Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka
ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran
(anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen
viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai
minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin
matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima
elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan
tyhjä.
Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni,
on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt
hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto
meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla. Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu
että hukun.
Ja en tiedä haluanko edes
palata pinnalle.
