I'm a mess

Sunnuntaina siis päädyttiin ostoksille siskon kanssa, siskon tavarapaljous oli jotain todella suurta ja itse sain ostettua vain karkkia ja nahkatakin. Löysin onneksi samanlaisen nahkatakin sen kadottamani tilalle. Oli hyvä päivä ruokailua lukuun ottamatta. Valitsemani annos olisi myöhemmin katsottuna väärä ja tilalle olisi pitänyt ottaa se toinen –kevyempi.

Riitta katso, tuolla pienellä tytöllä on pieni koira!

Tänään minusta ei kuitenkaan tunnu kovinkaan pikkuiselta, liekö pituuteeni sitten viitannut. Tekisi mieli potkia pikkukiviä ja kirota kovaan ääneen. Koirankakka jätöksetkin ottivat päähän liiallisen paljon, miksi ihmeessä minä kerään koirani katkaravunkokoiset jätökset kun vieressä on ihmistäkin isompi läjä.

Huoh.

Tähän sitten loppui se viimeaikainen maniakauteni varmaankin, sainpahan sisustettua kotona vähän ja tehtyä asioita enemmän kuin vuosiin. Talvivaatteet siirretty vaatehuoneen säilytykseen ja esiin otettu nahkatakki, kesä converset ja kevään kevyemmät pipot ja hanskat. Tove Parkakin joutui nyt jäähylle odottamaan seuraavaa talvea, ja Nellyltä saamassani paketista pitkävartiset conversetkin päätyivät suoraan odottamaan ensi vuotta. Mekot taas odottavat jo kesää.

Plah.

Katsomo –palvelussakin on huoltokatko. Mitä minä nyt katson aamuteeni ja vatsakipuni kanssa. Huomenna mitä luultavammin Salo ja mamma, toivottavasti aurinko piristäisi oloani huomiseksi sen verran että jaksaisin innostuakin. Ei olisi varmaan mukavaa jos nukkuisin koko vierailun ajan.

Ihana siitepölyallergia, kehittää nyt muiden ongelmien seuraksi vielä kalasta allergiaoireita.

Aurinko voisit tulla jo takaisin.

Lumihiutale koputti ikkunaan

Ajattelin tänään vihaavani lunta, mutta koita siinä sitä sitten kirota kun toinen tekee vieressä aivan innoissaan koiralumienkeleitä. Onni onnettomuudessa että onneksi en siirtänytkään niitä paksumpia talvitakkeja säilöön.

Mutta ei, ei lumi. Mene jo pois ja anna kesän tulla.

Kukkakaali haisee ihan kakalta, oli pakko lähteä kotoa pois vähäksi aikaa.(c) Mamma

Aamun mämmi keskustelut käyty mamman kanssa ja pian lähdetään siskon kanssa Selloon katsomaan viimeiset sembalotarjoukset. Käydään syömässäkin jossain ja mun tuurilla, kun omistan siskon jolla on pohjaton vatsa, istutaan lopulta loppupäivä Raxissa.

Jos ennen sitä kuitenkin ehtisi käydä parissa kaupassa, ainakin ruokakaupassa hakemassa Misalle jauhelihaa ensiviikoksi. Niin ja makuunista karkkia.

Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä..

.. Mutta ainakin nyt ne ovat seinällä. Yleensä minulla kestää tuhottomasiti aikaa aloittaa mitään uutta tai toteuttaa ideani, mutta eilen unohdin kokonaan vanhat tapani ja ja sainkin kun sainkin IKEAsta ostetut sisustustarrat seinälle. Ei se tosiaan ihan mennyt niin kuin täydellisesti mutta onneksi täällä ei ole kukaan muu katsomassa niitä kuin minä. Tosin taidan itse olla se kriittisin kuitenkin..

Eihän tässä asunnossa ole asuttu kuin vasta kolmisen vuotta niin kai sitä olisikin aika  sisustaa ja laittaa oman näköiseksi. Siis mustavalkoiseksi! 

