Muutoksen tuulet iskivät tännekin, ja tämä on tämän sivun viimeinen kirjoitus.
Sosiaalisesta mediasta minusta ja seuraavista askelista voi seurata vielä huomennakin.
Adios! ❤
Ja koska rakastan sitaatteja on tämäkin hyvä lopettaa sitaattiin ja omistan sen yhdelle lukijalle.
"Voit tuijottaa häntä suoraan silmiin ja ajatella; 'tunnen rajatonta sääliä sinua kohtaan'"
allergiarasismi
arabia
arki
arvostelu
elektroniikka
elokuvat
huumori
iittala
kengät
keräily
kesä
kevät
kiire
kirjat
koirat
koti
kuvat
kysymyksiä ja vastauksia
lyrics
läheiset
matkustus
muistot
musiikki
nipsu
organisointi
ostosterapia
ruoka
rutiinit
sarjakuvat
seurustelu
sinkkuus
sisustus
sitaatit
syksy
talvi
tapaturmaalttius
tunteet
tv-sarjat
tyyppi
työ
ulkoiset paineet
uni
vaatteet
vanheneminen
vapaus
ystävyys
7. lokakuuta 2018
4. lokakuuta 2018
30 vastausta
Näitä kyselyitä näkyy aina yksi, jos toinenkin ja jokainen kerta lupaan itselleni, että nyt täytät ainakin yhden niin yksi blogiteksti enemmän. Pupu on ylpeä nyt. Tämän bongasin Saijiksen blogista.
Avioliittoja: 0
Kihloissa: 0, sitä tuskin lasketaan että mua
kosittiin muovilusikasta tehdyllä sormuksella?
Lapsia: 0, koirat riittää mulle lapsista
Lemmikkejä: nää mun pojat ❤
Leikkauksia: vaikka olenkin hyvin tapaturma-altis
tapaus, olen säästynyt näiltä.
Lävistyksiä: jos korvat lasketaan niin 9
Muuttoja: 6, suurin osa tapahtunut Matinkylän
sisällä.
Ottanut lopputilin: noin kymmenkunta kun menin
sekaisin laskuissa, olen siis monessa paikassa ollut töissä. Nyt
#hyvässäseuressa
Ollut saaressa: Eikö suomenlinnakin ole saari,
sinne mut vietiin viime kesänä treffeille ❤
Autosi: keltaiseksi paholaiseksi se on
ristitty, tosin kesällä ajelin paljon tyypin autolla ja nyt onkin hirveä auton
vaihto kuume.
Ollut lentokoneessa: ainakin neljästi?
Onko joku itkenyt vuoksesi: on, eikä
edellisestä kerrasta ole edes kauan.
Ollut rakastunut: kyllä. maailman paras
tunne. ❤
Ollut ambulanssissa: tämänkin olen onnistunut
jollain ihmeen kaupalla tai onnella välttämään *kopkop*
Luistellut: pienenä hyvin paljonkin, nyt harvemmin
sillä yllätysyllätys talvisin on kylmä ja minä vieroksun kylmää
Surfannut:.eikö netissäkin surfaaminen lasketa? #nörtti
Ollut risteilyllä: tyttöjen kanssa parhaat
#mitätapahtuulaivallapysyylaivalla
Ajanut moottoripyörää: yrittänyt mutta en minä
pystyssä pystynyt sellaista pitämään, haaveissa olisi oma mutta ehkä joskus on
joku jolla on.. *köhköh*
Ratsastanut hevosella: ala-asteella kävin
talleilla, olisi hauska näin vanhalla iällä kokeilla vielä pysyykö selässä
Lähes kuollut: niinhän ne väittävät
Ollut sairaalassa: olen
Suosikkihedelmä: rypäleet, tai sit
cantaloupemeloni
Aamu vai ilta: aamu, parit ihmiset
hermostumiseen asti kokeneet tämän.
Lempiväri: onko yllätys jos sanon musta? ja
viininpunainen.
Viimeisin puhelu: Nipsu
Viimeisin viesti: tyyppi
Kahvi vai tee: tee
Kissa vai koira: koira, vaikka aikoinaan
olinkin täysin kissaihminen mutta niin se pieni chihuahua vei vain sydämen.
