Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

#tyyppi

Niin tyyppi, elämässäni on nykyään sellainen. Hän ei ole muumihahmo, hän ei ole muusikko, hän on vain tyyppi ja pidettäköön hänet sellaisena. Sillä joskus tuntuu, että se mistä kerrot, katoaakin jokaisen sanan mukana. 

Tyyppi ei kuitenkaan ole vain tyyppi, tyyppi on tunne. Tunne jonka luulin tietäväni, tunteen jonka tajusin juuri löytäneeni uudestaan. Enkä minä pidä siitä. Tunne joka tekee sinusta haavoittuvan niin helposti, tunne jota sinä et voi hallita.

Mutta perhana, tunne on silti hyvä. Koska se tunne on rakkaus.

Ja se on pelottava tunne, koska voiko koskaan joku oikeasti olla vain hyvä ilman kysymysmerkkiä perässä?

#ihanaa

”Avaat silmäsi ja hengität, kyllä huomenna sä ymmärrät vielä elossa oot”

Minä hengitän taas, olenko se oikeasti minä joka hymyillen herää uuteen aamuun, pienet kiukuttelut tietyst niinkuin jokaisella päivän mittaan, mutta enemmän minä hymyilen kuin ennen. Enkä koskaan kaksi vuotta sitten aloittaessani uuden työn, tiennyt sen tuovan elämääni lisää sydämeen meneviä ihmisiä.

Olen pitkästä aikaa tuntenut kelpaavani joukkoon omana sekona itsenäni, eikä tarvitse häpeillä miltä näytän ulospäin tai mitä ja miten ajattelen. Tietysti onhan itseäänkin taputettava selkään siitä hyvästä että uskalsin lähteä kotona ja avata elämäni ovet uusille tuulille.

Nyt kiitos kaiken tämän ryhmän ansiosta, ja etenkin toiset muita enemmän ovat saaneet minut taas hengittämään ja näkemään että elämä on tässä ja nyt. Turha miettiä huomista, sillä se on jo mennyttä.

Mitä positiivisia muutoksia tämä on tehnyt elämääni?

Minä tahdon poistua kotoani enemmän, tahdon lähteä ulos. Tahdon kikatella ravintolan sohvilla kippurassa vatsa kipeänä inside jutuille ja laitella epämääräisiä snäppejä muille työkavereille.

Minä puhun enemmän, tietysti on osia mitkä tulee aina olemaan vain minun tiedoissani, mutta jo se että osaan sanoa kun ahdistaa on paljon.

Minä vaihdoin työpaikkaa. Toimistotöihin.

Vihdoinkin alkaa tuntumaan että ehkä tämä elämä tästä sittenkin saa palaset paikoilleen.

Sydänpäivä

Hyvää ystävän päivää kaikille!Viime viikot  mennyt hieman hulinassa, aloitin kuntosalilla käynnin ja innostuin spiningistä! Viime viikolla kävin kolme kertaa ja tämä viikko aloitettu jo eilen menemällä, vaikeinta on se lähtö sinne mutta niin hyvä fiilis sieltä poistuessa!

Lisäksi auttelin siskoa järjestämään siskonpojan syntymäpäiviä ja syntymäpäivä yllätystä. Tosin ei taideta vähään aikaan yllätellä siskonpoikaa, ei mennyt tämä ihan putkeen..Niistä lisää myöhemmin jos kone antaa minun kirjoitella niin paljon.

Viettäkää kaikki ihana päivä vaalenpunaisten asioiden kanssa ja muista halata ystävää ja kertoa kuinka paljon tämä sinulle merkitsee!

Itse vietän tämän päivän siskoni ja siskonpoikani kanssa elokuvien merkeissä, joten..

Jos tahdot tietää missä meen kato somesta

[instagram ja snapchat löytyy miramyy nimen alta]

Kirje

Joskus yhteydet ihmisiin katoavat vain selittämättä, äsken vielä jutteli tuntitolkulla toisen kanssa ja sitten vastausta ei kuulu. Siinä alkaa miettimään omia tekoja ja sanojaan, onko jokin niistä ollut väärä, samoin omaa olemustaan olenko minä väärä? Minä annoin vuoden päivät kulua, toivoen että vielä jonain päivänä saan vastauksen, kunnes päätin että en ole mustalla listalla ja viestini luetaan, niin miksen kirjoittaisi ainakin jotain. Vain ajatuksia syyllistämättä tai kyselemättä kummempia, se ei vaadi mitään muuta kuin sormien siirtelyä, mutta jos sillä saa edes pienen yhteyden ja toiselle tunteen että hei täällä vielä olen, en ole unohtanut ja ehkä jopa hymyn huulille, se ei ole paljon vaadittu.

Tiedätkö sen tunteen kun näet unessasi jotain niin todellista, että herätessäsi sinun on aivan pakko jatkaa sitä. Palattava siihen tunteeseen ja takaisin unimaailman antamaan toivoon.  Joko olen lukenut liikaa positiivislässynlässynhömppää kirjoista tai sitten olen vain tullut hulluksi, mutta minussa elää pieni toivo vielä siitä että jonakin päivänä sinä ehkä vastaisit. Tai sitten olen seuraavana mustalla listallasi.

Tiesitkö muuten että ihmiset lukevat yleensä mielellään niitä kirjoja, jotka mieltävät saduiksi. Sellaisia joiden tarinoita ei koskaan voi käydä toteen. Mitä se kertoo minusta että luen tosiaan vain romanttista hömppää? Aivan.  Voi siis olla että toivo on turhaa, mutta sen jälkeen kun mammani sai aivoinfraktin ja makasi sairaalassa, en halunnut tuhlata hetkeäkään haihattelemalla mitä voisi olla, tai jospa vain. Tai olla tekemättä jotain mitä murehtisin jos olisin jättänyt tekemättä, tai kertomatta että olet mielessä, vaikkei kukaan kuuntelisikaan.

