Tunnit, hetket, vuodet -muistot.

Onkohan tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.

Okei, ehkä en sitä niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen. Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin.  Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni. Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta, paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä unohda itseäsi.

Mitä tarina kertoi 10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?

Tarina kertoo tytöstä, joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi, joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta – surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus jonka olin unohtanut.

[16.4.2004]

My soul is ready to die, ready to leave this life.

But my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.

Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen, mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain surullista.

[29.7.2004]

Hän pelkää kovaa maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.

Silloin joku kuiskaa hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”

Kuiskaa niin ja nukahdan mä kyyneliin.

Tuutikki oli vahvasti minun poluillani mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.

”You’re lost in the dark, waiting for a miracle.

Remember, that for me, you are not invisible.”

Rakkaudella Tuutikki

Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta. Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä. 

Musiikin voima

En ole tyttö joka herkistyisi romanttisten komedioiden äärellä, minua ei saa huokailemaan päähenkilöiden löydettyä sen rakkauden. Mutta musiikki, se saa minut parkumaan kuin odottava äiti tai teini hormoniensa voimin. Voikohan noin edes sanoa?

Eilen sen, kun kuulla sain

Epäilen vielä korviain

Mutta joka tapauksessa, olen aina pitänyt musiikista joissa on tarina, joka jotenkin vain kolahtaa. Lajilla ei juuri koskaan ole ollut väliä, toisinaan tuntuu että jokainen kappale kertoisi juuri minusta tai minun tunteistani. Mutta ne unohtuvat saman tien. Kuten nyt hittinä soiva Jason Derulon – Wiggle.

Ja sitten nähtiin kääntymässä musta limousine

Joka hänet vei pois eikä ajajaa nähnyt kukaan

Miksi hän mulle tehnyt tämän ois

Ja sitten jotkut kappaleet vain palaavat mieleen hiljalleen, kuin kuiskaten korvaan, mutta palauttaen tunteet pintaan. Ja sitten kappaletta on kuunneltava toistolla tuhansia kertoja muistoja vuodattaen. Viime yönä tämä kappale kuiskasi minun korvaani.

Viisitoista kesää, ei yhtään vähemmän
Mä mietin, kuinka saisin häneen suhteen lähemmän
Hänet päivittäin kun minä aina näin silloin ennen

Viimeksi olen kuullut tämän kappaleen, luultavammin 10vuotiaana, kun ensimmäisen kerran ihastuin poikaan. (Tosin sen jälkeen ”rakastuin” aina joka viikko uuteen poikaan.) Mutta silloin en voinut kuvitellakaan niin ikuista aikaa kuin 15vuotta. Mutta nyt siitä on kulunut se ja enemmänkin, mutta kappaleen kuullessani palasin taas siihen hetkeen, siihen kesään. Niihin muistoihin kun istuskelin luultavammin lähimetsässä ja haaveilin ihastuksestani. (Mitäköhän hänelle nykyään kuuluu?) Voi että, nauraahan tässä pitäisi.

Kun mä sain kuulla uutisen tuon
Niin mä uhkasin, että nyt juon
Pään heti täyteen
Vain hetken lohtu se ois
Kun unohtaa en koskaan kai häntä mä vois
Miksi luotani lähti hän pois?

Ja voi luoja minusta lähti parku.

Ja syytä miksi en tiedä vieläkään.

Viisitoista kesää mä salaa rakastin
Mut tunteitani käsitteli hän kuin pakastin
Mä kun melkein rakentamaan aloin lemmenpesää
Mutta kun yksin kulmille mä jäin,
Niin apeana ajatus on enää mielessäin,
Että minulle ei koskaan tulla voi uutta kesää

Ilman häntä ei tulla voi mitenkään uutta kesää

Onko sinulla kappaletta joka palauttaa tuntemattomia ja ihmeellisiä tunteita pintaan? Ja oletko kuten minä, istut koneen äärellä kuunnellen kappaletta ja yhtäkkiä huomaan ajan sujahtaneen ohi liiankin nopeasti. 

