Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..

..vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa

Pikkasen jännittää. Okei hyvinkin paljon. Palaan tänään nuoruuden muistoihin ja aloitan uudestaan sirkuskoulun, nyt vain aikuisten ryhmässä.

Harrastin tosiaan yläasteella sirkuskoulua, mutta lopetin (jota kadun) koska pidin tärkempänä yrittää kuulua joukkoon, ja viettää illat läheisen rannan kallioilla kuin väestönsuojassa venytellen.

Ihme hormonipiikki iskenyt minuun, sillä nyt olen aivan herkistymässä kun mietin mennyttä. Kun olisin vain uskaltanut kuunnella itseäni, ja olla välittämättä siitä että ihmiset vain naureskelivat apinakoululleni.

Apinakoulusta kuitenkin sain niin paljon enemmän, sain juuri niitä mitä lähdin ulkomaailmasta hankkimaan. Naurua ja oikeaa ystävyyttä ikään, ulkonäköön tai taitoihin katsomatta.

Voisinkohan mennä menneeseen ja ravistella itseäni oikein kunnolla?

Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä

Nyt siis tosiaan, tänään ovat ensimmäiset treenit ja mahassani on jännityksen perhosia tuhansittain. Vaikka olenkin harrastanut sirkuskoulua aikaisemminkin, valitsin silti aloittelijoiden ryhmän, sillä tiedän etteivät taitoni enää ole saamaa tasoa kuin ennen, saatika samaa tasoa kuin aloittaessani silloin. (Notkeus hoi, mihin menit?)

Joten, tästä se lähtee, ja ehkä minäkin taas pian olen siellä mistä todella nautin, jossain todella korkella, pää alaspäin ja täynnä intoa.

Miten muut, onko joku muukin palannut aikuisena nuoruuden harrastuksen pariin?

[Lyrics: Cheek - Äärirajoille]

Aistin muistot

Se tuli itselleni taas aivan huomaamatta, kuin puskista joku sanoisi. Nimittäin vuodenajan vaihtuminen. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että vielä on kesää jäljellä, tuntuu tuuli silti viileämmältä ja ajovalot näyttävät loistavan kirkkaammin illan hämärää vasten. On ne hellemekotkin laitettava sinne kaapin perälle. Omasta mielestäni syksyn tuntuu jo tuoksusta, huomaako joku muukin sen? Ilma tuoksuu kostean viileälle ja samalla jollekin uudelle.

Itselläni se tuoksu tuo mieleeni riparin jälkeisen ajan ja viimeisen peruskouluvuoden alun. Viikonlopun Iltasanomat kirjoitti ysiluokan olevan koululaiselle rankin, ja ainakin itselleni se oli. Menin läpi monien muutoksien kun päätinkin liittyä siihen ryhmään jota ei kiusattaisi vaan olisi cool, siihen joka kuuluisi muihin. Ensimmäiset suudelmat, kännikokeilut ja tupakan maistelut. Oman elämänsä värittäminen tarinoilla, jotta itsestään tulisi kiinnostavampi. Oi kultainen nuoruus, minkä kaiken muuttaisinkaan jos voisin. Silloin minusta kuoriutui jonkin lainen kameolontti Tein, pukeuduin, puhuin miten minun odotettiinkin, ulkoiset paineet olivat minulle aivan liian kovat.

Nykyään uskallan onneksi seisoa enemmän omien mielipiteideni takana, uskallan pukeutua vaatteeseen mitä ystäväni voi inhota, vaikka tuntuuhan se vielä kapinoinnilta systeemiä vastaan. Jos joku muukaan ei pidä siitä niin eihän sitten minunkaan. Mutta enhän minäkään tosin pidä kaikista muodin yms saralta, mitkä voivat taas olla pinnalla. Ennen ajattelin itseni olevan outo kun mielipiteeni erosivat muista, nyt vasta tiedän ja tunnen, että se liittyy vahvuuteen. Vahvuuteen kuulla oma äänensä ja puhua sillä, kuiskaamatta.

Herääkö muille muistoja vuodenaikojen tuoksuista? 