En osaa tanssia vaikka kukaan ei katsoisikaan, en osaa laulaa vaikkei kukaan kuuntelisi mutta kirjoittaa, sitä voin tehdä.  Toiset kirjoittavat viestejä toiselle puolelle, ihmisille joita ei ole tavannut, toiset joulupukille, kolmannet päiväkirjaansa, jotkut blogiinsa (kuten minäkin) ja jotkut vain itselleen pieniä viestejä, ihan vain kertoakseen ajatuksiaan ulos. Päivittäin tai viikoittain, usein tai harvoin.

Sinusta tuli nyt toivon myötä minun pukkini, koskaan ei voi tietää oletko siellä vai et, oletko satua vai totta, mutta kirjoittaminen ei poista mitään, se vain pitää toivoa yllä. 

Joten kirjoitan vaikka kukaan ei lukisikaan.

Vanhuus yllätti yksinäisen

Äidinäitini on aina ollut supermamma mielestäni. Olen aina ollut kiitollinen siitä, että hän on vielä lähes nuori muiden isovanhempiin nähden, omatoiminen ja suhteellisen terve ja hyväkuntoinen. Mitä nyt pientä painoa lisääntynyt iän myötä kuten hän itse ilkeämmänkin voisi sanoa..

Kun olin pieni, vietin mieluummin kesäloman hänen luonaan kuin mökillä vanhempieni kanssa, ensimmäinen kesätyöpaikkanikin oli hänen työpaikallaan. Me jaoimme monet yhteiset mielenkiinnon kohteet ja vaikka ikää tuli minullekin lisää, pidin aina huolen siitä että vietin hänen kanssaan paljon aikaa. Kun rupesin seurustelemaan, sekään ei estänyt vierailujani, sinkkuajan saapuessa tosin vierailin hänen luonaan enemmän. Töistä pyysin erikseen vapaata jotta voisin olla pidemmän aikaa hänen luonaan aina melkein kuukausittain, kun rupesin opiskelemaan otin junan alleni ja vietin viikonloppuja hänen luonaan. Työharjoittelun suoritin myös hänen lähellään Salon Seudun Sanomissa, ja silloin jo mietin miltä tuntuisi asua samalla paikkakunnalla hänen kanssaan ja olla entistä lähempänä tätä ihmistä jota niin rakastan ja kaipasin aina kun olin poissa.

Mutta kuten kaikille, vanhuus ei tule yksin ja viimeisen parin vuoden aikana se lause onkin muistuttanut meitä elämästä ja sen tuomista mutkista ja kuopista.  Meille tai Mammalle se tapahtui aivoinfraktin yllättäessä.  Onneksi mitään pahinta ei tapahtunut, ja hän pystyykin rollaattorin avulla kävelemään sekä pää toimii hyvin. Mutta sitten näköön on tullut vikaa ja oikean puolen hahmottaminen sekä oikean käden motoriikka huonontunut.  Korttia pelatessammekin hän laittoi kortit enemmän vasemmalle kuin oikealle puolelle, sekä kortteja katsoessaan hän ei suoraan katsoessaan nähnyt niitä kunnolla, vaan oli etsittävä niitä hieman sivummalta, jotta hahmottaisi ne paremmin.

Miksi se skippokin on niin tylsäksi muuttunut kun ei osaa enää edes kortteja laskea.

Nyt kaksi viikkoa tapauksesta Mamma kotiutettiin, omasta mielestäni liian aikaisin, ja minä lähdin heti seuraavana päivänä Mamman luokse. On niin outoa nähdä se ainainen positiivinen ja selviytyjä, apaattisena ja masentuneena. Mikään ei maistu, mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Lempiruokaansakin grillattua kalaa hän näykki pari palaa kunnes sanoi olevansa kylläinen.

Ja kyllähän ruokaillessa se välillä muistuttaakin minua osastoajoistani ruokapöydässä, minun ollen nyt vain hoitajana ja mamman potilaana.

Onko pakko syödä?
On
Mutta kun ei maistu ja tämä on pahaa
Sitä sinä halusit kaupasta tuotavan ja jos ei syö niin sitten ei voi syödä lääkkeitäkään koska vatsa menee kipeäksi.
Mutta kun ei maistu
Ei sen tarvitse maistuakaan, se on nyt lääkettä joka ravitsee kehoa kuntoutumaan paremmin.
Tämä ruoan tuputtaminen on nyt selkeä kosto niistä vuosista kun sitä sinulle yritin tuputtaa.

Jo neljän aikoihin illalla odottaa että kotihoidon tuesta tultaisiin lääkkeet antamaan ja hän pääsisi nukkumaan.  Vain pari tuntia nukkumisen menon jälkeen hän herää yöllä siihen, ettei tiedä missä on, ja nyt pari yötä hän on nukkunutkin vieressäni, sillä hän on pelännyt herätä yksin.

Äsken toit lääkkeet ja sitten kaikki oli poissa, ketään ei ollut missään ja olin ihan yksin.

Kuntouttaakin häntä pitäisi mutta nyt toinen jalka on kipeytynyt niin että särkylääkkeitä hän ottaisi kokoajan, ellen häntä valvoisi.  Toisen tuska on niin kova, että on vaikeaa nähdä se aina vahva ihminen edessä itkevänä ja huutaa että minä kidutan häntä ja annan hänen kärsiä.

Mutta kuten hänellekin sanoin, se on pikkuaskelia mentävä päivä kerrallaan, hetkessä asiat ei korjaannu ja vaikka se tuntuu pahalta, on annettava itselle aikaa ja oltava ennen kaikkea kärsivällinen. Tosin kyllä tuolta välistä aina se pieni vitsailija ja positiivinen mamma löytyykin, joka päivä vähän enemmän kuin edellisenä päivänä.  

Noku pieree ni pääsee tän rollaattorin kanssa nopeammin

Hieman  pois lähtiessäni pelotti sillä edellisenä päivänä olimme olleet päivystyksessä jalkakivun vuoksi. Vaikka kuinka yritin taistella mammalle osastopaikkaa, sitä ei löytynyt vaan käteen lyötiin vahvemman kipulääkkeen resepti ja sanottiin, että kotihoito tiivistäisi käyntejään neljään nykyisen kahden sijasta. Ja ettei mamma saisi nukkua yksin otettuaan uutta lääkettä varmuuden vuoksi. Yöt muutenkin sekavana herännyt mamma voisi pahimmassa tapauksessa vaikka kaatua. Ilmoitin saman tien mammalle lääkärin oven sulkeuduttua että heti kun olen kotona saanut asiat järjestykseen tulen takaisin.  