Tosin, tuota Jonne Aaronia ei haittaisi odottaakin vaikka se 15 vuotta..

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day8

8. A photo of your favourite band/musician – Kuva lempi bändistäsi/artistista

Tämä onkin vaikea, itellä ei oo koskaan oikeen ollut yhtä ainoata lempiartistia tai bändiä, kuuntelen kuitenkin aika laidasta laitaan musiikkia, ja lempikappaleenikin vaihtuu aina kuten kaudetkin. Ja vanhoista lemppareista herää muistot menneisyydestä. Mutta ne jotka tuntuvat aina iskevän minuun on:

Kokohaasteen lista ja aloitus. 

Onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan?

Päätin poistaa viime postaukseen lisäämäni kuvan, en suinkaan sen vuoksi mitä kommentteja siitä sain, vaan siitä kun Camipupukin tokaisi sen antavan aivan väärän kuvan. Kuva oli siis otettu miniläppärini kameralla hämärässä aamuvalossa, ja kuten Camikin sanoi ”et oikeasti ole niin kalpea ja se kuva vääristää muutenkin tajuttomasti. Muista myös ettei kukaan ulkopuolinen tunne sua eikä sun tilannetta, eikä nää sua töissä ja tiedä oikeasti mihin sun kehosi pystyy.”

Mutta en aio kuitenkaan olla julkaisematta kuvia, tahdon kuitenkin että blogini on minun ja minun näköiseni. Enemmän eläväisempi ja iloisempi kuin esim. vuosi sitten kirjoittaessani. Voitte tulla katsomaan minua töihin, siitäpähän saatte oikean kuvan!

Ja seuraava tehtävä 30päivän kuva haasteessa onkin oma kuva joten varautukaapa..

Ja elämä on, päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekkin.

Pakoni loppuun juostu on

Minä oikeasti yritän, yritin ja tulen yrittämäänkin (onko vielä joku muoto mitä en muistanut) kirjoitella enemmän. Verrattuna viime vuotuisiin kirjoituksiini ne ovat jääneet vähäisiksi ja merkityksettömiksi. Onpas vaikea sana. Tahtoisin niin paljon kirjoitella hauskasti ja lennokkaasti, ajatuksia herättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä. Mutta en ole, minä vain toistan sitä samaa litanjaa, töitä töitä töitä töitä. Nyt olin vapaalla melkein viikon enkä siltikään saanut mitään tehtyä tai kirjoitettua. Juoksin vapaapäivänikin ties missä ja ties miten kiireessä. Miksi sitä kiirehtii silloinkin kun vain istuu paikoillaan? Ajatukset juoksevat jo jossain muualla, jossain mitä pitäisi tehdä tai on tultava tekemään. Koskaan ei osaa olla täysin paikoillaan, joko on jalan heiluttava tai kynsiä revittävä.

Ainakin minä olen aloittanut olohuoneen uudelleen järjestämistä. Ja sainhan minä keittiönkin imuroitua. Onhan se roikkunut listalla jo pari viikkoa. Suihkuunkin kävin tutustumassa pitkästä aikaa, sinne lämpimään vain aina tekisi mieli jäädä koko päiväksi. Ja (halleluujaa) sain nypittyä kulmakarvanikin. Taas ne ovat millinohuiset mutta eivätpä ainakaan rehoita kuin kyntämätön pelto.

Näin viime yönä unta että lahjoitin HARIBO-joulukalenterini pois ja unessa ainoa huoleni oli, että miten saisin enää kuvattua (turhaakin turhempia) kuvia päivittäisistä luukuista ja niiden antimista Instagramiin. Johon jo eilen kyllä meni hermo. Tuli lelu jonka kai jotenkin saa kasattua neliöksi –ei onnistunut. Aivan liikaa aivotoimintaa suoraan aamusta ei toiminut minulla. Yritin tänään uudestaan ja melkein sain siitä neliön. Tuossa se seisoo edelleenkin odottaen varmaan huomista. Jos se onnistuisikin paremmin siinä neljän aikaan aamusta, vien sen vielä mukanani töihin. Hyvät asiakkaat jos huomenna patonkinne ovat hieman kärähtäneitä ja croisantit mustuneita, unohdin ne luultavammin vain uuniin leikkiessäni lelulla. Lapsihan oli terve kun se leikkii?