Syytön syyllinen

 

Viikko, tai no ne 5 päivää hurahti ohi. Tarkoituksena kai mun olisi vieläkin olla Salossa, mutta päätin tulla aikaisemmin kotiin. Päivät meni ihan hyvin, mutta tuntui että Mamma olisi odottanut jotain muuta ihmistä luokseen. Sitä Miraa joka heräsi aina  aamutuimaan kukon laulun aikaan, ja tahtoi mennä sinne ja tänne. Sitä joka olin joskus vuosia sitten, sitä nuorempaa Miraa. Sitä joka oli tottunut hälinään ympärillänsä, ja halusi kokeilla kaikkea uutta.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet minua, tai ehkä vain tämä yksi vuosi. Olen alkanut enemmän kuunnella itseäni, ja ehkä jopa käyttäytyä itsekkäästi. Olen antanut itseni levätä, jonka vuoksi heräänkin nykyään aamuisin milloin lähemmäksi päivää milloinka lähemmäksi sitä oikeaa aamua. Ja nyt vielä oltuani kipeänä alkupäivät, olen ollut väsyneempi.  Lisäksi viihdyn nykyään enemmän hiljaisuudessa, ja omissa oloissani kuin tekemässä kokoajan jotain. Mieluiten kirjoitan ajatuksiani ylös, tai luen kirjaa, ja tuntuu että jos joku puhuu siihen väliin jotain, hän keskeyttää kaiken – ja se jos mikä hermostuttaa.

Mamman on muutenkin vaikea nähdä että minusta on tullut aikuinen. Hän muistaa vieläkin sen kun söin lihapullia nautinnolla, ja hänellä tuntuu muisti pätkivän aina hetkittäin. Ensin hän on sekoittamassa nimet, sitten paikat. Tokaisi tuossa yksikin päivä pitääkö hänen kuoria minulle peruna valmiiksi vai osaanko itse?

Sainpahan ainakin sen maistamaan graavi –ja kylmäsavulohta. Ja kuulemma tykkäsi, tai hänen sanoin ”ei hullumpaa, sopii hyvin tämän rosollin kanssa.”

Tai sitten joinain päivinä tuntui että hän halusi tänne aivan eri ihmisen, tämä Mira ei kelpaakaan. Mutta niin kuin vuodenajat, ihmisetkin muuttuvat. Mielipiteet eivät pysy samoina, ja asioihin joista ennen piti kovasti voi helposti kyllästyä. Näin saa tapahtua muille ja hänelle, mutta minulla ei minulla. Jos olen joskus pitänyt kissoista, minun pitäisi vieläkin kerätä kissojen kuvia seinälleni. Tai jos olisin pitänyt joskus oranssista, pitäisi minun vieläkin pukeutua päästä varpaisiin oranssiin.

Mutta nykyään elämääni kuuluu chihuahua ja oranssi on mielestäni aivan kamala väri minun päälläni.

”Kuinka voin vihata ihmistä joka on antanut minulle pelkkää rakkautta?” Veronika ajatteli hämillään ja yritti oikaista tunteitaan. Mutta oli jo liian myöhäistä, viha leiskui vapaana, hän oli avannut helvettinsä portit. Hän vihasi saamaansa rakkautta, koska se ei pyytänyt mitään vastalahjaksi, mikä oli järjetöntä, epätodellista, vastoin luonnon lakeja. Rakkaus joka ei pyytänyt mitään vastineeksi oli saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja halua vastata sen odotuksiin, vaikka hän olisi joutunut luopumaan sen vuoksi omista unelmistaan ©Paulo Coelho – Veronika päättää kuolla

Olen viimeviikkoina, liekö syysmasennus aiheuttanut, kerännyt ylimääräistä syyllisyyttä päälleni. Olen syyllistänyt itseäni töissä siitäkin, kun asiakkaalta on puuttunut juuri se 5senttiä. Miksen minä voinut vetää tuotteita niin läpi että ne olisivat olleet halvemmat? Tai siitä kun puhelimeeni ei saanut eilen yhteyttä. Tai kun emme ehtineetkään mamman kanssa sieneen ja krassiin.

Ja ihan tavallisiakin asioita. Syyllisyys painoi varsinkin eilen, mm kännykän yhteysvian vuoksi, myös että heräsin vasta 12 aikoihin! En voi käsittää, yleensä minä olen ollut se joka herää ainakin ennen yhdeksää. Koen syyllisyyttä siitä että olen nukkunut niin pitkään, vaikka olisi ollut kaikkea muutakin tekemistä. Siitä suoraan olikin pompattava ulos Misan kanssa ja suoraan hakemaan äiti hammaslääkäristä. Aamupalakin piti hakea kaupasta. Kokeilinpahan viilin seassa luumujen sijaan nektariineja, muuta kun ei ollut tarjolla. Tulipahan kokeiltua sekin mutta kyllä ne luumut vielä koristaa jatkossa mun viiliä.