Ruokasota

Kaupassa käydessäni silmiini iski pakastealtaan kohdalla karppauspizza. Joka paikassa toitotetaan karppauksesta tai muusta uudesta suuntauksesta ruoan suhteen. Ruoka ei enää ole sitä mitä syödään jotta saisimme energiaa suorittaa päivän työmme, vaan se on jotain mikä häiritsee työtämme ja elämäämme. Monet allergiat ja syömissuuntaukset ovat johtaneet siihen että meidän pitää suunnitella syömisemme, ystäviä ei voi kutsua kylään ilman että on tarkastanut jokaisen ruokamieltymyksen. Ei, enää eivät kelpaa vain sipsit ja dipit, pitää ottaa huomioon myös allergikot, karppaajat, vegaanit ja muut ajatusmaailmat.

Iltasanomien viikonlopun lehdestä lukemani Roman Schatzin kolumni, saikin minut miettimään näitä asioita. Voiko enää vain syödä tekemättä siitä numeroa, vai pitääkö lautastaan nykyään kuin perustella miksi syö eläintuotteita, viljoja tms. Et voi syödä juuri mitään jollet löydä siitä jotain (terveellistä) sanottavaa. Tämä poistaa nesteitä, tässä on hyviä vitamiineja, tämä on luomua..

Ruoallekin on annettu palkintopallinsa parhaimmiston suhteen.

Miltä lapsesta tuntuu kun se herkkuhampurilaisravintola ei ole enää odotettu taukopaikka, kun tiskillä ensimmäisenä silmiin osuu sana ”terveellinen”, ”vähemmän rasvaa”, ”parempi valinta”. Poissa ovat kyltit jotka huutavat eurolla enemmän, ja jos lapsi ei silloin sitä mieti, niin varmasti miettii myöhemmin elämässään, tuhosinko minä itseäni kun en valinnut sitä terveellistä? Voiko roskaruokapaikkojakaan kohta enää pilkata sanalla roska, jos niidenkin takaa löytyy tuhansia ”terveellisiä” syitä syödä.

Ja koskaan kuitenkaan mikään ei ole tarpeeksi terveellistä, aina löytyy joku joka valittaa lisäaineista, kalakannasta, sikojen olotiloista, kasvisten alkuperästä. Ruokaa voi loputtomasti myös vääristää ja selittää miksi ei syö kun miksi syö. Niin kuin äitini joskus minulle sanoi pistävästi tuskaillessani kalan ja kanan elämää, ”Onhan se porkkanakin jollain tavalla elävä”.

Kai se joskus ois kiva olla normaalikin, mennä kylään jonkun luo ilman sitä kassia joka sisältää omat eväät.  

 

Tunnustettu ihanaksi?

Liebster tarkoittaa ''rakkain'' tai ''rakastettu'', mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.

2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.

4. Toivo, että ihmiset, joille lähetit palkinnot antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Minä kiitän Namia, on outoa aina kun joku antaa tunnustusta ajatuksieni lukemisesta. Ai joku lukeekin tätä? J

Suurin osa varmaankin minunkin lempibloggareista on saanut tämän kyseisen palkinnon jo, mutta tahtoisin antaa tämän ainakin;

One cookie or two?

Kaikkea ei voi kadottaa

Mie vaan

I wait for no man

Ja viimeinen toivomus. Tämä piristi ainakin minun päivääni kun sain tällaisen tunnustuksen, joten antakaa palkintoa eteenpäin jos iloisia mieliä olisi yksikin enemmän J

Muistojen polulla osa 4

09.12.2006        Peli käynnissä

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Se on vain pakokeino, antaa jollekkin toiselle voitto. Vaikka tuntuu että joku toinen voittaa kumminkin, vaikka jatkankin kilpailua, peliä, tätä matkaa. Määränpää vain puuttuu, se on mielessä, mutta joka kerta kun siihen saavutaan jatketaan vain pidempään. Kun mikään saavutus ei koskaan riitä, aina on vietävä itsensä edemmäs, laitettava itsensä likoon vielä kerran, pantava pelipöydälle kaikki kortit mitä on kädessään. Ystävyyden kortti, rakkauden kortti, lähimmäisten kortti, muistojen kortti, tulevaisuuden kortti, ja silti vieläkin löytyy ässiä hihasta. Heittää kortit pöydälle arvottomina, ja kun ne voitetaan takaisin tuntuu tyhmältä, koska koskaan heitti pois jotain niin arvokasta.