Ja menen monta kertaa uudestaankin jos tarve vaatii, hän on huolehtinut minusta aikoinaan, nyt on minun vuoroni tehdä hänelle samoin.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..

Pitäisiköhän pyytää anteeksikin. Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani paljon valoa päivisin.

Minulla on ystävät, uudet ja vanhat joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten. Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.

Vihaisten, surullisten ja pettyneiden viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai selän takana pahaa puhumista.

Onhan se itsekästäkin ajatella heti omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen kanssa.

Eli siis tämä nykyaikainen tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla, joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä! Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?

Onneksi minun kaksi M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea, turvata, ja vain olla siinä.

Tunteideni kanssa olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.

Mutta onneksi olen viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä kaikkeen, eikö niin?

Erilaisten otusten loma

Lepolampi, eikun leivonmäki, täällä sitä ollaan sanoinpa sitä millä sanalla hyvänsä. Olisi kyllä pitänyt miettiä kaksi kertaa ja vielä kerran uudestaan, kun sanoin lähteväni vanhempieni kanssa vuokramökille viikoksi. Levosta tai rauhasta ei kuitenkaan ole vielä ollut tietoa, sillä jokaisella on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Toinen tahtoo taukopaikalla pissalle, toinen kahvia termarista.

Päämäärään saavuttaessa yksi juoksee rantaan, toinen laittaa internetin valmiiksi, ja yksi taas on ruoan kimpussa. Lisäksi silmät pitäisi olla selässäkin kun vahdittavana on 5 -vuotias energiaa täynnä oleva poika, jolle tuo ranta on kuin kakku läskille lapselle. Niin suuri houkutus että illallakin vielä käy kastelemassa varpaansa, vaikka nukkumaan oli menoa. Ja sitten vielä on nuo kaksi koiraa, josta toinen kulkee niin hiljaa ja hitaasti perässä, että unohtuu ovienkin taakse, ja toinen adhd versio, joka vilahtaa salamana laiturin nokkaan kun juuri luuli sen menneen sisälle.

Ensimmäinen yökin meni mielenkiintoisesti. Nukkumajärjestelyt ja paikat kun olisi hyvä vaihtua yön pimeinä tunteina. Sillä minä menen meistä ensimmäisenä nukkumaan, ja koirat valpastuvat pienenkin liikkeen kuullessaan. Oli se sitten isän yskäisy, Tikrun huokaus tai äidin kääntyily, Rafi on pystyssä nujertamaan suuremmankin vihollisen.

Yöllä sitten taas Mamma on kova kapuamaan ylös ja keittämään kahvia. Minä jo aamuyöstä olin huolissani, jos sitä nyt kahvituttaa ja tekisi mieli paria voileipää, ja se siellä aittassa kärsii nälästä. Melkein aloin yöllä tekemään sille voileipiä ja kahvia viemään termarissa sille oven taakse. Ja aamulla valittikin kun ei ollut nukkunut (äidin ja minun mielestä se ei vaan itse tajua nukkuneensa) ja oli miettinyt syntyjä ja syviä pitkin yötä.

Aamuyöstä siis tosiaan Mamma on yksi ensimmäisistä joka on heräämässä. Samoin isi. Molempien on saatava aamukahvinsa (ja Mamman voileipä) joten viimeistään siinä vaiheessa tuvassa käy pieni kolina ja kalina, mikä sekoittaa koiratkin, ja uhkaa herättää vieressä nukkuvan Tikrun. Meillä kun Mamma osaakin olla hiljaa aamuyöstä, tänään puheli jo yksikseen, ties kenelle. Salossa ollessani hän tekee samaa, selostaa ristikkoakin minulle aivan kuin olisin muka hereillä. Ja tietysti minä olenkin, mutta jos näytän nukkuvalta niin eikö sitten voi olettaa että nukun?

Tikrun herätessä menee televisio päälle ja kovemmat äänet. Minä vetäisin tässä vaiheessa vielä pieniä henkäyksiä sängyssä, mutta eihän siitä mitään tule kun korviin kantautuu puhe ja tulevan päivän puinti. Ja kun kuulee sanat ”koirille hei pitäisi antaa ruoka..” on viimeistään noustava. Jos minä en sitä olisi vahtimassa, antaisivat varmaan viikon ruoat kerralla, tosin herkkujakin täällä on saatu jo senkin edestä, ja vielä ennen aamupalaa! Ei vain meillä kotona tuollainen peli vetele.

Joten mitä saa kun yhdistää pari huoletonta, yhden huolehtivan, yhden hoosaajan ja yhden kontrollikummajaisen. Aivan, kasan kuuroja korvia ja toimintaa.

Ja kuka olikaan se kontrollikummajainen, täällä viittaa yksi punatukkainen tyttö. Minä kun olen jo pannut merkille kaiken missä mikäkin sijaitsee ja suunnitellut miten kaiken pitäisi mennä.

Mutta on täällä ihanaa, siitä ei ole pulaa. Mikäs olisi sen parempaa, kuin nauttia aamu tee ulkona auringon paistaessa ja kuunnellen sitä luontoa. Vaikka sitä hiljaisuutta kestääkin ehkä sen viisi minuuttia, on ne nautittavien arvoisia.

Tunnit, hetket, vuodet -muistot.

Onkohan tämä nyt sitä ikäkriisiä, kun alkaa muistella menneitä ja nuoruusvuosia. Ei kuitenkaan sitä mitä silloin oli, vaan ehkä enemmänkin niitä tunteita, sitä aikaa kun kaikki oli vielä edessä ja elämä oli huoletonta. Tai no, kyllähän sitä draamaa sai aina kehitettyä. Miltä tuntuisikaan olla taas 19vuotias, pakata tavarat ja lähteä poikaystävän ja ystävien kanssa mökille. Huudattaa musiikkia yömyöhään ja ottaa pari siideriä. Tulla humalaan ja nauraa kun kaikki tuntuu niin hassulta.