Tuohan on aivan sianruokaa! ©Mamma

Ja lopulta koko päivän vallitsi syyllisyys siitä, kun pystyin syömään kiinteää ruokaa, äitini kun joutuu elämään soseilla vähän aikaa kiitos viisaudenhammaspoiston. Tosin eilen hän joi ainoastaan vain vettä loppupäivän, jolloin no syyllisyys iski, mistäpä muusta kun siitä että syömisestä.

Aijai, iskeköön ihana arki takaisin ja vie samalla pois tämä ainainen syyllisyys.

Aina löytyy parempi hetki kuin se, jota me elämme juuri nyt, ja tulee aina löytymään. Mutta juuri nyt on ainoa hetki , joka meillä on. ©Kate Jacobs – Pieni lankakauppa

Aurinkoenergia puutostila

Kulunut viikko on ollut itselleni henkisesti raskas. Viime viikon tiistaista aina tähän päivään asti on tehnyt mieli itkeä, itkemättä silti. Kai minullakin jonkinlaiset kyynelkanavat on jotka uhkaavat täyttyä yli äyräiden. Milloinkohan nekin räjähtävät ja itken patoutuneet itkuni?

Mutta onhan sitä ollut lehdissäkin juttua taas syysmasennuksesta, ja onhan se todettu fakta että minäkin käyn aikalailla aurinkoenergialla. Viime viikko olikin kyllä aika juoksemista paikasta toiseen, milloin piti olla töissä milloin taas työpaikkalääkärillä tai terveysasemalla. Ihan rutiinikäyntejä, mutta väsyyhän sitä vähemmästäkin kun pitäisi selitellä miten viime aikoina mennyt. No hyvin?

Ja nyt tiistai-iltana iski lopulta stoppi kun pieni kuumeenpoikanen iski minuunkin. Tosin eihän se mikään ihme ole kun vasta kuukausi sitten palasin töihin ja nyt kaikkien niiden yleisten pöpöjen keskellä. Kuulemma bakteerikantani voi olla aika sekaisin. seuraavana aamuna kuitenkin heräsin vain pienessä lämmössä ja (vanhempien vastusteluista huolimatta) päätin lähteä matkaamaan kohti saloa. Salossa asuu siis äidinäitini aka mamma. Parempi täällä lepäillessä ja ruokailujen huolehtimisessa kuin kotona olisin kuitenkin häslännyt taas kaikkea muuta kuin hoitanut itseäni. Ja tämä onkin päiväunien ja säännöllisten ruokailujen mekka. Onko mekka oikea sana? Mamma tosin on laihdutuskuurilla omien oppiensa mukaan, ja onkin yritettävä sulkea korvat välillä kun samat asiat toistetaan toistamiseen ja kun omat terveysopit pukkaavat taistelemaan mamman sääntöjen kanssa.

Mamma kun väitti eilen iltapäivälläkin, ettei enää voi syödä mitään kun juuri söi kulhollisen maissilastuja. Ja minun pääni puhisee vastaan ruoka-aikojen rytmittämisestä ja haisulin opettamassa viisaudessa ettei paasto auta mitään kun aineenvaihdunta on pidettävä käynnissä. Miksei se haisuli voinut tänne mukaan tulla? Tyhmä (ja liian vaativa) koulu kun omii haisulini aivan kokonaan.

Kuvia viime ajoilta. Suurin osa löytyy myös Instagrammista, tunnukselta miramyy.

::Kävin tekee hetken töitä palvelutiskilläkin pitkästä aikaa!::

::Haisuli toi muumiteetä.::

Ruokaa lattialle, kello seinälle ja saapas pöydälle

Onpas se yksi viikko taas vierähtänyt nopeasti ohitse. Ja varsin kylmä viikko on ollutkin. Alkuviikosta luulin jo tulevani kipeäksi kun palelin töissä, kunnes eräs asiakas joka kulkee kesät talvet t-paidassa, valitti kylmyyttään, tiesin että nyt ei ole vika minun ruumiinlämmössäni vaan ilmaston lämmössä. Ilman sitä äkkiä iskevää kylmyyttä syksy on ihana, luonnon väriloisto ja syksyn tuoksu. Siinä tuoksuu kostea maa ja sateen raikkaus. Ja syksyä piristää vielä sekin, että näkee taas enemmän ihmisiä, ja voi pakkautua sisälle villapaitojen syvyyksiin tee-kuppi ja hyvä kirja kainalossa. Ja keitot, niitä tekee taas mieli kun ilmat kylmenevät.

