenä silmiin osuu sana ”terveellinen”, ”vähemmän rasvaa”, ”parempi valinta”. Poissa ovat kyltit jotka huutavat eurolla enemmän, ja jos lapsi ei silloin sitä mieti, niin varmasti miettii myöhemmin elämässään, tuhosinko minä itseäni kun en valinnut sitä terveellistä? Voiko roskaruokapaikkojakaan kohta enää pilkata sanalla roska, jos niidenkin takaa löytyy tuhansia ”terveellisiä” syitä syödä.

Ja koskaan kuitenkaan mikään ei ole tarpeeksi terveellistä, aina löytyy joku joka valittaa lisäaineista, kalakannasta, sikojen olotiloista, kasvisten alkuperästä. Ruokaa voi loputtomasti myös vääristää ja selittää miksi ei syö kun miksi syö. Niin kuin äitini joskus minulle sanoi pistävästi tuskaillessani kalan ja kanan elämää, ”Onhan se porkkanakin jollain tavalla elävä”.

Kai se joskus ois kiva olla normaalikin, mennä kylään jonkun luo ilman sitä kassia joka sisältää omat eväät.  

 

Ilman plaginointia

Monta kertaa päähäni on tullut ajatuksia joista kirjoittaa, tunteita joita selittää ja hetkiä joita piirtää. Mutta kun tulen koneella huomaan jonkun toisen jo kirjoittaneen samankaltaisen tekstin kuin ajatukseni, enhän minä enää voi kirjoittaa siitä, se tuntuisi toisen tunteiden kopioimiselta.



::Haisulilta lahjaksi saatu::

Joten viikon ajatukset on taas katkaistu ja kadotettu. Viime viikosta on vain muistissa kuvia, tunteita ilosta pelkoon, sekä poimittuja lauseita. Maanantaina en muista missä olin, tiistaina tapaaminen hoitajan kanssa, keskiviikkona piti siivota mutta se jäi, torstaina sisätautilääkäri ja perjantaina aloitettiin taas tutuksi käynyt syömisviikonloppu Haisulin kanssa. Päivän lopputuloksena picnikkiä yhdessä sekä frozenyogurttia yhdellä ystävän lisäyksellä.

Lauantai aamuna kaksi reaktiota yönaikana sataneesta lumesta, koiralumienkeleitä ja autoille ärisemistä. Ja Subway joka osoittautui pettymykseksi, sillä makeasipuli kastike ei maistunutkaan yhtään samalta tonnikalapatongissa ja actimel-kojun ohitusta. Ja olihan siellä se Atriankin leikkele-salaatti-koju. Subwayssa kokemani pettymyksen myötä harkitsin jopa kalkkunan lisäämistä ruokavaliooni, mutta illalla katsoin taas ohjelman missä lintu kynettiin. Joten ei. En mielelläni haluaisi lautaselleni (ja suuhuni) väkivaltaisesti tuotettua ruokaa. Ja välipalaksi värikästä jäätelöä.

Sunnuntaina koira kainaloon ja kohti Haisulin koloa. Tiedossa oli hajoavat falafel-pyörykät sekä aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat. Miksi jokaisessa sairaalassa ei voisi olla aamuisin kuntopiiriä kuten tässä elokuvassa, tai ainakin yhtä inspiroivaa ja kannustavaa laulua siihen osallistumiseen. Koirakin lähti haisulin kolosta onnellisesti pyöreänä, balkanmakkaraa ja peräti kaksi jäätelöpikaria sai nuoltavaksi. Eiköhän ne riitä taas vähäksi aikaa, eli iltaan asti jos menen vanhemmillani taas käymään. Jotkut voisivat sanoa mummola tai pappala, Misa sanoisi vain herkkula.

Ja aamunkuntopiiri alkakoon koiran viemisellä ulos :)

Itsekkyys kateuden tilalle

Outo, hämmentynyt ja peräti ristiriitainen olo. Joko olen saanut auringonpistoksen tai liiallisen annostuksen valoa, mutta minulla on ollut parina päivänä vain hyvä olo. Olen pystynyt nauramaan, unohtamaan ne ainaiset rutiinit ja tavat, olemaan kuin normaali. Auttanut on sekin minua, että vierelläni on tallustanut ystäväni haisuli jonka armoille heittäydyn välillä täysillä, koska se on normaalia. Jos muukin pystyy siihen niin miksen minäkin, jos muut saavat niin miksi se olisi minulta kiellettyä?