Okei, ehkä en sitä niinkään kaipaa mutta toisinaan kaipaan sitä että voisin olla taas sen ikäinen. Elää sen uudestaan. 19vuotiaana, seurustelin toisen kerran vakavasti ja minulla oli ystäviä, joista moni on jo kadonnut. Jos saisin hypätä nyt 10 vuotta nuoremman Miran ruumiiseen, tekisin paljon toisin.  Silloin mietin niin paljon ulkomaailmaa ja mitä se näkee minua katsoessaan, että unohdin kokonaan katsoa itse itseeni. Ehkä sokeus johtui osittain myös seurustelusta ja sen tuomasta paineesta, paineesta minkä kehitin omassa päässäni. Piti olla samanlainen kuin muut mutta kuitenkin niin erilainen ettei hän katoaisi. Voi kunpa voisinkin palata ajassa taaksepäin ja kuiskata itselleni, älä unohda itseäsi.

Mitä tarina kertoi 10 vuotta sitten? Se selviää vain katsomalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Säilyttääkö kukaan muu vanhoja päiväkirjojaan, tai lukee niitä vielä vuosien jälkeen?

Tarina kertoo tytöstä, joka kirjoitteli paljon ajatuksiaan. Välillä niitä pystyi kutsumaan runoiksi, joskus vaihtuivat jopa rap-sanoituksiksi, mutta samankaltaisesta – surullisesta. Vaikka minkään ei pitäisi olla pielessä, kirjoista paistaa läpi tuska jota en edes muistanut. Vie aikaan jolloin en edes tajunnut ja ahdistus jonka olin unohtanut.

[16.4.2004]

My soul is ready to die, ready to leave this life.

But my heart don’t want to die, don’t want to leave you behind.

Toiset, ja toisten huudot jäävät mieleen, mutta omani olin unohtanut. Kaiken sen kiiltävän ja ihanan alla olikin jotain surullista.

[29.7.2004]

Hän pelkää kovaa maailmaa, vaikea on sun syliin kaatua ja itkeä, vaikea luottaa kun pelottaa.

Silloin joku kuiskaa hiljaa; ”Älä luota keneenkään, älä kerro kellekkään miltä tuntuu kun sydän särkyy hiljalleen, älä kenellekään myönnä olevasi heikko, niin sydän säästyy..”

Kuiskaa niin ja nukahdan mä kyyneliin.

Tuutikki oli vahvasti minun poluillani mukana, vaikka vuosi sen jälkeenkin tiemme erosivat hetkeksi, mutta rakkaus ja todellinen ystävyys laittoi meidän polkumme kohtaamaan uudestaan.

”You’re lost in the dark, waiting for a miracle.

Remember, that for me, you are not invisible.”

Rakkaudella Tuutikki

Ikäkriisi vai onko aika vihdoinkin kohdata muistot. Seuraavana vuonna poikaystävä lähti armeijaan ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, olen oikeasti yksin, tai siis sinkkuna eikä se tunnu pahalta. Ehkä en välillä vieläkään kuule kunnolla itseäni, mutta nyt minä en pelkää hiljaisuutta. Hiljaisuudessakin on niin monta ääntä. 

Ale ostoksilla

Kesä tuoksuu kasteiselle nurmikolle ja nokkosille, siltä tänään aamulenkillä tuoksui. Aurinkokin paistoi ihanasti, vaikka ei ollut kovin lämmin, (milloin minulla muka ikinä olisi?), minä työnsin kasvot kohti aurinkoa ja nautin. Ja niin tekivät koiratkin. Oi kunpa jatkuisi tällaisena juhannus, ihanana olona.

”Tuskin kukaan tulee vaatekauppaan juhannuksena..”

Ups, minä menin. Kävin hakemassa Cubukselta toisen collegepaidan, jota siskoni minulle suositteli. Yleensä minä en käy vaatekaupoissa, netti on asia erikseen, joten on ihanaa kun sisko on töissä sellaisessa ja voi aina minut vinkata ostoksille kun näkee minun näköisiä vaatteita. Ja paita oli vielä alennuksessa!

Paidasta ja ilmasta nauttien, tämä tyttö nappaa nyt koirat kainaloon ja suuntaa Haisulin luokse.

Viettäkää jokainen ihana juhannus, ja muistakaa juhannustaiat!

Reseptinä säännöllinen Salo

Näin herkän kun minun, ei pitäisi yrittääkkään aikatauluttaa liikaa arkeansa. Siitä varmaan se viimeaikainen väsymys ja ärtymys ovat johtuneetkin. Kun aamusta jo suunnittelee minuuttitarkan aikataulun päivän varalle, ei katastrofi pään sisällä ole kaukana. Ja kun korttitalo sortuu, niin sorrun minäkin.

Täällä Salossa on hyvä palauttaa mieleensä ja toimiinsa rutiinit ja rytmin. Aamulla suoraan nouseminen sängystä, eikä kyljen kääntäminen, auttaa saamaan päivän kunnolla käyntiin. Aamupala muuhun kuin puolenpäivän aikaan tuntuu omituiselta, mutta mielummin näin kun kilo porkkanoita puolen yön aikoihin.  Ja olen onnistunut olemaan jo kolme päivää karkkilakossa, tai ei lakossa niinkään, en vain ole ostanut saati syönyt. Olen huomannut jos jos kieltää itseltään jonkun täysin, sitä ratkeaa helpommin.

Katsotaan vaan miten paluu arkeen ensi viikolla loppujen lopuksi sujuukaan. Työrytmihän sekoittaa tietysti taas koko pakan. No, aina voi palata takaisin Mamman tykö kun arki hellittää.

