Jääkaappiratsiat

Joka kerta kun vanhempani tulevat kylään, tai ainakin isäni, pelkään että he ottavat jääkaappini sisällön tarkkaan syyniin. Mielestäni kaapissani on aina liikaakin tavaraa, mutta tiedä sitten miten ulkopuolinen sen näkee. No, jos nyt tässä vuoden olen jännitellyt kaappini paljastelua, niin kertaakaan pelkoni ei ole toteutunut. Voikohan tässä edes pelosta puhua, pikemminkin jännityksestä? Aina kysellään, onko kaapissa ruokaa ja sitten ehkä jo ärsyttääkin kun olisihan ne voineet tuonne kaappiin katsoa? Kuinka hölmöä on luottaa vain minun sanaani kun näen kaapissani ruokana jo maitopurkin? Tosin isäni näkee ruoan jäätelötötteröinä ja gotler makkarana, joten eipä kai muuta voi odottaakaan? Ja äitini on tyytyväinen kunhan nyt viinirypäleitä ja juustonaksuja löytyy. Minulla se kaikkein tärkein on viili.

Haisuli lopulta teki sen. Ei tosin omaa kaappiani vaan vanhempieni kaapin. Olimme siis Haisulin kanssa viettämässä aikaa vanhemmillamme, jolloin kaapista voita ottaessaankin haisuli tokaisi meillä olevan kovin tyhjä kaappi. Huomautin että olemme äidin kanssa nyt vain kahdestaan isän ollessa reissussa, mutta kun itsekin katsoin tarkemmin, ei se täydempi juuri ole vaikka isäni kotona olisikin. Nyt sieltä kaapista puuttui vain ne makkarat. Ja silti Haisuli väitti että hänellä yksinäänkin on täydempi kaappi kuin meillä. Ja tähän se sitten päätyi. Kuvavertailuihin.

Ensiksi Haisulin perheen jääkaappi, josta löytyi mm. kolmea erilaista juustoa, soijanakkikeittoa ja puolikas sitruuna kahvikupissa.

Toisena vanhempieni jääkkaapi, nyt kun isänikin on kotona. Sieltä löytyi mm. minun ostamat kotiin vietävät viilit, varmaankin vanhentunut sinappipullo ovessa, ylähyllyllä tikrun pillimehuja ja muut takana olevat hillot sun muut luultavammin jo vanhentuneet. Ylähylly on yleensä sellainen mistä ei mitään oteta. Minä yleensä järjestelenkin heidän kaappiaan kun leikkeleet ja juustot aivan väärillä hyllyillä.

Ja viimeisenä oma kaappini ja sen ovi, joka on täydempi kuin sisältö tuskin koskaan tulee olemaan. Tuokin on listalla, sen oven siivoaminen ja järjestäminen. Mutta kun siihen oveen on niin kiva vain laittaa kaikkea esille! Ehkä pitäisi hankkia jonkin näköinen muistitaulu niitä varten.

Ratsiat on tehty ja minä jatkankin banaanikärpästen jahtaamista ja eliminointia. 

Kohmeiset sormet

THIS DAY
Mihin heräsit aamulla *Cheekin – Sokka irti biisiin ku camipupu <3 i="i" soitti="soitti">Arkirutiinit aloitettu kun pupu soittaa koulumatkalla. Tosin sain jo moittia kunnon tapaani kuinka koulutarvikkeita ei ollut hommattu! Aijai pupu nyt shoppaamaan!)

Millainen olo on ollut *No nyt on vihaan vatsaani olo ja kaamea kiukku. Eikä toi ulkoilmakaan auta asiaa.
Mihin on mennyt rahaa tänään  *Vielä ei mihinkään, mutta ainakin apteekissa on käytävä tänään ja samalla haen Iltasanomat.
Oletko ollut tänään autossa  *En vielä, mutta varmaankin sinne apteekkiin menen autolla.
Kenelle olet laittanut viestiä  *Jennylle
Mikä biisi soi tällä hetkellä  *Ei mikään, kun katson toisella koneella katsomosta eilistä suurinta pudottajaa.
Onko ikävä *Tuutikkia, on.
Mitä odotat *Ensi viikon töihin paluuta! Jaiks!

NOW
Olitko hyvä koulussa *En.
Minkä biisin kuuntelit viimeksi * Stooshe – Black Heart
Inhoatko ketään tällä hetkellä  *Päivä ei ole edennyt vielä tarpeeksi pitkälle ;) Ei, en inhoa. Muuta kuin itseäni.
Keneltä haluaisit pyytää anteeksi nyt *Mammalta etten päässyt tänä kesänä sinne vierailemaan pidemmäksi aikaa.
Miksi olet koneella nyt *Kulutan aikaani näin aamuisin samalla kun katson toisella koneella ohjelmia.
Tunnetko tyttöä, joka tietää lähes kaiken sinusta? *Sisko, on sen pakko tietää aikalailla kun vietettiin kohdussa se 9kk yhdessä.  
Mitä teit viime yönä? *Nukuin? Ja kävin vessassa kerran.

Teetkö uuden vuoden lupauksia?  *Joskus.
Aiotko tehdä jotain merkittävää? *Tänään vai ylipäätänsä elämässä? Tänään en mitään sen merkittävämpää kuin käydä vanhemmilla viettämässä äidin kanssa Neiti Marple –ilta.