Terveydestä sairauteen tai mihin suuntaan tahansa, minun on pakko jakaa tämä kappale kanssanne. Kuuntelin tämän eilen vahingossa ja lopulta se soi vain repeatilla. Jos en oli ollut lähdössä vanhemmilleni olisin sytyttänyt kynttilät ja istunut olohuoneen nurkkaan ja jatkanut repeatin kuuntelemista.

Tänään on kuitenkin mentävä töihin, joten on jätettävä kynttilät ja nurkka odottamaan myöhempää hetkeä.

Mutta, kuunnelkaa sanat ajatuksella.

Kaksi sanaa

Kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Yleensä välttelen capslockilla kirjoitettuja sanoja, sillä se tuntuu huutamiselta, mutta tässä tilanteessa ja tunteessa ei voi muutakaan. VOI LUOJA.

Hurmioituneita huokauksia ja mahdottomuutta pukea sanoiksi sitä mitä koin eilen. Se musiikki, se ilmapiiri se ilma, ne tuoksut, se tunnelma, se kaikki.

Ensin oli siis lähteminen ja meno matka kohti Poria. Pysähdyimme syömään Forssan ABC:lle ja samalla täytimme kaupassa eväsvarastoamme vielä Pandan lakritsoilla. (Ja sisko osti tietenkin Tikrullekin tuliaisia.)

Matkan jatkuessa kyllästyimme lopulta radion tarjontaan ja harmittelimmekin sitä kun unohtui omat musiikit kotiin. No löytyihän sieltä takapenkin uumenista vuosilta nakki ja peruna vanha cd kotelo ja jännityksellä odotimmekin mitä kultaisia aarteita tuo pitäisi sisällään. Noh.. se osoittautui entisen poikaystäväni koteloksi ja sisälsi suurimmaksi osaksi trancea. Pari omaa cd:täni nimillä ”sekalaisia” löydettiin ja peukut pystyssä toivoimme että ne olisivat hyviä cd:eitä. Noooooooh. Ensimmäinen sisälsi mm. Justin Timberlake – Cry me a river, @junkmail – Ei koskaan enää, Beyonce – Crazy in love, Jonna – Ei heru ja muuta sen ajan hittejä. Toinen vain soilworkkia ja kolmas evanescenceä. Ei ihan siskoni suosikkeja. Mutta muistoja ne toivat.

Mutta paikan päällä, tunnelma oli täysin erilainen kuin olin odottanut. Sisko oli kyllä kertonut tämän tapahtuman olevan enemmän aikuisempi eli rauhallisempi kuin useimmat festarit. Ja toden totta se olikin. Ihmiset istuivat nurmikolla picnik kamppeineen ja eväineen. Toiset maistelivat viiniä ja söivät patonkia. Toiset kaivoivat kylmälaatikoistaan erilaisia salaatteja ja piiraita. Joidenkin eväistä löytyivät jopa sipsipusseja ja noutopizzoja.

Jools Hollands and his Rhythm & Blues Orchestran soittaessa ihmiset tanssivat iästä riippumatta twistiä ja oli ihana nähdä kuinka ihmiset vapauttivat estonsa ja antautuivat musiikin maailman. Oli vain he ja musiikki, ei muuta.

Ja lopulta kun lavalle astui odotettu Emeli Sandé, siskollani ja minulla vierähti pari tunteen kyyneltä, ja muutkin ihmiset olivat täysin musiikin maailmassa. Miten musiikilla, sen kertomalla tarinalla, voikin olla niin suuri merkitys ihmisen mieleen. Ja Emelin kappaleissa tarinaa olikin, hän kertoi nimittäin jokaisen tarinan. Kun artisti on kirjoittanut itse sanansa niissä on huomattavasti enemmän tunnetta, niissä on sielu, niissä on hetki. Niissä on kaikki.