Mutta tässä pelissä tunteille ei saa antaa valtaa, heikkouksia ei saa näkyä, kyyneleet ovat kiellettyjä. Koska jos välittää ei voi koskaan voittaa. Rakkaus, kyyneleet, huolehtiminen jostain muusta kuin itsestään, ne ovat väärin, kiellettyjä. Ne ovat heikkouden merkki. Ja minä en ole heikko, en tässä pelissä. Aion voittaa mutta en tietäni ulos tästä. Aion antaa vallan sille joka tässä tilassa minua hallitsee, aion antaa itseni tulla parhaaksi, aion antaa itseni jollekkin toiselle hallittavaksi. Säännöille, kurille ja itsekkyydelle. Osia minussa jotka ottaa vallan pelin silmässä. Ne jotka huutaa tiukan paikan tullen sääntöjä korviini. Kuin minussa eläisi enemmän kuin yksi ihminen, tässä ruumissaa tuntuu olevan kaksi, ellei kolmekin mieltä, ja se toinen, tai toiset haluavat minut ulos siitä jos laitan vastaan. Ja minä en välitä. Koska hehän ovat oikeassa, he vain auttavat.

Ja peliä ei koskaan luovuteta. Se olisi jo säälittävää.

Ainakin tässä vaiheessa, kun ollaan jo voiton puolelle, ja panokset ovat kovemmat kuin koskaan aikaisemmin. Ja kovenee kokoajan. Mutta lopulta, pelaan peliä lopun elämääni, koska mikään ei koskaan riitä. Pelaan itselläni, mieleni pelaa minun ruumillani ja ottaa vallan. Ja minä en aio luovuttaa. Joku päivä aion hymyillä pelin keskeltä, kuin pieni lapsi lelujen keskeltä sanoakseen "katso äiti, se oli vaikeaa, mutta minä osasin ihan itse".


She gets home from school too early
And closes the door to her room
There's nothing inside her
She's weak and she's tired of feeling like this

And her mother is starting to see through her lies
And last night her father had tears in his eyes

And they rise in the morning
And they sleep in the dark
And even though nobody's looking
She's falling apart

Helppous -hyvä vai huono asia?

Aijaijai, minulla oikeasti on viha/rakkaus suhde nettikauppoihin. Ne ovat niin inhottavan helppoja ja koukuttavia. Jos niissä käy vain ”kiertelemässä” ja katselemassa siinä voi helposti hurahtaa tunti jos toinenkin. Ja sehän on vain selvä merkki taivaasta ostaa jotain jos: alesta löytyy jotain/omistaa alennuskoodin/on ilmaiset toimituskulut. Ja kun on keksitty osamaksumahdollisuus niin voihan ihan vain sovittaa istuuko päälle ja ainahan on palautusmahdollisuus!

Tosin itselläni yleensä käy niin että kun tuote on edessäni tai päälläni, palautus yleensä unohtuu. Tai ei unohdu, mutta se olisi vain rikos palauttaa jotakin niin kivaa.

Siinä vaiheessa kun alan laukkuja tilaamaan tai suoritan ruokaostoksenikin kotoa käsin saa tietokoneeni tai jopa internetpakettini takavarikoida. Kännykkää ette saa ja en muutenkaan osaa sillä käyttää nettiä joten täysin hyödytön siihen hommaan.

Päivän tunnarina lastenlauluja

On tänään onnenpäivä, on rakkauspäivä!

Näen pitkästä aikaa pupuystävääni Camillaa kun vietetään heillä leffailtaa. Sami me pakotetaan saunaan, ok olis se menny muutenkin, mut nyt on ainakin mentävä!