SOMETHING
Nimet, joilla kaverit sinua kutsuvat? *Mira, pikkumira, mirya, miramyy. Cami tosin kutsuu mua aina pupuksi.

Neljä asiaa ylläsi? *Sukat, velourhousut, toppi ja öö.. pikkuhousut.

Seurusteletko? *Hahaha joo en
Oletko ikinä saanut ruusuja? *Olen kai.. mutta siitäkin on jo aikaa.
Oletko ikinä nuollut jalkaasi? *Varmaankin pienenä, ainakin sisko syöny sokeria varpaistaan joten enköhän minäkin jotain sen tyylistä ole tehnyt perässä.
Uskotko, että jokaiselle on sielunkumppani? *Uskon, mutta en tiedä löytääkö jokainen sen.

Ongelmasi juuri nyt?  *tämä prkleen vatsa.
Onko sydämesi ollut särkynyt? *Kenen ei olisi? Sydän onneksi osaa korjata itsensä nopeasti. Suunnilleen yhtä nopeasti kuin Underwold elokuvissa ihmissusien ihosta irtoaa luodit.
Kuinka monta lasta haluat?  *En yhtään.
Lempivärisi?  *Tää ei ole yllätys varmaan kenellekään mutta musta.
Onko vaikeaa kertoa ihmisille, jos tykkäät heistä? *Välillä, ainakin kasvotusten.
Jos joku tykkäisi sinusta, haluaisitko hänen kertovan sen sinulle? *Kyllä

WHY
Miksi olit viimeksi surullinen?  *Kun luin Tuutikin koirasta.
Miksi teet tätä testiä? *Kirjoitussormet on taas jotenkin kohmeessa, ja tämä vaikutti kivalta kun Mirpulta bongasin.

WHEN
Milloin viimeksi nauroit ja miksi? *Aamulenkillä kun Misa melkein törmäsi puuhun kun se ei tajunnut katsoa eteensä haistelultansa.
Milloin olit viimeksi autossa?  *Eilen illalla
Milloin olet viimeksi syönyt leipää? *Millos me oltiinkaan Haisulin kanssa syömässä..?

DO U HAVE
Onko sinulla joku sydämessäsi, ketä et saa millään pois? *Useitakin.

Onko sinulla juuri nyt musiikkia soimassa? *EI, vain pyörimässä se eilinen Suurin pudottaja –jakso.

LOVE
Haluaisitko halata jotain tiettyä ihmistä? *Tahtoisin rutistaa Niiskuneitiä ja joitain muitakin keitä matkan varrella on tullut kohdattua.
Mikä on ihaninta, mitä joku sanoi?  *Ne rakkauden ja tykkäämistunnustukset mitä tän elämän aikana on saanut ystäviltä ja perheen jäseniltä.
Rakastatko ketään tällä hetkellä? *Rakastan.

Rakastaako sinua kukaan? *Rakastaa varmaankin.

WHO
Kuka nukkui viimeksi vieressäsi? *Toi pieni sängynvaltaaja prinsessa Misa  

Kuka puhui kanssasi viimeksi puhelimessa?  *Cami.
Kuka nauroi viimeksi kanssasi? *Camipupun kanssa varmaan jollekkin naurettiin kun juteltiin?

Prinsessaleikkien piikit

Toiset osaa niin kauniisti kertoa miten kaikki alkoi. Kirjallisesti ja muistaa kaiken kuin se olisi ollut eilen. Itse en tiedä mistä voin sanoa ”syömisvammailun” alkaneen, tai inho omaa vartaloa kohtaan. Itse kun muistan että niin on ollut aina, ainakin se inho omaan itseensä.

Tarhaikäisenä halusin olla suloinen ja pieni kuten muut, ja kaunis kuin prinsessa. Muistutin enemmän Michelin ukkoa kuin prinsessaa. Tahdoin kauniin lauluäänen kuten Pieni Merenneidolla, mutta ulos päässyt ääni kuulosti enemmänkin harakan huutoa.

Pienenä ehkä uskoin itseeni enemmän, uskoin että minä olin suloinen, omalaatuinen ja laulutaidon omaava. Kunnes ala-aste alkoi ja ulkoiset paineet kasvoivat. Jonossa pääsi etummaiseksi pienin tyttö, ja minä olin se, aina toiselle luokalle asti kun luokkaamme tuli uusi tyttö joka oli syntynyt keskosena. En edes ymmärtänyt silloin mitä keskonen merkitsi, mutta minä inhosin itseäni ja vanhempiani kun en ollut syntynyt sellaisena.

Luokkien vaihtuessa isompiin myös sosiaalinen paine koveni. Kuulin enemmän ja enemmän tekeväni noloja asioita (kuten röyhtäileväni julkisesti, syövän suu auki, pukeutuvani väärin yms) ja halusin muuttaa asian. Aloin kiinnittämään huomiota enemmän siihen kuinka istun, kuinka pureskelen ruokani, miten kuuluu pukeutua. Fanitin musiikkia josta en edes ymmärtänyt, yritin olla toisille mieliksi pitämällä samoista asioista kuin muut. Katsoin siskoani, sitä kuinka niin paljon erosin hänestä, josta kaikki pitivät ja oli niin kaunis kuin kauniiden ja hirviöiden Belle.  Aloin uskoa jumalaan, sillä paras ystäväni uskoi siihen ja he kävivät kirkossa joka viikonloppu. Vapaa-ajat kuitenkin leikin yhä nukeilla naapurin nuorempien lasten kanssa, ja teimme matkoja mielikuvituksemme voimin.