Pakko kyllä myöntää (itsellenikin) ettei tästä kirjoittamisesta tule kyllä yhtään mitään. Sama juttu oli aikoinaan kun olin käynyt Pacifique –tapahtumassa. Ei siinä onnen hurmiossa pystynyt minkäänlaisia sanoja muodostamaan. Antaa siis kuvien ja videon puhua puolestaan.

Mutta yhteen tiivistettynä, minä todella nautin eilisestä! Ja jalka vispaa vieläkin. 

Liian pieni?

Ihana pupuystäväni Cami lähetti pari päivää sitten töistä viestin, tietämättään varmaan kuinka paljon se minua piristäisi, ja laittaisi ajattelemaan.

”Uus työhousukoko mul 34 jeee J”

”Jee, koht voit käyttää mun 32!”

”Emmä NIIN pieniä haluu!”

ps. pitkästä aikaa jokin musiikkikappale sai minut haikeaksi auton ratissa. 

pps. meniskö joku tossa parin tunnin päästä polille mun puolestani?

Tämä on totta

Siis Autot –aiheisia kananugetteja. Oli pakko ilmoittaa heti asiasta siskolleni, sillä Brandon on hulluna autot hahmoihin (Martti taitaa olla suosikki) ja ties vaikka heidän lautaseltaan tällaisia löytyisi vielä joskus. Ketsupin kera tietenkin.

Heti kun pakastealtaista löytyy perhosen ja muumien muotoisia kala-/kasvispihvejä tulee pakastimeni varmaan kokeilemaan äärirajojaan. Onneksi se on niin tyhjä että huutaessa kaiku kuuluu.

Siskon kanssa juteltaessa tuli puhe myös kesäsuunnitelmista, ja päätimme varata liput PoriJazzeille. Siskolleni tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta mutta minulle on! Roadtrippiä siis tiedossa heinäkuussa. Niin ja tietysti Emeli Sandé.

Eksyinpähän taas kesäajatuksella H&M sivuille ja tilasin itselleni uudet bikinit. Ihme kyllä ei yhtään mustia koriin tippunut vain värikkäitä. Pian pitää varmaan etsiä suurennuslasin kanssa mustia bikineitä laatikoistani, ainakaan niitä ei nopealla vilkaisulla löytynyt. Noh, ehkä parempi käyttää värejä. Kesällä ihoni loistaakin kuin valkoinen uv-valossa siirtyen lopulta keitetyn ravun punaiseen.

Ja lopuksi Myyn ja Haisulin päivän kootut. (Ikäähän meillä oli yhteensä se melkein 50..)

Plus sinne Raxiin me ei enää ikinä eksytä.

Teki mieli mennä tunkemaan sille pulla nenän eteen ja kysyä ”noh, eikö oikein maistu!”

Pitäisiköhän meiän mennä päivystämään vessoille?

Mennään sanomaan sille pojalle, että sen on annettava kosteuspyyhkeitä kun se ei osaa panna kunnolla! Ihan yli reunojen et tahmaa sormet. Keskittyis panemaan huolellisemmin!

Miten voi olla kapeampi lantio mut haarojenväli suurempi?

No ku sulla on ilmavampi aukko! Ilmanvaihtokanavasi raajoissasi on suurempi.

Mut jos oikee käsi haluu omenan ja vasen juosta portaat, ni mikä olikaan se oikea? Ja saako jalat liittyä mukaan tappeluun?

I'm a mess

Sunnuntaina siis päädyttiin ostoksille siskon kanssa, siskon tavarapaljous oli jotain todella suurta ja itse sain ostettua vain karkkia ja nahkatakin. Löysin onneksi samanlaisen nahkatakin sen kadottamani tilalle. Oli hyvä päivä ruokailua lukuun ottamatta. Valitsemani annos olisi myöhemmin katsottuna väärä ja tilalle olisi pitänyt ottaa se toinen –kevyempi.