Viime tekstissäni harmittelin kuinka CafePicnikin tonnikalapatonki on poistunut valikoimasta, ja haisulilleni lupauduin syömään sellaisen jos niitä jossain vielä eteen tulee. No on tullut. Ja kaksikin. Ensimmäinen oli haaste mutta ensimmäisen puraisun jälkeen oli paljon helpompaa. Mietin miksi sitä kammoksuin kun sen jälkeen olo oli ehkä jopa tyhjä(?) kun on tottunut aina niin täyteen oloon. Miksi olen aina valinnut salaatin tuntien itseni kylläiseksi kuin enemmän energiaa sisältävän patongin joka ei tunnu vatsassa kuitenkaan isolta.

Seuraavaksi aloin miettimäänkin oliko se picnikin patonki niinkään haaste, varsinkin kun nyt voin valehtelematta sanoa itselleni että en enää koskaan tule syömään sitä. Huomasin pohtivani sitä ja haisulini totesi minulle että onhan niitä muitakin paikkoja mistä saa tonnikalapatonkeja tai jopa tehdä itse, ja minä jähmetyin. Eihän niin voi tehdä, en minä voi. Eli turvana minulla oli enemmänkin paikka ja tottumus. Koulussa ollessani söin monesti picnikin patongin lihomatta kunnes vaihdoin subwayn tarjontaan ”terveellisemmän” ajatuksen siivittämänä. Subway vain ei ole niin helppo sillä siipikarjan poistuttua ruokavaliostani se ”kevyin” vaihtoehtokin sai siivet.

Mutta nyt haaste picnikin patongista on takana ja todella ristiriitaiset olot. Syödessäni ajattelin että nyt minun pitäisi jotenkin ahdistua, silti sen pysyessä poissa. Vaikka tarkkailinkin kokoajan muita ihmisiä ettei kukaan tuttu näe minun syövän jotain tällaista(!), (eihän Mira syö) tai että näkisin jonkun todella laihan joka katsoisi minua paheksuen. Ja juuri nämä ajatukset tulisi saada päästä pois, se ainainen annoskateus ja katkeruus. Hieman käänteisenä vain kuin muilla, jos muut saavat jättää ruokaa niin miksen minäkin, jos tuo tyttö viereisessä pöydässä siirtääkin jonkun osan salaatistaan syrjään niin eihän sitten minunkaan kuuluisi sitä syödä?

En siis luota itseeni. Tarvitsen siis esimerkin näyttämään itselleni miten toimitaan, ja kuitenkin minun pitäisi poistaa esimerkkien etsimisen. Onneksi minulla on Haisuli. Hän näyttää esimerkin molemmilta puolilta ja kyseenalaistaa minun tappelevan luonteeni kun myöhemmin voin hermoilla ruokavalinnoillani. Miksi otin patongin kun olisin voinut ottaa salaatinkin?

Uusi viikko taas edessä, jos osaisi taas hieman olla itsekäs.

Päivät palasina

TIISTAI – HOK

Sinne on kyllä jonoa mutta jos nyt varmuuden vuoksi laitetaan lähete menemään, voihan sen sitten aina perua?

Lumisade yltyi ja liikkuminen ulkona kävi liikunnasta. Teki mieli karkkia niin ostin lähikioskilta kokonaisen laatikon cocacola-remmejä.  

Misa istui sylissäni niin kauan että tassun jälki painautui jalkaani.

Katsoin nauhalta Yle1 Kotikatsomo sarjan pullukat. Mahtava.

Kun kerta teen teille kaikille ruokaa niin teidän pitää nyt kehua minua hienoilla sanoilla.

Läpipaska! Kukkakeppi! Suolaheinä! Anorektikko!