Illalla on tiedossa siis porkkanakurkkudippiä, peiton alle kietoutumista, salaisuuksien vaihtamista, tyttömäistä kikatusta ja Twilight Aamukoi1:n katsomista. Ja Misa tietenkin mukana. Kaikki onnistumisen eväät siis iltaan.

Tänään on myös juhlapäivä siinä mielessä, että Misa palasi vuosi sitten takaisin luokseni kotiin monen taistelun ja pelon jälkeen. Lyhyesti paha virsi; Misa lähti kasvattajalle astutettavaksi, juoksuja ei tullut, kasvattaja ilmoitti pitävänsä koiran itsellään vedoten koiran huonoon kohteluun osaltani (mm. koira oli aivan liian lihava) joka sai minut romahtamaan. Onneksi äitini otti yhteyttä kennelliittoon ja vuoden pituinen taistelu alkoi päättyen lopulta siihen, että hain (ironisesti kyllä) luurangoksi laihdutetun koirani ulosottovirastosta. Tuuhea turkkikin oli stressin seurauksena lähtenyt ja en ollut tuntea koiraa.

Nyt on siis koira kotona ollut jo tasan vuoden ja pieni pirteä karvapallero on oma entisensä kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Rakkauspäivän johdostakin olo on mitä mahtavin, en tiedä olenko vahingossa pistänyt itseäni isäni insuliinipiikillä, kun bussissa jo yksikseni naureskelin. Kotiin takaisin päästyäni katsoin hissin peilistä itseäni ja mietin että tuollaiselta siis ne iloiset silmät näyttävät!

Tunteiden kyseenalaistus

Luontoäiti on näyttänyt monet kasvonsa viikon aikana. Tiistaina olin Haisulin kanssa syömässä Picnikissä (taas) lohikeittoa ja sinä aikana ehti sataa räntää että rakeita kuin paistaa aurinkokin täysillä. Kotiin kun talllustellessani ihailin auringonvaloa samalla tuulen tuivertaen ympärilläni, kuin käyden taistoon. Näyttäen että osaa sekin, ei se ole vielä väsähtänyt.

Mietin kevään tuloa ja huomasin kyseenalaistavani tunteeni sitä kohtaan, sitten huomasin että kyseenalaistan tunteeni nykyään kaikesta. Voinko oikeasti rakastaa kevättä, jolloin kuollut herää eloon ja antaa energiaa lämmittämällä mieltä ja antaen puuskan aloittaa jotain uutta. Onko se liioittelua että ihan rakastan? Enkö löydä siitä yhtään huonoa puolta, yhtään porsaanreikää? Mikä minä olen sanomaan ovatko tunteeni aitoja, aivan varmasti joku tuntee enemmän!

Aivan kuten terveyteni kanssakin, kyseenalaistan sen verraten muihin. Toiset kertovat kuinka kroppa pettää ja pyörtyilevät, joutuvat letkuihin, eivät jaksa nousta, sydän tykyttää ja hengitys katkeilee. Minä en edes tunne huimausta, vain pientä alakuloisuutta ja asioiden suorittaminen kestää aikansa. Pystyn syömään (varsinkin Haisulin seurassa) ahdistumatta kummemmin, mutta en vain tahdo (ja ymmärrä miksi) painoani nostaa, joten kaikki on ok, ongelmaa ei ole? Varsinkin kun ne kompensaatiokeinot on saatu kuriin.

Vaikka ajatustaso on vähentynyt joinain päivinä 13,3asteeseen, tuntuu kuin mehiläispesä olisi äänekkäämpi päässäni. Kyseenalaistan enemmän sitä mitä ihmiset sanovat minulle ja siitä mitä minun heidän mielestään pitäisi tehdä. Varsinkin viimepäivinä kun kuulin siskoni kärsivän niin kovia astmakohtauksia ettei henki kulje ja pitää viedä Jorviin, niin mitä ongelmaa minulla muka olisi? Minä seison, elän ja hengitän. Pystyn käymään ulkona koiran kanssa, asioimaan kaupassa ja nyt harmittaa että sairaslomaani jatkettiin. Olisinhan minä työnteosta varmaankin selvinnyt, mitä sitten jos ruokailut eivät onnistu, eihän töitä sentään joka päivä olisi ollut!