Riitta katso, tuolla pienellä tytöllä on pieni koira!

Tänään minusta ei kuitenkaan tunnu kovinkaan pikkuiselta, liekö pituuteeni sitten viitannut. Tekisi mieli potkia pikkukiviä ja kirota kovaan ääneen. Koirankakka jätöksetkin ottivat päähän liiallisen paljon, miksi ihmeessä minä kerään koirani katkaravunkokoiset jätökset kun vieressä on ihmistäkin isompi läjä.

Huoh.

Tähän sitten loppui se viimeaikainen maniakauteni varmaankin, sainpahan sisustettua kotona vähän ja tehtyä asioita enemmän kuin vuosiin. Talvivaatteet siirretty vaatehuoneen säilytykseen ja esiin otettu nahkatakki, kesä converset ja kevään kevyemmät pipot ja hanskat. Tove Parkakin joutui nyt jäähylle odottamaan seuraavaa talvea, ja Nellyltä saamassani paketista pitkävartiset conversetkin päätyivät suoraan odottamaan ensi vuotta. Mekot taas odottavat jo kesää.

Plah.

Katsomo –palvelussakin on huoltokatko. Mitä minä nyt katson aamuteeni ja vatsakipuni kanssa. Huomenna mitä luultavammin Salo ja mamma, toivottavasti aurinko piristäisi oloani huomiseksi sen verran että jaksaisin innostuakin. Ei olisi varmaan mukavaa jos nukkuisin koko vierailun ajan.

Ihana siitepölyallergia, kehittää nyt muiden ongelmien seuraksi vielä kalasta allergiaoireita.

Aurinko voisit tulla jo takaisin.

Päivän tunnarina lastenlauluja

On tänään onnenpäivä, on rakkauspäivä!

Näen pitkästä aikaa pupuystävääni Camillaa kun vietetään heillä leffailtaa. Sami me pakotetaan saunaan, ok olis se menny muutenkin, mut nyt on ainakin mentävä!

Illalla on tiedossa siis porkkanakurkkudippiä, peiton alle kietoutumista, salaisuuksien vaihtamista, tyttömäistä kikatusta ja Twilight Aamukoi1:n katsomista. Ja Misa tietenkin mukana. Kaikki onnistumisen eväät siis iltaan.

Tänään on myös juhlapäivä siinä mielessä, että Misa palasi vuosi sitten takaisin luokseni kotiin monen taistelun ja pelon jälkeen. Lyhyesti paha virsi; Misa lähti kasvattajalle astutettavaksi, juoksuja ei tullut, kasvattaja ilmoitti pitävänsä koiran itsellään vedoten koiran huonoon kohteluun osaltani (mm. koira oli aivan liian lihava) joka sai minut romahtamaan. Onneksi äitini otti yhteyttä kennelliittoon ja vuoden pituinen taistelu alkoi päättyen lopulta siihen, että hain (ironisesti kyllä) luurangoksi laihdutetun koirani ulosottovirastosta. Tuuhea turkkikin oli stressin seurauksena lähtenyt ja en ollut tuntea koiraa.

Nyt on siis koira kotona ollut jo tasan vuoden ja pieni pirteä karvapallero on oma entisensä kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Rakkauspäivän johdostakin olo on mitä mahtavin, en tiedä olenko vahingossa pistänyt itseäni isäni insuliinipiikillä, kun bussissa jo yksikseni naureskelin. Kotiin takaisin päästyäni katsoin hissin peilistä itseäni ja mietin että tuollaiselta siis ne iloiset silmät näyttävät!

Ilman plaginointia

Monta kertaa päähäni on tullut ajatuksia joista kirjoittaa, tunteita joita selittää ja hetkiä joita piirtää. Mutta kun tulen koneella huomaan jonkun toisen jo kirjoittaneen samankaltaisen tekstin kuin ajatukseni, enhän minä enää voi kirjoittaa siitä, se tuntuisi toisen tunteiden kopioimiselta.