Skippo tilanne 2-0

Takin kääntö

Ette ikinä arvaa missä minä olen, tittidii Salossa. Miten minä nyt yhtäkkiä tänne sittenkin päädyin? Eilinen päivä meni lepäillessä ja sarjoja katsellessa vanhempien luona, ja illalla olin sängyssä jo puoli kymmenen aikaan joten tänään aamulla heräilinkin jo puoli seitsemän aikoihin ja koska ilma näytti hyvältä, päätin aamupalan jälkeen napata tavarat ja lähteä sittenkin matkaan.

Tiellä ei juuri muuta liikennettä näkynyt ja olinkin ennen puoltapäivää perillä, ja innostus oli taas korkea (Mammalla että koirilla) kun saavuimme paikalle. Kaksi lenkkiä, päiväunet ja skippo voitto ovat jo takana, joten nyt onkin taas hetki aikaa television katselulle. Tai tässähän minä kirjoittelen ja odottelen Emmerdalea, Kauniit ja Rohkeat voivat minun puolestani mennä ohitse.

Joten sitä tänne tänään, huomenna olisi tori päivä ja säätiedotusten mukaan lämmintä luvassa. Ai että kesä tule jo!

Pysähdys ja tyhjennys

Työvuorojen hypätessä illasta aamuun ja toisinpäin, menee väkisinkin vuorokausi rytmi, ainakin itselläni, täysin sekaisin. Vielä kun lisätään päälle töiden jokapäiväisyys ja pysähtymisen mahdottomuus tuntuu kuin eläisi samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Nukkuessakin palaa vain samaan päivään tai siitä mihin päivä jäi. Ja sitten lopulta kun koittaa vapaapäivä nukkuu reilusti yli puolenpäivän, ja tuntee siltikin väsymystä, on vain myönnettävä totuus. Sitä ollaan kipeänä, taas! Raivostuttavaa. Viime sairastelusta on kulunut vasta viikko! Ja taas sama tauti kaatoi minut, kuume!

Lääkäri höpisi jotain jälkitaudista, minä taas mietin päässäni että ei ei, ei nyt kun minulle luotetaan enemmän töissä ja saan tehdä vastuullisempia hommia.  

Torstaina vastasin koko kaupasta yksinäni monen summan kautta, ja yöllä jatkoin vielä unissani siitä. Piti vielä herätessä soittaa ja tarkistaa ettei uni ollut totta. Unessa siivoojat olivat jääneet lukkojen taakse ja liikkeen ovet avautuivat ja sulkeutuivat itsestään.

Nyt tosiaan taas kipeänä, eilen oli kuumetta tänään särkee vain kurkkua, ja inhottava niiskuttava nuha. Nuha voi tosin johtua myös siitepölyallergiasta, mistä muistuikin mieleeni että pitää käydä apteekissa hakemassa parit askit lääkettä. Voisinkohan tehdä nenävaihdon näin siitepölykauden ajaksi?

Hieman kyllä ärsyttää kun ulkona paistaa aurinko ja minä jaksan viedä koirat vain kulman taakse ja takaisin. Olisi edes lähistöllä joku puisto missä voisi vain istua ja antaa koirien pyöriä keskenään. Kohta teen aamulenkit niin, että lähden tunniksi tapiolan tai niittykummun koirapuistoon ihan vain istumaan että ainakin koirat saa tekemistä. Tosin Misa luultavammin vain istuisi minun vieressäni ja katsoisi minua kuin sanoen ”voidaanko me mennä jo kotiin ja sänkyyn?”

Onneksi on vanhemmat ja heidän takapihansa, siellä Rafi tykkää pyöriä (löysi yksi päivä hiiren raadonkin sieltä..) ja vieressä metsä johon voi mennä vain löntystelemään. Ei pelkoa pyöräilijöistä, autoista tai muista häiriötekijöistä.

Ja näin vielä lopuksi, ystävien ja perheenjäsenten ihanuus on myös se että itselläni käyttämättömät astiat ja tavarat pääsevät kiertoon ja saavat uuden kodin. Mammalle on mennyt valkoiset Teema –mukit ja äidille valkoiset Teema –kulhot, alkaessani kerätä harmaata väriä. Tuutikki otti isot lautaset ja kulhot mustaa Teemaa, sillä ne omassa käytössäni ne ovat aivan liian suuret. Siskolle meni nyt viikonloppuna mikro sekä leivänpaahdin, aiemmin on mennyt Iittalan HotCool –lasit. Ah ihanaa, kaapeissa on taas tilaa!

Juokseva narttu ja muut kevään merkit

Minä tein sen, siirsin parkatarkin kaappiin ja otin tilalle nahkatakin. Kevät on virallisesti alkanut siis minunkin mielestäni. Ja minähän tunnetusti käyn aurinkoenergialla, aamulenkit koirien kanssakin vain pitenevät ja muuttuvat miellyttävimmiksi mitä enemmän valoa tulee. Talvisin ainoa energia jolla käyn, on sokeri ja senkin olen melkein saanut selätettyä, eilen pystyin taputtamaan itseäni selkään, sillä en sortunut kuin kahteen karkkiin! (Sen tavanomaisen pussin sijaan..)

Eihän siis karkki itsessään paha ole, vaan se että sitä syö kuin leipää, (mitä leipää??) ja energiakäyrä hyppii sen mukaan sateenkaaritaivaasta katuojaan. Muutenkin pitäisi saada se sokerihiiri rauhoittumaan, ja parhaiten siihen onnistuu vain katsomalla ruokatapoihin. Minä olen tunnetusti hiiri, napostelen pitkin päivää vaikka välillä olisi hyvä pitää taukoakin. Olenkin miettinyt proteiinien lisäämistä ruokavaliooni, kuten korvaamalla aamuisen viilini proteiinirahkalla. Eihän kokeileminen mitään maksa.(Paitsi sen proteiinirahkan hinnan.)