Paras vuodenaika: taisin jo mainita että inhoan kylmää? eli kesä. rooman lämpö kesällä oli parasta
Paras vuodenaika: taisin jo mainita että inhoan kylmää? eli kesä. rooman lämpö kesällä oli parasta
Tunnisteet:
kysymyksiä ja vastauksia
30. syyskuuta 2018
Paikkaa mutta ei koskaan korjaa
Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta
odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen
näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja
hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse
häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos
minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä,
että minä en ollut oikea.
Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä
olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en
sitä sieltä pysty onkimaan.
Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai
sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu?
Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet
vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti,
sinusta.
Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin
tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes?
Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei
sinun tarvitse enää vastata.
Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä
sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan.
Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?
Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat,
menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä
mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan
päälle.
Jo pienenä meille opetettin laastarin
taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja
tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi
huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka
koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja
uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai
tuntematta kipua.
Kipua joka jää iholle pistelemään
muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain
annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.
1. syyskuuta 2018
Ei ääntä ilman kuulijaa
Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka
ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran
(anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen
viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai
minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin
matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima
elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan
tyhjä.
Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni,
on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt
hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto
meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla. Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu
että hukun.
Ja en tiedä haluanko edes
palata pinnalle.
12. heinäkuuta 2018
Tilannekatsaus
(synonyymi;
uudelleenarviointi, tarkastus, jälkiarviointi)
Toiminto tai tapa, joka suoritetaan yleensä
yrityksissä tai opiskelussa uuden tehtävän päätyttyä, mutta voidaan tehdä myös
kesken projektin, jotta nähdään mikä on mennyt hyvin, missä on menty vikaan,
mitä pitää parantaa ja mitä pitäisi vielä tehdä ja tehdä sille mahdollisesti
suunnitelma.
Myös yksityiselämässä voidaan tehdä tilannekatsauksia,
oli kyseessä sitten vanha ystävyys, uusi parisuhde, oma rahankäyttö tai
vaikkapa asunnon remontoiminen. Jälkimmäisiin tosin on helppoa tehdä taulukot
ja kaaviot ja nähdä viivat paperilla, jotka osoittavat mentiinkö ylös vai
alaspäin.
Miten sitten tehdään tunne elämän tilannekatsaus?
Exceliin on vaikea muodostaa laskukaavioita ja taulukoita, kun jo ensimmäinen
sarake näyttää tyhjää. Minkä numeron siihen asettaisi, jotta laskua voitaisiin
jatkaa ja viivat saataisiin menemään oikein.
Tyyppi heitti kyseisen asian vitsinä, kun
keskusteltiin siitä kuinka pitkään tapailua, ja virallista seurustelua on nyt
kestänyt. Mutta luulisi hänen jo oppineen, ettei minun päähäni kannata antaa
yhtäkään sanaa, sillä siitä muodostuu päähäni yläpuolelle suuri kysymysmerkki ja
alan selvittää vastauksia. Oli jo lähellä, etten kaivanut kynää ja lehtiötä
laukustani ja ruvennut tekemään x+y/2=? kaavioita saadakseni mustaa
valkoiselle.
Ehkä pieni toimittaja sisälläni myös nostaa
päätänsä, asettaa nauhurin pöydälle ja esittää kysymykset, miksi, miten,
milloin, minkä takia ja entä nyt? Onhan joku raportti oltava, jotta voidaan
todistaa asian oikeellisuus ja perustella syyt muille, miksi tämä on
kirjoittamisen arvoista, ja miksi tästä on hyvä jatkaa.
Vai onko?
Ehkä tässä tilanteessa se
oleellisin vastaus on kysymykseen, oletko sinä onnellinen?
Olen.
Ne sanoo, et elämän pitäis olla helppoo.
Mut mä en haluu helppoo, vaan sut.
Tunnisteet:
organisointi,
seurustelu,
tunteet,
tyyppi
3. heinäkuuta 2018
Paniikki alkaa vasta kun kaikki menee hyvin
Kuinka
turhauttavaa on löytää itsestään piirre kerta toisensa jälkeen, joka ärsyttää
myös niin itseään, että varmasti myös muita. Ärsyttää on ehkä sopiva sana, iski
valinnan vaikeus, kun yritin muotoilla tunteelle sopivan kirosanan, niitä oli
liikaa. Kuten sarjakuvissa sana olisi mahdollisesti kasa erikoismerkkejä, Aku
Ankkakin osasi kiroilla niin, ettei tarvinnut sanoja sanoa, kyllä me tiesimme,
kun kirjaimellisesti vit**** kun sitä taas lähti juoksuun ilman housuja.