::Haisulilta lahjaksi saatu::

Joten viikon ajatukset on taas katkaistu ja kadotettu. Viime viikosta on vain muistissa kuvia, tunteita ilosta pelkoon, sekä poimittuja lauseita. Maanantaina en muista missä olin, tiistaina tapaaminen hoitajan kanssa, keskiviikkona piti siivota mutta se jäi, torstaina sisätautilääkäri ja perjantaina aloitettiin taas tutuksi käynyt syömisviikonloppu Haisulin kanssa. Päivän lopputuloksena picnikkiä yhdessä sekä frozenyogurttia yhdellä ystävän lisäyksellä.

Lauantai aamuna kaksi reaktiota yönaikana sataneesta lumesta, koiralumienkeleitä ja autoille ärisemistä. Ja Subway joka osoittautui pettymykseksi, sillä makeasipuli kastike ei maistunutkaan yhtään samalta tonnikalapatongissa ja actimel-kojun ohitusta. Ja olihan siellä se Atriankin leikkele-salaatti-koju. Subwayssa kokemani pettymyksen myötä harkitsin jopa kalkkunan lisäämistä ruokavaliooni, mutta illalla katsoin taas ohjelman missä lintu kynettiin. Joten ei. En mielelläni haluaisi lautaselleni (ja suuhuni) väkivaltaisesti tuotettua ruokaa. Ja välipalaksi värikästä jäätelöä.

Sunnuntaina koira kainaloon ja kohti Haisulin koloa. Tiedossa oli hajoavat falafel-pyörykät sekä aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat. Miksi jokaisessa sairaalassa ei voisi olla aamuisin kuntopiiriä kuten tässä elokuvassa, tai ainakin yhtä inspiroivaa ja kannustavaa laulua siihen osallistumiseen. Koirakin lähti haisulin kolosta onnellisesti pyöreänä, balkanmakkaraa ja peräti kaksi jäätelöpikaria sai nuoltavaksi. Eiköhän ne riitä taas vähäksi aikaa, eli iltaan asti jos menen vanhemmillani taas käymään. Jotkut voisivat sanoa mummola tai pappala, Misa sanoisi vain herkkula.

Ja aamunkuntopiiri alkakoon koiran viemisellä ulos :)

Tahtomattaan Peter Pan

Puurolautanen edessäni olen kuin kiukutteleva lapsi päiväkodissa Pyörittelen lusikallani puuroa toivoen sen vähenevän kuin itsestään, kiroan jokaisella pyöräyksellä sen koon, koostumuksen, maun – sen olemassaolon.

Viimeinen päivä, viimeiset temput testattavana. Tervetuloa osastolle oppimaan uusia tapoja .Olen itse oppinut jo kaikilta kerroilta, miten lautasen reunalle voi huolettomasti jättää tavaraa, kuinka shottilasin pohjalle voi jättää pienen tipan. Kuinka pystyy näyttelemään mallioppilasta hoitajille. Kertoo kun ahdistaa, suureen ääneen lupaa taistella sodassa, itkeä tirauttaa kyyneleet oikealla hetkellä, puhua toivosta siitä kuinka aurinko paistaa huomenna.

Tein niitä kaikkia jo viime kerrat, nyt en jaksa. Olen kyllästynyt ja väsynyt siihen. Ensimmäistä kertaa minulle laulettiin kuuluisa läksiäislaulukin, jota en tunne ansaitsevani. Se lauletaan niille jotka eivät jää hankeen makaamaan vaan tarttuvat lapioon ja tarpovat sen läpi. Ehkä siksi kuulinkin laulun sanat vääristyneesti.

Paino nousee liian nopeaan

anna mun lentää, tuulien teitä

Toive nousee yli ulapan

anna rauha, anna mun mennä

anna rauha, anna mun mennä

Lounaalla palaan taas lapsen tasolle ja poljen jalkaani, ”hyi yök en varmana syö noita, en tahdo!”