::Tän takia Tuutikki varmaan juoksee vessassa, khihihi::

Mutta ei minun pitänyt ruokatavoistani tulla puhumaan, vaan keväästä ja kertoa hiljaisuuden metelistä. Eli vaikka blogissani onkin pitänyt hiljaisuutta, ei suinkaan elämässä. Nyt kun olemme löytäneet Tuutikin kanssa uudelleen yhteiset teehetket ja autuaat illat, olenkin istuskellut kaiken vapaa-aikani Tuutikin tuvassa. Sekin tietysti auttoi asiaa että pariin viime viikkoon on tullut tehtyä pelkkiä aamuvuoroja, kävin jopa maitokaapissa kokeilemassa voimiani, ja illanvietot ovat onnistuneet paremmin. Blogihiljaisuuteenkin vaikuttaa aamuvuorot, sillä iltaisin ajatukseni ovat niin väsyneet, sormista puhumattakaan, että ainoa asia mihin kykenen on siirtymään autolla paikasta a, paikkaan b, ja tässä tapauksessa b meinaa Tuutikkia.

Tehtiin Tuutinkin kanssa pieni viikonloppu vierailu Salonkin suunnalle, missä Mamma tapasi Tuutikin ensimmäisen kerran, ”sehän on ihan kakara!”, ja naistenlogiikalla navigointi todistettiin hyödylliseksi. ”Onko se se läntinen vai itäinen terveysasema?”

- No se pyöreä..?

Nauru, iloisuus ja onnellisuus ovat siis yksi kevään tuomia tärkeimpiä merkkejä. Negatiiviselta puolelta ne olivatkin ne kurakelit ja siitepöly allergia joka tänään muistutti jo ensimmäisillä merkeillään, nenäverenvuotona. Mutta nekin kestetään sillä kevättä pyörii rinnassa tuhatta ja sataa lisääntyvän valon myötä.

Misalla taas tuntuu kevät hyrisevän enemmänkin alapäässä kuin rinnassa, sen verran tunkenut takalistoansa Rafin nenään, yksi yö kirjaimellisesti istu Rafin päälle kun herra ei tajunnut pieniä vinkkejä. Mutta eihän meidän poikarukka (onneksi) tuollaisista leikeistä ymmärrä mitään. Ja on niin ihmeissään kun toiselle taas ei ne riehumisleikit käy.

Koira on terve kun se leikkii, ja kiimainen kun se ei lopeta!

Tällä viikolla onkin sitten työnsuhteen enemmän iltavuoroja, mutta enpä mene lupaamaan mitään että kirjoittaisin enemmän tai vastaavaa, tunnetusti olosuhteet voivat muuttua, varsinkin meidän työpaikassamme, hyvinkin nopeasti. Koputetaan nyt vain puuta, ja toivotaan että olisi edes yksi viikko jolloin kalenteriin ei tulisi muutoksia. Tosin ei pieni muutoskaan haittaisi, sehän meinaisi vain sitä että Tuutikin tupa taas kutsuisi..

Ystävyyttä pohjalta

Minullahan oli kokonainen julkaisu jo kirjoitettuna mielessäni kun olin koirien ulkona. Mutta heti kun istutin takalistoni tietokoneen eteen, sanat lähtivät lentoon ja karkasivat vääriin suuntiin. Niiden piti ilmestyä ruudulle ajatuksistani, ei kadota kokonaan jonnekin.

Seuraavaksi kamppailinkin tietokoneiden kanssa, kumpi avaa wordin nopeammin, että voisin kirjoittaa nopeasti ylös ne vähäisetkin lauseet jotka vielä muistan. Ja eihän tietenkään paperille voi kirjoittaa mitään, sillä ihan just wordi kuitenkin aukeaa, en ehdi unohtaa ennen sitä.. Taas näitä surullisia viimeisiä sanoja, jotka aina ihan toteudu.

Hautakivessänikin varmaan vielä lukee, kyllä minä vielä ehdin.

Mutta, jos oikein muistan niin kalajuttuja minulla oli, tai ainakin kalavertauksia. Ei siis napannut kala koukkuun, eli siis en saanut sitä hakemaani työpaikkaa. Ja minähän tunnetusti osaan ottaa vastoinkäymiset hyvin vastaan, varsinkin silloin kun asiasta oli melkein täysin omassa mielessään jo varma. Eli siis en osaa ottaa hyvin niitä vastoinkäymisiä vastaan, en osaa ajatella niin kuin pitäisi, että miksi minua ei voitu valita vaan että miksi minä en kelvannut. Puhuinko väärin, teinkö jotain väärin, pukeuduinko väärin? Olinko vai olenko vai niin tyhmä etten minä kelpaa.

Tuollaiset ajatukset varsinkin laukaisevat pyhän kolminaisuuden vaivojeni suhteen, eli ensin oireilee joko käsi tai vatsa ja viimeisempänä lopulta tulee mieli. Pitkään aikaan ei ole pyhä kolminaisuus iskenyt, mutta tämän tapahtuman vuoksi se iski ja reilusti. En muista milloin viimeksi se olisi saanut minut niin otteeseensa, siis masennus. Se että sängystä nouseminen tuntuu turhalta, ja ilman koiria olisin siellä varmaan vieläkin.

Eilenkin oli pakko lähteä Omenassa käymään, ihan vain jotta saisin happea ja hengitettyä. Ja illalla onneksi minut pelasti itseltäni Tuutikki, joka oli kutsunut minut edellisenä iltana luokseen teelle. On se aina ihana muistaa että ystävyys ei koskaan häviä.

Ja olihan se aika piristys perjantaina, kun olin kuullut uutisen, pari tuntia sen jälkeen minun Gabini tulee töihin ja ensitöikseen tokaisi, ”kuule minä luin sinun blogiasi ja minulta oli tulla itku kun luin sinun vaihtavan työpaikkaa!” Tuota tyttöä olisi tullut enemmänkin kuin vain ikävä. Miten se tosiaan on että vaikka toista ei tunne niin silti tuntee ja välittää? Kun vain vielä uskaltaisi ystävystyä enemmän.

Mutta voi pyhä kolminaisuus, enhän minä kelpaa.

Ehkä tyttö ei edes muista minua. Mutta tiedän hänen muistavan. Ihminen ei unohda sitä joka on ollut hänen viimeinen toivonsa. Nykäisen peiton pään yli, aivan kuin se suojaisi minua punatukkaiselta, mykistetyltä tytöltä. Tunnen silti hänen tuijotuksensa. Hänen katseensa lävistää seinät ja ovet ja vuodevaatteet. Mielessäni käy, mahtaako hänestä olla hauska katsoa kuolemaani. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

ps. Ja minunhan piti jättää tällaiset kirjoitukset jo taakseni.