Tämän
ärsyttävän piirteenkin voisi luokitella samankaltaiseksi, tosin päinvastoin.
Vaikka kuinka kirjottaisin, sanoisin, tekisin mitä tulimerkkejä ja huutoja,
sanani eivät kuuluisi oikein, kukaan ei ymmärtäisi. Ja ennen kaikkea, minä en
ymmärtäisi.
Jo
pienestä pitäen olen kirjoittanut omaa tarinaani kuin sadun (ehkä pikemminkin
trillerin tai draagisen mustanhuumorin) kirjoittaja kirjoittaisi tarinaansa.
Jokaisella sanalla on merkitys, jokainen teko mitä prinsessa tekee, on tarkkaan
mietitty. Jokaiseen tapahtumaan pitää saada jo valmiiksi vastaus, miksi, miten,
kuinka, koska, vaikka kukaan ei ole lausunut vielä kysymystäkään.
Kuka
koskaan voi elämäänsä niin kirjoittaa? Että hallitsisit ja tietäisit tarkasti
mitä sivulla 68 tapahtuu. Ei kukaan voi kirjoittaa elämäänsä valmiina
juonenkäänteineen, ja sehän se minun ärsyttävä piirteeni onkin. Yrittää hallita
kaikkea, jopa tunteitanikin. Ja kun en pysty siihen, turhaudun. Hautaan sen
tunteen kaiken muun alle, keksin väkisinkin tekemistä mikä kadottaa
keskeneräisen sotkun päästäni. Mutta se ei koskaan katoa, kuin automaattinen
tallennus se piirtyy mieleen ja palaa silmien eteen myöhemmin muistuttamaan
keskeneräisyydestään. Ja jos joskus saankin asian käsiteltyä mielessäni, on
hetki jo mennyt.
Sanotaan
että naiset tuovat aina vanhoja asioita ja riitoja ”syyllisen” eteen, juuri kun
syyllinen onkin kärsinyt jo rangaistuksensa ja on muuttunut syyllisestä
syyttömäksi. Minä taidan juuri olla sellainen, käsittelen jo suljettua tapausta
niin pitkään, kunnes saan kirjoitettua itse sen tarinaksi. Kun itse olen valmis
vastaamaan omiin kysymyksiini ja sulkemaan oven takanani. Sitten siitä voidaan
puhua.
Missä
on ajatusten roskakori, kun sitä tarvitsisi? Jos siihen saisi myös
varasuunnitelman, suodatuksen kaikille sanoille, teoille, asioille, joka
nostaisivat asian taas silmien eteen. Kuin sorsien ilmestyessä taivaalle, jokin
ampuisi ne ääntäkin nopeammin alas. Ähäkutti sinä sana joka tulit kurkkaamaan,
etpäs pääse tuomaan keskeneräistä tarinaa tähän mieleen.
Mikä
sitten on tämä keskeneräinen tarina, tai ne sanat jotka nostavat sen esiin.
Pikemminkin se on tunne, se tunne, kun mietit tai teet arkista asiaa ja
yhtäkkiä tunnut saavasi iskun vatsaasi, sinua kouristaa etkä saa henkeä, etkä
osaa siitä tilanteessa edes itkeä. Miten pystyisitkään, kun tunne on
lamaannuttanut sinut. Saat ehkä ennakkovaroituksen saapuvasta uhkasta, kätesi
tärisevät, jalat menevät alta, tiedät että kohta joku ottaa vallan ruumiistasi.
Ja kaikki vain siitä johtuen, että joku sanoi pienen sanan tai itse teit tietyn
liikkeen, mikä sai taas muiston palaamaan mieleen.
Ja
minä, joka olen aina pystynyt jäsentelemään tunteeni sanoihin, olen aseeton
tämän tunteen vallatessa minut, en osaa puolustautua enkä antautua. Osaan vain
toivoa, että joku päättäisi puolestani, miten käy minun tarinani, saako se elää
vai kuolla?