Ylä-asteen alussa ilmoitin näille nuoremmille ystävilleni että minä en leiki enää. Tahdoin näyttää itselleni, muille, vanhemmilleni sekä naapurivanhemmille kuinka vakavasti otettava ja aikuinen minusta on tullut. Ensimmäisenä päivänä koulun alkaessa aloin itkemään kun ylemmän luokan tyttö haukkui lyhyitä housujani kovaan ääneen. Samoihin aikoihin aloitin sirkuskoulun, jossa tein oman tarinan elämästäni, ja kotona taas kirjoitin päiväkirjaa kaikesta siitä mitä olisin halunnut oikeasti tapahtuvan. Elin ehkä omassa maailmassani, omassa tarinassani jonka olin piirtänyt päässäni. Kuinka tämäkin tyttö saisi sen pojan ja kuinka koiranpentusuloista se olisikaan.

Koulussa katselin kateellisena rinnakkaisluokalla olevaa tyttöä joka oli mielestäni niin kaunis ja laiha. Vaaleat hiukset ja suosittu, niin sosiaalinen ja pojat pitivät hänestä. Silloin rukoilin jumalalta että olisin joku päivä yhtä kaunis ja pieni kuin hän, pienempikin. Tahdoin olla kaunis kuin ruusu, päältä niin kaunis mutta varresta kapea ja piikikäs.

Joten en osaa sanoa mistä kaikki se inho sai alkunsa. Katsoinko peiliin liian aikaisin elämässäni huomatakseni kuinka ruma olen ja kuinka en kuulu muiden kauniiden joukkoon. En voi merkitä vain yhtä tapahtumaa, tai ympyröidä tiettyä henkilöä syypääksi tapahtumiin. Ei ole ketään muuta syyllistä kuin minä itse. Tällaiseksi olen vain syntynyt ja sen kanssa lopulta oppinut elämään.

Vanhempien veistämä

Eilinen oli onneksi parempi päivä. Äiti piti vapaapäivän gynekologin ajan vuoksi ja päätimme ennen aikaa käydä kiertelemässä Tapiolan kauppoja. Äitini löysi puseron ja minä uuden korkeavyötäröisen hameen sekä neuleen. Vaikka valittelimme molemmat aamulla sitä, ettei ole yhtään intoa ja huvia kierrellä kaupoissa, löysimme kuitenkin jotain. Pitääkin tästä lähtien lähteä kauppoihin sillä mielellä ettei jaksaisi ja ei kuitenkaan löydä mitään. Tosin se ei ole kätevää kukkaron kannalta..

Kävimme myös Stockmanin herkussa, jossa molemmat olimme kuin lapsi karkkikaupassa tuijotellessamme pitkää tuoretiskiä ja kaikkea sitä ylellisyyttä ja hehkua mitä asiakkaat töissäkin hehkuttavat. Niin kuin äitini sanoikin, Stockmanista on sellainen mielikuva että jo siellä asioiminen on kuin astuisi erimaailmaan. Erilainen tunnelma jne. Vaikka loppujenlopuksi samat tuotteet niilläkin hyllyillä on, eldoradon katkarapuja myöten.

Olen huomannut itsessäni isäni kaltaisia piirteitä täällä ollessani, molemmat olemme kärsimättömiä tietyissä asioissa ja jos näemme toisen tekevän ”väärin” kun itse toimisimme, meinaa pinna kiristyä ja katketa. Neuvominen tiukasti kaihertaa takaraivossa. ”Etteköhän ehdi puhua sekunnin päästä kasvotustenkin, sanot nyt vaan sille että ollaan just siinä tuu avaa ovi.” Ja jo vain, nämä kaksi tapausta olivat luonnollisesti sisko ja äitini, jotka ovat joskus, toisinaan, aina, aikavempia tapauksia. Minä ja isä olemme sitten taas enempi ’nyt heti eikä huomenna’ – ihmisiä.

Isäni tapaan minäkin olen istunut aamuisin koneella, äidin laittaessa itseään töihin lähtö valmiiksi. Minäkin kulutan aikaani siihen asti, jotta voin hakea äidin taas töistä. Tänään en vain jaksanut tehdä oikein mitään, kävin vain Misan kanssa kävelyllä vaikka suunnitelmissa oli käydä palauttamassa paketti postiin ja ehkä kirjastossakin pyörähtää. No, ehtii sitä myöhemminkin.

Huomenna taas treffit Haisulin kanssa Omenassa. Tyhmää kun toinen aloitti työt niin näkee harvemmin! No, onpahan aina enemmän juteltavaa ja ehkä siinä välissä ehtisi lyhentää sitä tekemättömien asioiden listaa. Katsotaan sitten parin viikon päästä kun itsekin aloitan työt taas, paljon ehdimme näkemään.

