Minä hengitän taas, olenko se oikeasti minä joka hymyillen herää uuteen aamuun, pienet kiukuttelut tietyst niinkuin jokaisella päivän mittaan, mutta enemmän minä hymyilen kuin ennen. Enkä koskaan kaksi vuotta sitten aloittaessani uuden työn, tiennyt sen tuovan elämääni lisää sydämeen meneviä ihmisiä.
Olen
pitkästä aikaa tuntenut kelpaavani joukkoon omana sekona itsenäni,
eikä tarvitse häpeillä miltä näytän ulospäin tai mitä ja
miten ajattelen. Tietysti onhan itseäänkin taputettava selkään
siitä hyvästä että uskalsin lähteä kotona ja avata elämäni
ovet uusille tuulille.
Nyt
kiitos kaiken tämän ryhmän ansiosta, ja etenkin toiset muita
enemmän ovat saaneet minut taas hengittämään ja näkemään että
elämä on tässä ja nyt. Turha miettiä huomista, sillä se on jo
mennyttä.
Mitä
positiivisia muutoksia tämä on tehnyt elämääni?
Minä
tahdon poistua kotoani enemmän, tahdon lähteä ulos. Tahdon
kikatella ravintolan sohvilla kippurassa vatsa kipeänä inside
jutuille ja laitella epämääräisiä snäppejä muille
työkavereille.
Minä
puhun enemmän, tietysti on osia mitkä tulee aina olemaan vain minun
tiedoissani, mutta jo se että osaan sanoa kun ahdistaa on paljon.
Minä
vaihdoin työpaikkaa. Toimistotöihin.
Vihdoinkin
alkaa tuntumaan että ehkä tämä elämä tästä sittenkin saa
palaset paikoilleen.