KESKIVIIKKO – PÄIVÄLLINEN @PICNIC

Muistin näyttää Cityshopparin, mutta unohdin vilauttaa picnicpassin. Yksileima vähemmän. Sais tulla enemmän täytevaihtoehtoja picnicsalaattiin. Sain silmänpyöräytyksiä ystävältäni kun tuskailin valintojeni kanssa. Onneksi on sitä järkevääkin päätä menossa mukana. 

Oon tehny tänä vuonna jo kaksi lumienkeliä!

Ai, mä oon tehny vaan lumitakapuolen.

Isossa Omenassa oli lohkotut hinnat, mukaan tarttui lompakko.

TORSTAI – AAMUPAHOINVOINTI

Kaupassa melkein saatu itkukohtaus kun en saanut päätettyä mitä otan. En halunnut mitään ja tiesin että pakko ottaa jotain. Tulokseksi sain salaattisekoituspussin, ananasta, coleslaw-salaattia ja Iltalehden Ilona liitteen.

Postiin oli tullut perhoskylpyhuonematto, kotona totesin sen olevan (ehkä) liian pieni.

Yritin äidille näyttää Pirkan ruokalehdestä ohjeita mitkä otin talteen, mutta mikään ei enää näyttänyt siltä miltä piti.

Neuletakista irtosi pimpulapompula, nyt pitäis varmaan irrottaa toinenkin.

PERJANTAI – PICNIC PANNA

Oli ne arvot nyt vähän laskenu et varmuuden vuoksi jatketaan sitä Kaliumia ja jos tulee huono olo sun pitää mennä päivystykseen. Ja uudet labrat maanantaina?

Harmikseni huomasin että picnicin patongit oli uusituneet ja tonnikalapatonki kadonnut. Ruokalista siellä suppeutunut ja en ole varma olenko tyytyväinen vai pettynyt.

Misa linnoittautui aamulla viereeni kahdeksi tunniksi, juuri silloin kun olin ajatellut aloittaa aamua.

Olo on kuin tyhjällä yogurttipurkilla. Minutkin voisi täyttää vedellä, ravistaa, huuhdella ja jättää kuivumaan.

Valkoisen lipun heilutusta ennen sotaa

Olin eilen herännyt toivekkaana uuteen päivään, mutta nähtyäni synkän ilman teki mieli vain vetää peitto takaisin korviin ja kaapata Misa kainaloon. Kunpa ei olisi ollut sitä lääkärin aikaa, etu päivässä oli onneksi Äidin seura ja ettei satanut kaatamalla.

Kirmasin viemään äidilleni bussirahaa (miksei busseissa käy jo pankkikortti?) ja lähdimme ihanalla julkisella liikenteellä kohti Helsinkiä. Tai no, busseissa ei niin haittoja ole, varsinkaan silloin kun matka on sopiva. Siis ei vain pari pysäkkiä. Pidän busseilla matkustamisesta, mutta eniten kaipaan pitkiä matkusteluaikoja junissa. Sitä harvoin pääsee harrastamaan, autollinen kun olen. Voisin istua junassa vaikka Lappiin asti.
Mutta ratikat ovat aivan kamalia. Aina kun sellaiseen astun se on joko täynnä koululaisia (ihanine puheenaiheineen) tai sitten ainakin yksi alkoholisoitunut matkustaja. Pahimmassa tapauksessa juutun vielä tämän edellisen lähimaastoon. Silloin pitää välttää katsekontaktia ja esittää olevansa muissa maailmoissa. Jos vilkaisenkin, tuurillani saan kuulla ties mitä elämäntarinoita tai humalaisia huutoja.

Olisipa vain ollut kaunis ilma niin olisin voinut kävellä Töölöön. Vilukissan oli siis alistuttava kulkemaan raitiovaunulla.

Ja juuri tänäpäivänä olin päättänyt ottaa käyttöön uudet kenkäni sekä toppaliivin. Vaikka vihaankin ystävääni Camillaa erittäin paljon, on häntä nyt pakko kiittää. Kiitos että laitoit minut ostamaan tuon toppaliivin. Olen aivan rakastunut siihen. Varsinkin sen huppuun, olen huppufriikki. Kuka sanoi ettei koolla muka ole merkitystä?