Onneksi olen todistanut, ettei ystävyys vaadi päivittäin tapaamista, vaan ystävä pysyy lähellä ja ystävänä, vaikka väliä olisi kuukausiakin. Tai sitten minulla on vain niin ihania ystäviä.

Hermoheikko

Lapsuudenkotiin on aina kiva palata, mutta ei tätä kauan kestä. Olin eilen jo kiroamassa koko maailmalle, kun päivä ei mennytkään niin kuin olin kuvitellut. Teki mieli huutaa äidille, Misalle, tikrulle, siskolle, haisulille, naapureille, linnuille –aivan kaikille ja kaikelle, vain sen vuoksi että olin vihainen itselleni. Olin vihainen koska olin hermostunut ja levoton. Käänsin kaiken negatiivisuuteni itseeni ja eilen taas iski kamala läskirumapersejapylly –ahdistus. Teki mieli ajaa auto päin toista, juosta olympiamaraton, leikata palasia jaloistani. Kumma kyllä missään vaiheessa ei tehnyt mieli vain huutaa ja itkeä. Ja se olisi kuitenkin helpottanut varmasti kaikista eniten. Yritä nyt ruma lapsi itkeä kerrankin paha olo pois.

Onneksi loppuillasta kävimme äidin kanssa kävelyllä, mikä avasi hermojani, ja saunassa rentoutumassa. Saunan jälkeen lukittiin itsemme television ääreen Neiti Marplen ja Koston ajaksi. (Turha) hermoilukin oli kuluttanut energiaa sen verran, ettei minun tarvinnut kuin raahata itseni sänkyyn ja olin jo unessa. Unessa tosin näin vain kuvia siitä miten Kosto sarja tulisi jatkumaan. Tyhmään kohtaan lopettavat aina tuotantokautensa, juuri sellaiseen että haluaisi tietää enemmän. Perhana.

Toivotaan että tämä päivä sujuisi paremmin. Omaan kotiin kuitenkin ajattelin palata vasta kun isä tulee takaisin reissultaan. Luultavammin jo keskiviikkona.

"Olen kuin piparminttukarkki mustavalkoelokuvassa"

Ensimmäiseksi on hypetettävä (jos se oikea sana onkaan ja tarkoittaa iloitsemista jostain asiasta) kahta asiaa. Ensinnäkin CafePicnic on vihdoinkin tajunnut tehdä sen mitä olen toivonut jo vuosien ajan kun olen siellä käynyt. (Ei, se ei tuonut tonnikalapatonkia takaisin) Olivat nimittäin uudistaneet taas salaattipohjansa. Yleensä sieltä seasta on löytynyt aina jotain mikä on nypittävä pois (pähkinät, kuivatut karpalot yms) mutta nyt sieltä ei tarvinnut ottaa mitään pois. Ja sinne oltiin tajuttu lisätä se ehkä tärkein ydin osa salaateista. Kurkku! Mielestäni pitäisi olla laki joka vaatii pakollisena kurkun olemassa olon salaattipohjissa. Hesburgerin jokirapuceasar salaattikin voisi ottaa tästä mallia..

Ja toinen hypetys oli elokuva jota kävimme katsomassa eilen. Nimittäin se Madagasgar 3. Hypetettävää vielä sekin että näytös oli luultavammin toisiksi isoimmassa teatterissa ja haisulin ja minun lisäkseni paikalla oli vain 4muuta henkilöä. Melkeinpä siis yksityisnäytös.

Tiedän että varsinkin Mirppu odottaa kunnon raporttia kyseisestä elokuvasta, (pakko muuten mainita, että olen ihastunut tämän kaimani blogiin ja tyyliin! Suosittelen kurkkaamaan blogia), mutta on se vain itse katsottava. Painoin mieleeni kyllä loistavia sitaatteja, jotka sitten unohtuivat saman tien, joita olisi voinut kertoa eteenpäin. Ei ne vitsit kerrottuna enää ole hauskoja, vain jos on kyseisen elokuvan nähnyt. 

Eihän kukaan ymmärrä siskoani ja minua kun ajaessani autoa pompimme penkeissämme tasaisella tiellä. Ei ellei ole nähnyt Ace Venturaa. (Tämä siis tapahtuu yleensä vain kun olemme todella todella väsyneitä.)

Siskostani puheen ollen illalla kävimme äitini kanssa vielä viemässä hänelle kuumemittarin ja kurkkupastilleja. Raukka tainnut jonkinlaisen flunssan saada, ja samalla kun vierailimme kylässä äitini ja minä päätimme vähän auttaa ja siivoilla asuntoa hieman. Tikrua emme vain nähneet kun olivat isänsä kanssa kiertelemässä espoota, mikä olikin ehkä ihan hyvä, muuten siivoamisesta ei olisi tullut mitään.

Vietettiin Misan kanssa yö vanhemmillani, sillä isä lähti viikoksi kaverinsa kanssa Lappia kiertelemään, ja kilttinä ihanana ja kunnon tyttönä päätin viedä äitin aamulla töihin. Olisihan se kamala julkisilla joutua kulkemaan.