Kutiava ystävyys

Tiedättekö sen te sen tunteen kun ei tiedä miten päin olisi. Kun silmissä kutisee ja ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Vai pitäisikö jopa ihan raapia. Voisikohan sitä kuvailla myös samoin kun sydämen pakahtumista, tunteet vain tulvii äyriäiden yli eikä se haittaa. Minua kutitti juuri äsken ja vieläkin. Ja olen vain onnellinen, onnellinen siitä että minulla on niin ihana ystävä. Ystäväni Tuutikki.

Kiitos.

Arjen ihanuus, lamppu uunissa

Huomenta.

Arvatkaapa mitä onni on, se on lampun palaminen uunissa. Oi kyllä vihdoinkin, onhan tässä asuttu jo melkein vuosi, sain muistettua mainita isille uunin lampusta. Ja kas kuten tunnetusti isäni kohdalla, asia on jo hoidettu! Enpähän juurikaan uunia ole edes käyttänyt, mutta onpahan sitä kivempi putsata kun näkee mihin jäi pesuainetta. Jos nyt sitä käyttäisikin useammin?

Mutta kun minä olen niin huono sen ruoan laittamisen suhteen, varsinkin kun olen yksin. Ei sitä jaksa vaivautua leikkaamaan julienneja ja kuullottamaan tomaatteja. Jotain vaan nopeasti ja siinä se, vaikka aina halua olisi kyllä tehdä ”sen vaikeimman” kautta.

 Voi sitä aikaa kun laitettiin kaikki alusta asti valmiiksi, leipiäkin leivottiin itse. Nyt niitä ruokia on kaupassa ties mitä lajia ja yhdessä jos toisessakin mainostetaan kuin kotona tehtyä. Ei tarvitse edes mennä ravintolaan syömään, kiinalaisen aterian saa pakastealtaasta ja pihvin voi tilata kotiovelle lämpimänä. Sähkön tuhlaamistahan se ruoan laitto on, tai turhan tiskin tekemistä.

Omistan itsekin ties millaisia apuvälineitä aina omenakorasta jäätelökoneeseen, mutta olenko käyttänyt niitä? Jäätelökone lepää vielä pakkauksessaan ja odottaa käyttöönottoa, omenan kannan poistajaa olen kai käyttänyt kerran? Helpompaa se omena on leikata niin että keskusta jää pois.

Ihailen kyllä siskoani, sillä häneltä löytyy myös erilaisia kodinkoneita, ja kaikki käytössä! On friteerauskeitintä, riisinkeitintä ja nyt myös minä hankin hänelle hattarakoneen. Onni on siis pieniä apuvälineitä keittiössä.

Vielä itsestään täyttyvä jääkaappi olisi mahtava, varsinkin näin talvella. Tahdon viettää mahdollisimman paljon aikaa lämpimässä ja kaupassa käynti menee yleensä vain juosten jos sitäkään. Varsinkin meidän kauppa on kylmä, joka toinen asiakas valittaa siitä ja yhdellä jos toisella työntekijällä on ainakin joku osa ruumistaan sinisenä. Oi kesä tule jo takaisin.

ps. Äitini laittoi minut tekemään Helsingin Sanomien sivuilla ruoanlaitto tiedoistani testin, sain 12/15 oikein ja olen huippukokki!

Virtuoosimaisuutesi keittiössä herättää ihastusta ja kateutta. Olet harrastanut ruuanlaitto ehkä jo pitkään, mutta älä kuitenkaan jämähdä bravuureihisi, vaan jatka rohkeita löytöretkiä makujen maailmaan!

Millainen keittiöhenki sinä olet? Onko apuvälineesi pikemminkin mikro kuin uuni, vai valmistatko liemetkin itse?

Talviloma

Voi vain pee sanon minä.

Anteeksi, onpa tuo huono tapa aloittaa mutta nyt kiukuttaa. Hyvin ansaittu talviloma alkoi eilen ja päätin pakata tavarani ja lähteä Mamman luokse Saloon. Ajattelin fiksuna likkana etten tarvitse nettitikkua mukaan, koska kotonakin pääsen nettiin jos vain liitän iPhonen tietokoneeseen, mutta argh eihän se toimi. Onnellisena jo suunnittelin kirjoittavani kaikkea mitä on tehnyt ja mitä on pohtinut, mutta tähän se kaatui, ja vielä kun kännykänkin netti takkuilee täällä niin hermot on tiukassa.

Onkin siis ollut hyvin aikaa käyttää aivoja ristikoiden täyttämiseen ja Skipon pelaamiseen. (Tilanne 02-01 Mamman hyväksi.)

Mutta nyt siis tällainen tilanne, on vain kännykällä näpyteltävä joten jos jotain postauksia saan aikaiseksi, eivät ainakaan ole mitään mieltä avartavia.

Nyt tässä näpytellessä kyllä houkuttelisi hankkia iPadmini, sillä ehkä jaksaisi näpytellä enemmän, onko kellään siitä kokemuksia?

Pidetään peukkuja että jollain ihmeen kaupalla saisinkin netin toimimaan ja saisin vihdoinkin kerrottua viimeaikoina päässä liikkuneita ajatuksia, niitä kun tulee uniinkin. Arjesta kun ei saa pysäytettyä sekuntteja vaan aina on jonnekkin (muka) juostava ja jotain tehtävä.

Mutta jos se lupailtu lumimyrsky iskee viikonloppuna niin on lähdettävä kotiin suunniteltua aikaisemmin, ehtiihän sitä sitten kotona kirjoitella, töihin palaan vasta viikon päästä.

Oijoi nyt tuolla jo huudetaan Skippoa pelaamaan niin onhan sitä mentävä, siis kuulumisiin!

Ps. Misa täyttää huomenna 8v. ❤Prinssinakkeja tiedossa!