Ja kaivoinpahan syksy/talvivaatteita vaatekaapistakin esille. Nyt voi taas käyttää toppaliiviä ja sitä ihanaa nahkatakkia. Misa vaan ei oikein ole innostunut kun iltaisin olen pukenut hänelle heijastin liivin ulkoilua varten. Jos se puhuisi ei se olisi varmaan kovin paljon siitäkään, kun asensin kotiini ElisaVahtiLive-palvelun. Kuluneen viikon olenkin töissä tuijotellut vain kännykälläni Misan tekemisiä. Meidän taloudessa on siis oma BB. Ja kun annoin vielä tunnukset isällenikin niin myös isi valvoo. Voiko järkevämpää tekemistä ylipäätään olla? Olkaa ystävällisiä ja älkää vastatko.

Viikolla olen siis ainakin tehty töitä, ja eilen pääsin viettämään Camipupun kanssa aikaa kauppakeskus Jumboon. Tai no, tunti puolitoista vietettiin kierrellen Zarassa ja sitten kävimme syömässä. Siinä oli meidän kiertelyt. Mitä sitä turhaa jaloitella jos tietää jo mitä tahtoo? Itse en mitään löytänyt (paitsi sen ihanan karvaneuleen, palkkapäivää odotellessa..) mutta ainakin pupu lähti kassi kainalossa kaupasta.

Pupu oli luvannut tarjota minulle lounaan, ja paikaksi hän valitsi Fonda de solin koska kuulemma nyt halutti saada kunnon lihaa. Pupu siis otti South Texas Steakin (mehevä häränpihvi 160 g, bbq-kastiketta ja chilivoita) ja minä Scampi Fritin (friteerattuja jättiravunpyrstöjä, riisiä, salaattia, guacamolea ja chilikastiketta.) Tosin otin annokseni lämpimillä kasviksilla riisin sijaan, ja pupu ceacar salaatin perunoiden sijasta. Hyvää oli vaikka heitinkin ruokaa lattialle, ja näköjään maistui pupullekkin sillä nappaili aina välistä itselleen katkarapuja. Tosin kumpikaan meistä ei suostunut siihen kakkamoleen koskemaankaan. Ja ainakin voi sanoa että chilikastike tosiaan oli tulista, turhan iso kulho sellaiselle tavaralle. Ja olinhan minäkin aikamoinen annoksesta varastelija, nappasin pupun coleslawta ja vieläpä sen grillatun tomaatinkin.

::Oma ruoka::

::Pupun ruoka::

Lopulta lähdimme kohti lentoasemaa jonne heitin pupun matkaamaan kohti Oulua, ja itse suuntasin suoraan vanhemmilleni päiväunille. Illalla käytiin äidin kanssa vielä pyörähtämässä Kodin1 –tavaratalossa josta löysin itselleni alennuksesta kellon, mitä olin katsonut jo kuluneen vuoden. Nyt vielä pitäisi päättää mihin seinälle sen haluankaan.

Ja olenpahan tehnyt myös käden töitä. Korjasin nimittäin lempisaappaani. Sitäkin varten jouduin tulemaan vanhemmilleni sillä itse en omista neulaa enkä lankaa. Mielestäni teipillä ja nitojalla pääsee jo aika pitkälle. Mutta minä siis onnistuin, saappaissa ei enää lörpötä yksi nahkanauha irrallaan vaan se on oikein kauniisti omin pikkukätösini ommeltu kiinni ja toivottavasti kiinni pysyykin. Säästinpähän taas rahaa eikä tarvitse uusia kenkiä ostaa. Näillä saappailla kuitenkin on kuljettu jo kuutisen vuotta, ja kuten jo totesin, ne ovat yhdet lemppareistani.

ps. Ei kerrota äidille että pidin kenkää ruokapöydällä.

Omena-addiktio

Olen ollut hiljaa ihmeellisen kauan, anteeksi siitä.

Normaalisti olisin kirjoittanut jo jotain, vaikka siitä sieniryppäästä johon eilen Misan kanssa tapasimme. (Hassu sana rypäs, rypä.) Tai siitä kuinka kirjoittaminen näin aamuisin kone sylissä on hankalaa, kun kaksi ja puoli kiloa yrittää päästä sen päälle kokoajan. Puhun siis Misasta, tissini eivät ole kasvaneet maagisesti öiden aikana.