Misa nauttikin yökyläilystä. Iltapäivällä oli tiedossa pitkä lenkki luonnon keskellä ja sai vielä nuolla jäätelökipon tähteetkin. Aamulla taas ennen kuin äiti sai takapuolensa penkkiin juustoleipä kädessään, neiti oli jo vieressä valmiina. Hieman erilaiset rutiinit kuin meillä kotona..

Nyt pitäisi toteuttaa normaalit aamutoimet muualla kuin kotona. Hieman toimeton olo kun yleensä olen aamupuuhieni keskellä pessyt pyykkiä ja tiskannut, täällä nyt vain, no ollut koneella. Onhan se parempi kuin hypätä vanhan kuntopyöräni selkään.

Ja parin tunnin päästä vietän taas aikaa Haisulin kanssa kun toimin hänelle Espoo oppaana. Ja sitten hakemaan äiti töistä, tai jos sisko onkin päätynyt kipeänä menemään töihin, niin sitten hakemaan äiti ja Tikru siskoltani.

Tapahtumia täynnä oleva päivä tiedossa, mikä onkin aivan ihanaa vaihtelua siihen normaali arkeen.

Punastuin

Nyt on taas tuttu ja turvallinen punainen väri päässä. Hiusten värjäyshän mulla on lillunut tehtävien asioiden listalla jo kuukauden.. No parempi myöhään kun ei milloinkaan, ja ainakaan kesähelteiden aurinko ei pääse haalistamaan tätä kuontaloa niin kovin. Vielä kun jaksaisi takertua niihin muihin asioihin mitä siellä listalla lilluu..

Ah mutta tänään menemme Haisulin kanssa hyödyntämään Finnkinon Superpäivät ja katsomaan Madagasgar 3! Luvassa siis naurua ja karkkia, aluksi ainakin.

Arki alkaa aamusta

Arki on tosiaan palannut. Aamulenkillä törmätään yhä useampaan koiranulkoiluttajaan joilla on täysi tällinki päällä ja hoppu pissattaa koiransa. (Itse en osaisi noin päin, meillä mennään aina ensin aamulenkille koska ikinä en tiedä kauan Misa siellä viihtyy ja samalla itsekin pääsee rauhassa heräilemään luonnon helmaan.)

Vastaan tulee myös koululaisia, joista moni onkin näitä polvenkorkuisia (tosin ei minun polveni) ekaluokkalaisia joilla on itseään isompi reppu selässä. Näin unta että jossain lehdessä syytettiin opetusministeriä siitä että lapsilla on liian isot reput ja liian isot kirjat alkuluokilla. Siinä unessa myös sanottiin että tämä kyseinen henkilö saisi aina rahaa omaan taskuunsa kun joku ostaa soman prinsessarepun joka kokonsa puolesta kelpaisi armeijaankin.

Jos olisin jo töissä, tänään koululaisten paluun huomaisi myös sillä, että ruokatunnilla kauppa täyttyisi taas niistä lapsista jotka skippaavat ilmaisen ja terveellisen kouluruoan, ja ostavat sen sijasta roiskeläppiä ja berliinimunkkeja ruoakseen. Tekisi niin välillä kieltäytyä myymästä..

Vanhemmat, jos haluatte että lapsenne syö koulussa terveellisesti eikä kaupan penkeillä mussutellen karkkia, älkää antako lapsellenne rahaa koulupäiväksi, lapsi ei koulussa tarvitse rahaa.

Ja ne jotka pelkäävät että lapsi ei sitten syö mitään, niin sitten ei syö. Ainakin pysytte tiukkana, ja minulle opetettiin lapsena ja silloin kun hoidin lapsia, että jos lapsi ei suostu syömään niin olkoon ilman. Mutta ei myöskään niin että keksitään jotain muuta (mahd. herkkua) tilalle.

Oi kamala, ei tästä pitänyt lapsenkasvatus ohjeistus tulla. Mitäpä minä siitä edes tiedän, lapseton (ellei koiraa lasketa) kun tulen olemaan aina. Mutta olenpahan sitten isona sellainen naapurin täti joka jakaa kasvatus vinkkejä kaikille.

Kun minä olin vielä nuori niin kuri oli kova, ja tukkapöllyäkin isä antoi oikein kunnolla, kun katolta minut löysi!

ps. ottakaapa tämä huumorilla

Nykyajan ihme(ttely)

On sitä myönnettävä tulleensa vanhaksi kun teknisten laitteiden käyttö tuottaa pään vaivaa. Selostekin näyttää jo heprealta. Teini-ikäinen siskonpoikani jaksaa selittää android-puhelimien eroista, ja minä ihmettelen vain mikä ihmeen android?

Välillä tuntuu että jopa isäni tietää minua enemmän koneista, mikä on täysin outoa, sillä minunhan pitäisi olla näitä uuden ajan lapsia jotka tietävät mistä napista painaa. Mutta entä jos niitä nappeja on aivan liian monta?