Kotona ollessani energiaa on ollut liiaksikin. Keittiö, eteinen ja wc on perusteellisesti putsattu, ja seuraavaksi olisi tiedossa olohuone jonka sisustuksenkin tahtoisin muuttaa. Ja hommata vihdoinkin sen tietokonepöydän, sillä tykkään enemmän kirjoittaa pöydän ääressä kuin läppäri sylissäni. Ja keittiössä en tahdo vain huvikseni viettää aikaa joten kirjoittaminenkin on ollut vähäistä. Ehkäpä sitä pitäisi IKEA:ssa pistäytyä jonain päivänä, samana päivänä joku ihana voisi lahjoittaa minulle ylimääräiset rahansa.

I wanna scream till the words dry out

So put it in all of the papers, I'm not afraid

They can read all about it, read all about it

Ilman plaginointia

Monta kertaa päähäni on tullut ajatuksia joista kirjoittaa, tunteita joita selittää ja hetkiä joita piirtää. Mutta kun tulen koneella huomaan jonkun toisen jo kirjoittaneen samankaltaisen tekstin kuin ajatukseni, enhän minä enää voi kirjoittaa siitä, se tuntuisi toisen tunteiden kopioimiselta.



::Haisulilta lahjaksi saatu::

Joten viikon ajatukset on taas katkaistu ja kadotettu. Viime viikosta on vain muistissa kuvia, tunteita ilosta pelkoon, sekä poimittuja lauseita. Maanantaina en muista missä olin, tiistaina tapaaminen hoitajan kanssa, keskiviikkona piti siivota mutta se jäi, torstaina sisätautilääkäri ja perjantaina aloitettiin taas tutuksi käynyt syömisviikonloppu Haisulin kanssa. Päivän lopputuloksena picnikkiä yhdessä sekä frozenyogurttia yhdellä ystävän lisäyksellä.

Lauantai aamuna kaksi reaktiota yönaikana sataneesta lumesta, koiralumienkeleitä ja autoille ärisemistä. Ja Subway joka osoittautui pettymykseksi, sillä makeasipuli kastike ei maistunutkaan yhtään samalta tonnikalapatongissa ja actimel-kojun ohitusta. Ja olihan siellä se Atriankin leikkele-salaatti-koju. Subwayssa kokemani pettymyksen myötä harkitsin jopa kalkkunan lisäämistä ruokavaliooni, mutta illalla katsoin taas ohjelman missä lintu kynettiin. Joten ei. En mielelläni haluaisi lautaselleni (ja suuhuni) väkivaltaisesti tuotettua ruokaa. Ja välipalaksi värikästä jäätelöä.

Sunnuntaina koira kainaloon ja kohti Haisulin koloa. Tiedossa oli hajoavat falafel-pyörykät sekä aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat. Miksi jokaisessa sairaalassa ei voisi olla aamuisin kuntopiiriä kuten tässä elokuvassa, tai ainakin yhtä inspiroivaa ja kannustavaa laulua siihen osallistumiseen. Koirakin lähti haisulin kolosta onnellisesti pyöreänä, balkanmakkaraa ja peräti kaksi jäätelöpikaria sai nuoltavaksi. Eiköhän ne riitä taas vähäksi aikaa, eli iltaan asti jos menen vanhemmillani taas käymään. Jotkut voisivat sanoa mummola tai pappala, Misa sanoisi vain herkkula.

Ja aamunkuntopiiri alkakoon koiran viemisellä ulos :)

Hajuton Haisuli

En ennen pitänyt Haisulista, ajattelin sen olevan vain harmaa pallo joka vain sulki Ninnin kivien sisään. Se oli mielestäni vain ilkeä ja varas, mutta seurattuani häntä tarkemmin olen alkanut ymmärtämään häntä. Hänkin on välillä säälittävä pikku otus jolle sattuu ja tapahtuu, ja kuplat menevät väärään suuntaan. Tuomitsin hänet aluksi liian nopeasti vain omien johtopäätöksieni mukaan.