Tunnisteet:
organisointi,
seurustelu,
tunteet
28. kesäkuuta 2018
Sinkun outo tapa olikin seurustelun siunaus
Kun vietät suurimman osan ajastasi tyypin luona, on tietysti luonnollista, että juuri se vaate tai tavara mitä etsit, sijaitseekin tyypin luona. Mutta miksei tätä muista ikinä, kun lähtee kotiin pitkästä aikaa.
Ehkä vedin,
ehkä en, (ok
vedin) pienet itkupotkuraivarit kun suunnitellusta asusta toinen puoli
majaili toisella puolella metrolinjastoa.
Mutta
tähänkin olen huomaamattani jo sinkkuaikoinani kehittänyt ratkaisua jota moni
muu kummaksui. Vaatekopiot! Jos joku vaate miellyttää, hankitaan toinen samanlainen.
Nyt tyypin luona majailee moni vaate mistä on tuplaversio kesäasunnolla (eli minun luonani,
kutsumme sitä kesäasunnoksi koska piha).
Nerokasta ennakointia ellen sanoisi?
Tunnisteet:
organisointi,
ostosterapia,
rutiinit,
vaatteet
25. kesäkuuta 2018
#tyyppi
Niin tyyppi, elämässäni on nykyään sellainen. Hän ei ole muumihahmo, hän ei ole muusikko, hän on vain tyyppi ja pidettäköön hänet sellaisena. Sillä joskus tuntuu, että se mistä kerrot, katoaakin jokaisen sanan mukana.
Tyyppi ei
kuitenkaan ole vain tyyppi, tyyppi on tunne. Tunne jonka luulin tietäväni,
tunteen jonka tajusin juuri löytäneeni uudestaan. Enkä minä pidä siitä. Tunne
joka tekee sinusta haavoittuvan niin helposti, tunne jota sinä et voi hallita.
Mutta perhana, tunne on silti hyvä. Koska
se tunne on rakkaus.
Ja se on
pelottava tunne, koska voiko koskaan joku oikeasti olla vain
hyvä ilman kysymysmerkkiä perässä?
#ihanaa
Tunnisteet:
läheiset,
seurustelu,
tunteet,
tyyppi
21. kesäkuuta 2018
Käännätkö korttisi oikein?
Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.
Mutta entä
jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko
kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku.
Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi
ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.
Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan
tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen
neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos
taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo
risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?
Jos voisitkin jättää mustan maijan
pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.
Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi
hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet
muka kertoisivat koskaan totuuden.
Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele
järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua
tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että
se murenee taas enkä pääse päiviin ylös sängystä, riskiin että
ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että olen
valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.
Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja
seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen,
varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei
enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?
Se että mahdollisuutena on elämä.
16. kesäkuuta 2018
Tunteiden siivousfriikki, poissa silmistä poissa mielestä?
Tuntuu, että olen kadottanut sen taidon mistä olen ollut ylpeä, sen taidon minkä varaan tämäkin sivusto nojaa. Kirjoittamisen taitoon.
Muistan, kuinka ennen pystyin kirjoittamaan mistä vain sanasta joka
putkahti päähäni, kehittämään siihen tunteita ja herättämään sen henkiin. Vai
pystyinkö? Tuntuuko se nyt vain siltä, kun yhdenkin sanan kirjoittaminen
tuottaa vaikeuksia. Kuka minä olen enää ilman sitä? Kun kyseessä olisikin vain
kirjoittamisen tukos, tuntuu että myös ajatuksissani ja tunteissani on tukos.
Tukos jonka syynä on pelko.
Mitä sitten ajatuksissani on pelättävää, miksi en enää uskalla laittaa
lauseen perään pistettä. Ehkä pelkään kirjoittaa jotain, jonka joudun kuitenkin
pyyhkimään, ehkä pelkään kirjata asioita, jotka myöhemmin heitän eteeni
todistusaineistoksi siitä kuinka hyväuskoinen ja tyhmä olinkaan, taas.