Ennen osasin tehdä vaikka mitä, koneellakin vietin aikaani enemmän kuin laki (tai koulu) olisi sallinut. IRC-galleriassa tuli käytyä tunnin välein, ja samalla taustalla oli avattuna ties mitä ohjelmia. Keskustelin reaaliaikaisesti mirc- ja irssi-ohjelmilla, koodasin IRC-gallerian sivuni modausta, muokkasin kuvia AdobePhotoshopilla, kuuntelin musiikkia winampilla, mesetin MsnMessengerillä, pelasin Simssiä, aapelin minigolfia ja hain samalla musiikkia sekä elokuvia.

Meillä oli silloisen avomiehen kanssa aika killeri kone. Siitä tuli tapeltuakin kumman vuoro siihen onkaan mennä, siinä oli kaikki kuvat ja parhaat ohjelmat. Lisäksi se ei jumittanutkaan kiitos lukuisten rahallisten panostuksin milloin kovalevyyn tai äänikorttiin.

Journalistikkaa opiskellessanikin leikin ties millä taitto ohjelmalla ja  teksti sulahti mahtavasti oikeisiin koloihinsa ja paikkoihinsa.

Nykyään minä hermostun jo siitä kun word-ohjelma ei toimi kuten tahtoisin. Teksti ei enää sulahda tarpeeksi nopeasti vaan saan ajatuskatkoja ja hetkellisiä toimettomuuden tunteita kun en muista mistä sitä riviväliä vaihdettiinkaan.

Kuvanmuokkaus ohjelmia minulla ei ole ollut vuosiin, mitä nyt koneen oma paint. Sillä en osaisi piirtää edes hiirtä.

Kuulen jo Camin tuhahdukset korvissani, ”Niin Mira, nyt hankitaan sulle se kunnon pöytäkone!”

Milloin maailmasta tuli näin tekninen ja monimutkainen paikka elää? Tai ehkä jos sitä yrittäisi pysyä maailman mukana ja oppia. Ehkä pian minunkin taskustani löytyy iPhone tai vastaava.

Piilotetut ystävät

Olen paljon puhunut Haisulista ja lukija voikin luulla, ettei minulla enää ole muita ystäviä. Tai etten näkisi heitä juuri koskaan. Asia ei kuitenkaan ole niin. Minulla on pari muutakin.

Minulla on Niiskuneiti. Niiskuneiti vietti kesänsä nyt mökkeillen mutta uskon (ja toivon) että arjen tullessa takaisin kuvioihin ja palautettua Niiskuneidin pääkaupunkiseudulle, näemme taas.

Minulla on Cami. Melkein kuukauden päästä vietämme 2-vuotispäiväämme. Luultavammin taas porsastellen. Päivittäin tämä jaksaa soitella minulle ja kertoa kuulumisiaan, toisinaan huonolla hetkellä toisinaan silloin kun olen juuri ajatellut häntä. Mikä siinä on niin vaikeaa itse soittaa? Pelkään häiritseväni?

Sitten minulla on ystävänäni myös Tuutikki. Ennen hän kulki omalla nimellään täällä, mutta päätin vaihtaa sen, sillä hänestä tulee mieleen Tuutikki. Moni muumi kirjoja lukenut tietääkin Tuutikin ilmestyvän vain talvisin uimahuoneeseen, siellä hän lämmittelee vieraita, ja on aina paikalla. Nyt talven tullessa uskonkin lumen lukitsevan minut hänen luokseen kädet lämpimän kupin ympärille. Ja hän jos kuka jaksaa varoitella pikku Myytä lumikuningattaresta.

”Miksi sinä kuitenkin menit sinne jäälle, vaikka Tuutikki varoitti sinua, miksi?” –Tuutikin poika 3v muumiristeilyllä pikku-Myylle.

Tuutikki on sellainen ystävä joka osaa vihastua, mutta aina on kuitenkin paikalla. Hän ottaa aina minut halauksin vastaan. Hän on kutsunut minua tyhmäksi ja on turhautunut minuun useasti. Hän huomaa aina oleellisen ja tärkeimmän kun minä en välitä.

”Mitä noissa housuissa on? Verta? Nyt hyvä nainen housut pois ja äkkiä! Hyvät housut pilaamassa..”

Tuutikki on se jolle voin sanoa että minua pelottaa. Hänelle voin näyttää arpeni ja kertoa tarinan kaunistelematta. Hänelle ei tarvitse peitellä mitään, hän tietää kuitenkin sen mitä jätän sanomatta. Hän näkee ja kuulee jo valheellisen äänen lävitse. Hän tietää milloin minun ääneni kuuluu, ja milloin kuuluu sen toisen, sen jota ei saisi olla, sen äänen joka ohjailee minua, sen jota hän vihaa.

Tuutikki katsoi hetken, sitten hän meni takaisin uimahuoneeseen ja pani vesikattilan kamiinalle. Niin, niin hän ajatteli huokaisten. Näinhän niiden seikkailukertomuksissa aina käy. Pelastaa ja tulla pelastetuksi. Miksi ei kukaan kirjoita koskaan niistä, jotka yrittävät lämmittää sankareita perästäpäin? [Taikatalvi ©Tove Jansson]

Ilmoja pidellyt?