Mutta kahdessa viikossa on ylitetty esteitä, käsitelty enemmän asioita, palattu lapsuuteen ja etsitty muistoja (kuten aina toivoin sairastuvani vatsatautiin). Todistin itselleni ja muille voivani syödä runebergin tortun pakenematta kuten viimeisillä kerroilla. Siihen meni yli 15min mutta sain syötyä. En kyllä edelleenkään tykännyt, ainoa hyvä asia siinä taisi olla hillo.

Muitakin inhokkeja tullut vastaan; pähkinät –purematta nielty, maustekurkut –muusattuna ja purematta nielty, oliivit –pieneksi silpottu ja purematta nielty. Kuulemma senkin voi lisätä edistymiseni listaan, normaalisti olen ne jättänyt syömättä ja joutunut pahojen katseiden kohteeksi.

Sä olet edistynyt hurjasti vaikka itse et sitä näekään. Olet saanut lopetettua kompensaatiokeinot ja syönyt sellaista täällä mistä et pidä. Todistit sairaudelle olevasi vahvempi sillä sairaus saa sinut jättämään ne lautasen reunalle vain kapinoidakseen ja hallitakseen tilannetta edes vähän. Sinun pitäisi olla ylpeä itsestäsi!

Se saikin minut miettimään miksi en ole ennen vain syönyt niitä. Olenko aina ”paennut” ruokaa lähtiessäni osastolta vai onko se ruoka saanut minut siihen tilanteeseen että ainoa vaihtoehto on lähteä?

Ensimmäisen kerranhan minua ei koskaan terveeksi julistettukaan. 2007 syksyllä ilmoitin lääkäreille että haluan lähteä sillä ruokaa on liikaa ja painoni nousee. Ja pum, kotiuduttuani ensimmäiset kilot tippuivat kuin hiekkasäkit kuumapallon noustessa ilmaan.

Nyt neljä ja puoli vuotta myöhemmin olen taas kertomassa lääkäreille itsestäni. En tiedä olisinko tässä siltikään jos en olisi mennyt työterveyslääkärille uusimaan Seronil-reseptiäni. Enhän minä pari vuotta sittenkään ollut minkään terveydenhuollon listoilla käydessäni koulua, ja vaikka huomaamattani BMI kävikin 12 puolella. Ja kuinka huomaamattani paino nousi viitisen kiloa viidessä viikossa mamman luona.

Pitäisiköhän taas lähteä mammalle jotta en miettisi liikaa asioita, pois lääkäreiden luota, pois muiden potilaiden jotten joutuisi vain pyörittämään vääriä ajatuksia päässäni. Onko Salo minun pakenemispaikkani itseltäni? Pakenenko itseäni vai sitä millaiseksi väärä ruoka minut tekee. Kiukkuiseksi, ärtyneeksi, pieneksi lapseksi kun ei saa tahtoaan lävitse. Isäni oli oikeassa, olen jo aikuinen ja olisi lopetettava käyttäytymästä kuin kakara.

Herättäkää minut kun käyttäydyn taas kun aikuinen.

Alku toiveille

Jos hetkeäkään kuvittelin tämän päivän poikkeavan edellisistä, nyt kun vuosi on vaihtunut. Tai että elämäni että minä olisimme maagisesti yön aikana muuttunut sellaiseksi kuin haluan (kun keksis vielä mitä se on?), niin voin huoletta pyyhkiä sen hetken mielestäni.

Aamuyö meni kuten aina, herään vatsakipuun (toivottavasti Rebe säästyit vähemmältä). Ylös kun lopulta päätin nousta, peilistä katsoi edelleen se sama vanha ihminen. Sama leveä nenä, pulleat posket ja suttuiset silmät. Tai no, yksi uusi näppylä näytti naamasta löytyvän. Olisivat edes silmät muuttuneet kirkkaan vihreiksi ja hiukset pidentyneet kymmeniä senttejä räiskyen täydellisen punaisina. Niin, keijuksi olisin tahtonut muuttua yhdessä yössä.