En uskalla kirjoittaa onnesta, koska jos kirjoitan siitä, minulla on vain
lisää todisteita ja syitä miksi vihata itseäni. Koska onnea minun elämässäni ei
koskaan kirjoiteta kuulakärkikynällä, se on vain vesiväri, joka liukenee niin
nopeasti, ettei se ehdi edes kuivumaan.
Joten miksi koskaan kirjoittaa jostain, kun siitä ei muuta
todistusaineistoa jää kuin vain tahra lattialle. Ja vaikka kuinka pyyhkisit
lattian puhtaaksi, tahra ei koskaan poistu sieltä mistä sen pitäisi, oman
mielen nurkista.
Ja olen vain niin väsynyt siivoamiseen, jokaisen tunteen läpikäymiseen ja siihen
ettei ne kuitenkaan mene pois. Joten olisiko parempi vain olla aiheuttamatta
sotkua?
Koska, onko muutakaan vaihtoehtoa?
Mä koitan keksiä järkevää suuntaa mut sitä
ei oo,
on nii vaikeet antaa valojen sammua
19. toukokuuta 2018
Etikettivirhe
Tapailu,
deittailu, treffailu, tuo niin pieni yksinkertainen sana voi tehdä kaikesta
hyvinkin vaikeaa. Olen oppinut että siinäkin on etikettinsä, ja että minä olen
tietämättäni tehnyt virheen kaikissa.
Joko minä
oletan liikoja, oletan liian vähän, luotan intutiooni tai en luota siihen
laisinkaan. Luen väärin rivien välistä tai rivit hyppivät silmilleni ilman että
osaan lukea. Kuin kaikki olisi pelin koodia, jonka purkamalla menettää jotakin itsestään.
Koska kuten elämäkin, koodi voi aina muuttaa muotoansa. Eilen se mihin luotin
ja uskoin, onkin huomenna osoittettu toisin, rikkoutuva koodi mihin minulla ei
ole ohjetta. Ikean paketti ilman ohjeita.
Vuosia sitten
ajattelin, että asettamalla muurin ympärille säästyisin kaikelta, ja hyvin
pärjäsinkin, elin muurini sisällä vuosia ja sitten silti jokin teki reiän
muuriin ja kun pieni pala mureni, mureni samalla koko muuri. Ja vain siksi,
että tein ensimmäisen virheen, lankesin hymyyn ja kauniisiin sanoihin. Isomman
virheen siitä teki se, että uskoin kaiken.
Nyt olen
ottanut iskuja vastaan liikaakin. Sanovat että tapailen vain väärejä tyyppejä,
mutta miksi ja miten nämä väärät tyypit sitten löytävät minut? Olen tapaillut
narsistia, tyypiä joka kaipasi kamaa enemmänkuin minua, työnarkomaania. Samoin
minut on ”jätetty” kertomatta mitään, katoamalla kartalta, kertomalla radiossa
naisseikkailuistaan. Olen ollut tajuttoman sinisilmäinen siihen nähden että
omistan ruskeat silmät.
Väkisinkin herää kysymys, mikä minussa on
vikana? Olenko minä se virhe etiketissä?
”Sulla ei oo hajuukaan miltä se tuntuu
musta, hyväkskäytät vaan mun luottamusta”
En tiedä
kumpaa aikaa kaipaan enemmän, muurin tuomaa turvaa vai ennen sitä, kun olin
muuriton. Vai onko kaikki vain vaikeampaa kun ikää tulee enemmän. Vai
vaadimmeko silloin (itseltämme?) enemmän?
Entä jos panoksena ei ole mitään, miten
silti voi hävitä?
Sanotaan että
löydät vielä sen oikean, mutta jos ei usko että sitä on
olemassakaan. Tai jos sellainen oli, ja koodien muutosten takia muuttui jonkun
toisen oikeaksi, muuttuiko myös minun vääräni oikeaksi?
Suoraan
sanottuna, kuulostan sitten kyyniseltä tai katkeralta, en usko että
lukemattomien iskujen jälkeen on mahdollista edes rakastua kunnolla, kun
odottaa vain sitä seuraavaa iskua. Voiko edes ihastua jos etsii aina niitä
luurankoja kaapista tai pölypalloja mattojen alta?
Etiketti on että koputukseen avataan ovi,
virhe on päästää vieras sisään.
Tunnisteet:
seurustelu,
sinkkuus,
tunteet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)