Luonteenpiirteinä voisi mainita, että hän on ahne, ajattelee ensisijaisesti lähinnä omaa etuaan, pitää arvokkaista esineistä, nauttii suuresti tekemällä toisista pilkkaa ja on myös hirveän utelias. Hän ei silti ole läpikotaisin paha eikä vailla inhimillisiä ominaisuuksia. Haisuli ei erityisemmin pidä vedestä.

Haisuli keppostelee mielellään ja aiheuttaa harmia jatkuvasti etenkin pihistelemällä tavaroita omaan käyttöönsä. Siksipä Muumilaakson asukkaat välttelevät häntä, eikä hänellä juurikaan ole ystäviä. Muumit tapansa mukaan tosin ovat yrittäneet olla Haisulia kohtaan suvaitsevaisia, vaikka toisinaan hän ylittää jopa heidänkin sietokykyjensä rajat.

Vaikka Haisuli osaa välillä olla todella ilkeä, hän ei sisimmältään kuitenkaan ole paha. Haisuli on Muumi-tarinoiden ainoa "vakituinen" rikollinen, ilman häntä Muumilaakson poliisi olisi työtön.

[Lähde: Wikipedia]

Väärinymmärretty Haisuli on nykyään yksi lempihahmoistani. Kiusaakin hän luultavasti tekee vain jotta saisi huomioita koska hänellä ei paljon kavereita ole. Tarkemmin ajateltuna hän on vain harmaa pieni pallo jonka nimikin antaa väärän kuvan. Ei Haisuli aina haise.

Minun Haisulini on ainakin ystävistä mitä parhain ja läheisin.

Itsekkyys kateuden tilalle

Outo, hämmentynyt ja peräti ristiriitainen olo. Joko olen saanut auringonpistoksen tai liiallisen annostuksen valoa, mutta minulla on ollut parina päivänä vain hyvä olo. Olen pystynyt nauramaan, unohtamaan ne ainaiset rutiinit ja tavat, olemaan kuin normaali. Auttanut on sekin minua, että vierelläni on tallustanut ystäväni haisuli jonka armoille heittäydyn välillä täysillä, koska se on normaalia. Jos muukin pystyy siihen niin miksen minäkin, jos muut saavat niin miksi se olisi minulta kiellettyä?

Viime tekstissäni harmittelin kuinka CafePicnikin tonnikalapatonki on poistunut valikoimasta, ja haisulilleni lupauduin syömään sellaisen jos niitä jossain vielä eteen tulee. No on tullut. Ja kaksikin. Ensimmäinen oli haaste mutta ensimmäisen puraisun jälkeen oli paljon helpompaa. Mietin miksi sitä kammoksuin kun sen jälkeen olo oli ehkä jopa tyhjä(?) kun on tottunut aina niin täyteen oloon. Miksi olen aina valinnut salaatin tuntien itseni kylläiseksi kuin enemmän energiaa sisältävän patongin joka ei tunnu vatsassa kuitenkaan isolta.

Seuraavaksi aloin miettimäänkin oliko se picnikin patonki niinkään haaste, varsinkin kun nyt voin valehtelematta sanoa itselleni että en enää koskaan tule syömään sitä. Huomasin pohtivani sitä ja haisulini totesi minulle että onhan niitä muitakin paikkoja mistä saa tonnikalapatonkeja tai jopa tehdä itse, ja minä jähmetyin. Eihän niin voi tehdä, en minä voi. Eli turvana minulla oli enemmänkin paikka ja tottumus. Koulussa ollessani söin monesti picnikin patongin lihomatta kunnes vaihdoin subwayn tarjontaan ”terveellisemmän” ajatuksen siivittämänä. Subway vain ei ole niin helppo sillä siipikarjan poistuttua ruokavaliostani se ”kevyin” vaihtoehtokin sai siivet.