Koko aamun olen tutkaillut netistä vain suolistokaasujen syitä ja tekijöitä. Viikko ollut edellisiin paljon tuskallisempi juuri näiden vuoksi, ja jokainen aamu olenkin herännyt jalkapallo vatsassani. Misa on pyöritellyt silmiään ja katsonut kun olen toisinaan töröttänyt lattialla pylly kohti kattoa, toisinaan taas polvet korvien vieressä kerällä kuin pallo. On ollut lähellä etten ole tökännyt reikää vatsaani ja toivonut ilman sitä kautta tulevan ulos. Mutta internetin ihmeellinen maailmakaan ei auta kun takaraivossa on myös muiden antamat neuvot.

Lääkäri sanoi, ettei se ole normaalia jos vatsa toimii jokaisen ruokailun jälkeen. Internet taas antaa seuraavan neuvon; Mikäli kärsit ummetuksesta, vältä perunaa, valkoisista vehnäjauhoista tehtyjä tuotteita, suklaata, makeisia, leivonnaisia ja juustoja. Vatsan on hyvä toimia päivittäin, vaikka joka aterian jälkeen. [Lähde:Trendi]

 

Mutta luotanko minä yleensäkään lääkärin tai internetin sanomaan? No kenen sanaan minä sitten luotan, keneltä kysyn neuvoa ja tieteellistä apua. Keneltä minä saan myös tuen tähän. Haisulilta. Kiitos hänelle siitä. Nyt yritänkin toimia yksin hänen ohjeistuksellaan ja saada ainakin yhden leivän päivääni, vaikka en olisikaan hänen seurassa. Kai se yksinkin on onnistuttava? Tai niin kuin Mamma sanoi ”kuvittele vaikka että se haisuli istuu siinä sun edessä ja syö sun kanssa”. Tosin ei Mamma sitä haisuliksi kutsunut, ihan nimellä vain.

”Okei J Tuutko siis sen jälkeen käymään? J joo oon ylpee J toivotaan et siin leiväs on sitä taikaa eikä tuki paikkoja” –Haisuli 10.11.2011 (viestittelyä osastojen kesken)

Sekoittava urheilu

Minä ja äitini emme ole koskaan olleet mitään urheilun katselijoita. Se ei juuri ole liikuttanut meitä, ja ihmettelemmekin aina yhdessä kuinka Mamma jaksaa joka kesä katsella kalevalan ym kisat. Mutta nyt ovat Olympialaiset sekoittaneet meidänkin rytmin ja arjen. Nimittäin tv-ohjelmiston puolelta, ei ne kisat edelleenkään meitä kiinnosta. (Ellei hienoja Lontoon maisemia näytetä.)

Meillä on nimittäin ollut tapana yhdessä katsoa (silloin kun Tikru ei ole hoidossa) äidin nauhoittamia sarjoja ja samalla napostella. Ensin jo kesä oli vaikea ottaa vastaan, sillä Emmerdale jäi tauolle sekä Komisario Lewis. Sokkokokkiakin saamme odottaa syksyyn asti.

Onneksi kesä sunnuntaihin saatiin taas takaisin Neiti Marple ja ainakin osa yhteisrutiinista oli pelastettu. Mutta Neiti Marplekaan ei riitä katsottavaksi kuin yhdelle päivälle, ja nyt Olympialaisten vuoksi toinen ohjelmamme IsäMatteon tutkimuksia, on jäänyt pois ohjelmistosta. Nyt olemmekin pulassa ja on keksittävä jotain korvattavaa vielä viikoksi.

Äitillä on sentään vielä Lemmen viemää sarjansa, josta minä en enää ole saanut kiinni. Tosin tällä viikolla alkaa Top Chef Mestarit, saisikohan äitin koukutettua siihen? Sainhan minä sen lopulta koukutettua Masterchef suomeenkin.

Salaisuus Salossa

Pääsimme vihdoinkin torstaina käymään Salossa äidinäitini eli Mamman luona. Aamulla oli ihana herätä auringonpaisteeseen ja päätinkin kokeilla ensimmäistä kertaa GinaTricot:sta ostamiani alushousuja. Siis ei pikkuhousuja vaan vähän niin kuin alushame mutta housuina. Lyhyemmät legginssit tai pyöräilyshortsit? Miksi näitä voisi kutsua?

Mutta niiden ei siis pitäisi näkyä hameen alta, ja saisin vähän väriä polviinikin.

Koen itseni aina vain kovin alastomaksi jos hameen alta ei pilkota jotain peittävää, mutta nämä jalassani olin varmempi. Kuin minulla olisi ollut oma salaisuus josta kukaan muu ei tiennyt mitään.

Hähää, minulla näkyykin sääret ja vaikka hame nousisikin niin siellä on housut, joten pikkuhousut eivät vilahda!

Minä tykästyin siis näihin shortseihin(?), ja harmi etten tajunnut ostaa niitä enemmän. Mutta on nyt mentävä vain bongailemaan GT:n jos niitä löytyisi enemmän.

Aina kun ollaan Salossa mammalla kylässä, pöytä on ollut täynnä ruokaa niin kuin joulu- ja buffetpöydässä. Mamma ei koskaan osaa tarjota vain yhtä ruokaa. On oltava sitä lihakastiketta, koska isi tykkää siitä ja lihapullia koska sisko tykkää niistä. Ja varmuuden vuoksi vielä jotain ekstraa. Niin ja kalaa jotta minä syön. (Ja sitten se tunkee ne kotiin mukaan koska ”en minä niistä niin välitä!”)