Alkuun kuuluu aina lupaukset, vai kuuluuko? Toiveet olisivat se mitä itse voisin sanoa. Alkuhan on tyhjää, joilla toiveet täytetään ja tiedetään lopussa miten viiva muotoutuu. Itse ainakin tiedän että jos lupaan suoran viivan, tuleekin siitä mahdollisimman kiemurainen palaten aina takaisin. Joten minä pyhitän alun toiveille.

 Minä toivon tältä vuodelta:

uskallusta tarttua hetken mielijohteesta asioihin ja tunteisiin

uskallusta luottaa enemmän ihmisiin

olevani parempi koiranomistaja

silmistäni kyyneleen valuvan, suustani huudon kuuluvan – pahan olon purkautuen oikein

enemmän hetkessä pysymistä, enemmän ystävien ja läheisten kanssa vietettyjä hetkiä

vähemmän pimeyttä, enemmän polttavan auringon tunnetta iholla

paluuta töihin

halaavani enemmän, rakastavani näyttävästi

tarttuvani kameraan enemmän, kuvaavan silmissäni kauniit hetket

syöväni huoletta, fajitaksia Rebekan kanssa, simpukkasalaattia Lauran kanssa, oliivit Camilla kanssa (tai no, ei liiallisuuksiin mennä kuitenkaan ;) ), hampurilaisen chicosissa vanhempieni kanssa – miettimättä pakoreittiä

huuliltani sanat; ”oho, en muista mitä söin tänään” - huolettomuutta

löytäväni syyn toivoa huomista

kasvavani aikuiseksi vihdoinkin – vähemmän näppylöitä!

Kalenterissa vuosi nolla

Päivä ensimmäinen

On melkein liian hyvä olla

Sylissä hiljaisuuden

Ja vaikka kaikki loppuisi tähän
Olisin kiitollinen

Väärä aika turvasatamalle

Kotona. Tai itseasiassa vanhemmilla.

Päätöstä olin pyöritellyt päässäni jo viikonlopun. Ylempi taho, tai mikä lie, päätti ilmoittaa myös mielipiteensä oikein radioaaltojen välityksellä pitkin ruokailuja. Milloin tuli radiosta soi Arttu Wiskarin - Tuntematon potilas tutuilla sanoillaan

 "kuule mun toive mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois.."  vaihtuen Kaija Koon - Kaunis rietas onnellinen kappaleen sanoihin.

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään

Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää.

Ehkä näiden kappaleiden aikana jo mieleni heräsi kuuntelemaan omaa sisintäni ja ihmettelemään ylemmän tahon ironiaa kun lopulta radiosta iltapalan aikana pauhahti täysin tuntematon kappale, jonka pienen googletuksen jälkeen löysinkin, tuoden sisälläni olevat ajatukset eloon.

Etkö huomaa ootko unohtanut mihin tämä johtaa.

Luulis sinun muistavan paremmin.

Ollaan hiljaa voi kuulla kuinka seinät meille nauraa.

Tää on jo liian tuttua niillekin.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän.

Se ei ole täällä mä löydän sen vielä.

Ei enää tätä enempää.

Viimeinen katse se läpi minun kulki.

Se liikaa tuntui, sinustako luopuisin mä näin?

Sinulle uskon itseni vielä, mun kaunis pakkomielteeni tiedän.

Itseni löytävän kaukaa sieltä missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä.

Lennän, heitän jo ilmaa kiertää.

Ja muutan suuntaa kauemmas pois, pois.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän...

Harmikseni taakseni jäi vain maailman paras hoitaja jonka olen tavannut, sekä uudet tuttavuudet. Mutta itse koin lähtemiseni näin olevan parempi, vain kadota ilman ääniä. Ilman selittelyjä miksi, ilman toisten sanoja jotka jo tiedän. Oli aika kuunnella vain itseäni ja toimittava itseni mukaan, eikä jäädä vain yrittämään toisten takia. Joskus on jätettävä turvasatama vähäksi aikaa, jotta voi ottaa omat askeleet omilla tavoilla

Viimeiseksi sanoiksi jäivätkin itkien turvasataman suojissa, ”anteeksi, en vain vielä ollut valmis..”