Tunnin vietimme lääkärissä äitini kanssa, mutta ajatuksissani on käynti vieläkin. Poistuttuamme päällimmäinen asia mielessäni oli luovuttaminen, ja tänään herätessäni ajatukseni olivat edelleen samat.

Haittaiskohan ketään jos luovuttaisin jo ennen lähtölaukausta? Onko luovuttaminen niin kamala vaihtoehto, kun taistelussa mukaan tulee haavoja ja veren vuodatukselta ei pysty välttymään. Riitaisat sanat, kuin salaman iskut kimpoilisivat pitkin taivasta. Kuka myrskyä jaksaisi jos vaihtoehtona olisi välillä vain tihkusadetta.

Kampissa kävimme vielä äidin kanssa syömässä lounasta. Vaikka vaihtoehtoja olikin monia päädyimme tuttuun ja turvalliseen Cafe Picnikiin. Äiti tosin päätti koettaa jotain muuta kuin ainaista uuniperunaa ja tilasi päivän pastan. Minä tosin päätin olla tylsä oma itseni ja tilasin sen mitä aina, picnic salaatin kahdella täyteellä. Picnikin täytteet ovat kyllä vain aivan suppeat, ennen sain tilattua hedelmiä salaattiin mukaan, mutta ennenkuin isosiskoni esitteli minulle chilisitrus-katkaravut olin joutunut tyytymään ottamaan yhden täytteen tuplana.
Hyvä Picnikin väki, tahdon enemmän vaihtoehtoja,  sekä ne pähkinät pois! Laittakaa mielummin vaikka tomaattia sen tilalle, tai ainakin yhdeksi vaihtoehdoksi. Salaatti vaatii väriä. Tai sitten tyydyn tavalliseen tapaani juuri siihen mitä on, ja luovutan.

Miksi lähteä kisaamaan, taistelemaan, yrittämään, jos lopputulos ei kuitenkaan sataprosenttisesti ylläkkään voittoon. Eihän se voittaminen tärkeintä ole, mutta vihaan häviämistä. Luovuttaminen on siis vaihtoehto koska siinä ei voi hävitä.

Haikeuden parempi puoli

Ensimmäinen asia, mulla on kylmä. Kyllä. Ne jotka valittaa suomen kuumuutta, ei tiedä kuumuudesta mitään! Toinen asia, olen elävä ihmiskäärme. Luon nahkaani hienosti. Viimeisen päivän olin vesirakkuloilla jotka ovat nyt kuollutta ihoa. Tekisi mieli vain repiä nahka irti, kutiaa!
Kolmas ja merkittävin, sain aamupalaksi vihdoinkin viiliä! Ja nyt nautiskelen mansikoista ja siemenöttämistä rypäleistä Misa kainalossani. Kyllä kotimaahankin paluulla on omat hyvät puolensa. 
Kotiinpaluu siis sujui hyvin. Äiti, isi ja Misa oli vastassa joten ei tarvinnut huolehtia taksikuljetuksestakaan. Lennolla oli yllätys yllätys ihan syötävää ruokaa itselläni kasvispyörykät, mutta muu olikin sitten hyi yök en syö tavaraa. Tiina onneksi luovutti minulle taas hedelmäsalaattinsa ja nappasi Nikon tarjottimelta pastasalaatin. Kyllä sitä silloin kovasti kaipasi sitä Little Havaiin kasviskasaria.. 

Mun kasvisannos: Kuskussia ja kasvispyöryköitä

Tiinan laktoositon: Riisiä ja kanaa

Nikon normaali annos: Perunamuusia ja lihapyöryköitä

Ja lennolla meillä oli elokuvana Pieni painajainen perheessä, jonka katsoin vain sivusilmällä sillä luin samalla Cathy Kellyn uutta kirjaa Onnen aineksia. Kirja nielaisi minut mukaansa. 
Mutta päätetäänpä Turkin matkan tarinointi lopulta viimeisen päivän tunnelmiin. 