Nytkin siellä oli lihaa kolmessa eri muodossa, kalaa kahdessa, leipää kolmessa ja siskoni oli räjähtää. Siis siitä ruoan määrästä vatsassansa. Ja lopulta hän teki sen minkä jouluisinkin jouluherkkujen ääressä, syvä huokaus, ehkä toinenkin ja syöminen jatkukoon. Siskoni on kulinaristi. (Vielä mainittakoon että hän sanoi olevansa tyytyväinen jos saisi syödä vain lihahyytelöä ja cokista.) Senkun näkisi vielä mihin vatsaan ne lopulta menevät, siskoni painoindeksiltään korkeintaan 18 ja puoli.

Vierailu meni hyvin, harmi vain etten serkkuani ja tätiä ehtinyt näkemään, mutta jos sitä piakkoin suunnittelisi vierailua (jota Mamma on toivonut jo keväästä lähtien) pidemmäksikin aikaa. Voisi käydä kurkkailemassa metsästä sieniä, ja yrittää onnistua paremmin kuin edellisellä kerralla. (Poimin ensimmäisen keltaisen sienen minkä näin ja luulin onneissani sen olevan kanttarelli. Ei se ollut..)

Pitää varmaan kouluttaa Misa sienimetsästäjäksi. Olisikohan joku sieni mikä muistuttaisi oravaa, ne luulisi Misa ainakin huomaavan.

Hiilarit hitiksi

Olisi hienoa kirjoittaa tähän kuvan kera että ”Elmeri on kotona!” Mutta ei, ei tullut Elmeriä. Ja niin hienosti kun olin miettinyt ja organisoinutkin mielessäni kuinka saisin pienen jääkarhun kotiini, olin jopa valmis perumaan lounaan äitini kanssa, mutta maanantain harmaus sai minut pohtimaan onko nalle todella sen arvoinen? Siis sen että maksaisin matkoista Helsinkiin tuplasti enemmän kuin jäätelöstä. Ja se maanantain harmaus, tekikö mieli silloin lähteä istumaan ulos? Ei.

Mutta Haisulin silti näin. Siinä tapauksessa rahaa ei lasketa. Siis ystävyydessä. Tosin liikuin autolla ja Picnikin ruoankin sain maksettua sillä lahjakortilla. Kävimme siis maanantaina Sellossa.

Ja eilen vierailimme toisessa Espoolaisessa kauppakeskuksessa, nimittäin naapurissani Isossa Omenassa. Ruokapaikkaa etsiessämme huomasin vain kuinka suppea valikoima todellakin on. Varsinkin jos nirsoili eilen kuten minä ja tahtoi vain salaattia. Tosin niin halusi Haisulikin.. (ok sille ois käyny bagelikin.) Olenpa päättänyt kehittää itselleni taas jonkin sortin hiilarikammon. Perhanan karppaus kun iskee silmille joka puolelta. Mutta Haisuli päätti ottaa missionikseen tämän kammon poistamisen, ja ensimmäinen Mc’donaldsin reissu pitkään aikaankin on vain edessä, onhan sellainen olympialasi saatava. Niin ja se Ice Age lelu.

::Noi jyrsijät kiitos!::

::Minulle musta, Haisulille keltainen, tai vihreä.. tai.. ::

Toisinaanhan se kismittääkin kun on valinnut ystäväkseen Haisulin kaltaisen ihmisen (”Ei Mira EI. Nyt ei syödä vaan salaattia!”) mutta ihminen tekee hulluja asioita rakkaudesta. Kuten antaa turpiin kaiken maailman hittiruokavalioille. 

Päädyimme Omenassa lopulta Ciao! Cafe! paikkaan ja pettymys. P-e-t-t-y-m-y-s. Kummankin osalta. Pääsin ehkä helpommalla eilen kun valikoimassa ei ollut minulle proteiininlähdettä, mutta otin senkin edestä öljyisiä aurinkokuivattuja tomaatteja ja marinoituja paprikoita. Ja näillä silmilläkin katsottuna salaatti oli pieni. Siis pieni. Sen vuoksi jouduimmekin ottamaan vielä jälkiruokaa. Haisuli päätti testata uuden frozenyogurt paikan (spice icen tapaan pohjanoteeraus kuulemma) ja minä arnoldsin fruitien (hmm, hyvin tomaattimehumaisen makuinen?)

Mutta vaikka valinnat tällä viikolla eivät olekaan aina ollut mieleisiä, tosin enemmän Haisulin puolelta, (”sulla menee varmaan pian hermo kun aina syödessä totean mitä olisi sittenkin pitänyt ottaa”) alku on lähtenyt hyvin käyntiin. Sehän on vain ruokaa, ei sen pitäisi maailmaa kaataa. Vielä olisi viikonloppu edessä ja toivotaan että saisimme auringonpaistetta ja lämpöä jotta ainakin pari kesäsuunnitelmaa vielä toteutuisi.

Tosin, jotenkin on ihanaa että syksykin tulee. Arki palaa kuvioihin ja sitä myöten ihmisetkin kotiinsa. Onkin aikamoinen ikävä Niiskuneitiä ja Tuutikkia.