::Jos tämä olisi satua, tuo olisi varmaankin keijujen asuttama::

Mutta mikä on syy tähän hiljaisuuteeni. No työt , ja niiden päivien aikatauluttaminen on muutenkin välillä hankalaa saati miettiä missä välissä ehtisin kirjoittamaan. Aamut ovat niin kiireisiä, kuten eilinen, ja iltaisin olen niin väsynyt töistä päästyäni että tahdon vain nukkumaan nopeasti.

Se ei kuitenkaan ole koko syy tähän, sillä onhan minulla tänäänkin töitä. (Harvinainen työpäivä tiedossa, ei yhtään vuokratyöntekijää –vielä) Sainpahan itseni ainakin ylös aikaisemmin kuin eilen. Suunnittelin joku päivä toteuttavani sen ruokapäiväkirja tyylisen postauksenkin näin työpäivältä, mutta eilinen oli täysin pohjanoteeraus siihen ajatukseen, johtuen liian myöhään heräämisestä. Ruokani oli sirkusaakkosia.

Taas kadotin asian ytimen, eli sen syyn. Olen selkeästi aivan liian innostunut siitä, että olen saanut koneen pitkästä aikaa kunnolla syliini ja sormeni näppäimistölle laulamaan.

Olen tullut omenahulluksi. Minut voi yhdistää mihin tahansa sanaan joka viittaa jollain tavalla riippuvuuteen, ja lisää siihen omenan eteen. En puhu ruoasta. Puhun Apple valmistajasta ja niiden tuotteesta. Kyllä, iPhonesta.

Teen sillä kaiken mitä normaalisti tekisin tietokoneella. Paitsi kirjoittele blogia, siihen en  pystyisi, haluan kirjoittaa täydellä ajatuksella (tai ainakin yrittää). Naputteleminen yhdellä sormella olisi siihen aivan liian hidasta. Tosin, jos omistaisin omenan tietokoneenkin, muistioiden siirtäminen sinne onnistuisi käden käänteessä.. Ei Mira ei, sinulla on täysin hyvä ja toimiva kone!

Ainahan sitä saa haaveilla?

Lisäksi olen huomannut sen korvaavan melkein kaiken laukkuni sisällöstä, (ja Camin sanoin kannankin laukussani kaiken mitä tarvitsen, ja sen mitä en tarvitse) ja melkein itkin kun huomasin että pärjäisin hyvin ilman pieniä ja vieläkin pienempiä muistilappulippusia. Mitä kohta teen enää isolla laukulla?

Hei olen Mira ja olen omenaholisti.

Arki alkaa aamusta

Arki on tosiaan palannut. Aamulenkillä törmätään yhä useampaan koiranulkoiluttajaan joilla on täysi tällinki päällä ja hoppu pissattaa koiransa. (Itse en osaisi noin päin, meillä mennään aina ensin aamulenkille koska ikinä en tiedä kauan Misa siellä viihtyy ja samalla itsekin pääsee rauhassa heräilemään luonnon helmaan.)

Vastaan tulee myös koululaisia, joista moni onkin näitä polvenkorkuisia (tosin ei minun polveni) ekaluokkalaisia joilla on itseään isompi reppu selässä. Näin unta että jossain lehdessä syytettiin opetusministeriä siitä että lapsilla on liian isot reput ja liian isot kirjat alkuluokilla. Siinä unessa myös sanottiin että tämä kyseinen henkilö saisi aina rahaa omaan taskuunsa kun joku ostaa soman prinsessarepun joka kokonsa puolesta kelpaisi armeijaankin.

Jos olisin jo töissä, tänään koululaisten paluun huomaisi myös sillä, että ruokatunnilla kauppa täyttyisi taas niistä lapsista jotka skippaavat ilmaisen ja terveellisen kouluruoan, ja ostavat sen sijasta roiskeläppiä ja berliinimunkkeja ruoakseen. Tekisi niin välillä kieltäytyä myymästä..

Vanhemmat, jos haluatte että lapsenne syö koulussa terveellisesti eikä kaupan penkeillä mussutellen karkkia, älkää antako lapsellenne rahaa koulupäiväksi, lapsi ei koulussa tarvitse rahaa.

Ja ne jotka pelkäävät että lapsi ei sitten syö mitään, niin sitten ei syö. Ainakin pysytte tiukkana, ja minulle opetettiin lapsena ja silloin kun hoidin lapsia, että jos lapsi ei suostu syömään niin olkoon ilman. Mutta ei myöskään niin että keksitään jotain muuta (mahd. herkkua) tilalle.