19.7
En saanut nukuttua yöllä juuri ollenkaan. Näin omituisia unia enkä saanut lopulta enää unta. Parempi siis vain nousta ylös ja järjestellä tavaroita valmiiksi huomista lähtöä varten. 
Tiina ja Niko suuntasivat herättyään altaalle ja itse suosiolla jäin sisätiloihin hipiäni kanssa. Sain pakattua tavarani valmiiksi juuri sopivasti Tiinan ja Nikon palattua, jonka jälkeen lähdimme kiertelemään viimeisen kerran kauppoja läpi. 

Ensin tietenkin oli täytettävä vatsalaukku (tosin Nikolla se ei tunnu täyttyvän koskaan) kebabilla näin viimeisen päivän kunniaksi. 

Niko Dönnerkebabinsa kimpussa

Yllätysyllätys, itselläni tietenkin oli katkarapusalaatti minkä tilasin PIENENÄ mutta tuli kyllä jonain ihan muuna. 

Tämä on se PIENI salaatti kuulemma..

Salaattini paljastui erittäin mielenkiintoiseksi sillä yllättäen suuni täytti epämiellyttävä voimakas maku ja luulin syöneeni sitruunansiemenen. Se olikin aivan jotain muuta. Noukin sieltä vihreän pavun näköisen tavaran ja totesin Tiinalle sen olevan syy outoon makuun, jota ei tietenkään uskonut. "Papuhan se on" ja tunki suuhunsa. Vikatikki. Kyllä, se oli chilipalkon palanen. Sisälsi vielä siemenetkin. AUTS.
Siihen ravintolaan ei kyllä enää eksytä jos Turkin suunnalla olemme. Mainoksessa luki kebab ja juoma samaan hintaan, vasta syödessä selvisi että se mitä tarjoilija toi "maistiaiseksi" oli se juoma. Juoma oli juustosta tehty juoma, joka oli kuulemma piimän tapaista. Tiina vielä sanoi ettei voi juoda maitoa johon tarjoilija vain "not milk". Tarjoilija ei muutenkaan ymmärtänyt mitä selitin sille asioista tai oli jossain muissa aaltopituuksissa sillä se oli ihan pihalla.
Järkyttävän ruokailun jälkeen tehtiin loput löydöt kaupoista. Ostin tuliaisen parhaalle ystävälleni jonka toivon pitävän siitä. On ikävä, sen voi sanoa, sen voi kirjoittaa mutta sitä ei voi koskettaa. Onneksi se aina lähtee pois ja tilalle tulee jälleennäkemisen riemu. Odotan sitä.
Tiina löysi itselleen vielä toiset kengätkin ja laukun. Ja Nikolle haettiin kaupasta viimeinen jörge. Jörge oli siis nimitys jolla Tiinan kanssa kutsuimme turkkilaista hunajapähkinäjotain pötköä. Erittäin hyvännäköinen tumma epämuodostunut pötkylä.Not. Nikon nautiskellessa pötkyläänsä me tytöt ehostimme itseämme hieman parempaan kuntoon turkkilaista iltaa varten.
Hotelli oli järjestänyt iltaan 15 eri alkupalaa ja grillasi lihavartaita, jauhelihapihvejä sekä kanaa. Minullekin he olivat tehneet kokonaan oman kasviskasarin. Hyvää oli mutta ei vetänyt vertoja sille minkä sain edellispäivänä siellä ihanassa ravintolassa. Ja siinä oli perunaa ja juustoa, ne olin unohtanut sanoa hotellille. Mutta ihanaa että olivat ajatelleet minua myös alkupaloissa. En kyllä vieläkään tiedä mitä siinä yhdessä hyvässä alkuruassa oli, hapankaalia tai jotain. Nam. Söin taas aivan liikaa. Ähky.

Ähkystä huolimattakaan minä en mennyt mukaan turkkilaisen tanssiryhmän tanssiessa vaikka tanssijat, tarjoilijat että valokuvaaja vuorotellen yrittivät saada minua tanssimaan. Ei onnistu. 
Oli kyllä aivan mahtava ilta viimeiseksi illaksi. Onneksi menimme.

Tulee Turkkia ikävä. Seuraavaksi ongelmana oli vain unen saaminen. Lähtö häämötti jo aivan tuntien päässä.