Kummisetä naapurista

Kummisetäni ja isäni tapasivat 70-80 luvun vaihteessa, siskopuoleni ollessa vielä pieni. Polut kohtasivat niinkin yllättävästi, että isäni muutti siskoni kanssa kummivanhempieni seinä naapureiksi. Ja siitä ystävyys alkoi, joka jatkui aina näihin hetkiin saakka. Nyt kummisetäni on tuonpuoleisessa ja kuten sanotaan, ihmisen poistuminen tästä elämästä herättää uudenlaisia ajatuksia elämästä, ja asettaa asiat uusiin näkökulmiin.

Minä, ihminen joka ei itke, menetti muutaman kyyneleen siunaustilaisuudessa ja sen jälkeen vessassa, kuunneltuaan niin kauniita sanoja ihmisestä jota ei lopuksi tuntenut niin hyvin kuin olisi halunnut. En tiennyt hänen pitävän kukista, ja sitä kuinka häntä kutsuttiin jopa puuhapeteksi, sillä hän touhusi aina kaikkea. Oli mökkiaamuja jolloin ukki löytyi katolta maalaamasta, muiden syödessä aamupalaa.

Isänikin kertoi tarinoita yhteisistä naapurinajoistaan. Siitä yöstä kun isäni oli herännyt ikkunan koputukseen 9nnessä kerroksessa. Kummisetänihän se oli ollut, oman asunnon ikkunasta koputtanut luudan varrella isäni ikkunaan.

Tämän puolen minäkin olisin tahtonut kummisedästäni nähdä, mutta minä muistan vain lapsuuteni kuvat johon liittyivät alkoholi. Sen tuoksukin sai jo pienestä karvani nousemaan pystyyn, enkä vieläkään pysty esimerkiksi haistamaan alkoholia, muistamatta huonoja muistoja siitä. Lapsuudessa nähtyjä kömpelyyksiä jotka eivät olleet huvittavia verineen ja tappeluineen. Vaikka se tekikin monista hauskoja, minä vain pelkäsin, pelkäsin sitä alkoholia. Opinkohan koskaan suhtautumaan siihen kuten muutkin, vain juomana.

En siis tarkoita että kummisetäni olisi juonut liikaa tai että muistikuvissa olisi aina tapahtunut jotakin kauheaa, muistan vain että hän kuulosti puhelimessa aina siltä kuin olisi juonut alkoholia, vai sekoitanko nyt hänet siskoni kummisetään, jonka muistoihin liittyy myös alkoholi. Lapsuuden muistot niin herkästi sekoittuvat toisiinsa.

Mutta jollain oudolla tavalla minun on ikävä niitäkin hetkiä, mutta eniten minulla on ikävä sitä kummisetää joka minulla olisi voinut olla, ja jonka olisin voinut tuntea, ja tuntuu että minun olisi pitänyt antaa sille mahdollisuus, mutta miten?

Tämä sai minut myös miettimään sitä jos, ja kun, itsekin poistuisi, miettisikö joku minusta samoin, haluaisi korjata mielensä huonot muistikuvat ja vaihtaa parempiin? Miten voisimme katsoa toisiamme aina uusin silmin, ilman muistoja ja oletuksia. Miten tutustua joka kerralla uudelleen ja luoda kuin käärme nahkansa, näkemänsä uudelleen. 

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Ei syytä huoleen

Se päivä ei oo vielä tänään

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Kun mä kuolen

Se päivä ei oo vielä tänään

[Cheek – Mitä tänne jää]

ps. Hyvää uutta vuotta kaikille, tehkäämme ensivuonna uusia (hyviä) muistoja läheistemme sydämiin. 

Avaimena itsekkyys?

Päätin avata oven takalukosta. Ei siihen vaadittu kuin puhuminen siskon kanssa, kynttilöillä valaistu asunto, pari ostosreissua äidin kanssa, yhdet hautajaiset,  ja yksi päivä Haisulin kanssa. Ei siis paljoa? Poistin kuitenkin vain lukon, en vielä ovea ole avaamassa, mutta mahdollisuus on sekin. Mutta oven avaus ja miten, se tulee omalta puoleltani, kuuntelen itsekkäästi itseäni ja avaan vain jos tuntuu siltä. Mutta eiköhän se kuitenkin avaudu, ainakin raotu hiukan.

Moni luuli että kyse lukosta olisi ruoan takia. Asia ei suinkaan ole, tai ollut niin. Jouluruokia vastaan minulla ei koskaan ole ollut mitään, lanttulaatikkohan on aivan lempparia. Plus itse tekemä sienisalaatti. Ja vaikka en lihaa syökkään, kinkun tuoksu aamuyöstä ei ole kuin oikea tuoksu joululle. Minä en olisi vain yksinkertaisesti jaksanut tänä vuonna.

Ensinnäkin töissä on viime aikoina ollut minulle kovin raskasta, johtuen käden kipuilusta aina siihen että olen luonut itselleni liian isot paineet työni suhteen ja stressaan silloinkin kun ei pitäisi. Joten oliko väärin olla itsekäs ja haluta vain yhden päivän itselleni, päivän jolloin ei tarvitse teeskennellä. Ei tarvitsisi yrittämällä yrittää olla iloinen ja jouluisa.

Mutta ehkä oven avaaminenkin on lopulta jollain tavalla itsekästä, sillä tämän ehtona on etten teeskentele, en itselleni enkä muille, enkä hakemalla hae joulutunnelmaa sydämeeni tai lahjoja kuusen alle. Jokainen niistä on tullakseen jos on ja jos väsyttää, väsyttää. Jos kiukuttaa, kiukuttaa. Jos tämä kontrollifriikki ei sovi yhteen joulun kanssa, niin sitten lyön päätäni seinään, huudan itken kiukuttelen, kaikkea mahdollista, mutta kuten Haisuli tokaisi, se on vain yksi päivä vuodesta. Minulle ei ehkä niin tärkeä, mutta kuitenkin monelle muulle iso asia.

Söinpähän minäkin lopulta siis sanani, plus vähän piparkakku taikinaa siinä samalla.