Oi kamala, ei tästä pitänyt lapsenkasvatus ohjeistus tulla. Mitäpä minä siitä edes tiedän, lapseton (ellei koiraa lasketa) kun tulen olemaan aina. Mutta olenpahan sitten isona sellainen naapurin täti joka jakaa kasvatus vinkkejä kaikille.

Kun minä olin vielä nuori niin kuri oli kova, ja tukkapöllyäkin isä antoi oikein kunnolla, kun katolta minut löysi!

ps. ottakaapa tämä huumorilla

Hiilarit hitiksi

Olisi hienoa kirjoittaa tähän kuvan kera että ”Elmeri on kotona!” Mutta ei, ei tullut Elmeriä. Ja niin hienosti kun olin miettinyt ja organisoinutkin mielessäni kuinka saisin pienen jääkarhun kotiini, olin jopa valmis perumaan lounaan äitini kanssa, mutta maanantain harmaus sai minut pohtimaan onko nalle todella sen arvoinen? Siis sen että maksaisin matkoista Helsinkiin tuplasti enemmän kuin jäätelöstä. Ja se maanantain harmaus, tekikö mieli silloin lähteä istumaan ulos? Ei.

Mutta Haisulin silti näin. Siinä tapauksessa rahaa ei lasketa. Siis ystävyydessä. Tosin liikuin autolla ja Picnikin ruoankin sain maksettua sillä lahjakortilla. Kävimme siis maanantaina Sellossa.

Ja eilen vierailimme toisessa Espoolaisessa kauppakeskuksessa, nimittäin naapurissani Isossa Omenassa. Ruokapaikkaa etsiessämme huomasin vain kuinka suppea valikoima todellakin on. Varsinkin jos nirsoili eilen kuten minä ja tahtoi vain salaattia. Tosin niin halusi Haisulikin.. (ok sille ois käyny bagelikin.) Olenpa päättänyt kehittää itselleni taas jonkin sortin hiilarikammon. Perhanan karppaus kun iskee silmille joka puolelta. Mutta Haisuli päätti ottaa missionikseen tämän kammon poistamisen, ja ensimmäinen Mc’donaldsin reissu pitkään aikaankin on vain edessä, onhan sellainen olympialasi saatava. Niin ja se Ice Age lelu.

::Noi jyrsijät kiitos!::

::Minulle musta, Haisulille keltainen, tai vihreä.. tai.. ::

Toisinaanhan se kismittääkin kun on valinnut ystäväkseen Haisulin kaltaisen ihmisen (”Ei Mira EI. Nyt ei syödä vaan salaattia!”) mutta ihminen tekee hulluja asioita rakkaudesta. Kuten antaa turpiin kaiken maailman hittiruokavalioille. 

Päädyimme Omenassa lopulta Ciao! Cafe! paikkaan ja pettymys. P-e-t-t-y-m-y-s. Kummankin osalta. Pääsin ehkä helpommalla eilen kun valikoimassa ei ollut minulle proteiininlähdettä, mutta otin senkin edestä öljyisiä aurinkokuivattuja tomaatteja ja marinoituja paprikoita. Ja näillä silmilläkin katsottuna salaatti oli pieni. Siis pieni. Sen vuoksi jouduimmekin ottamaan vielä jälkiruokaa. Haisuli päätti testata uuden frozenyogurt paikan (spice icen tapaan pohjanoteeraus kuulemma) ja minä arnoldsin fruitien (hmm, hyvin tomaattimehumaisen makuinen?)

Mutta vaikka valinnat tällä viikolla eivät olekaan aina ollut mieleisiä, tosin enemmän Haisulin puolelta, (”sulla menee varmaan pian hermo kun aina syödessä totean mitä olisi sittenkin pitänyt ottaa”) alku on lähtenyt hyvin käyntiin. Sehän on vain ruokaa, ei sen pitäisi maailmaa kaataa. Vielä olisi viikonloppu edessä ja toivotaan että saisimme auringonpaistetta ja lämpöä jotta ainakin pari kesäsuunnitelmaa vielä toteutuisi.

Tosin, jotenkin on ihanaa että syksykin tulee. Arki palaa kuvioihin ja sitä myöten ihmisetkin kotiinsa. Onkin aikamoinen ikävä Niiskuneitiä ja Tuutikkia.