Mutta nyt haaste picnikin patongista on takana ja todella ristiriitaiset olot. Syödessäni ajattelin että nyt minun pitäisi jotenkin ahdistua, silti sen pysyessä poissa. Vaikka tarkkailinkin kokoajan muita ihmisiä ettei kukaan tuttu näe minun syövän jotain tällaista(!), (eihän Mira syö) tai että näkisin jonkun todella laihan joka katsoisi minua paheksuen. Ja juuri nämä ajatukset tulisi saada päästä pois, se ainainen annoskateus ja katkeruus. Hieman käänteisenä vain kuin muilla, jos muut saavat jättää ruokaa niin miksen minäkin, jos tuo tyttö viereisessä pöydässä siirtääkin jonkun osan salaatistaan syrjään niin eihän sitten minunkaan kuuluisi sitä syödä?

En siis luota itseeni. Tarvitsen siis esimerkin näyttämään itselleni miten toimitaan, ja kuitenkin minun pitäisi poistaa esimerkkien etsimisen. Onneksi minulla on Haisuli. Hän näyttää esimerkin molemmilta puolilta ja kyseenalaistaa minun tappelevan luonteeni kun myöhemmin voin hermoilla ruokavalinnoillani. Miksi otin patongin kun olisin voinut ottaa salaatinkin?

Uusi viikko taas edessä, jos osaisi taas hieman olla itsekäs.

Päivät palasina

TIISTAI – HOK

Sinne on kyllä jonoa mutta jos nyt varmuuden vuoksi laitetaan lähete menemään, voihan sen sitten aina perua?

Lumisade yltyi ja liikkuminen ulkona kävi liikunnasta. Teki mieli karkkia niin ostin lähikioskilta kokonaisen laatikon cocacola-remmejä.  

Misa istui sylissäni niin kauan että tassun jälki painautui jalkaani.

Katsoin nauhalta Yle1 Kotikatsomo sarjan pullukat. Mahtava.

Kun kerta teen teille kaikille ruokaa niin teidän pitää nyt kehua minua hienoilla sanoilla.

Läpipaska! Kukkakeppi! Suolaheinä! Anorektikko!

KESKIVIIKKO – PÄIVÄLLINEN @PICNIC

Muistin näyttää Cityshopparin, mutta unohdin vilauttaa picnicpassin. Yksileima vähemmän. Sais tulla enemmän täytevaihtoehtoja picnicsalaattiin. Sain silmänpyöräytyksiä ystävältäni kun tuskailin valintojeni kanssa. Onneksi on sitä järkevääkin päätä menossa mukana. 

Oon tehny tänä vuonna jo kaksi lumienkeliä!

Ai, mä oon tehny vaan lumitakapuolen.

Isossa Omenassa oli lohkotut hinnat, mukaan tarttui lompakko.

TORSTAI – AAMUPAHOINVOINTI

Kaupassa melkein saatu itkukohtaus kun en saanut päätettyä mitä otan. En halunnut mitään ja tiesin että pakko ottaa jotain. Tulokseksi sain salaattisekoituspussin, ananasta, coleslaw-salaattia ja Iltalehden Ilona liitteen.

Postiin oli tullut perhoskylpyhuonematto, kotona totesin sen olevan (ehkä) liian pieni.

Yritin äidille näyttää Pirkan ruokalehdestä ohjeita mitkä otin talteen, mutta mikään ei enää näyttänyt siltä miltä piti.

Neuletakista irtosi pimpulapompula, nyt pitäis varmaan irrottaa toinenkin.

PERJANTAI – PICNIC PANNA

Oli ne arvot nyt vähän laskenu et varmuuden vuoksi jatketaan sitä Kaliumia ja jos tulee huono olo sun pitää mennä päivystykseen. Ja uudet labrat maanantaina?

Harmikseni huomasin että picnicin patongit oli uusituneet ja tonnikalapatonki kadonnut. Ruokalista siellä suppeutunut ja en ole varma olenko tyytyväinen vai pettynyt.

Misa linnoittautui aamulla viereeni kahdeksi tunniksi, juuri silloin kun olin ajatellut aloittaa aamua.

Olo on kuin tyhjällä yogurttipurkilla. Minutkin voisi täyttää vedellä, ravistaa, huuhdella ja jättää kuivumaan.